Kyllä ahdistus on kamalaa. Olen kärsinyt siitä yli kymmenen vuotta. Suurin osa ollut hyviä jaksoja mutta nyt huono jakso menossa. Miten ihmisellä voikin ajatus jäädä koukkuun yhteen asiaan niin ettei siitä pääse irti? Ja sitten se ahdistus alkaa kasvaa Ja kun yhdestä pääsee irti niin hetken päästä tulee toinen huolen aihe.
Aamusta ahdistus lähtee liikkeelle aaltoina...ainakin minulla. Kun yrittää torkkua vielä tovin on pakko nousta, tuntuu nimittäin siltä että ahdistuksessa silmät kiinni makaaminen pahentaa. Edellinen on varmaan henkilökohtaista.
Tutkisin varmaan ennemmin positiivisia tunteita jos niitä olisi.
Jos me ihmiset ollaan lisääntyviä aineenvaihdunta tapahtumia, niin mihin ahdistusta tarvitaa? Ahdistus ei oikein palvele ihmisenä olemista silti näyttää siltä että sitä riittää tässä tietoisuudessa jossa elän, ja karkuun ei pääse.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Ahdistus todellakin tuntuu siltä ettei sillä ole mitään virkaa ihmis-elämässä. Ehkä se on sitten jokin muinais-jäänne. Enpä tiedä. Yksi keino selvitä ahdistuksen kanssa on se että ei ns. välitä siitä. Että tekee asioita siitä huolimatta että ahdistaa. Ainakin itsellä toimii, mutta vaikea sitä on antaa veden pitäviä neuvoja muille kun ollaan kaikki niin erilaisia...
Vaikea määritellä enää onko ahdistukseni henkistä vai fyysistä. Vai kumpaakin. Luulen että tämä yksinäisyys tuottaa sitä. Toki en tiedä. Voihan jokin fyysinenkin juttu tuottaa ahdistusta... On pakko käyttää tiettyjä lääkkeitä, jotta tästä selviää. Elämä kyllä ollut tällaista jo monta vuotta. Mutta mitään ns. pakokeinoa ei tunnu olevan. On olemassa lopulta vain kaksi asiaa elämä ja kuolema. Elämä on rankkaa, mutta kuolema ei pelasta. Täytyisi vain nauttia joistakin mitättömän pienistä asioista elämässä. Lyhyistä hetkistä. Se olisi kaiken avain ehkä, mutta kun ahdistus tulee niin fyysisenä, että on vaikeaa nauttia mistään. Välillä tuntuu että sitä kituu kuin kala kuivalla maalla. Elämä todellakin voi olla helvetti tai taivas. Kaikki riippuu siitä mitä ihminen tekee...
Kyllä yksinäisyys ainakin äärimmillään tuottaa ahdistusta. Mulla on Facebookissa 1000 kaveria, mutta ei yhtäkään, joka avautuisi asioistaan juuri minulle. Eikä ketään, jolle itse avautuisin. Lähisukulaisia on pari, siinäpä se melkein on.
Täytyy ottaa aikaa ja varta vasten mennä ihmisten pariin nyt syksyllä. Jospa joku ihme saattaisi minut yhteen sielunkumppanin kanssa.
Jos on olemassa syntymä ja kuolema niin näyttäisi olevan myös elämä siinä välissä. Ahdistus kuuluu elämään mutta missä mitta kaavassa kunkin ihmisen kohdalla sitä ei voi ilmeisesti ennakoida. Ja vaikka jotenkin valmistautuisi ahdistusta varten tai hyväksyisi ahdistuksen osaksi elämää niin mitään helppoa tämä elämä ei ole. En ehkä usko helppoon elämään, kun saisi elää siedettävästi olisin tyytyväinen. No, onko elämäni siedettävää? Kyllä toisinaa. Mitään huippuja en haikaile, jos en haluisi syviä monttujakaan.
Jos miettii niitä mitätömän pieniä asioita joista voisi iloita, niin ne pienet asiat voi olla isoja asioita joillekkin muille ihmisille tässä maailmassa. Tarkoitan että saamme usein syödä vatsamme täyteen, kun taas maapallolla on ihmisiä jotka kuolevat nälkään. En minäkään osaa iloita kaurapuurosta, vaikka se voisi olla huippu juttu monelle muulle ihmiselle.
