Ahdistuksen purkamista -- huoli kerrallaan
Huh huh. Aloin purkaa ahdistustani tekstiksi, jolloin sain aikaiseksi superpitkän, supermonimutkaisen kudelman. Tuntuu että elämässäni ei ole muuta kuin huolia, ja tällä hetkellä tarvon toivottomuuden ja negatiivisten ajatusten suossa.
Tuntuu että on tapahtunut ihan liikaa ikäviä asioita ja elämässäni on turhan paljon epävarmuutta aiheuttavia tekijöitä. Enkä osaa nyt iloita niistä asioista, jotka ovat ihan hyvin. Järjellä ajateltuna — ja ystävien suusta kuultuna — on ”helppo sanoa”, että pitää vaan tsempata, luottaa itseensä, asiat kyllä järjestyvät jne. Hetkellisesti se aina onnistuukin, mutta sitten vajoan taas takaisin masennukseen ja toivottomuuteen.
Päätin nyt aluksi rajata kirjoitukseni mieltäni tällä hetkellä ehkä eniten vaivaavaan konkreettiseen asiaan: työn menettämiseen. Ajattelin jatkossa kirjoitella muistakin jutuista, mutta jos tästä lähtis nyt liikkeelle.
Olen kolmekymppinen nainen. Lyhyesti taustastani: masennusta, ahdistusta, terapiaa (päättynyt jo, lääkkeitä en ole syönyt), itsearvostuksen ja itseluottamuksen puutetta. Takana pitkä suhde, joka päättyi lopulta varsin sopuisaan avioeroon. Lyhyesti muista huolistani: toimeentulo, arjesta selviytyminen, masennus, asunto-ongelmat, miten uusi suhteeni kestää kaiken tämän keskellä.
– – – – – – – –
Mutta aloitetaan nyt tästä työn menettämisestä. Tämäkin on jo yksistään aika pitkä teksti, mutta piti vaan päästä purkamaan kaikki. Näköjään minun piti vielä käsitellä tilannetta, vaikka olenkin siitä jo jutellut monen läheiseni kanssa. Toivon kuitenkin vielä muiden kokemuksia vastaavasta — työsuhteen yllättävästä päättymisestä ja itsensä ammatillisesta etsimisestä — ja neuvoja, tsemppiä, mitä tahansa nyt jollakin voi olla tähän sanottavana.
Valmistuin kesällä, opiskelin jo toista kertaa ja minulla on kaksi korkeakoulututkintoa. Takana sekalaista, lyhytaikaista työkokemusta, osin omilta aloilta. Syksyllä sain työn, jonka tehtävissä pääsin hyödyntämään kumpaakin tutkintoani, ja olin todella iloinen. Työnkuva sisälsi monenlaisia töitä, joista osasta minulla oli jonkin verran kokemusta. Päätehtäväni oli kuitenkin todella haastava, eikä minulla ollut vastaavasta aikaisempaa kokemusta — eikä firmassa oltu aikaisemmin tehty vastaavaa projektia. Olin kuitenkin toiveikas ja ajattelin että sovellan tietojani ja teen parhaani.
Ajattelin työnantajan tienneen päätehtäväni haasteellisuuden minut rekrytoidessaan — myöhemmin kävi ilmi, että ei firmassa oltu mietitty kunnolla, onko ko. projekti edes toteuttamiskelpoinen. Firmassa myös tiedettiin, että minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta ko. tehtävästä. Kun minut kuitenkin valittiin lähes kahdensadan hakijan joukosta, iloitsin ja luotin siihen, että saan työssäni tarvittavaa tukea — mikä firma jättäisi kokemattoman vastavalmistuneen oman onnensa nojaan?
