Kyllä ahdistus on kamalaa. Olen kärsinyt siitä yli kymmenen vuotta. Suurin osa ollut hyviä jaksoja mutta nyt huono jakso menossa. Miten ihmisellä voikin ajatus jäädä koukkuun yhteen asiaan niin ettei siitä pääse irti? Ja sitten se ahdistus alkaa kasvaa Ja kun yhdestä pääsee irti niin hetken päästä tulee toinen huolen aihe.
Leenuma kirjoitti:
Minä en oikein tiedä, miten hakeudutaan johonkin muuhun hoitoon. Tuntuu hankalalta saada apua, jos ei itse pysty maksamaan 100€/krt. Psykoterapian jälkeen saa julkiselta vain satunnaisia sairaanhoitajan käyntejä, ei edes psykologia. Lääkäri sanoi, että kaikki keinot alkaa olla käytetty. Tiedän, ettei ole, mutta oli niin ahdistavasti sanottu. Joka kerta lääkäri sai minut huonompaan kuntoon sanoillaan ja ratkaisuillaan, enkä saanut vaihtaa lääkäriäkään. Ahdistaa oikein kirjoittaakin tämä asia.
Hyvä kun kirjoitit, itteeni ainakin helpottaa kun jos voi pukea sanoiksi mieltä kaihertavat ajatukset. Taksat on kovia. Panee tosiaan harkitsemaan miltä taholta apua hakee. Rosenterapiaan olen tutustunut ja hakeutunut juttusille, löytänytkin opiskelijan joka tekee tuoreemmin (ja edullisemmin kuin varsinainen rosenterapeutti) sitä lajia hoitoa, saa kehon muistoihin kosketuksen. Rosenterapia on kuuntelevaa kosketusta. Toimiessaan se on ainakin minussa avannut syviä itkuja. Jos terapeutti on ollut luotettavan tuntuinen ja utsimaton, olen saanut avun siihen tilanteeseen minkä keskellä olen ollut milloinkin.
Taas on vaivannut ahdistus. Eilen ja tänään. On se vaan kurja tunne. Diapam auttaa mutta lääkärit varoittelee liian pitkästä käytöstä. Kun olisi joku lääke joka auttaa mutta ei koukuta.
Taas ahdistaa todella paljon. On elämä vaikeassa.
Täälläkin yksi jota ahdistanut nyt pari viikkoa putkeen erään traagisen tapahtuman vuoksi. Joku mainitsikin aiemmin että onko muilla sitä että yksi ahdistava ajatus jää päähän ja mulla on juuri nyt se tilanne. Tämä tapahtuma pyörii päässä ja sitten vielä pallo lähtee pyörimään ja ajatukset muuttuvat kauheammiksi, eilisen päivän tärisin sängyssä pelosta. Opamox auttaa jonkun verran ja läheiset ihmiset. Nyt on ok olo mutta aamu taas pelottaa, ne on pahimpia.
Minulla on tuo sama. Ajatus kiertää vain yhdessä asiassa. En pysty tekemään juuri mitään kun ajattelen vain sitä ahdistusta tuottavaa asiaa. Siitä ei pääse irti. Olen negatiiviseen ajatteluun taipuvainen. Pelkään siis aina ensin pahinta. Tämä on todella rasittavaa ja siitä kärsii myös perhe ja läheiset. Ja se on ihmeellistä kun julkinen puoli ei tarjoa psykoterapiaa. Miksi se on kokonaan yksityistä? Kela kyllä korvaa osan mutta vain kolme vuotta. Se on siis jo käytetty.
Moi täällä on ihminen jota on ahdistanut helmikuusta lähtien. Välillä enemmän välillä vähemmän. On ihmisiä jotka ovat syöneet diabamia 50-vuotta eivätkä ole siihen kuolleet. Betsot on demonisoitu suomessa. Silti ei ole tarjota mitään muuta kuin masennuslääkkeitä. Isojen kaupunkien MT-toimistot on tupaten täynnä...eikä mitään muuta ole tarjolla kuin "koita ny pärjätä". Edellinen lisää ahdistusta tämän maailman tilanteen ohella.
Lievään ahdistukseen voi auttaa huomion suuntaaminen muualle. Mutta tietenkin jos jokin traumasta johtuva yms. niin ei varmaan sitten auta.
Mietin että jos liikaa pelkää ahdistuksen tuloa, niin tuleeko se voimakkaampana sitten?
minäitse89 kirjoitti:
Lievään ahdistukseen voi auttaa huomion suuntaaminen muualle. Mutta tietenkin jos jokin traumasta johtuva yms. niin ei varmaan sitten auta.Mietin että jos liikaa pelkää ahdistuksen tuloa, niin tuleeko se voimakkaampana sitten?
Kyllä mä luulen että ahdistuksen pelko lisää ahdistuksen voimaa. Ahdistus on tunne ja tunteet voimistuu niitä tarkkaillessa, pelätessä.
