Hei! Olen kärsinyt epämääräisestä ahdistuksesta nyt lähemmäs 11 vuotta. Ahdistus on ollut hallinnassa enemmän tai vähemmän. Nyt se tuntuu lyövän päälle entistä lujempaa ja voimakkaammin. Ahdistukseni ensioireita en enää muista, mutta nyt voin kuvailla oloani ”kala kuivalla maalla”-tuntemuksella. Rintakehääni puristaa enkä tunnu ikinä saavan tarpeeksi sisääni happea. Tämä on ainoa vaiva, mutta se rajaa paljon sosiaalista elämääni, erityisesti läheisteni seurassa. Kaikki tuntuu vain hyökyvän päälleni. Ehkä oireeksi voi myös kuvailla seuraavia tuntemuksia: ”Minulta on odotettu paljon ja mitään en ole elämässäni saavuttanut” tai esim elokuvateatterissa ”kaikki katsovat minua ja kuulevat kuinka haukon (hiljaa) hengitystä, kaikki mahtavat ajatella että yksi hullu siinä taas”.
Illalla nukkumaanmeno on pelottavaa, haukon henkeä, juuri kun olen vaipumassa uneen, reaktiivisesti ja spontaanisti kehoni nostaa minut istuma-asentoon ja haukon henkeäni. (Ennen rakastin nukkumaan menoa ja unimaailmaa) … nyt koko elämäni on hengen haukkomista, saanko tarpeeksi henkeä elääkseni eteenpäin.
Tunnen myös etten ole turvassa. Joudun päivittäin kamppailemaan elantoni eteen ja vastaan omasta taloudestani 100%. Varma uskoni siitä että minun osani on varma ja turvattu elämä tuntuu nyt täysin murennetulta. En jaksa enää yrittää. Elämänsisältö puuttuu, minulla ei ole lapsia enkä ole naimisissa. Kaikki maallinen turva ympäriltäni puuttuu. Minulla on vain minut ja MINÄ on nyt todella väsynyt. Se ei jaksa enää hengittää.
Olen käynyt lääkärissä ja keuhkoni ovat todella hyvässä kunnossa.
En suostu syömään mitään mielialalääkkeitä.
Tiedän että ongelmani on pohjimmiltaan henkinen. Mutta olen tämän ongelman kanssa niiiiiin yksin. MUTTA aion löytää ratkaisun tähän yksin tai toisten kanssa. En tiedä mistä aloittaa ja mitä tehdä. Olen ajatellut lähteä myös matkalle yksin selvittämään ajatuksiani tästä elämästä. En tiedä muutunko, minun ei tarvitsekaan muuttua, mutta tästä fyysisestä ongelmasta minun on päästävä eroon lopullisesti.
Jos jollakin vinkkejä, otan kaikki vinkit mielihyvin vastaan. Kiitos!
Hei msp!
Hyvä kun kirjoitit ahdistuksestasi. Vaikuttaisi että tämän fyysisen oireesi takana olisi psyykkisiä ahdistuksen aiheuttajia. Voisiko näin olla? Joskus ne ovat niin syvälle hautautuneita, ettemme heti tunnista tai löydä niitä. Joskus niiden esiin kaivaminen ja käsitteleminen ei onnistu yksin. Terapia on usein suureksi avuksi. Lääkitys ei sinänsä ole näissä tapauksissa se yksi ja ainoa auttava seikka mutta yhdessä terapian kanssa voi se todella merkittävästi auttaa. Et kertonut onko sinulla ketään, kenen kanssa voisit jutella näistä asioista ja peloistasi avoimesti.
Niin tai näin. Teki sen sitten yksin tai yhdessä jonkun kanssa, tärkeintä on tutkiskella omaa sisintään, omia tuntemuksiaan ja etsiä sieltä niitä syitä miksi ahdistus iskee noin voimakkaasti. Rentoutustekniikoista voisi myös olla apua. Kun harjoittelee rentoutusta ensin kotona ja saa sen onnistumaan, niin sitten voikin mennä jo ihmisten ilmoille ja kokeilla miltä olo siellä tuntuu.. esim. kirjastot, torit yms ovat hyviä paikkoja aloittaa itsensä siedättäminen.
