Kyllä ahdistus on kamalaa. Olen kärsinyt siitä yli kymmenen vuotta. Suurin osa ollut hyviä jaksoja mutta nyt huono jakso menossa. Miten ihmisellä voikin ajatus jäädä koukkuun yhteen asiaan niin ettei siitä pääse irti? Ja sitten se ahdistus alkaa kasvaa Ja kun yhdestä pääsee irti niin hetken päästä tulee toinen huolen aihe.
Miksi olen oppinut luokittelemaan tunteeni? Luokittelen että ahdistus on ikävä tunne ja ilo tavoiteltava tunne.
Jos osaisin olla luokittelematta hyväksi ja pahaksi niin eläisin vain tunteita.
Onko luokittelu juuri se hyvän ja pahan tiedonpuun kirous jolla ilminen ajetaan pois paratiisista? Jos ihminen voisi lopettaa luokittelun palaisiko hän takaisin paratiisiin?
En ajattele paratiisia fyysisenä paikana, vaan lähinnä psyykkisenä milentilana.
Nietzsche kertoi kirjassaa hyvän ja pahan tuolla puolen että hyvä ja paha luokitellaan menneiden uskontojen kautta jotka ovat taikauskoa. Aika jännä juttu että raamatussa vanhassa testamentissä ihminen kirotaan kun hän haluaa tulla Jumalan kaltaiseksi tulemalla tietoiseksi hyvästä ja pahasta. Sitten samassa kirjassa itse Jumala opastaa Moosesta kivipaaseihin kirjoitetuissa kymmenessä käskyssä luokittelemaan mikä on hyvää ja mikä pahaa?
Luokittelua on varmaan sekin kun kerton raamatun ristiriidoista. Ehkä raamatulla on minulle merkitys (luokittelua) koska vetoan siihen aika usein. Tietenkin voisin vedota myös filosofien kirjoittamiin kirjoihin, aamulehteen, hesariin, jne.
On se raamattu varsin vaikutusvaltainen kirja kun sillä voidaan "läimäytellä" homoja, lesboja, ja transuja. Kristillisestä luokittelusta kertoo varmaan sekin että "uskikset" tuntevat iloa, valoa ja positiivisuutta lähes aina.
Herää kysymys miksi ei saa tuntea ahdistusta, masennusta, vihaa, epätoivoa? Vai skippaantuvatko "ei kristilliset" tunteet pois.
Eikö Jeesus tuntenut ahdistusta kun huusi " Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit"? Edellinen ei tunnu kovin iloiselta parkaisulta. Jos Jeesus huusi ahdistukse/epätöivon hetkellä Jumalaa joka hän itsekkin oli olen ihmeissäni jos tavalliset Jeesukseen uskovat eivät tunne silloin tällöin epätoivoa ja ahdistusta?
Tarviiko ihmisen joutua lähelle kuolemaan jotta hän voi ja saa tuntea ahdustusta ja epätoivoa, tai ylipäätään että voi kertoa että olen epätoivoinen? Masennuksessa tuntuu että on aika lähellä kuolemaa...paljon lähempänä kuin syntymää. Itämaiset traditiot vievät ajatuksen luokittelusta niin pitkälle että syntymä ja kuolemakin ovat luokittelua, siis jos sanotaan että "syntymä luo itsessään käsitteen myös kuolemasta" sama juttu että "kirkas valo synnyttää käsitteen säkki pimeastä".
Ihmisellä on tarve kuvailla itselle tuntuvia, näkyviä, maistuvia, kuuluvia asioita toisille ihmisille jotta voisi jakaa tuntemukset. On tää ihmiselämä kummallista.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Siltä osin kuin olen itse ollut seurakunnassa mukana, en kyllä koe, että siellä luokiteltaisiin toivottuja ja ei-toivottuja tunteita. Diakoniatyössä ja muussa toiminnassa ihmisten kärsimys ja ahdistus on jatkuvasti läsnä. Ihminen on tervetullut silloinkin, kun pettymys ja kipu aiheutuu omista pahoista teoista tai vääristä valinnoista. Ilman hengellistä elämää omat sieraimeni tuskin enää olisivat pinnalla.
Nietzsche kirjoitti myös että jos tuijottaa kuiluun, niin kuilu alkaa tuijottamaan sinuun. Mutta toisaalta sitten Peterson sanoi, että pimeyteen katsomalla löytää myös kirkkaimman valon. En nyt sitten tiedä, että kumpaa pitäisi uskoa?
Raamattu on perusta koko länsimaiselle kulttuurille. Tai ainakin oli joskus. En tiedä onko enää?
Musta kyllä vahvasti tuntuu siltä että elämässä on paljon enemmän pimeyttä kuin valoa. En tiedä johtuuko se sitten vain masentuneesta mielialasta vai onko se fakta.
Kai se Jeesus eli ahdistavan elämän. Mutta se on sitten se eksistentiaalinen kysymys, että elikö hän merkityksellisen elämän? Tai jotenkin ns. pyhän elämän? Jos sitten ajatellaan että Jeesuksen elämä oli merkityksetön, niin onko kenenkään muunkaan elämä merkityksellinen? Tai että mitä sillä edes tarkoitetaan?