Teoriassa ihminen voi valita mitä tunteita hyväksyy, tai yrittää "työntää" pois - käytännössä tunteiden manipulointi ei olekkaan niin helppoa.
minäitse89 kirjoitti:
Lievään ahdistukseen voi auttaa huomion suuntaaminen muualle. Mutta tietenkin jos jokin traumasta johtuva yms. niin ei varmaan sitten auta.Mietin että jos liikaa pelkää ahdistuksen tuloa, niin tuleeko se voimakkaampana sitten?
Kyllä mä luulen että ahdistuksen pelko lisää ahdistuksen voimaa. Ahdistus on tunne ja tunteet voimistuu niitä tarkkaillessa, pelätessä.
Teoriassa ihminen voi valita mitä tunteita hyväksyy, tai yrittää "työntää" pois - käytännössä tunteiden manipulointi ei olekkaan niin helppoa.
Eikö nimenomaan ohjeisteta että niitä tunteita ei pidä torjua ja koska ne tulee entistä voimakkaampana. Ne pitäisi hyväksyä. Tai itseasiassa pitäisi hyväksyä se tunteen aiheuttaja. Näin ainakin itselläni. Mutta kun se on niin vaikeaa.
Tunteista jos puhutaan, jos ei vaan tarkkaile tunnetta, vaan menee siihen tunteeseen sisään? Tarkkaillessa jää kuin ikkunan taa, ei koe mitä tunnetta tuntee, jostain syystä, aiemmin koetusta johtuen kuin salpaantuu tarkkailemaan. Itteeni jarruttaa jos tunnen vihan tunnetta; sitä en rohkene päästää kokonaan valtaan kun nuorena purin vihaa säpäleiksi asti.
Ylipäänsä kun jos voimakas tunne tulee liian päälle, miten te saatte 'jarrut' päälle ettei tapahdu mitään katastrofaalista?
Vastakkainen voimakas tunne liittyy rakastumisen kokemiseen; sitä 'aivotonta' oloa olen oppinut väistämään, johtuen mitä kaikkea siitä seurasi.
Rakastumisen tunnetta voisi verrata humalaan.
Teininä tuli niitä tunne-puuskia ja parikymppisenä jonkin verran. Nykyään pystyy jo hallitsemaan. Ainakin siten että antaa itselle hetken aikaa vaan olla. Kyllä se menee siten ohi. Ei tarvitse erityisemmin tehdä mitään. Teininä ajatteli että jokaiseen tunteeseen pitää jotenkin reagoida. Että jos on esim. vihan tunne, niin on pakko heitellä tavaroita. Mutta no, se kuuluu oikeastaan nuoruuteen...
Jos on joutunut piiloittamaan tunteitaan jossain vaiheessa elämää, tai jos niitä ei ole "sallittua" näyttä, niin "tunteiden hallinta" kääntyy itseään vastaan. Tunteet "ryöpsähtelee", tai niitä ei ole lainkaan, tai niistä ei pääse irti. Kun edellinen on tapahtunut minun kohdallani on vaikea "normaalisti" katsoa tunteitaan, koska niiden olemassa olo oli kyseen alaistettu, pitkään. Tunteiden kanssa on opettelua, vieläkin. Etenkin ahdistus tunteen kanssa. Mitään "veden pitävää konstia" en ole keksinyt.
Onko masennus tunne vai enemmän tahtotila? (oikeammin 'tahdoton tila'?)
Pitkään jatkuessaan sitä? Kuin itsestä vieraantumista? Itsen kadottamista? Siksi vaikeasti itsen ratkaistavissa? Toisaalta kuka muu voi sitä tilaa saada aukeamaan, jos ei itse havahdu siitä irrottautumaan, tahtomaan toisin?
keskustelua kirjoitti:
Onko masennus tunne vai enemmän tahtotila? (oikeammin 'tahdoton tila'?)Pitkään jatkuessaan sitä? Kuin itsestä vieraantumista? Itsen kadottamista? Siksi vaikeasti itsen ratkaistavissa? Toisaalta kuka muu voi sitä tilaa saada aukeamaan, jos ei itse havahdu siitä irrottautumaan, tahtomaan toisin?
Masennus tai ahdistus ei ole tahtotila, kuten ei mikään muukaan sairaus. Se voi tulla olipa miten vahva tai viisas tahansa. Avun hakeminen taas vaatii omaa tahtoa ja joissakin tapauksissa läheisten tahtoa ja apua.
Pelkistetysti masennus on vastoinkäymisistä rakentunut sisäinen pettymyksen tila, jos ta tahtoo päästä pois (ainakin minä?)
Ihminen tarvii toisen ihmisen (peiliksi) itselleen nähdäkseen itsensä sisälle mä ainakin tunnut tarvivan. Ei se tarvi olla terapeutti, kunhan on ihminen joka on kiinnostunut mitä toinen haluaa sanoa, ja omaa jotain omakohtaisia kokemuksia liittyen masennukseen, turhautumiseen, ihmisenä olemiseen.