Tässä olis yks' sellainen eli olen koko sairausajan pitänyt yllä kulissia kaikille muille paitsi puolisolleni ja hänellekin avautuminen oli näköjään virhe sillä leimautumiselta en ole hänen silmissään säästynyt. Saan vähän väliä kuulla sanat: No sullahan on taas sitä ahdistusta! Vaikkei edes olisi vaan joku ihan tavallinen vastus työssä ja josta selviäisi jos toinen malttaisi vähän odottaa eikä alkaa nälvimään.

Juuri leimautumisen takia olen työssä salannut ahdistuneisuuteni erilaisin tekniikoin. Ei aina niin onnistuneesti mutta jollain tavalla kuitenkin. Usein ahdistuskohtaus menee ohi aika nopeastikin mutta ei koskaan silloin kun joudun sen muilta peittämään. Yleisin peittämiskeino on poistua paikalta jollain tekosyyllä, yleensä tarpeille meno ja hätä tietysti kova. Muitakin keinoja on mutta esim. syvään hengitys onnistuu vain silloin kun joko hämärää tai kun minun ei tarvitse puhua kenellekään.

Hengityksen tarkkailu on siis paras keino päästä yli ahdistuksen ja jotta siitä saa keinon, se vaati harjaantumista. Paljon itsehillintää ja kuria mutta sen oppii siinä missä muunkin asian. Pitää vaan haluta hallita itseään. Se riittää, halu! 🙂👍

Hyvä, että löysin tämän palstan. Törmään elämässäni ihan vääriin ihmisiin. Valitsen itselleni ihan vääränlaísia ystäviä.
Olen tavallaan läheisriippuvainen. Vanhat ihmiset takertuvat minuun ja olen ihmeissäni niitten kanssa minulla menee voimat niitä autellessa. Minulle soitti 2 vuotta eräs mummu, kun hänen sukulaiset olivat hylänneet hänet. Sitten kirpputorilla yksi mummu halusi minun numeron ja hänestä on nyt tullut maanvaiva. Hän lupaa aina lähteä jonnekkin, mutta peruu sitten.
ihana, että löysin tämän kirjoitan tänne nyt ja päivä.🙂🌻

Hetkinen, tarkoitatko hyvän tekosi yksinäisten vanhusten auttamiseksi olisikin kääntynyt sinua itseäsi vastaan?
Yleinen mielipide, ihan TV myöten on antanut toisenlaisen kuvan, että yksinäiset vanhukset kilvan kiittelevät nuorten heillä antamastaan ajasta.
Kerroit kenties yhden tapauksen jossa vanhus ei olekaan tyytyväinen. Onko muidenkin vanhusten kanssa vastaavanlaisia ongelmia?

Hieman ihmetyttää miksi kirjoitit kommenttisi tähän ahdistushäiriö/kulissit aloitukseen. Toivottavasti selvität lisää mitä ajat takaa kirjoituksellasi.

Vielä tuosta kulissin pitämisestä että se aiheuttaa paljon turhaa jännittyneisyyttä kun koko ajan pitää tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu. Varmaan tällainen tarkkailu on myös huomattu, katseet sen kertovat. Minua pidetään omituisena, kerran niin jopa sanottu niin ja sanoja oli ihan oikeassa. Omituinen tunnen olevani. Ihmisten parissa, olkoon miten tuttuja hyvänsä, olen jännittynyt ja jatkuvasti valmiina reakoimaan muuttuneeseen tilanteeseen. Ei tätä tapahdu sentään kotona mutta kaikkialla muualla. Se vie voimia enkä usko että olen kovin pitkäikäinen mutta se asia minua ei huoleta. Ei tippaakaan.

Kyllähän tuota kulissia on joutunut pitämään. Ei tiedä muut kuin puolisoni ja siskoni sekä äitini ja hänkään ei tiedä kuinka vaikea tämä on. On todella rankkaa pitää tätä kehää yllä ja aina ajatella pakokeinoja joka paikkaan. Kaikki äkkinäiset muutokset työssä aiheuttavat kauhean kohtauksen ja minun aina keinolla millä hyvänsä luistettava tai hoidettava tilanne niin että kestän sen. Alan olla aika väsynyt tähän ja välillä tuntuukin että nyt saa riittää mutta ajatus toimeentulon lakkaamisesta tai toisesta työpaikasta on kertakaikkiaan niin ahdistava vielä etten ole uskaltanut ottaa askelta siihen suuntaan. Yhtään poissaoloa en ole vielä ahdistuksen takia virallisesti ottanut.

Itse olen alkanut katsella muita työpaikkojakin, jotain missä voisin aloittaa ns. puhtaalta pöydältä ahdistushäiriöineni, omana itsenäni.

