Ahdistuneisuushäiriökö?
Hei
Olen 25-vuotias nainen ja kärsinyt enemmän tai vähemmän pahasta ahdistuksesta/pelkotiloista noin kahdeksan vuoden ajan. Mitään diagnoosia minulla ei kuitenkaan ole. Kerran kävin juttelemassa koulupsykologille joka lähetti psykiatrille joka taas antoi pillerireseptin eikä muuta.
Tiedän hyvinkin tarkalleen mistä kaikki alkoi. Kyseessä on minulle erittäin traumaattinen väkivaltainen kokemus perheessä (asuin tuolloin vielä kotona). Ensimmäinen pelkotilakohtaus tulikin erittäin voimakkaana heti tapahtuneen jälkeen. Jouduin tässä väkivaltatilanteessa tilanteeseen jossa toimin itse väkivaltaisesti pelon vuoksi. En tekoani tahdo puolustella enkä sitä edes yrittää nyt tässä sen tarkemmin selvittää, sillä muistikuvani tuolta ajalta ovat todella hataria, mutta en todellakaan ole luonteeltani väkivaltainen tai muutenkaan aggressiivinen ihminen ja tuo tekoni on järkyttänyt minua suuresti. Olin tuolloin tosiaan noin 17-vuotias. Soitin tuolloin paikalle poliisin (en ensimmäistä kertaa) ja kerroin myös hätäkeskuksen vastaajalle mitä itse olin tehnyt. Poliisit tulivat ja veivät yhden henkilön pois puhumatta sen kummempia, aamulla hän tuli takaisin.
No mutta takaisin pelkotiloihin. Tuon tapauksen jälkeen minulla oli päivittäin pakkoajatuksia että minut tapetaan kostoksi. En kyennyt olemaan kotona, en nukkumaan kunnolla, lukio alkoi mennä päin honkia. Kotona tapahtuneesta ei puhuttu niin kuin ei mistään muustakaan. Äitini pakotti tapahtuneessa myös osallisena olleen miesystävänsä rauhoittelemaan minua mutta ei se auttanut koska luottamukseni tätä ihmistä kohtaan oli nolla. En muista kovinkaan paljoa tuon kamalan yön jälkeisten vuosien tapahtumista, ne ovat aivan kuin pyyhkiytyneet pois mielestäni.
Noin puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen pääsin muuttamaan vihdoin pois kotoa ja valkolakkikin tuli töin tuskin hankittua. Ajattelin että pelkotilat loppuisivat mutta ei. Aivan järkyttäviä pelkotiloja ja ”varmuus” siitä että minut tullaan tappamaan. Näihin aikoihin se oli vielä päivittäistä ja eniten pelkäsin olla yksin asunnossani öisin. Joskus olin myös ”varma” että joku tapaamani uusi ihminen, jos hän oli keski-ikäinen mies, on tuon äitini miesystävän kaveri joka on osallisena hänen kostosuunnitelmassaan.
Näin jatkui parin vuoden ajan. Sitten yritin ensimmäisen kerran hakea ammattiapua. Ajattelin etteihän minun tarvitse kertoa koko juttua, häpesin niin omaa tekoani mutta samalla tahdoin saada järkeni takaisin. Psykiatrin vastaanotolla en sitten saanut muuta sanotuksi kuin että minua ahdistaa enkä saa unta. Niinpä tuli Cipralex resepti ja lääkkeet auttoivatkin, ainakin siinä määrin että pysyin päivisin hereillä koulussa (se lääke sai minut käymään ihan ylikierroksilla). Jonkun ajan päästä oireet kuitenkin taas palasivat.
Minulla oli tuohon aikaan poikaystävä joka asui ulkomailla ja melko pian päätinkin muuttaa hänen luokseen uskoen että toisen, turvallisen ihmisen läheisyys ”parantaisi” minut niistä helvetillisistä pelkotiloista. Asuin ulkomailla kahden vuoden ajan, aina viime syksyyn asti, eikä minulla tuona aikana enää ollut niitä pakkoajatuksia että joku tappaa minut. Sain tosin kerran lentokoneessa ollessani matkalla vierailulle Suomeen paniikkikohtauksen. Poikaystäväni on myös ainoa jolle tämän kirjoituksen lisäksi olen kertonut kaiken. Hän ymmärsi asian tavallaan mutta hänen apunsa oli melko tavallinen ”sinä vaan kuvittelet, unohda koko juttu äläkä murehdi tulevia jne..”. Noh, hetken se onnistuikin.
