Hei!
Mulla on myös paniikki/ahdistuneisuus kohtauksia. En osaa niitä erityisemmin määritellä, mutta vika on ehkä enemmän psyykkisellä puolella. Kokoajan tuntuu että muut ihmiset katsovat minua ja nauravat ja arvostelevat ulkonäköäni. Pakonomaisesti tarkkailen käyttäytymistäni ja sanomisiani. Esim tavallinen kaupassakäynti on joskus ylivoimaista varsinkin näin kesällä, kun pitäisi kulkea vähissä vaatteissa. Häpeän niin ylipainoani ja ulkonäköäni. Kotona pystyn kyllä rentoutumaan ja olemaan oma itseni.
Olen ollut naimisissa nyt jo 20 vuotta ja mieheni on oikeastaan aivut ystäväni. Kaikki muut ovat vain kavereita, suurin osa työkavereita. En pysty solmimaan ystävyyssuhteita, koska en luota ihmisiin. Minusta tuntuu että kaikki vain nauravat minulle.
Oletko muuten kertonut noista tuntemuksistasi koskaan lääkärille tai psykiatrille tms. ? Itse olen monesti ajatellut mennä lääkärille kertomaan tuntemuksistani, mutta tuntuu että ei sekään auttaisi mitään. Jotain rauhoittavia lääkkeitä ehkä vain saisin.

Hei!

Päätin minäkin vastata ketjuun, kun tuntemuksenne kuulostivat tutuilta. Itselläni ei ole diagnosoitu mitään ahdistuneisuus-tai paniikkihäiriötä, eivätkä oireeni ole niin voimakkaita että tarvitsisin lääkitystä, mutta kyllä tuntemukseni silti ahdistavat ja rajoittavat elämääni jollakin tavalla. Olen siis 22-vuotias nainen, ja ahdistuksentunteeni alkoivat kasvaa oltuani harjoittelijana ja sijaisena yläasteella, missä kohtasin paljon negatiivisia asenteita, sellaista kohtelua, että minun annettiin ymmärtää olevan epäpätevä ja epäuskottava pelle. Oppilaat myös arvostelivat ulkonäköäni selän takana.Tämä ahdistava kohtelu ei rajoittunut pelkästään opetustilanteisiin, vaan vapaa-ajalla tullessaan kaupungilla vastaan oppilaat naureskelivat minulle, mutisivat toisilleen kommentteja minusta ja jotkut lähtivät juoksemaan karkuun minut nähdessään.

Minusta alkoi tuntua, etten saa enää olla rauhassa omana itsenäni, ja tunne silmätikuksi joutumisesta palautti tunnemuististani vanhat kiusattuna olemisen kokemukset.Aloin pelätä tilanteita, joissa minun pitää ohittaa teinijoukko.Tämä johti ylenmääräiseen ympäristöni tarkkailuun liikkeellä ollessani, mikä tietysti teki ihan normaaleista tilanteista pingottuneita, kun vaikkapa olin kiertelemässä kauppoja.Vaikka ymmärrän, että ei kannattaisi pelätä keskenkasvuisten häiriköiden reaktioita, tilanteet tuntuivat silti ahdistavilta ja loukkaavilta. Erityisesti pelkäsin ulkonäkööni kohdistuvaa haukkumista, koska se tuntuu erityisen kauhealta. En ole koskaan pitänyt erityisesti huomion keskipisteenä olemisesta suuressa joukossa tai esiintymisestä, mutta näiden kokemusten jälkeen halusin vain piiloutua. Opiskelen vielä tällä hetkellä opetusalalla, mutta olen ymmärtänyt, että alan työ on luonteeni vastaista ja opintojen aikana ilmaantuneet ahdistusoireet tekevät siitä suorastaan mahdotonta. Opinnot eivät muutenkaan ole tuntuneet kovin mielekkäiltä. Alanvaihto lienee edessä, mikä toisaalta pelottaa, toisaalta tuntuu hyvältä, että voin irtautua opinnoista, jotka eivät minulle sovi.