Heidegger kirjoitti sen Oleminen ja Aika -kirjan, eli hänen mukaansa elämän perus-elementtejä on oleminen ja aika. Eli elossa olo ja aika. Siis onko meillä sitten muuta? Jos kerran tämän elämän jälkeen ei ole enää mitään?
Mun mielestä saa tuntea kaikkia tunteita, muttei tietenkään ole pakko.
Mikään ihmisen olotila ei saisi kuitenkaan mennä äärimmäisyyksiin. Niin kuin kaksisuuntaisessa voi mennä.
Raamattu ja sen pohjalle rakennettu moraalikäsitys ohjaa eurooppaa, eikä se ole pelkästään huono asia.
Sitten kun mietitään seksuaalisuuntausta ja sukupuoli identtiteettiä raamattu on melko huono ohjeistaja - minun mielipiteeni vaikka kuulun valtaväestöön suuntautumisellani edellisiin.
Minulla ei käy mielessä että alkaisin uskonnolisen tradition varjolla kertomaan mikä on oikein ja väärin seksuaalisessa suuntautumisessa. Niin kauan kun en tiedä, niin niin kauan olen tuomitsematta.
On asioita joita minäkin tuomitsen esim. sodat, lasten ja aikuisten hyväksi käytöt, fyysinen ja psyykkinen väkivalta, jne. Edelliset voi päätellä ilman isonkirjan apua.
Elikö Jeesus ahdistavan elämän? Sitä ei voi oikein tarkasti tietää...evankeljumit ovat niin seikkaperäisiä. Jeesuksen viimeiset päivät olivat varmaan ahdistavia myös opetuslapsille?
Jos en ole sanomaan moraali perusteista paljoakaan, niin mitä kuoleman jälkeen on siitä en voi sanoa oikein mitään.
Hengellisyys on eri asia kuin uskonnollisuus. Jollain tasolla ajattelen ihmisen olevan psyykkinen, fyysinen, ja hengellinen olento. Se hengellinen aspekti lähtee käyntii siinä kohtaa kun munasolu hedelmöittyy, solu lähtee jakautumaan, ja dna synteesi alkaa. Loppuuko se hengellisyys siinäkohtaa kun keuhkot puhalletaan viimeisen kerran tyhjäksi, en tiedä? Länsimainen esistentialismi pohtii mitä syntymän ja kuoleman väliin jää. Itamainen vastaava pohtii edellisiä elämiä, karmaa, sitä joka kvarkkeja tanssittaa. Jotkut viisaat yhdistelevät länsimaista ja itämaista filosofiaa. Kannattaa kuitenkin muistaa että itämainen filosofia on kehittynyt pidemmässä ajassa kuin länsimaalainen.
Minusta mielenkiintoinen seikka on että Sokrates ja Platon elivät samaan aikaan kuin Guataman Buddha ja Taon kirjoittaja Laotse. Olivatko tähdet jossain tietyssä asennossa kun viissauden tuojia syntyi maapallolle. Jeesuksen syntymän aikoihin kerrotaan myös tähtien olleen jossain tietyssä asennossa.
Persoonallisuushäiriö tuo myös äärimmäisyys ajattelua.
Hetken aikaa oli parempi jakso ja työt jatkui. Nyt sitten kauhea ahdistus. Tuli taas omasta tekemisistä ja siitä että en onnistunut asiassa niin kuin olisin halunnut. Tuntuu että ei jaksa näitä vastoinkäymisiä. Näissä tilanteissa menee niin pohjalle että ei jaksa.
Ahdistus palautuu ahdistukseen varmaan niin kauan kuin ahdistuksen syyt poistetaan tai asenne syhin muuttuu.
Olet ihan oikeassa. Vaikeimpia on tilanteet joissa ahdistuksen aiheuttajaa ei enää voi poistaa. Sitten tuo asioihin suhtautuminen onkin vaikeaa, se kun ei ole vain tahdon asia.
Ja lisään vielä että omalla kohdalla epävarmuus jostakin asiasta on se pahin. Jos en voi tarkistaa asiaa, että onko se tietyllä tavalla, se vaivaa ja aiheuttaa pahimmat ahdistukset.
Omalla kohdallani en tiedä aina mikä ahdistusta aiheuttaa. Ahdistus vain alkaa yhtäkkiä. Se tulee välillä fyysisenä. Se voi kestää päivän ja yhtäkkiä se sitten katoaa... On vain jotenkin aina kestettävä noi ahdistus-jaksot... Omalla kohdallani ei auta muu kuin odottaminen.
Minulla ahdistukseen vaikuttaa epävarmuus, sitten kun noita epävarmuus tekijöitä kasaantuu se ilmenee ahdistuksena. Tällä hetkellä yksinäisyys, taloudellinen tilanne, ja maailmantilanne ahdistaa.