Ajattelin ensin että tänne en kirjoita, mutta alan olla jo siinä pisteessä voimavarani on käytetty loppuun. En koe olevani yksinäinen, sillä olen hyvin erakko luonne ja kärsin aikoinani koulukiusaamisesta, joka on jättänyt arpensa. En luota ihmisiin helposti ja ennemmin kärsin hiljaa yksin kuin avaan suuni. Lapsena opin jo patomaan ahdistuneisuuteni piiloon. Minulla on ristiriitaiset välit äitiini, jonka kanssa käyn aika ajoin kamppailua mitä elämäni tulisi olla. Tuskin tämä oli kenenkään toive.Soppaa vielä lisää hämmentämään minulla on kehitysvammainen sisarus. Nuoresta iästä lähtien kantanut vastuuni, samalla kuunnellen äitini valistusta siitä että olen kiittämätön ja huono ihminen. Kaikkeni teen mutta sekään ei riitä. En riitä edes itselleni ja vielä vähemmän rakastan itseäni. Kuka minä olen? En tiedä itsekään enää ja olenko koskaan edes tiennyt.
Hain opiskelemaan, koska halusin pois kotoa ja vaihtaa maisemaa. Takanani oli lukio sekä jälleen yksi kiuaaamiskokemus, missä eräs henkilö eristi minut täysin ystävistäni ja parhaasta kaveristani, koska hän oli rakastunut tähän. Minä olin uhka , joka tuli tuhota. Olin pelkkää ilmaa ja hän levitti hirveitä valheita minusta ystävilleni. Kukaan ei puhunut minulle tai edes kiinnittänyt mitään huomiota. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tein itselleni viiltelyjäljet. Taas jälleen kerran, minä kestän kaiken. Yksin ja hiljaa. Se oli hetki, jolloin ensimmäisen kerran joku sanoi minulle olevani masentunut. Se oli koulun terveydenhoitaja. Kukaan muu ei huomannut mitään. Ei edes perheeni, vaikka salaa toivoin että joku olisi huomannut sisäisen ahdinkoni.
Onko jokin muuttunut? Kyllä ja ei. Sairastuin viime vuonna keskivaikeaan masennukseen, johon liittyy ahdistuneisuutta. Syön mielialalääkkeitä, koska ilman niitä en pärjäisi. Olen saanut kerran paniikkkohtauksen. Olin silloin tekemässä lopputyötä. Tässä välissä olen ehtinyt olla sairaslomalla, käydä kerran viikossa mielenterveysvastaanotolla juttelemassa ja menettää elämäniloni ties kuinka monesti.
Tällä hetkellä mikään ei tuota minulle hyvää oloa. Eikä minulla ole ystäviä joille puhua. En pystyisi siihen edes. Olen psyko terapian tarpeessa ja olisin pääsemässä kuntouttavaan työtoimintaan, jos vain niin haluan.
Kaiken mitä olen joutunut kokemaan elämässäni, haluan kerrankin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kerroin äidilleni, että tahdon jättää opiskelut kesken. Vastaus jonka sain oli: sinulla ei ole ammattia, työtoiminta ei ole oikeaa työtä ja sinä olet yhteiskunnan loinen, joka odottaa kaiken tulevan valmiina.
Sairaanhoitajani oli myös tyhmä, koska hän oli sanonut tukevansa minua mitä ikinä päätän. Minä olen myös tyhmä, koska en jaksa välittää. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun, en tiedä ketä tämä auttaa ja miten. Tämä on minun tarina tähän saakka. Hetkeen, jolloin minusta tuntuu että en enää jaksa missään muodossa hengittää.