Olen keväästä lähtien ollut ilman lääkkeitä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että tämä ahdistus alkaa riittää. Olen alkanut jälleen ajattelemaan elämäni lopettamista. Ei tämä ole ihmisen elämää, että ahdistaa jatkuvasti. Toissaviikolla ajattelin, että voisin hyväksyä ahdistusoireeni osana minua ja elää sovussa niiden kanssa... Alussa se toimikin, kun en käyttänyt energiaani ahdistuksen poistamiseen ja kieltämiseen sisälläni. Tänään nappasin jälleen masennuslääkkeeni, joita minulla vielä on jonkin verran jäljellä. Tiedän kyllä ettei nopeaa helpotusta ole luvassa, vaan 2-4 viikkoa lisää ahdistusta.. Koitan kuitenkin jaksaa. Pitäisi pitää parempaa huolta itsestä... mutta en tiedä miten.

En tiedä voiko kyvyttömyyteni solmia ihmissuhteita aiheuttaa minulle ahdistusta, vai mistä kaikesta tämä ahdistus oikein kumpuaa... Toisaalta ajattelen, että minun on vaikea ahdistuneena solmia ihmissuhteita.. To be continued..

Hei Gildar. Täällä sinulle toinen samanlainen: en pärjää isossa porukassa, tai ehkä en vaan osaa olla sellaisessa, ja itsekin olen aina tullut paremmin toimeen miesten kanssa. Se saattaa olla asia joka ei muutu eikä sitä pidä yrittää muuttaa, joten muista, että älä luovu miespuolisista kavereista ainakaan seurustelun takia.

Suosittelen kokeilemaan parantaako lääke oloasi. Lääkkeitä on tietääkseni paljon ja niitä on eri oireisiin. Eli puhu lääkärin tai psykiatrin kanssa tarkasti oireistasi niin saat täsmälääkkeen.

Kirjoittele!

Hei entinen aurinko, kiva että vastasit. 🙂 Olen tosiaan pitänyt yhteyttä miespuolisiin kavereihin seurustelunkin aloitettuani miesystäväni kanssa. Koen kuitenkin, että minussa on jotain pahasti vialla kun minun on niin vaikea tutustua syvemmin naispuolisiin ihmisiin ja tulla juttuun heidän kanssaan. Minulla on tavallisesti ollut kyllä joitain tyttö/naispuoleisia kavereita ala-asteelta lähtien. Kärsin usein nykyään naisten kanssa siitä, että koen heidän vertaavan itseään minuun jollain tavoin parempana tai paremmassa tilanteessa olevana. Koen siis että minua painetaan alas. Toisaalta koen myös välillä huonommuuden tunnetta heihin, ja näin ehkä myös "kuulen" helposti tällaista vertailua. Koen myös että naiset puhuvat usein toisistaan pahaa selän takana.. enkä voi luottaa sellaisiin naisiin, jotka puhuvat pahaa joistain toisista tutuistaan minulle, koska ajattelen että mitäköhän he minusta puhuvat muille.. Toisaalta luulen ongelmani johtuvan heikosta itsetunnosta ja toisaalta naisten kilpailukulttuurista...

Entinen aurinko, mitä itse ajattelet siitä, ettet tule niin hyvin toimeen naisten kanssa kuin miesten kanssa? Oletko sujut asian kanssa?

Tänään oli toinen lääkityspäiväni ja kyllähän se ahdistus sitten ennalta-arvattavasti lisääntyi, odotan kuitenkin paremman olon tulevan viimeistään kuukauden sisällä... Olen käyttänyt tätä lääkettä aiemminkin ja silloin se on toiminut. Koen vain lääkkeiden käytön niin leimaavana, että olen pyrkinyt niiden käytöstä eroon vuoden tai kahden sisällä kun elämäntilanteeni on ollut parempi.

Valitettavasti en osaa vastata tuohon, että miten ahdistuksesta ja masennuksesta pääsisi. Itse, kun kamppailen samojen asioiden kanssa. Mulla ei varsinaisesti ole sosiaalisia ongelmia. Paitsi, että näin masentuneena en jaksa pitää yhteyttä kehenkään. Olen kokeillut kahta eri masennuslääkettä ja nyt tuntuu, että ehkä pitäisi vielä jotakin uutta koittaa. Sen verran vaikeaa on ollut. Ahdistukseen mulla on kokeiltu jo vaikka mitä, Lyrica tuntuisi toimivan ainakin jossain määrin. Työssäkäynnistä olen ajatellut, että voisin jäädä pitkälle sairauslomalle / työkyvyttömyyseläkkeelle, koska romahtelen nykyään vähän turhan usein ja silloin olen alttiina kaikenlaiselle itsetuhoisuudelle. Taas olin viikon sairaalassa, koska otin liikaa lääkkeitä. En tiedä, miten tästä alhosta taas jaksaa nousta.