Piakristiina, ymmärrän todella hyvin pelkosi siitä, että muut haukkuvat ulkonäköäsi. Omalla kohdallani tämä pelko on myös toteutunut, ja taistelen kovasti sen puolesta, että oppisin hyväksymään itseni enkä häpeäisi sitä, miltä näytän. Tuntuu, että naisen pitäisi olla tietyn näköinen ja virheetön, muuten joutuu pelkäämään arvostelua.
Onneksi minullakin on ihana ja ymmärtäväinen mies, joka ymmärtää ahdistukseni ja epävarmuuteni.Kavereitakin on, myös pari läheistä ystävää, mikä on todella suuri onni.Huonosti elämässäni onkin lähinnä itsetunto ja alan valinta, jonka joudun aloittamaan alusta. Tuntuu, että muilla ikäisilläni on paljon parempi itsetunto ja he ovat sinut itsensä kanssa. Itselläni on siinä vielä paljon tekemistä.
On jo iso asia, että olemme myöntäneet ongelmamme ja uskaltaneet avautua siitä täällä.Voimia ja jaksamista teille!
🌻🙂🌻

Vielä kysymys sinulle Panicwoman: Mainitsit, että lääkkeet ja terapia eivät ole auttaneet sinua. Voisiko kyse olla siitä, että et ole saanut oikeanlaista tai riittävää terapiaa?Millaisia kokemuksesi terapiasta ovat olleet? Onko sinulla esimerkiksi ollut pitkäaikaista terapiasuhdetta samaan terapeuttiin, vai pätkiä eri terapeuteilla?Nykyään tuntuu olevan paljon pätkähoitoa, joka ei välttämättä auta kovin tehokkaasti. Mielestäni sinun pitäisi ehdottamasti saada sairauteesi tehokkaampaa apua, jotta tilanteesi kohenisi. Olet kuitenkin vasta 24-vuotias, ja edessäsi on vielä melkein koko elämä, sinulla on oikeus elää se niin, että pystyt toteuttamaan itseäsi ja toiveitasi.🙂🌻

Hei, panicwoman!

Minullekin on paniikkikohtaukset ja ahdistus tuttua. Nyt on viimeisinä päivinä ollut ahdistusta ja panikointia. Yhtenä päivänä en taas päässyt liikkeelle ilman oxaminia. Nytkin ahdistaa. Minunkin ahdistus/paniikkikohtaukset ovat alkaneet vuosia vuosia sitten. Tosin on mennyt useita vuosia, jolloin kohtauksia ei ole ollut ollenkaan ja lääkityksen olen löytänyt vasta muutamia vuosia sitten.

Vaikuttaa siltä, että elämäsi on ”mutkalla” ja monien asioiden kasaantuessa, ei varmasti ahdistus / panikointi yhtään helpota. Minullakin on noita vierauden ja epätodellisen olon tuntemuksia. Hyvin tuttuja ovat ja kamalia. Tuntuu, että on oman itsensä ulkopuolella. Siltä minusta nytkin jollain tavalla tuntuu. Hallinnan menettämisen tunne on myös.
Kyllä taidan tunnistaa itsessäni, että ongelmat ovat enemmän henkisellä puolella. Eilen ollessani kotona, en osannut olla oikein mitenkään päin, niin lähdin ulos, että saan jonkinlaisen kosketuksen maailmaan. Kävin elokuvissa. Se auttoikin, mutta tänään pitäisi tehdä tuo sama asia ilmeisesti, että oloni ”korjaantuisi”. Hintavaksi alkaa tulla, jos joka kerta pitää elokuviin lähteä. Mutta joo, aina ei tosiaan pääse edes siitä ovesta ulos, tai kun pääsee niin hoitaa niin monta asiaa, kuin mahdollista, ettei heti tarvitse uudestaan lähteä.

Aikamoinen saavutus, että olet ollut parisuhteessa noin kauan! Oletko koskaan päässyt ryhmä-muotoiseen ahdistus / paniikki–kurssille? Siellä oppii paljon. Minustakin tuntuu usein, että en ole saanut mitään mitä halusin elämältä. Asioiden hoitaminen ja lähteminen tuntuu olevan aina vain vaikeampaa, mitä kauemmin sairastaa (masennusta). Tai ehkä välillä on parempia kausia. En tiedä.