Viime syksynä sitten palasin Suomeen ja aloitin opinnot yliopistossa. Voin todella hyvin melko pitkään ja ajattelin että olen päässyt hulluudestani. Pari kuukautta palaamiseni jälkeen helvetti alkoi taas, tosin huomattavasti lievempänä kuin aiemmin. Välillä voi kulua muutama viikko että kykenen elämään ihan normaalisti ja sitten, kuten tänäkin yönä, olen taas varma että mikä tahansa näistä öistä joku tunkeutuu asuntooni ja tappaa minut. Enää ei ole poikaystävää jolle kertoa ja johon tukeutua, eikä ketään muutakaan ihmistä. Äitini kanssa tahtoisin keskustella asiasta, mutta hänen suhtautumisensa ”hulluihin” on melko vähättelevää. Eikä asiasta muutenkaan ole puhuttu… Myös ammatilaiselle tahtoisin puhua mutta häpeän niin suuresti tuota tapahtunutta. Pelkään että minut leimataan syypääksi vaikka kertoisinkin myös tästä pois jättämäni yksityiskohdat. Pelkään sitä että tuo tekoni ei tee minusta avun arvoista. Tahtoisin myös keskustella asiasta nyt aikuistuttuani äitini nyt jo entisen miesystävän kanssa vaikka en usko että hän rehellisesti ja avoimesti keskustelisi minun kanssani. Helpottaisi vaan selvittää selvittämättä jäänyt vaikka en tiedä mitä hänellekään sanoisin, niin paljon pahaa hänkin teki ja sanoi.
Tilanne on siis parantunut huomattavasti ja suurimman osan ajasta olen oma itseni ja onnellinen. Pelkotilat ovat lievempiä, tai osaan kontrolloida ajatuksiani hieman paremmin nyt. Mutta silti ajoittain iskevä ajatus siitä että kohta joku tulee minut tappamaan enkä voi paeta on sietämätön.
En tiedä mitä haen tällä kirjoituksella takaa, mutta mikäli jollakulla on vastaavanlaisia kokemuksia jotka aiheuttavat ahdistusta olisi ”mukavaa” jutella. Tuntuu että olen ainoa ihminen maailmassa joka on ”itse” aiheuttanut ahdistuneisuutensa vaikkakin kyseessä oli äärimmäisen pelon vallassa tehty teko.
Tulipas pitkä teksti, mutta helpotti jo kirjoittaa asiasta. Mikäli luit tähän asti mitä mieltä olet mitä minun kannattaisi tehdä? Hakea ammattiapua, yrittää puhua äitini kanssa näin monen vuoden jälkeen? Olen myös hieman vainoharhainen hänen uuden miesystävänsä suhteen, siksi en mielelläni vieraile äitini luona vaikka tahtoisinkin kovasti viettää aikaa hänen ja sisarusteni kanssa. Tunnen oloni myös entistä turvattomammaksi ollessani samassa kaupungissa tuon entisen miesystävän kanssa vaikken häntä tapaisikaan. Tähän asti olen vain sinnitellyt ahdistus/pelkotila jaksojen läpi mutta eihän näin voi ikuisesti jatkua.
Sinulle NeitiAhdistunut, hei!
Kuinka surullista! 🤕 Olen puolestasi todella pahoillani ja toivon, että saat jostain apua mahdollisimman pian! - Olet ollut alaikäinen eli lapsi joutuessasi kokemaan kertomasi traumaattisen tapahtuman. Et ole siihen itse mitenkään syyllinen vaan vanhempasi ja aikuisten yleensä olisi kuulunut pitää sinut turvassa ja suojassa.