Työnantajalla/pomoilla ei kuitenkaan ollut kiinnostusta eikä pääprojektiini liittyen kykyäkään antaa ammatillista tukea (firmassa ei oltu aikaisemmin tehty vastaavia hommia). Kaikista muista töistäni (paitsi tuosta pääprojektista) olin saanut positiivista palautetta lähiesimieheltäni — pääprojektista en kuitenkaan pyynnöistäni huolimatta saanut palautetta, ketään ei tuntunut kiinnostavan mitä olen saanut aikaan. Hyväksytin pääprojektiin liittyvät suuntaviivat pomollani. Jos kuitenkin kerroin jotain kohtaamistani ongelmista, sain vain olankohautuksia. Minulle tuli sellainen olo, että pomoani, projektin vetäjää, ei kiinnostanut ko. projekti — jälkikäteen ajateltuna hän taisi arvata sen kaatuvan omaan mahdottomuuteensa.
Toki tämä vaikutti omaan motivaatiooni ko. projektin suhteen. Mutta epävarmuudestani ja stressaantuneisuudestani huolimatta tein silti parhaani sen kanssa. Minun kuuluikin käyttää puolet työajastani muihin tehtäviin, ja niitä kaikkia tein erittäin mielelläni, innokkaasti, oma-aloitteisesti, itsenäisesti. Ja tosiaan näistä tehtävistä minulla oli entuudestaan jonkin verran kokemusta ja lisäksi sain niistä vain hyvää palautetta.
Hieman ennen koeajan päättymistä minulle yllättäen ilmotettiin, että työsuhteeni puretaan. Enkä saanut edes mitään syytä siihen. Se oli minulle silloin shokki ja tuntui erittäin epäreilulta. Ajattelin että tuosta olisi jotenkin keskusteltu ensin kanssani. Ajattelin naiivisti, että jos työssäni on jotain pielessä, minun kanssani keskusteltaisiin asiasta rehdisti, annettaisiin palautetta ja mahdollisuus korjata tilanne. Työnantaja oli hakenut firmaan sitoutuvaa työntekijää, mutta ei ollut valmis sitoutumaan työntekijään. En ehtinyt edes sanoa heippa työtovereilleni: irtisanominen tehtiin aivan päivän päätteeksi, jolloin töissä oli enää pari työntekijää, ja minulle annettiin vain ilta aikaa ”siivota työpöytäni”. Koko tilanne tuntui todella surulliselta ja häpeälliseltäkin.
Mutta oikeastaan pahinta — ja katkerinta — tuossa oli se, että muutama päivä irtisanomiseni jälkeen työkkärin sivuilla oli auki työpaikka ko. firmassa. Työtehtävät muuten ihan samat kuin mitä olin tehnyt, mutta tuo mahdottomaksi osoittautunut pääprojekti oli jätetty pois. Ja minä olisin tehnyt kaikkia niitä muita tehtäviä TODELLA mielelläni ja olin ollut siinä käsityksessä, että muihin työsuorituksiini oli oltu tyytyväisiä. En saanut niihin liittyen lähiesimieheltäni mitään muuta kuin hyvää palautetta, että asiakkaat kehuneet jne. Ja nyt en sitten kelvannut edes niihin hommiin. Sellaisiin työtehtäviin, joita tein todella mielelläni, joista minulla oli aikaisempaakin kokemusta, joiden koin sopivan minulle ja joissa koin olevani hyvä. Luottamukseni taitoihini työntekijänä romahti. Luottamukseni työnantajiin romahti: pelkään että tulevissa työsuhteissanikin virheellisesti luulen kaiken olevan ok, vaikka ei olekaan.
Parin viikon ajan elin epätietoisuudessa, että miksi näin kävi. Työnantaja sanoi että heidän ei tarvitsisi kertoa syitä, koska työsuhde päättyi koeajalla, mutta koska sanoin haluavani saada palautetta voidakseni jatkaa eteenpäin, niin työnantaja tarjosi mahdollisuutta tapaamiseen kahden viikon kuluttua. Tässä tapaamisessa työnantaja kertoi joitain epämääräisiä syitä. Että oli joitakin ”pieniä rimanalituksia” ja että ”päätös tehtiin nopeasti” (joo, niin tehtiin: aikaisemmin päivällä mulle annettiin vielä uusia tehtäviä seuraaviksi viikoiksi) ja että ”se oli monen pienen tekijän summa”. Lisäksi sain yhden henkilökohtaisen, ns. ”pärstäkerroin” syyn, joka tuntui ihan ihmeelliseltä syyltä.