Olo on aika sekava ja ulkopuolinen juuri nyt, niin en osaa varmasti sanoa mitään järkevää. Tärkeintä kai kuitenkin on, että ne ovat vain tuntemuksia.

Minulla ei itselläni ole ihan vastaavia oireita, mutta päätin vastata sinulle, koska miesystäväni kuvailee omia oireitaan täsmälleen samalla tavalla. Tänä keväänä tilanne on muuttunut entistä hankalammaksi.

Hän ei uskalla enää kulkea kauppakeskuksissa tai isoissa ruokakaupoissa edes lääkkeiden kanssa. Pienemmistä kaupoista selvitään diapamin voimin, kun hän nojaa ostoskärryyn. Lääkäri on rajoittanut lääkkeiden määräämisen 100 tablettiin/ 6vko. Vielä emme tiedä, mitä tehdä kun lääkkeet loppuvat pian kesken.

Uskon ja toivon, että kesä ja lepo helpottavat teidän oireitanne. Voimia sinulle! 🙂🌻

Hei vaan kaikille!!!

Tässä vähän sairashistoriaani. Olen uusi täällä joten en tiedä oikein mistä aloitan kirjoittamisen. Hypätkää yli tai lukekaa. Kuinka vaan. Oon sairastanut vuodesta 2002 lähtien psykoosia kolmesti. Ensimmäisellä kerralla sekoilin ja vietiin (jouduin 😞) suljetulle osastolle. Toisen kerran menin itse itsemurhaa ajateltuani osastolle. Niin ja oli siinä vaikka mitä muuta stressiä kuten ilkeä avomies, opiskelut jotka ei meinanneet sujua ja asunnonosto, työt jne... Siispä erosin kurjasta avomiehestä, tein psykoosissa ollessani asuntokaupat ja myin osuuteni jotta pääsin eroon koko karmeasta miehestä. Olin kuitenkin vähän ehkä liian kauan psykoosissa jonka vuoksi menetin puhekyvyn täysin. Se alkoi pikkuhiljaa vuoden päästä palautua ja sitä myöten elämääni alkoi myös paistaa aurinko ja asiat järjestyä ☺️. Sain työtä, mutta opinnot jäivät suorittamatta vaikka viimeisiä enää oli jäljellä.

Kolmas psykoosi tuli työstressistä eli vähän kuin työuupumus. Työnantaja vaati enemmän kuin pystyin suorittamaan ja niinpä se sitten alkoi kuormittamaan. Kun sitten kuitenkin vähänkin alkoi työsaralla helpottamaan - niin kummallista kuin onkin - niin olin jo valmiiksi niin kuitti ja burnout pääsi yllättämään. Psykoosi näin siis iski ja olin muutenkin ihan puhki. Menin nyt osastolle koska fyysinen kuntokin alkoi rapista rapistumistaan: pyörrytti, näin harhoja ja kuulin harhoja ja kaikenlaista sekavaa taas oli mun pääkopassa. Osastolla ei meinattu löytää enää mitään lääkettä, vaan niitä vaihdeltiin ja loppujen lopuksi syön nyt jotakin neuroleptejä ja lisänä Temestaa.

Temestaa joudun syömään vaihtelevasti. Nykyään kun olen vain kotona niin jännitän jopa pelkästään kotonaolemista. Päivärytmini: Aamulla alkaa melkein heti herättyä ahdistamaan pelkkä kotonaoleminen. En kuitenkaan ota Temestaa vielä niin aikaisin. Tulee tarve lähteä ulos ja lähdenkin sitten shoppaamaan eli katselemaan kaupan hyllyjä mitä sieltä löytyy ja usein - mikä on harmillista - tekee mieli ostaa kaikenlaista. Jos olisin kotona ei tulisi tällaista himoa. Iltaa kohti mentäessä noin 14 aikaan alkaa tuntua pahalta oleminen. En ehkä ole saanut mitään aikaiseksi koko päivän aikana vaan kauppareissu tuntuu turhalta ja, muutenkin, the whole day sucks. Sitten otan Temestan joskus 17 aikaan ja turhaudun siitäkin. Ajattelen että oisi pitänyt ottaa aikaisemmin. Tästä lähtien taidankin ottaa sen jo aiemmin (hyvä idea muuten 🙂👍) ja toivon että voisin tehdä jotakin muuta kuin juosta edes takas katuja katsellen jotakin vaatteita joita minulla ei ole rahaa edes ostaa.

