Ehkä ahdistavin muisto on punainen t-paita päälläni, kun kriisiryhmä tuli ilmoittamaan äitini itsemurhan. Tai ehkä se ahdistaa vaan tänään, tuntuu että joka vuosi tähän aikaa pitää haudalla paitaa pyytää anteeksi.

Useat ahdistavat muistot liittyvät entiseen isäpuoleeni.
Sitkeimmät ovat: isäpuoleni löi/tönäisi äitini seinää vasten, lähti itse pois, minä jäin hoitamaan äitiäni. Vein äidille villasukan ja parantelin sillä hänen kipeää päätään. Olin silloin itse rauhallisuuden perikuva. Nyt se jo pelottaa.
Isäpuoleni kuristi pikkuveljeäni parin sekunnin ajan. Itse olin yläkerrassa, kuulin vain ne äänet. Äitini huudon, pikkusiskoni itkun, pikkuveljeni äänettömyyden. Alakertaan tullessani minulle vain sanottiin "kaikki on hyvin". Jälkeenpäin sain kuulla mitä sinä hetkenä oli oikeasti tapahtunut. Raastaa pahasti mieltäni hyvin, hyvin syvältä.

Onhan niitä paljon muitakin juttuja mitä se helvetin mies teki meidän perheelle... 🤕
onneksi on jo poissa kokonaan tästä maailmasta.

-Se tukahduttava paniikin sekainen tunne, kun heräsin keskellä yötä ja pelkäsin niin paljon etten voinut liikkua.
-Se kuinka odotin jähmettyneenä lyöntejä.
-Hyväksikäyttö.
-se kun sisko kävi lähellä kuolemaa.

Ja monta monta muuta muistoa

Onko kenellekään käynyt niin ettei elimistö toimi enää oikein? Hengitys, joka kulkee kehossa, suoliston myöten ja emätintä. Jos nyt muistan oikein (lapsuudesta mustaa aukkoa n.5 vuotta) minua on kuristettu ja samalla imetty valtaisaa voimalla jalkovälistä ilmaa säiliöön, joka on tRkoitettu ilmaston puhdistukseen.

En ole puhunut ääneen koska ääneni ei tule ulos kuin pihinän kera ja mukana kaiken maailman äänien kera. Olen jo voiton puolella, ääntäni tulee mutta harva se kerta kumman mölisevän äänen kera. Jos olen hiljaa alkaa ulkona ulvoa kummat äänet. Kun avaan oven lakkaa, mutta ääniä kuuluu kauempaa todella suurella.