Itse päättelin pomoni sanomasta — ja omien pohdintojeni perusteella — että he olivat tehneet virherekrytoinnin: päätehtävään olisi tarvittu joku paljon kokeneempi ammattilainen. Ja alalla työskentelevien, kokeneempien ystävieni mielestä sellaista henkilöä ei ole olemassakaan, joka haluaisi tehdä ko. projektia — tai ainakin sellaisen ihmisen palkkaaminen maksaisi todella paljon. Se vaatii sellaisia taitoja ja kiinnostuksen kohteita, joita molempia harvalla on. Asia, jota itse olin kyllä ehtinyt jo ajatella ja ihmetellä: miksi he palkkasivat vastavalmistuneen niin haastavaan tehtävään ja jättivät minut myös aikalailla ilman tukea päätehtäväni kanssa. Ehkäpä he halusivat yrittää päästä pienemmillä palkkakustannuksilla?
– – – – – – – –
Työnhaun suhteen olen jotenkin ihan hukassa, että mitä minä nyt. En tiedä vieläkään omia ammatillisia vahvuuksiani. Tai jos ajattelen tietäväni, niin en oikein uskalla luottaa käsityksiini itsestäni. Töiden hakeminen tuntuu todella hankalalta. Hakemuksia olen lähetellyt lähialueella avoinna oleviin paikkoihin ja olen osallistumassa erinäisiin työllistymiskoulutuksiin. Toivon saavani niistä apua omien ammatillisten vahvuuksieni tunnistamiseen ja siihen, miten voin ”markkinoida” itseäni parhaiten potentiaalisille työnantajille, piilotyöpaikkoihin.
Oon aikaisemmin ollut vajaan vuoden työttömänä ja se oli tosi rankkaa aikaa. Pelkään että sama toistuu taas. Aikaisemmin oli sentään taloudellinen tuki, kun olin vielä naimisissa. Nyt olen yksinasuja (vaikkakin seurustelen) ja rahat ovat lopussa. Ekaa päivärahaa tässä odottelen, luultavasti ei tuu ennen kuin vuokra erääntyy (sen maksamiseen saan kyllä lainaa miesystävältäni).
Työnhaku tuntuu todella vaikealta. En tiedä mistä aloittaisin. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Niinpä en sit saa tehtyä oikein mitään. ☹️ Olen kyllä lähetellyt joitakin hakemuksia, mutta eivät tekeleeni erotu joukosta. Paikkoja, joita haen, on hakenut 80-200 muutakin työnhakijaa.
Eilen päivällä kävin hoitamassa asioita. Virastoissa jne. Ajattelin että jos kampaamossa käynti piristäisi. Mutta ei. Kotona sain tehtyä ruokaa, mutta muuten en saanut tehtyä muuta kuin surffailtua netissä. Olo oli syönnin jälkeen vaan taas ihan alakuloinen, murheellinen, epätoivoinenkin. Työnhakuni ei siis edistynyt.
Olen lukenut työhakemusten ja ansioluetteloiden kirjoittamisesta ja tiedostan ainakin joitakin puutteita hakemuksissani ja cv:issäni. Mutta niiden hyvien vinkkien soveltaminen ei sit tunnukaan helpolta. Tiedän, että olen ympännyt hakemuksiin/ansioluetteloon liikaa tekstiä ja kirjoittanut itsestäänselvyyksiä. En kuitenkaan uskalla karsia tietomäärää, koska pelkään jättäväni pois jotain ratkaisevan tärkeää. Onneksi sain ilmoittauduttua cv-koulutukseen. Toivon kovasti saavani sieltä konkreettista apua.