Vertaistukiryhmän löysin alkuvuodesta ja se oli todella hyvä juttu. On tehnyt hyvää jutella ihmisten kanssa, joilla on samoja ongelmia. Vertaistuen voima on ihmeellinen. Sitä suosittelen sinullekin ja muillekin. Netistä löytyy tietoa lisää tai sitten omasta arvauskeskuksesta/psyki.poliltakin voisi kysellä.

Opiskelijana olet varmaankin oikeutettu opiskelijaterveydenhuoltoon. Sieltä voisi kysellä terapiamahdollisuutta. Itse toivon, että terapiasta olisi minulle apua. Tosin pikaisesti se ei auta, mutta ehkä tulevaisuudessa?

Hei Repukka!

En ole itsekään oikein jaksanut pitää yhteyttä kavereihin ahdistukseni takia.. Viime kevät oli myös niin kiireinen ettei minulla olisi ollut juuri aikaakaan pitää heihin yhteyttä. Ja nyt sitten koen olevani jo niin ahdistavaa seuraa, että sekin tuo jo kynnyksen ottaa kehenkään yhteyttä. Odotan siis parempia aikoja.

Olen itse saanut sen käsityksen, että seronil on aika hyvä masennuslääke. Joillakin kavereillani on ollut se käytössä ja sitä jälleen itsekin napsin. Ensimmäisestä lääkkeestä (sepram) jota aikoinaan otin, lähti vuoden käytön jälkeen teho.. Toivottavasti löydät pian itsellesi juuri sopivan lääkkeen.

Minullakin on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja ahdistuksen vallassa lähes päivittäin, varsinaisesti en ole muuten itsetuhoinen, muuten kuin tupakoimalla. Tällaiset ajatukset kuitenkin vievät huomattavan paljon energiaa. Olen ajatellut että tällaisiin ajatuksiin ja tekoihin hyvä lääke saattaisi olla lempeämmän ja myötätuntoisemman ja rakastavamman tunteen kehittäminen itseä kohtaan. Tätä olen koittanut kehittää, vaikka se onkin välillä todella hankalaa. Koitan myös kiittää itseäni siitä jos olen pitänyt huolta itsestäni ja vienyt itseäni jonnekin jossa minun on hyvä olla.

Olen käynyt parin vuoden terapiajakson pari vuotta sitten ja koen kyllä että se oli hyödyllinen. Lopullisesti se ei kuitenkaan minua luonnollisesti parantanut. Koen kuitenkin että sinne kannattaa aina mennä, jos siltä tuntuu ja jos se on mahdollista. Terapeutti kannattaa valita huolella ja hyvällä intuitiolla. Minusta on tärkeää että terapeutin kanssa on heti aluksi sellainen tunne, että terapeuttiin voi luottaa ja että hän ymmärtää.

Hienoa kuulla, että olet löytänyt itsellesi vertaistukiryhmän, sellaista kaipaisin todella myös itselleni. Olen koittanut etsiäkin sellaista netistä, en vain ole kuitenkaan sitä löytänyt.
Toivon että pidät huolta itsestäsi ja koitat sinäkin kehittää myötätuntoisempaa ja ystävällisempää asennetta itseäsi kohtaan 🙂🌻

Moi Gildar, minäkin pystyn samastumaan moniin asioihin, mistä kirjoitat. En vain osaa sanoa mitään hyödyllistä, eikä minulla ole kokemusta terapiasta tai lääkkeistä. Ihmisiin tutustuminen ja seurustelu on tosiaan hankalaa varsinkin masentuneena. Minulle "iloinen rupattelu" on usein työlästä, olen alkanut vältellä sellaisia tilanteita. Toisaalta, miksi pitäisikään viihtyä seurassa, jossa ei koe voivansa olla oma itsensä puutteineen ja heikkouksineen? Mietin myös tuota mies/naisjuttua. En ole kokenut miesten puolelta torjuntaa persoonani suhteen, mutta joskus naisten. Tai en minä tiedä onko se torjuntaa. Sanotaan nyt, että ehkä itse koen olevani erilainen ja jotenkin minusta tuntuu, että miehet hyväksyvät sen erilaisuuden helpommin. Äh, meni taas yleistykseksi, on minulla ollut ihania naispuolisiakin ystäviä. Aika nopeasti sen tutustuessa huomaa, uskaltaako ihmiselle avautua. Ehkä meitä pohtijoita ja sosiaalisten tilanteiden kanssa tuskailijoita on enemmänkin. 🙂

Hei Gildar,

itseään on tosiaan yllättävän vaikeaa rakastaa. Minulle neuvoi terapeutti vain toistelemaan sitä jatkuvasti kuten mantraa.