Elämässäni on monia jotka tietävät, mutta eivät vain ymmärrä. Tämä "hulluksi"leimautuminen jne. on ollut yleisin reaktio, ja olen alkanut itsekin jo pohtia onko asia oikeasti niin... ettei vain kukaan voi ymmärtää, olen erilainen, poikkeava.

En jaksa jatkuvaa ympäristön tarkkailua ja varuillaan oloa, mutta sitten taas kun annan ahdistukselle vallan niin se iskee päälle korkojen kera ja kaikki patoutuneetkin tunteet nosevat herkästi pintaan. Miten löytää siis jokin kultainen keskitie?

Kyllä on kokemusta esittämisestä että kaikki on hyvin. Aina menee täydestä muille paitsi hoitavalle henkilökunnalle (useimmiten) ja puolisolleni, mikäli heiltä yritän salata. Paradoksaalisesti saan kuulla näyttäväni jopa oikein pirteältä ja elinvoimaiselta vaikka sisimmässäni tuntisin vain kauhua, mikä on aika hämmentävää. Haittana siinä on, että minuun kohdistetaan liikaa odotuksia ja arvelen muiden pitävän minua laiskana tai saamattomana kun virun kotona (määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä) enkä opiskele. Otan myös voimavaroihini nähden paljon vastuuta ja väsyn siitä. Toki yritän saada myös lepoa välissä. Olen tottunut peittämään oikeat tunteeni. ☹️ Mielestäni myöskään kuulumiseni esim. psyykkinen tilani eivät kaikille kuulu, mutta täytyy myöntää että joissain tilanteissa olisi parempi, että muut tietäisivät ahdistusoireistani ja että ne ovat voimakkaita vaikka eivät päällepäin näy.

TIUKUTIUKU kirjoitti 30.6.2015 20:35

Hyvä, että löysin tämän palstan. Törmään elämässäni ihan vääriin ihmisiin. Valitsen itselleni ihan vääränlaísia ystäviä.
Olen tavallaan läheisriippuvainen. Vanhat ihmiset takertuvat minuun ja olen ihmeissäni niitten kanssa minulla menee voimat niitä autellessa. Minulle soitti 2 vuotta eräs mummu, kun hänen sukulaiset olivat hylänneet hänet. Sitten kirpputorilla yksi mummu halusi minun numeron ja hänestä on nyt tullut maanvaiva. Hän lupaa aina lähteä jonnekkin, mutta peruu sitten.
ihana, että löysin tämän kirjoitan tänne nyt ja päivä.🙂🌻

Ahdistaa! Onko siis ihan väärin, kun toivon jonkun olevan minulle ystävällinen, vaikka olen vanha ja sairas? Itse kävin nuorena vanhoja katsomassa; se kuului siihen aikaan asiaan ja olen nyt tyytyväinen siihen ja minulla on hyvä omatunto sen takia, että tein niin. Nyt ymmärrän, miten tarpeellista se on.

Miksiköhän olet hankalassa tilanteessa asian suhteen? Oletko ehkä antanut vääriä signaaleita auttamishalustasi noille vanhoille ihmisille? "Mummu" ja "maanvaiva" eivät ehkä ole ilmaisuja, jotka osoittavat arvostusta noita "autettaviasi" kohtaan. Millä tavoin vanhusten takertuminen sinuun tapahtuu? Mihin itse pyrit ja mitä haluat?

Kuten aiemmin on mainittu, kirjoitus ei täysin kuulu ketjun otsikon alle, mutta kun se on hyväksytty julkaistavaksi, ehkä sen kommenttikin...

Koitan jatkuvasti ylläpitää kulissia. Tietenkin avopuolisoni, äitini ja läheisimmät ystäväni tietävät asiasta jotain, mutta koitan aina esittää asian vähemmän vakavana ja pahana. Kumppanini tosin tietää minusta kaiken, se on helpottavaa.

Tällä hetkellä olen niin hermostunut, etten voinut jäädä pitkäksi viikonlopuksi yksin kotiin, kun kumppanini lähti matkoille. Olen jo reilu parikymppinen, jo viisi vuotta sitten itsenäistynyt. Lähdin siis äitini luo, mutta täälläkään en voi kunnolla ilmaista, millaista hätää tunnen. En ehkä itse haluaisi vähätellä, mutta äitini ei kovin hyvin pysty kuuntelemaan tai ottamaan asioita tarpeeksi vakavasti. Ja täältä lapsuudenkodistahan se kulissin ylläpitämisen tarve on lähtöisin.

Yleensä arjessa voin hyvin tai jopa todella hyvin. Kuitenkin tällaiset poikkeustilanteet, kuten sairastuminen, kumppanin poissaolo ja yksinäisyyden tunne saavat minut pois tolaltani. Tunnen todella voimakasta pahaa oloa, mutten uskalla itkeä, seurassa tai yksin. Rauhoitun kun kumppanini taas palaa kotiin ja menen töihin, tiedän sen. Siihen on kuitenkin vielä pari yötä ja olen aivan tuskissani, pää täynnä äänetöntä huutoa.