En saa mieleeni mitään järkeviä "mainoslauseita" itsestäni. En kyllä uskalla ees kunnolla yrittää. On niin vaikea keksiä rehellisiä, positiivisesti kehuvia lauseita itsestään, kun en tunne itseäni arvokkaaksi, hyväksi työntekijäksi. Mieleeni tulee vain epäonnistumisia ja epävarmuutta aiheuttaneita työtilanteita. Tai se kuinka vähän kokemusta minulla on, pieniä pintaraapaisuja sieltä täältä.
Miten sitä uskaltaa hakea työhön, jonka sanotaan olevan haasteellista ja jossa tarvitaan itsenäisyyttä ja nopeaa oppimiskykyä? Suurin osa työpaikkailmoituksista vilisee tuollaisia sanoja. Olen itse tosi helposti stressaantuva, epävarma, tukea kaipaava ja huolellisen perehdytyksen tarvitseva. Työelämän vaatimukset tuntuvat liian kovilta ja lamaannun, pelästyn kun ajattelen asiaa. Työn hakemista, työn saamista.
On myös hyvin hankala hakea töitä avoimella hakemuksella tai ansioluettelolla, koska minulla ei ole käsitystä siitä, millaista/mitä työtä hakea. Koulujen käynnistä huolimatta minulla ei ole riittävää käsitystä opiskelemieni alojen työtehtävistä. Tai jos tiedän jotain, niin yleensä pidän niitä tehtäviä itselleni sopimattomina tai liian vaativina.
Olen kyllä huomannut, että negatiivisuus on minulle ongelma, joka vaikuttaa huonontavasti kaikkeen toimintaani. Mutta en tiedä miten osaisin kääntää ajatukseni positiivisemmiksi.
En tiedä mikä on "oikein ajateltu" ja mikä ei, mikä totta ja mikä ei. Soimaan itseäni siitä, kun en saa "otettua itseäni niskasta kiinni" ja ponnisteltua ahkerammin työtilanteeni parantamiseksi. Mutta yritän myös olla itselleni armollinen ja ajattelen, etten mahda tunteilleni, masentuneisuudelleni kunnolla mitään. Ei heikkoa itseluottamusta tosta vaan paranneta. Että en saa olla liian ankara itselleni.
Tiedän toisten ajattelevan tällaisista saamattomista ihmisistä, että "sinun pitää vain ryhdistäytyä". Olisikin niin helppoa. Tulevan pelko ja pessimismi lamaannuttavat minut. Haluaisin niin kovasti, että asiani järjestyisivät, saisin vihdoinkin mukavan, minulle sopivan työn ja siten riittävästi rahaa haaveideni toteuttamiseen (kivaan asuntoon, autoon, matkusteluun ja kaikenlaisiin arkipäivän asioihin). Tällä hetkellä kaikki tuo tuntuu olevan saavuttamattomissa.
Elämässäni on liian paljon tyytymättömyyttä ja epävarmuutta aiheuttavia asioita. Tulevaisuudessa on liikaa kysymysmerkkejä. Olen liikaa muiden armoilla -- töitä voin hakea, mutta minulle tuntemattomat ihmiset päättävät saanko töitä vai en. En osaa käsitellä enkä kestä henkisesti kasassa pysyen tällaista tilannetta, jossa "kaikki asiat ovat levällään". ☹️
Hei namiootake. Tosi ikävä kuulla, että työsi päättyi yllättäen ja vielä noin ikävällä tavalla. Minullakin on kokemusta epätoivoisesta työhausta, korkeakoulututkinnosta ja monenlaisesta lahjakkuudesta huolimatta. Pienikin pätkä käytännön työkokemusta on kaikesta huolimatta arvokas asia.