Anteeksi jos jotakin häiritsi minun vuodatukseni mutta olen ihan onneton kun olen yksinäinen ja ahdistunut ja lääkkeiden orja (lääkitykseni on nyt rempassakin). Tästä tuli tällainen päiväkirjamainen selostus omasta päivärytmistäni. Mut jos haluatte vaikka kommentoida jotakin niin ok. Ainakin itseäni helpottaa vähän tämä.

---winter wonderland---
🙂🌻

mul on kanssa ahdistuneisuushäiriö,tämä alko kun olin 15 v,mutta oli vuosia poissa kunnes tuli taas takasin.Yhessä vaiheessa en kyennyt toimimaan juuri ollenkaan kun pelkäsin koko ajan,jos esim päässä vähänkin vihlasi niin luulin heti että nyt se on verisuoni mikä katkesi,sit mulla on kovia ahdistus aaltoja mitkä tulee kovina ja tuntuu kuin järki lähtisi,olen kovin levoton ja ahdistunut kaikki on epätodellista joka päivä,kärsin depersonalisaatiosta eli epätodellisesta olosta.Olen oppinu jotenkuten sietämään depersonalisaatioita mutta se on pelottavaa kun välillä tulee tunne kuin sokaistuisin sitten meen ihan paniikkiin ja pomppaan pystyyn esim jos istun sohvalla.oon monesti ollu sata varma että kuolen siihen paikkaan kun oon niin ahdistunut ja mulla on psykosomaattisia oirita paljon..

Lumiel, ymmärrän kyllä että lääkäri on rajoittanut diapamien saantia. Pitkäaikaisella saattaa olla voimakkasta koukutusta. Ehkä hän käyttää lääkettä jo jopa liikaakin? Oletteko kokeilleet muita vaihtoehtoja, terapiaa ym? Kirjallisuutta on aiheesta paljon joka on minua auttanut.

Sain oman diagnoosin panikkihäiriöstäni reilu kuukausi sitten. Palasin lomalta töihin ja aloin saamaan panikki/ahdistuskohtauksia. Lääkäri määräsi Efexoria, jota en kuitenkaan ole aloittanut. Koska uskon ettei lääkkeet tavallaan poista ongelmaa ja olenkin lukenut että monella lääkityksen jälkeen oireet palanneet. En kuitenkaan tahdo yleistää ja jokaisen mielipide on kunnioitettava. Kokeilin homeopaattisia valmisteita ja nämä auttoivat paljon. Nyt saan enää hirveitä jännitys/sydämentykytyskohtauksia. Olen itse ottanut nyt viikon verran säännöllisesti Propralia. Se laukaisee jännitystä. Psykologilla käynyt nyt kerran ja ensi viikolla uudelleen. Itselläni laukeisevat tekijät olivat todennäköisesti isot elämänmuutokset ja perinnöllisyys.

Olisi mukavaa kuulla kokemuksia enemmän, olen huomannut että asiasta puhuminen auttaa, mutta kohtalontovereita on vähän! Voimia kaikille ja uskoa parempaan! 🌻🙂🌻

Täällä myös 24v ahdistus- ja paniikkihäiriöstä kärsivä. Ei ammattia, eikä ole muuta koulutusta kun peruskoulu. Lukiota olin käymässä kun ongelmat meni niin pahaks, että psykiatri katsoi viisaaks laittaa sairaslomalle. Ja sillä tiellä olen vieläkin 😭 Ahdistuskohtauksia tulee melkein päivittäin, paniikkikohtaukset ollu viime aikoina vähän vähemmällä. Oon jotenkin ihan eristäytynyt/syrjäytynyt. En uskalla tavata uusia ihmisiä.

Onneksi minulla on kuitenkin ihana puoliso 😍 Hänen kanssaan pystyn hoitamaan asiat (esim. kauppareissut). Mutta yksin asioiden hoitamisesta ei tulis mitään.