Tunnen olevani todella säälittävä, kun kaipaan kumppanini seuraa näin. Ongelma on kuitenkin myös lähtöisin siitä, ettei muita turvallisia ihmisiä oikein ole. En tukeudu ihmisiin, koska en pysty kertomaan heille, kuinka pahoin ajoittain voin. Tekemisen puute ja vaikeneminen tekevät minut hulluksi, mutten jaksa tehdä mitään, sillä en saa syötyä kunnolla, enkä pahemmin nukuttuakaan. Ja se kaikki pitäisi vain piilottaa.

No, nyt kyllä sanoisin Pikku-inkerille että hänen kannattaisi ehkä etsiä sellainen paikka oikeassa elämässä jossa voi puhua vapaasti. Ehkä jokin paikka on olemassa kunhan vain etsii. ja en minäkään neuvo että sukulaisille kertoisi mitään. Itsellä on se kokemus etteivät he ymmärrä yhtään mitään. tai sitten voi olal että joku ymmärtää. Minä yritin sukulaisille kertoa avoimesti miten on käynyt, niin sain vain naurua ja pilkkaa ja etten saisi höpöttää tyhjää, käskettiin mennä töihin ja lopettaa kaikenlainen itsensä tutkailu. Eikä muutenkaan lapsuusperhe ollut luottamuksen ja turvan paikka, ikävä kyllä. kulissiahan on pakko pitää työssä jos on sellainen työ, ja ikävä kyllä parisuhteessa se voi olla aika hyvä naljailun aihe. Minulle niin kävi niin kun aloin seurustella (joskus kauan sitten) ja kerroin masennuksesta ja muista ongelmista, ja niinhän siinä kävi että kun tuli riitaa ja ongelmia, olin minä se syyllinen. samoin on suvun kesken, minut leimataan heti syylliseksi, olen siihen helppo maali, mutta en enää välitä siitä. ajattelen että ihan sama, itse tiedän kuitenkin mitä olen ja mikä on totuus jossain asiassa. Ehkä olen hankalan ihmisen maineessa, ehkä, en tiedä, mutta en enää näyttele enkä oikeastaan kovin edes yritä olla mieliksi kenellekään. Olen sitä mitä olen ja hyväksyn itseni.
Mutta työn takia olisin valmis kulisseja pitämään, kun elatus on ansaittava.

salainen55, olen todella pahoillani siitä, että sinulle on naljailtu pahan olon vuoksi. Se on todella väärin.

Luotettavalle, avoimelle ja ennakkoluulottomalle ihmiselle olisi kyllä paikka elämässäni, ja olisin valmis tekemään sellaisen ystävyyssuhteen eteen paljon työtä. Nyt pääasiallinen avautumispaikka on terapeutin huone, joka ei onneksi ole ollenkaan huono.

Hyvä että sinulla Pikku-Inkeri on terapeutti,ja varmaan ihan hyväkin.
Minusta tuntuu että me ihmiset pidämme aikalailla kulisseja yllä jokainen. Olen ollut avoimempi joskus aikoinaan kun olin huonommassa jamassa elämässä, eron, alkoholisoitumisen ja työttömyyden takia menetin myös mielenterveyteni, tai ensin oli alkoholi, sitten työttömyys sitten ero ja sen jälkeen raittius ja sitten mielenterveystoimisto. Niin se meni. Ja lopuksi työkyvyttömyyseläke vähän yli viisikymppisenä, joka oli kova pala minulle joka kuvittelin että vielä menen töihin. Minulla oli niin paljon "näkyviä" vikoja ettei niitä voinut salata eikä pitää kulissia, mutta nyt kun asun ihan eri paikkakunnalla niin en täällä kerro kenellekään juuri mitään menneisyydestäni. Ajattelen ettei se kenellekään kuulu, kun tänään olen ihan eri ihminen.
Sukulaiset ovatkin sitten ihan eri juttu, ne muistaa ja jos unohdan, ovat hyvin kerkeästi muistuttamassa. Ja on eräs ystäväntapainen joka kyllä myös muistuttaa minun kömmähdyksistä, kun niistä tietää, aina sopivan tilaisuuden tullen. Mutta hänen kohdallaan ajattelen että hän on niin katkera kun ei itse ole koskaan uskaltanut elää kuten haluaisi vaan on joutunut elämään muiden pillin mukaan.
Tämmöistä nyt tuli mieleen. kyllä kaikki selkenee ajan myötä, kunhan vain antaa itselleen luvan elää ihan oman näköistä elämää. minä en enää kykenisi kait elämään kovin tiiviissä yhteisössä esim. suvun keskellä tai jossain porukassa esim. seurakunnassa.