Cv-koulutus ja työllisyyskurssit voivat olla hyvä juttu. Yksi konkreettinen paikka, mistä sain apua "urani" suuntaamiseen, on ollut yrittäjyyskoulutus. Minun itseluottamukseni (kuten varmaan sinunkaan) ei tosiaan riittänyt yrittäjäksi ryhtymiseen, mutta koulutus antoi paljon eväitä työnhakuun. Aloin esim. ymmärtää jotain siitä, mitä rekrytoiminen on työnantajan näkökulmasta: millaisia työntekijöitä yritykset aidosti tarvitsevat.
Työpaikkailmoitukset vilisevät ylisanoja, mutta ei välitetä niistä, ei sellaista yli-ihmistä ole olemassakaan. Persoona ratkaisee, ja asenne. Osaamista on tietysti hyvä olla (eikä sinulta sitä tunnu puuttuvan), mutta nykypäivän työelämässä taitaa olla niin, että jokaisen täytyy joka tapauksessa oppia jatkuvasti uutta. Pomojenkin. Toivoa sopii, että edellisen työpaikkasi pomo otti opikseen tuosta epäonnisesta projektista?
Voisit aloittaa vaikka kirjoittamalla itsellesi auki ne tehtävät, joita kerroit tehneesi edellisessä työpaikassasi mielelläsi ja hyvin. Älä juutu epäonnistumisiin. Päinvastoin voit vaikka herkutella itsekehulla - kokeile miltä tuntuu oikein hehkuttaa omia taitoja, voit tietenkin jättää sen paperin pöytälaatikkoon, jos menee yli. 😉
Itse olen tällä hetkellä hyvässä, mutta määräaikaisessa työssä. Mutta en jaksa stressata jatkosta, kun elämässäni on juuri nyt paljon muutakin stressin ja huolen aihetta (siitä enemmän toiste). Ja eihän työ ole ainoa merkitystä tuova asia elämässä. Nautitaan talvesta ja yritetään malttaa myös levätä, niin työstä kuin työnhaustakin.
Kiitos kirjoituksestasi, Mudcake. Muutaman kerran olen ajatellut kirjoittaa jotain, mutta en sitten ole kuitenkaan saanut aikaiseksi.
Olen käynyt työllistymiseen/työnhakuun liittyvissä koulutuksissa. Yrittänyt miettiä omia vahvuuksiani ja omaa osaamistani. Miettinyt aikaisempien työsuhteiden työtehtäviä ja onnistumisia. Selitän läheisilleni, kuinka mulla on nyt menossa kunnon urasuunnittelu eli pohdinta mitä haluan ja mitä työtä hakisin. Muut ajattelevat minun olevan rohkea ja reipas.
Mutta he eivät tiedä (sydänystävääni ja poikaystävääni lukuunottamatta), kuinka sisimmästäni puskee säännöllisin (viikon-muutaman viikon) väliajoin kamala ahdistus. Se yrittää päivittäin muulloinkin nostaa päätään epävarmuuden, itkun ja pelon muodossa. Kunnes sit pääsee taas valloilleen. Kuten tällä viikolla, jolloin on ollu tosi vaikeaa ja oon vaipunu takaisin synkkyyteen & tuskaisuuteen parin viikon varovaisen toiveikkuuden jälkeen.
On niin helppo lukea kaikenlaisia ura-, työnhaku- & elämänhallintaoppaita ja hetkeksi saatan niistä voimaantuakin. Kävin pari viikkoa sitten uravalmentajallakin ja hetken jopa uskoin hänen kehuvat sanansa siitä, kuinka minulla on arvokasta tarjottavaa työelämälle. Se kantoi hetken, mutta erittäin heikko itseluottamukseni ja -arvostukseni saavat minut kuitenkin aina epäilemään kaikkea. Niinpä en saa otetta siitä, mitä oikein haluaisin, millaista työtä hakisin, mihin kykenisin. On kait minulla valmiuksia monenlaiseenkin, mutta syvempää tietämystä ei oikein mistään. En uskalla luottaa siihen, että osaisin soveltaa osaamistani. En tiedä mihin suuntaisin (vähäiset) voimavarani, mitä yrittäisin vaikka opiskella itsekseni.