Kerroit että vastaat itse täysin taloudestasi. Eikös meistä aikuisista useimmat tee niin. Mutta miksi tämä aiheuttaa sinulle niin suurta huolta ja ahdistusta. Oletko miettinyt sitä? Ja miten voisit sitä lievittää? Onko sillä yhtään rahaa säästössä äkillisten todella tarpeellisten menoja varalle? Olisiko sinun mahdollista säästää yhtään erilliselle tilille?
Tässä joitakin asioita, jotka tulivat heti mieleeni. Toivotan sinulle voimia ja sitkeyttä näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Nyt vain härkää sarvista kiinni. 🙂
Mindblow
Tunnistan kovin hyvin tuon ahdistuksen tunteen. Minulla se on kestänyt 10 vuotta. Minulla se tosin liittyy selkeästi masennukseen. Päivittäin ahdistaa, muttei sentään ihan koko aikaaa. Lääkkeitä menee. Ja lääkitys on suunniteltu kahteen asiaan: masennukseen ja toisaalta ahdistukseen. Etten tekisi itselleni mitään...
Nyt tuntuu, että itseä satuttamalla voisi hallita ahdistusta. Sitä olen tehnyt joskus aiemmin. Nyt yritän olla vahingoittamatta itseäni.
Mutta mistä ahdistus tuleee...? En tiedä kunnolla... Sitä kai taas aletaan etsiä...
Joskus, kun saa kiinni, mikä silloisen ahdistuksen aiheuttaa, saa sen jotenkin hallitaan. Tämä on nyt tämä asia, eikä se tapa minua. Minä selviydyn sen kanssa. Minä en ole enää pieni, heikko lapsi, joka ei kestäisi oloa. Ja apuahan saa hakea...
Jardin Prive
Toisaalta tiedostat tuon hengen haukkomisen johtuvan psyykepuolen ongelmista, kuitenkin haluaisit edelleen hakea syytä somaattiselta puolelta. Silloinhan olisi niin paljon helpompaa korjata tilanne. Olin itse muutama vuosi takaperin tilanteessa, jossa olin sekä masentunut sekä ahdistunut. Ahdistus toi mukanaan voimakkaat fyysiset oireet, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, en saanut kunnolla hengitetyksi, ahdistuneisuus tuntui salpaavan hengitykseni ja tunsin tukehtuvani. Tänä aikana sain myös ensimmäisen paniikkikohtaukseni, tunsin tukehtuvani, haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Masennuksen vielä jotenkin kestää, mutta ahdistus on sietämätön olotila ja juuri siitä luulen myös sinun kärsivän.
Itse olen ottanut vastaan niin lääke- kuin terapia-avun. Akuutissa vaiheessa lääke voi olla tuikitärkeä apu, jonka turvin jaksaa odottaa, kunnes pääsee terapiaan työstämään asioitaan. Onko sinulla joku tietty syy olla syömättä mielialalääkkeitä ? Rivien välistä voisi olla luettavissa tietty vaikeus hyväksyä psyyken ongelmat omalla kohdalla. Niin kauan kuin pyristelet sitä ajatusta vastaan, vointisi ei tule parantumaan. Siinä vaiheessa kun myöntää itselleen, ettei selviä enää yksin vaan tarvitsee apua, on ensimmäinen ja tärkein askel parempaa vointia kohti. Tsemppiä😉
Muistan nuorempana tuon ahdistuksen tunteen ja tukehtumisen, ilma loppuu, lakkaan hengittämästä. Enpä silloin edes ymmärtänyt että voisi johtua henkisistä asioista tai jostain olosuhteesta missä olin.
Muistelen kuinka nukuinkin vatsallaan ihan sen takia etten lakkaisi "vahingossa" hengittämästä, koska hengittäminen tuntui joskus tosi työläältä. Ja nukuin tyynyjen varassa, ettei sydän pysähtyis, siltä se tuntui silloin. Pelko oli kova.
Silloin tupakoin ja käytin alkoholia. Niiden lopettamisen jälkeen oireet hieman helpottui, mutta sen jälkeen vasta aloin ymmärtää että olosuhteet missä elin olivat minulle väärät. Vaikea oli vain kerätä rohkeutta ja muuttaa niitä. Pelkäsin tulevaisuutta ja muutosta ja kuitenkaan entinen malli ahdisti.
Nyt ei enää ahdista, muutoin kuin silloin kun yritän tehdä ja olla jotain muuta kuin mihin kykenen. Itseni vertaaminen toisiin on pahin ahdistaja.