Me ihmiset varmaan vertaamme toisiamme tässä lähellä oleviin ihmisiin joilla ainakin ulkoisesti pyyhkii hyvin, tai ainakin paremmin minuun nähden?
tosin totuutta emme tiedä...ehkä heilläkin on pelkoja, ahdistusta, masennusta?
Emme tiedä elämmekö minuutin päästä silti luotamme "toden näköisyys periaatteeseen"
Mä en pääse ajatuksesta pois että ei olisi jotain meitä suurempaa tässä maailman kaikeudessa, en tosin tiedä onko edellinen ongelma, ja tai tuottaako se lisää ahdistusta?
Jos jotain olen nähnyt niin se sielunkumppanuus on yleensä sitä että viihtyy toisen seurassa, vaikka se ei "kolahdakkaan" heti niin kuin naisten lehdissä, tai romanttisissa elokuvissa. Ehkä sielunkumppanuuteen kasvetaan, en tiedä? Ja kai se voi "kolahtaakkin" joidenkin ihmisten kohdalla?
Itse olen liukumassa ateismiin, koska elämässä on niin paljon kärsimystä ja ahdistusta. Tiedän että se ei ole välttämättä paras argumentti, mutta näin se vain on.En pysty oikein uskomaan korkeampaan voimaan, koska ihmiselle voi tulla aivan mikä tauti tahansa koska tahansa. Ja miten Jumala sitten auttaa ihmistä siinä tilanteessa? En tiedä.
Mietin että pystyykö ahdistusta mitenkään mittaamaan? Sen vain voi sanoa, että ahdistus on kaikkein vaikein tunne ihmisellä kai. Ja ahdistus usein on psykosomaattista.
Elämässä on aika pakko mennä tuolla todennäköisyys periaatteella. Koko ajan ei voi epäillä kaikkea. Jos jokin lääke toimi eilen johonkin vaivaan, niin luultavasti se toimii samaan vaivaan tänäänkin.
Aika usein sitä kuvittelee, että vain jostain valtavista asioista voi nauttia. Kuten jokin uusi työpaikka tai vaikka naimisiin meno, mutta miksei samalla tavalla voisi nauttia lounaasta tai kupillisesta kahvia? Kuitenkin ihminen syö joka päivä ja syömisestä kannattaa nauttia ainakin jossain määrin. Tietenkin ruoan pitää olla syöjän mielestä hyvää, että siitä voi nauttia. 🙂
En pysty asettamaan itseäni nälkää näkevän ihmisen paikalle. Se on se ongelma. Koska en ole itse koskaan nähnyt nälkää. Tai en pysty kuvittelemaan itseäni sodan keskelle, koska en ole ollut sodan keskellä. Mutta sen tiedän kuitenkin, että maailmassa voi kärsiä niin paljon että tuota kärsimystä on lähes mahdoton kestää. Ihminen voi olla niin hädässä, että hän menee täysin sekaisin. Elämä ei siinä mielessä ole leikkiä, että ihminen voi pudota ns. normaalin elämän alapuolella olevaan maailmaan. Siitä puhuu myös Jordan Peterson. Sinne maailmaan ei varmasti kukaan halua, jos siellä on käynyt. Peterson käyttää siitä nimitystä underworld. Siis se maailma missä kärsimys on lähes liian suurta.
Itse olen myös Facebookissa, mutta katselen sieltä vain muiden päivityksiä. En luota tuohon some-maailmaan. Mieluummin näen ihmisiä sitten kasvotusten. Toki on tämä tukinettikin käytännössä osa some-maailmaa kai....
Ihmisten pariin on hyvä mennä aina välillä, jotta ahdistus ei kasva suunnattoman isoksi.
Olen siitä samaa mieltä, että elämä on ns. hyvää kun se on siedettävää. Mitään hirveen isoja juttuja elämältä on turha toivoa. Kunhan jotenkin vain pystyy elämään yhteiskunnan jäsenenä. Välillä on hyvä vain istua (tavallaan meditoida) ja olla. Ei ole pakko koko ajan tehdä jotain. Olen sen huomannut, varsinkin ahdistuksen keskellä. 5 minuuttia vain istuu ja antaa ajatuksien tulla ja mennä. Joskus se toimii...