Koulutukseni antoi pintapuolista tietoa siitä ja tästä. Monipuolinen, laaja-alainen, valmiuksia antava korkeakoulutus, just joo. Oliskin jotain konkreettista mihin tukeutua. Tiedän "kaikesta" vähän, mutta mistään en riittävästi. Ja ne alueet, jotka minua sinänsä ehkä kiinnostaisivat, vaatisivat lisäkoulutusta tai sellaisia taitoja, joita minulla ei ole. Tuntuu että opiskeluni on jossain määrin mennyt hukkaan, koska suuntautumisopintoni eivät vastaa työelämän tarpeita ja niistä on jäänyt puuttumaan oleellisia osia.
Olen siis lukenut, yrittänyt ottaa selvää asioista. Pohtinut varovasti itseäni ja toiveitani. Selannut työpaikkailmoituksia löytämättä mitään mikä tuntuisi omalta jutultani. Pitäisi tehdä konkreettisia toimenpiteitä työn löytämiseksi. Ajatus yhteydenotoista potentiaalisiin työnantajiin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja pelottavalta. Olen varma että (ammatillinen) epävarmuuteni puskee läpi. Enkä minä ole edes saanut selville, että millaisiin tehtäviin yrittäisin itseäni "myydä".
Ehdin jo ajatella että minusta voisi olla vaikka mihin. Sitä ennen ehdin jo päättää, että en pyri kovin vaativiin tehtäviin, olen armollinen itselleni. Nyt en tiedä olinko vain luovuttamassa. En tiedä pitäisikö olla edes jonkinverran kunnianhimoinen ja tavoitella hieman enemmän vai pitäisikö pyrkiä helpompiin, suorittavan tason töihin. Haluan olla onnellinen, tyytyväinen, mutta en tiedä kumpi polku olisi sopivampi minulle. En minä tunne itseäni lähimainkaan asiantuntijaksi, vaikka koulutukseni pitäisi minut sellaiseksi pätevöittää.
En tiedä. Mielessä taas miljoona ajatusta. Hankala pukea niitä sanoiksi. Mietin, että mikä johtuu tästä tilanteesta ja mikä taas "on minua". Sen tiedän, että ei tämä työttömyys ole arvottomuuden tunnetta minulle aiheuttanut, sillä olen paininut samojen ongelmien parissa jo yli kymmenen vuotta.
Olen ollut/olen tosi väsynyt. Nukun miten sattuu, näen kauheasti unia, herään liian aikaisin. Nukahtaminen on vaikeaa, koska ahdistavat asiat pyörivät mielessäni. Itken usein lohduttomasti. Kärsin yksinäisyydestä, mutta en myöskään osaa nauttia muiden seurasta. Olen huolissani miten poikaystäväni jaksaa katsoa tällaista. Onneksi ei ole aina katsomassa: emme asu yhdessä ja hän viettää päivät töissä.
Elämäni tuntuu junnaavan vain paikoillaan. Tiedän että itse minun pitää viedä sitä eteenpäin. Mutta en tiedä mihin suuntaan. Työ ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita minulle.
Minusta tuntuu, että olen itse itseni ja mahdollisuuksieni suurin este. En vaan osaa arvostaa itseäni. Olen tosi pessimistinen ja pelokas, epävarma. Edes neljän vuoden terapia ei auttanut minua korjaamaan näitä käsityksiä.