Meissä kaikissa on hyviä ja huonoja puolia, vikoja ja puutteita, mutta myös rakkautta. Tuntuuko Sinusta, että pystyt aidosti rakastamaan poikaystävääsi? Entä itseäsi? Entä minkälaiset ovat/olivat suhteesi vanhempiisi ja/tai sisaruksiisi? Rakkaus alkaa läheltä.

Minua lääkkeet ovat auttaneet. Kaipaan silti ihmistä rinnalleni eikä sellaista löydy lääkepurkista. On totta, että naiset juoruavat ja vertailevat, mutta kannattaako sellaisesta välittää? Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Miessakeissa on toisaalta omat sääntönsä ja mitä siellä puhutaan, on minun naisena vaikea tietää.

Jos kaipaat syvällisiä ihmisiä, etsi taidepiireistä tai filosofisista yhdistyksistä. Itse olen keski-ikäinen, mutta minulla oli nuorena aika paljon itseäni vanhempia ystäviä, koska olen aina viihtynyt vähän vanhempien, lue: viisaampien seurassa. Nykyään tykkään kyllä nuoristakin, vaihtelu virkistää. Nuoret ovat ennakkoluulottomampia, he yllättävät usemmin ja yleensä varsin positiivisesti.

Ystävät voivat olla hyvinkin monenikäisiä, jos heillä on yhteisiä harrastuksia. Minulla on mm. teatteriharrastus ja sen parissa tapaa paljon kivoja nuoria ja vanhempiakin ihmisiä.

Tiedän, mitä ahdistus ja masennus ovat, kyllä todella. Minua piristää aina kivojen ihmisten seura, vaikka olenkin paljon yksin, erityisesti näin kesällä. Mutta toivon Sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Katsele ympärillesi, luota itseesi ja rakasta itseäsi kaikista puutteistasi huolimatta, niin muutkin ihmiset kiinnostuvat Sinusta!

Hei Etsijä, huomaan sinun tekevän ihan samaa kuin minäkin. Eli todella hyvin osaat muille kertoa, miten jokainen ihminen on rakkauden arvoinen ja miten itseään kohtaan tulisi olla armollinen. Paitsi tietenkin minua itseäni. Pointtini on, että vaikka kuinka tietää, mikä olisi itselle parasta ja miten itseään tulisi kohdella, silti ne kaikki itsevihan ja itsearvostuksen puutteen tunteet ja ajatukset ovat niin tiukassa, että niitä on todella vaikea muuttaa. Saa nähdä, miten minäkin ajan kanssa siinä onnistun. Kun osaisikin soveltaa tuota kaikkea hyvää myös suhtautumisessa omaan itseen.

Kävin itse aikoinani hyvinkin pohjalla ja vaika silloin en myöntänyt, niin näin jälkikäteen myönnän asian, että olin todella masentunut. Haudoin itsemurhaa, ajattelin että ajaisin ajokortin saatuani seinää päin tai kalliolta alas. Söin nesteenpoistoja ja kofeiini tabletteja yliannostuksina, koska ajattelin, että ehkä laihtumalla saisin sen ahdistuksenkin pois minusta. Elämäni oli ylös alaisin, sosiaalisista suhteista puhumattakaan.

Mutta vaikka kävin alhaalla, mä myös nousin sieltä ! Viime kesänä päätin, että tämä kaikki saa riittää. Vaihdoin lähes kaikki asiat uuteen; sisustuksen, hajuveden, meikkien merkit, päiväkirjan, osan vaatteista, hiusvärin ja jopa pyykinpesuaineen. Karsin ihmissuhteista ne, jotka selvästi söivät voimiani ja heitin roskiin kaikki ne esineet ja asiat jotka laukaisivat ahdistavan tunteen. Kyllä, se auttoi, sillä tavallaan annoin itselleni "uuden alun".

Alussa oli rankkaa, mutta pikku hiljaa kaikki helpotti. Pakotin itseni ulös syömään kavereiden kesken, aamuisin kouluun ja kirjoitin säännöllisesti päiväkirjaa. Aina kun ahdisti, kirjoitinkirjoitinkirjoitin ja kirjoitin, vaikka se olisi ollut miten angstaavaa tekstiä tahansa.

Nyt kun on mennyt vuosi.. Voin sanoa, että pidän elämääni jopa ihanana. Aloitin seurustelun uudelleen ja sain takaisin osan itseluottamuksestani. Tänne päätin kirjoittaa, koska haluan kaikkien tietävän, että jos todella haluaa.. Pohjalta on tie vain ylös päin !

Everybody wants happiness, nobody wants pain, mut you can't see rainbow without
little rain 🌻🙂🌻

Janitaz kirjoitti 21.6.2011 13:7

Nyt kun on mennyt vuosi.. Voin sanoa, että pidän elämääni jopa ihanana. Aloitin seurustelun uudelleen ja sain takaisin osan itseluottamuksestani. Tänne päätin kirjoittaa, koska haluan kaikkien tietävän, että jos todella haluaa.. Pohjalta on tie vain ylös päin !