Luulen että usko on liukumista ateismin ja Uskon välillä. Jos sen on "lukinnut" toiseen se ei elä.
Jos ihmisellä olisi otsassa mittari jossa värit ilmaisisivat ahdistuksen määrää olisi helpompaa osoittaa kuinka pahalta tuntuu milloinkin.
Ei me voida asettua toisen ihmisen asemaan nälässä, sodassa, tai oikeastaan missään kärsimyksessä mitä ei olla itse koettu. Ahdistuksessa voin asettua toisen asemaan tiedän miltä se tuntuu kuukaudesta, ja vuodesta toiseen. Välillä on helpompaa, mutta usein ahdistus on vakio tunne.
Olen miettinyt kuinka paljon some vääristää maailmaamme. Tietenkin voisi olla seuraamatta mediaa ja sähköisiäsivustoja, mutta kun on niin paljon aikaa jota ei osaa muuhunkaan käyttää.
Ahdistus on subjektiivinen kokemus. Eksistentialistit sanoo että ahdistus kuuluu elämään, mutta miksi se kuuluu elämään? Miksei kaikki voisi olla vain auringon paistetta ja iloa? Johtuuko ahdistus siitä että ihminen ei jotenkin sopeudu tähän maailmaan? Liikaa kaikkea tapahtuu yhtä aikaa. Liikaa huonoja uutisia koko ajan.
Ajattelen tuosta uskosta, että joinakin ns. kauniina hetkinä ehkä pystyy jotenkin uskomaan Jumalaan, mutta noita kauniita hetkiä on niin vähän elämässä, että on vaikea koko ajan uskoa. Pääosin epäilen vahvasti Jumalan olemassaoloa...
Somessa kaikki aina laittaa sellaisia kuvia, että näyttää siltä kuin heidän elämänsä olisi täydellistä. Toki sellaisia me ihmiset sitten olemme. Ja sellainen tapa on jäänyt päälle. En tiedä onko some hyvä vai huono asia? Jotain siltä väliltä kai.
Ahdistus ja fyysinen kipu on mielestäni hyvin lähellä toisiaan. Kumpaakaan ei halua ehdoin tahdoin.
Kummankin tilan hoito on aika puutteellista monin paikoin suomessa, ehkä muissakin maissa?
Eikö se ole juuri noin että hyvinä hetkinä uskoo Luojaan? Sitten kun ahdistaa huutaan Jumalaa, ja kun mitään apua ei kuulu lopuksi kiroaa Jumalan? Minulla ainakin käy kuten juuri kerroin.
Jos Jumala on olemassa hänen näppinsä on myös somessa, koska hän on kaikki. Taas tullaan siihen hyvän ja pahan ongelmaan. Ehkä Jumala on hyvä ja paha meidän ihmisten mielestä? Tai kun ihminen oleili kertomuksessa paratiisissa, niin sen jälkeen kun hän halusi tulla tietoiseksi hyvästä ja pahasta (käärme/omena) - Jumalan kaltaiseksi - ihmisen oleminen muuttui kirotuksi - ahdistuneeksi - jne. Paratiisi vertaus on moniulotteinen - filosofinen kertomus.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus
Lääkärit tarjoaa aina jotain pillereitä, oli sitten kipu fyysistä tai henkistä. Niin kun ollaan puhuttu. Mutta ei ihminen voi vetää päivästä toiseen sataa erilaista pilleriä, eri kipuihin. Siinähän on ihan tokkurassa aamusta iltaan. Toki silloin jos on jokin äärimmäinen tauti, niin ymmärrän että on pakko syödä jotain pillereitä yms. Mutta mietin sitä että jos esim. selkä on lievästi kipeä, niin kannattaako ottaa Buranaa? Eikö jokin, vaikka venyttely olisi hyödyllisempää? Kun uutisissakin on puhuttu kuinka kipulääkkeiden syöminen pidemmän päälle ei ole suotavaa.
Niinhän se on että usko heittelehtii. Tavallaan sen voisi melkein kääntää niinkin päin että hyvinä hetkinä ei tarvitsisi uskoa Jumalaan ja äärimmäisessä hädässä sitä sitten vasta rukoilisi.