Oloni on hyvin toivoton. Tänään eksyin taas ajattelemaan itseni satuttamista. Näin jo itseni vertavuotavana kylppärin lattialla, katselin itseäni tosi viileästi, ulkopuolisin, mutta silti omin silmin. Lopetin kun ajatus siitä, että poikaystäväni löytäisi minut ja järkyttyisi, tuntui minusta kamalalta. En minä oikeasti halua itseäni noin satuttaa (enkä ole koskaan edes yrittänyt), mutta haluan että paha oloni loppuu. Illalla nukahtaminen toi mielenrauhan neljäksi tunniksi (mutta nyt sitten valvon keskellä yötä).
En tiedä miten muuttaa piintyneitä ajattelutapojani, parantaa itsearvostusta? Kaikki tiet tuntuvat tuskaisen aikaavieviltä, vuosien epätoivoiselta prosessilta. En halua että paha oloni jatkuu enää hetkeäkään! Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa! Pikkuaskeleita olen tehnyt, yrittänyt ajatella positiivisesti ja kannustavasti, tsempata, mutta luisun aina takaisin tähän kuoppaani. Oman tien löytäminen ja kulkeminen on vaikeaa.
Sain nukuttua viitisen tuntia, näin sekavia unia, painajaisiakin. Makaan vain vuoteessa, pimeässä huoneessa. Kävin sentään syömässä leipää ja pesemässä hampaat. Sitten palasin takasin vuoteeseen, turvaan kaikelta ja ei miltään. Ei huvita nousta ylös. Ei ole mitään tekemistä, joka jaksaisi kiinnostaa edes pienemmässä määrin.
Pitäis mennä illalla elokuviin poikakaverin kanssa. Käydä sitä ennen suihkussa. Mutta ei kiinnosta lainkaan. "Ryhdistäydy", viesti poikaystäväni.
Veljeni aikoi tuoda lapsensa huomenna muutamaksi tunniksi hoitoon. En kehdannut kieltäytyä, hänkin tiukilla. Mutta en kyllä jaksaisi olla ny täti.
Pidän koirista, olen ollut "koirahullu" jo pienestä pitäen. Minulla oli oma koira, joka osoittautui liian haastavaksi tapaukseksi, vaikka kovin rakas olikin. Koirani kuolemasta on aikaa joitakin vuosia, pahin ikävä on alkanut helpottaa.
Haluaisin uuden koiran. Olen miettinyt rodun uudestaan ja päätynyt lähtökohtaisesti helpompaan pieneen koiraan. Mutta en vaan uskalla hankkia pentua. Jappasen ja jahkailen. (Eipä minulla juuri nyt olisi varaakaan, mutta estän itseäni ottamasta edes alustavasti yhteyttä kasvattajiin.)
Vaikka olen todella perehtynyt koiriin, en luota itseeni enää koiranomistajana. Se surettaa minua todella paljon. Ei koiran kouluttaminen ja hoitaminen ole rakettitiedettä, mutta epäilen silti taitojani. Kykyäni soveltaa kaikkea tietämääni käytäntöön.
Miksi minun pitää itsearvostuksen puutteessa kieltää itseltäni tämäkin ilo, oma koira. 😞 Mietin olisiko koirasta avuksi näihin vetämättömiin tiloihin. Olisi jokin syy nousta ylös, kun nyt yksin asuessani en voi vedota edes siihen, että kumppanini hoitaa koiran tarvittaessa. En minä koiraani hoidotta jättäisi, olen niin tunnollinen ja rakastava.
Mutta pelkään että kiinnitän huomiota vain epäonnistumisiin, takapakkeihin. Siihen jos jokin ei mene kuten toivoisin. Näin teen hyvin helposti kaikkeen muuhunkin liittyen. Katselen itseäni äärimmäisen kriittisin silmin. Ja se estää minua elämästä toivomaani elämää.
Namiootake,
itselläni on myös kaksi tutkintoa takana, ei korkeakoulusta, mutta opistotasoisia, ja kolmatta nyt opiskelen. Samaa tilannetta käyn läpi siinä mielessä, että itseä pitäisi markkinoida jahka saan ensin motivaation takaisin kokoon.