Yhdyn tähän siinä mielessä että oman itsetuhoisuuteni ja ahdistuneisuuteni kanssa olen oppinut jotenkin pärjäämään nyt lääkkeillä ja hampaat irvessä yrittämällä. Aiemmin hieman huonommin mm päihteiden kanssa läträämällä. Lääkkeet ovat oman olemassaoloni edellytys, ensinnäkin siksi että nukun ja saan pidettyä unirytmin normaalina. Muuten kärsin kroonisesta unettomuudesta. En ole missään vaiheessa ole kokenut että lääkitys olisi ollut huono asia, päinvastoin, olen kiitollinen kaikesta avusta mitä tässä päivittäisessä taistelussani saan. Rauhoittavia ei käytössäni ole, enkä niihin koskisi.

Kun lopullinen romahdus itselleni tuli nelisen vuotta sitten 24-vuotiaana olin niin väsynyt, masentunut ja ahdistunut ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin hakea apua. En muistanut mitään ja pyörittelin itsemurhaa mielessäni kokoajan. Sairausloma ja lääkitys toivat tuolloin uuden elämän josta luulin saaneeni enemmän voimia kuin lopulta sainkaan... Jatkoin s-loman jälkeen elämääni samaan malliin töissä ja opiskellen. Uusi romahdus tuli puolen vuoden jälkeen ja sen myötä itsemurhayritys. Taas pitkälle s-lomalle. Sitten jaksoin aika hyvin 1,5- vuotta. Tämä kevät muuttoineen vei kuitenkin taas kaikki voimat ja päädyin jälleen pitkälle s-lomalle.

Mitään lopullista ulospääsyä en usko koskaan ahdistuksesta löytäväni, mutta silloin kun on voimia pystyn sitä kontrolloimaan mm. liikunnalla ja kaikenlaisella pienellä puuhastelulla sekä kotitöillä. Työssäkäynnillä olen huomannut olevan sellaisen negatiivisen vaikutuksen itseeni että kun työ on kovin vaativaa ja väsyttävää, ei jää voimia oman itsensä hoitamiseen ja usein ahdistus on omalta osaltani tällöin pahentunut. Kun olen kunnossa pystyn pitämään ahdistuksen taka-alalla ja keskittymään vaativiinkin asioihin. Kannattaa lukea masennuksesta kirjallisuutta... Omalta osaltani se on auttanut itseäni ymmärtämään sairauden luonnetta ja antamaan anteeksi itselleen asioita. Läheisteni suhtautuminen muuttui täysin kun kiikutin heille luettavaksi prosyyrin aiheesta.

Kroonista masennusta kuvataan usein ihmisen oppimaksi tavaksi ajatella negatiivisesti, eli ihminen pitää itse yllä noidankehää reagoimalla tietyllä tavalla ärsykkeisiin... Olen huomannut omassa ajattelussani samoja piirteitä, eli liioittelen epäonnistumisia ja väheksyn onnistumisiani. Uskon kuitenkin siihen että sellaiseen mihin on joskus oppinut, voi oppia poiskin 🙂

Voimia!

😍

Ohhoh, ekaenkeli, miten tuo pätee minuun täsmälleen. Olen aina tehnyt sen virheen, että olen mennyt töihin aivan liian pian romahduksen jälkeen. Ja siitähän on sitten seurannut uusi romahdus hyvinkin pian. Nyt olen ekaa kertaa jäämässä pitkälle (puolen vuoden) s-lomalle. Saa nähdä, miten hyvin siinä ajassa toivun. Onneksi on terapia. Nyt pitäisi olla puitteet toipumiselle, mutta takeita siitä ei tietenkään ole.

Olen myös lukenut aiheesta kirjallisuutta ja oppinut siitä paljon. Juuri tuosta negatiivisesta kehästä olen myös huomannut tuttua, minuun sopivaa paljonkin. Ja huomannut, miten hyvin positiivinen kehä toimii. Siihen pitäisi vain päästä kyytiin.

Useimmiten ajattelen, että tästä ei ole mitään mahdollisuutta toipua ja tämä on kohtaloni niin kauan kunnes onnistun itsemurhassa. Oikeasti en edes usko mihinkään kohtaloon vaan siihen, että ihminen itse omilla valinnoillaan ja teoillaan vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Sairaudelle ei tietenkään mitään muuta voi, kuin yrittää parhaansa mukaan toipua. Jos jaksaa. Jos kykenee. Välillä onnistun ajattelemaan toiveikkaasti, että kyllä tämä tästä vielä helpottaa. Aika näyttää miten käy.