Miksi et voisi puhua ihan kaikkea ammattiauttajalle? Olisiko sinun helpompi kirjoittaa ja viedä teksti mukanasi? Psykologin tai muun terapeutin vastaanotolle varmasti pääsisit, mutta sitten pitäisi jaksaa käydä useita kertoja tai jopa vuosia, että saisit asian käsiteltyä. Kun olet kärsinyt jo kahdeksan vuotta, ei 'joku' vuosikaan varmasti olisi turhaa eikä menisi hukkaan. Itsestään traumaattinen kokemus ei tietääkseni tai ymmärtääkseni mihinkään häviä. Itselläsikin on kova halu ja tarve käydä asia läpi asianosaisten kanssa. Valitettavasti moni aikuinen ihminen ei koskaan tule niin kypsäksi tai ehjäksi, että pystyisi käsittelemään 'itse aiheuttamiaan' väkivaltaisia tilanteita niin, että voisi niistä puhua. - Sinun ei tarvitse hävetä yhtään mitään. Olethan pelosta toiminut kuten olet toiminut.
Itse en tässä kerro, minkälaisia vastaavanlaisia kokemuksia minulla on, mutta niitä on. - Olen juuri viime viikolla pelännyt erään henkilön tehneen jotain kauheaa läheiselleni. Vaikka kuinka järjellä ajatellen tiesin, että pelkoni on turha eikä ko. henkilö varmastikaan itseään haluaisi vankilaan, pelkoni oli silti ihan todellinen. - Minullakin se aiheutuu aiemmin kokemastani traumaattisesta tilanteesta, mihin liittyi väkivaltaa. Siitä ei ole voinut puhua asianosaisten kanssa, vaikka olenkin yrittänyt. - Minulla on ollut ammattiauttajia, joille olen puhunut, mutta ei ole enää.
Siis, etsi nopeasti terapiaan ja ole itse avoin. Sinä et ole toiminut väärin. Ehkä terapeutti voisi saada keskustelua sinun ja äitisi välille, jos sitä haluat.
Kiitos rohkaisevista sanoistasi Hanita 🙂
Vaikka tiedostankin ettei syy ollut minussa niin silti koen valtavaa syyllisyyttä. Tapahtunut vain sotii niin pahasti periaatteitani ja maailmankatsomustani vastaan, että on hirveän vaikea hyväksyä että on kyennyt sellaiseen. Oikeastaan toivon että minut olisi asiasta tuomittu oikeuden edessä tai että tilanteeseen olisi ylipäätään puututtu edes sosiaaliviranomaisten tai poliisin taholta heti tapahtuneen jälkeen. Kamalinta on kun asioita ei ole koskaan selvitetty mitenkään ☹️ Sen lisäksi siis että pelkään "kostoa".
Rauhallisina kausina pystyn hetkittäin jopa unohtamaaan asian ja ajattelemaan että asian on vain annettu olla mutta näinä ahdistuskausina ei auta mikään järkeily maailmassa. Henkirikosuutisten lukeminen saa ahdistuksen ja pelon huippuunsa kun alkaa miettimään että noin voi ihan hyvin tapahtua minullekin kun sitä tapahtuu muillekin. 😟
Ehkä yritänkin vielä kerran hakea ammattiapua ja tällä kertaa olla jättämättä kertomatta mitään. Tämä rohkaisi minua jonkin verran kun jo uskalsin tänne noinkin paljon kirjoittaa. Pidempikään hoitojakso ei minua haittaisi, kun edes pääsisi sinne asti eikä vain saisi pilleripurkkia kouraan. Tuntuu kyllä itsestä todella epätodennäköiseltä että joskus täysin näistä peloista pääsisin eroon, niin todentuntuisilta nämä ajatukset ja kuvitelmat tuntuvat kuten sinäkin sanoit. Kyse on kai siitä että kun kerran on perusturvallisuuden tunne järkkynyt niin sitä ei helpolla enää saa takaisin. Tosin parisuhteessa eläessäni tunsin oloni turvalliseksi, paitsi ehkä joskus iltaisin yksin ulkona ollessani.
Voimia sinulle Hanita ja kauniita kevätpäiviä kaikista murheista ja huolista huolimatta 🙂