Vaikutat potevan luottamuspulaa itseesi?
Kyky soveltaa tietoa tulee käytännön kautta; on otettava askel itsen hankkiutumiseksi tilanteisiin, joissa tietotaito jota sinussakin on valtavat määrät, pääsee konkretiassa testatuksi.
Miten tuntematon mahdat itsellesi olla, mietin, ja olisiko sinun hankala hankkiutua kaveriseuraan, jossa oma minäsi vahvistuisi?
Kun saa kokea olevansa samanarvoinen, kun kokee saavansa välittämistä osakseen, vahvistuu vähän kerrassaan huomaamattaan. Rohkene mennä vaikka uuteen kieliryhmään tms, jossa tulet peilatuksi toisiinkinpäin.
Miten, olisiko mistään harrastuksesta, joka sinua kiinnostaa, jonkinlaista uuden elämän kipinää? Luottamusta pelon sijaan, optmismia pessimismin kukistumiseksi,
mitä voisitkaan tehdä saavuttaaksesi mielenrauhaa sinua vuosikymmenen ajan vaivanneista ongelmista?
Heippa,
luin mielenkiinnolla tekstiäsi. Sinulla on ollut tosi vaikeaa. Jospa nyt kuitenkin yrittäisit hakea sitä ammattiapua, vaikka uudestaan tai joltain uudelta taholta. Kerroit, että sinulla on ollut terapiaa, mutta ei lääkitystä. En ole ammattilainen, mutta arvelen, että voisit hyötyä lääkityksestä. Ehkä jopa ratkaisevassa määrin. Olet menossa huonompaan suuntaan ja juuttunut pyörittelemään kokemiasi epäoikeudenmukaisuuksia. Voit päästä ylös kuopastasi vain yrittämällä rohkeasti eteenpäin ja avun hakeminen voi olla se ensimmäinen ja tärkein askel.
Sinulla on kuitenkin vahvuuksia. On uusi poikaystävä ja kaksi korkeakoulututkintoa. Et siis ole tyhjän päällä. Jos poikaystäväsi jaksaa ymmärtää sinua, hän on ainakin tässä elämäntilanteessa todennäköisesti "se oikea". Jos hän luovuttaa, hän on väärä. Niin yksinkertaista se on.
Poikaystävä ei tietenkään yksinään ratkaise ongelmiasi. Tilanteesi voi kohentua huomattavasti, jos saat pian uuden työn. En tunne koulutustaustaasi, mutta ehkä kannattaa välillä hakea jotakin vähän toisenlaistakin työtä. Ainakin tilapäisesti, kunnes sitten löydät paremmin sinulle sopivaa työtä. Kolmekymppisiä työnantaja ottaa mielellään, koska heissä juuri on potentiaalia. Ikävä kyllä olet nyt ahdistunut ja vähän sekaisin, ja kokenut työhönottaja saattaa huomata sen. Itselleni kävi nuorena juuri näin ja selvisin tilanteesta jatkamalla opintojani. Vaikea vaihe meni ohi ja työtä löytyi. Nykysukupolvella on vaikeampaa (olen itse vähän yli viisikymppinen), mutta usko pois, ilman työntekijöitä ei nyky-Suomikaan pärjää.
En pärjäisi itsekään ilman lääkitystä ja terapiaa, mutta niiden avulla nykyään jo aika hienosti. Olen kokenut ja läpikäynyt kaikenlaista, joten uskallan neuvoa sinua. Älä epäröi hakea apua ja etsi rohkeasti ratkaisua! Peiton alle pakenemalla asiat eivät ratkea, mutta masennuslääkkeiden avulla selviät sieltä pois ja elämässäsi avautuu uusia näköaloja. Usko minua, olen itse kokenut tämän ja elämässä tarjoutuu yllättäen mahdollisuuksia juuri sellaisella hetkellä, jolloin niitä vähiten odottaisi. Joten ei kannata vaipua epätoivoon!