Sitten tulee taas se että miten Jumala määritellään? Joku voi sanoa että Jumala on koko universumi. Tai luonto on Jumala. Niin kuin Spinoza ja Einstein ajatteli. Mutta en oikein pysty uskomaan siihen että Jeesus oli ihmiseksi tullut Jumala. En kiellä sitä etteikö Jeesuksen opetukset olleet hyviä. Eikä ylipäätään kristinuskossa ole hirveästi huonoja juttuja. Mutta se että siitä tehdään jotenkin yliluonnollinen asia. Että vain uskovat pääsevät ns. Taivaaseen. Ja että on ns. palvottava Jeesusta. Niin se herättää epäilyksen. 2000 vuotta sitten ei ollut luonnontieteitä. Ei lääketiedettä. Ei tiedetty maailmankaikkeudesta juuri mitään. Ja sitten väitetään että Jeesus tiesi kaiken... Epäilyttävää... Ajateltiin silloin että on sielu ihmisen sisällä. Kun ei tiedetty aivoista eikä vastaavista mitään. Sekin on epäilyttävää...
Paratiisi kertomuksessa on hyviä pointteja, mutta se koko kertomus on varmasti metafora.
En silti väitä etteikö uskontoja tarvittaisi. Mutta sitten jos se esim. joissakin tapauksissa menee fundamentalismin puolelle, niin ei ole hyvä asia. Kuten ollaan nähty lähi-idässä.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: korjailu
Minulla ei ole mitään lääkitystä ahdistukseen. Talvella oli paha remontista aiheutunut ahdistus, mutta lääkäri määräsi vain nukahtamislääkkeitä, jotka nekin jäivät lähes ottamatta. Kirjoitti hän sentään sairauslomaa, mikä olikin olennaisin asia. Vuosia sitten sain osastohoidossa Temestan. Siinäpä vahva ja koukuttava lääke. Pääsin siitä eroon pienten vaikeuksien jälkeen.
Liityin sitten minäkin Tinderiin. En kylläkään ahdistusta karkottaakseni, vaan koska on vähän pirteämpi olo. Olen usein kesän jäljiltä jaksavampi, pimeän talven aikana vointi taas huononee.
Temesta on älyttömän vahva lääke. Se on aika jännä että lääkärit määrää sitä kuitenkin aika usein ahdistukseen, vaikka siinä on tuo koukuttava puoli. Toki tehoaa hyvin voimakkaaseen ahdistukseen. Mutta lääkärin pitäisi varoittaa potilasta kuitenkin. Tuon lääkkeen kanssa on oltava niin pirun tarkkana. Miten pääsit siitä eroon?
Sain Temestan kun olin puolitoista kuukautta osastolla. Temesta oli tarkoitus lopettaa suurin piirtein seinään, kun pääsen kotiin. No, eihän se onnistunut, vaan jouduin lähtemään melkoisissa tiloissa päivystykseen, jossa sain Temestan nestemäisessä muodossa. Siitä se lopettaminen sitten kuitenkin lähti vähitellen loiventaen. Kaikkiaan käytin Temestaa puolisen vuotta.
Itse olen jo monta vuotta käyttänyt Temestaa. Pienellä annoksella. Vaikea päästä kokonaan eroon. No annos on kuitenkin niin pieni, ettei ole mitään haittavaikutuksia. Ja ei lääkäri ole edes suositellut lääkkeen lopettamista. No, täytyy silti puhua asiasta seuraavalla lääkärikäynnillä.
Minulla on 14-vuoden kokemus rivatril lääkkeestä, ja voin kertoa että on melkoisia oloja vaikka olen nyt lähti neljäs viikko nollissa. Pysyin lääkärin määräämässä annostuksessa joka oli 1-3 0.5mg/vrk. Viimeisinä vuosina en paljon hyötynyt lääkkeestä, mutta en halunnut vieroitusoireita.
En halunnut nytkään vieroitusoireita mutta niitä on.
Olin mökillä paripäivää jonne lähdin taas nopealla aikataulla. Tänään tuli hylkäävä päätös kelasta - kela ei kuntouta minua. Nyt on vaikea paikka kun minulla on rauhoittavaa kaapissa jäljellä, yritän taistella, en tiedä kauanko pystyn?