Tuntuu välillä myös etten enää pärjää ihmisten parissa, sairauden takia. Olen keskittynyt tällä hetkellä vain urheiluun ja välillä musiikkiin...

On välillä vaikea olla porukassa, mutten haluaisi yksinkään olla... Skitsofreeniset oireet ovat pahentuneet kevään myötä. On näkynyt harhoja seinillä ja ne ahdistavat... Mielessä pyörii vaan erään psykiatrin sanat: "sairaus tulee ajan mittaan pahenemaan, etkä parannu siitä."

Olen tavallaan luonut helvetin tai itseasiassa tämä sairaus on. En ole hirveän toiminta kykyinen. Kaikki asiat tuntuu pelottavilta. Varsinkin kaikki uudet asiat. En jaksaisi kohdata ihmisiä, vaikka siitä pidänkin. On vaan semmonen moodi että ei jaksa puhua ihmisten kanssa kaikkea liirum laarumia.

En minä hautaankaan halua. Koska elämä on kuitenkin ainut laatuinen asia. Haluaisin vain elää parempaa elämää...

Tämän kaiken ahdistuksen ja harhojen syy on se, että minua kiusattiin erittäin paljon ylä-asteella... En ole toipunut siitä, vaikka tapahtumista on jo lähes 13 vuotta. Ne tapahtumat pirstaloivat elämäni. Kun jostain kuuluu naurua, niin heti tulkitsen sen niin, että minulle ne nauravat... Tuntuu että kaikki johtuu minusta... Olin silloin ylä-asteella erittäin sulkeutunut. Tavallaan yritin unohtaa koko maailman. Minulla oli silloin jo itsetuhoisia ajatuksia. Olen jotenkin jämähtänyt niihin tapahtumiin, en pääse niistä eroon. Aina ne vain palaavat kummittelemaan. En tiedä pääsenkö niistä ikinä täysin irti.

Lähinnä kiusaaminen oli henkistä. Fyysistä ei juurikaan. Ja koko luokka osallistui siihen. Nimittelyä, vähättelyä, maan rakoon tallomista... Kai ne sai sitten siitä jotain kiksejä.
Lukion puolessa välissä alkoivat harhat. Juoduin sairaalaan moneksi kuukaudeksi. Olin täysin niissä harhoissa ja täysin toiminta kyvytön. Näin lähinnä uskonnollisia harhoja. Enkeleitä, taivaanportteja yms. Välillä olin niin heikossa kunnossa etten jaksanut nostaa tarjotinta tai käydä vessassa... Makasin vaan koko ajan ja tuojottelin seinillä liikkuvia hahmoja.

Pikku hiljaa lääkitys alkoi purra ja pääsin vanhempien luona käymään välillä. Oli silti vähän sekava olo silloin tällöin ja eräänä päivänä otin yli annostuksen lihasrelaxanteja, kun luulin että pääsen siten sinne harhojen tarjoamaan taivaaseen. No, selvisin siitä. Mutta taas jouduin olemaan pitkiä aikoja osastolla.

Lopulta pääsin pois ja kirjoitin itseni yli-oppilaaksi. Sitten kävin joitain valmentavia kursseja ja avoimessa yli-opistossa Historiaa, mutta muuta en ole sen jälkeen opiskellut. Paitsi viime syksynä, jolloin aloitin aikuisopistossa Tietotekniikan opinnot, mutta ne jäivät kesken kun aloin taas menettämään toiminta kykyä ja alkoi tulla harhoja.

Talvi olikin sitten sen jälkeen yhtä helvettiä. Kun oli kovia rintakipuja ja harhoja. Ravasin koko ajan terveyskeskuksessa ja psykiatrilla ja fysiossa. Nyt sentään kipujen osalta olo on paljon parempi.

Mieli vaan tuntuu temppuilevan, kun näen välillä joitain pisteitä seinillä ja liikettä. Joten en täysin kunnossa ole tällä hetkellä. Yritän liikunnan avulla unohtaa huolet edes hetkeksi ja päästä pois harha maailmasta. Koska se on petollinen. Jos niihin uppoutuu täysin, niin ne voi viedä mennessään. Niin kuin minulle meinasi käydä silloin lukio aikana.

Nyt yritän elää päivän kerrallaan ja yritän saada untakin jonkin verran. Odotan kesää ja yritän olla ajattelematta paljon sitä pidemmälle. Yritän vaan ottaa rennosti ja välillä jopa nauttia elämästä.

Näitten koettelemuksien keskellä pidän mielessä visusti että elämä on pyhä asia. Monella voi olla asiat vielä huonommin. Ja yritän ajatella positiivisesti ja olla positiivinen. Yritän välttää kaikkia negatiivisia vipoja antavia asioita...

Välillä tulee aikoja, kun vain haluaisi pois. Tavallaan luovuttaa, mutta yritän sitten vaikka hammasta purren kumminkin jatkaa.

Onneksi minulla on muutama hyvä ystävä joiden kanssa asiat menevät hyvin ja vanhempiinkin välit ovat ihan hyvässä kunnossa. Olen siis nyt 26 v. mies. Nuori vielä, mutta kumminkin kohtalaisen paljon kokenut, myös ihan hyviäkin juttuja. Se pääsee unohtumaan välillä...

Tällainen tarina mulla oli jaettavana. Aika pitkähkö siitä näimmä tuli. Toivottavasti joku jaksoi lukea.🙂

Minäitse89, sulla on ollut kurja tuuri, että olet saanut kyseisen sairauden; alttius siihenhän on perinnöllinen, eikä kerran sairastuttuaan voi parantumiseen vaikuttaa muutoin kuin syömällä lääkkeitä, jolloin tauti pysyy jokseenkin kurissa. Siltikin sairaus aaltoilee; on ikäänkuin manian ja masennuksen jaksot, joskin lievempinä kuin maanis-depressiivisyydessä. Tuntuuko sinusta, että sulla olisi depressiivinen jakso vai koetko olevasi koko ajan masentunut? Ystävälläni on myös skitsofrenia, joka välillä lääkkeistä huolimatta on paha, mutta luulen, että hänellä on ollut ajanjaksoja, jolloin hän lopetti omaehtoisesti lääkityksen, mikä johti aika nopeasti sairauden pahentumiseen. Onko mitään, mikä tuntuisi helpottavan oloasi? Tiedän, ettei masennuksessa tunnu näkyvän mitään valoa, mutta olen ystävästäni nähnyt, että synkän kauden jälkeen tulee varmasti se iloisempi jakso. Toivo kannattaa ripustaa siihen varsinkin silloin, kun kaikki tuntuu toivottomalta. Parempaa päivää sinulle, koeta jaksaa.

Moi Rina!

Tuntuu että mulla oli syksyllä ja keski-talvella depressiivinen jakso. Nyt alkaa jo vähän helpottamaan.
Viime kesänä oli puolestaan maanista menoa.

Totta puhut, että olotilat aaltoilevat hyvin paljon ja on aina tavallaan sellasia muutaman kuukauden tai puolen vuoden jaksoja.

Oon myös huomannut, että sairaus tuottaa fyysistä ahdistusta aika ajoin. Ja ahdistus jaksotkin saattavat olla hyvin pitkiä. On ollut hengen-ahdistusta, rintakipuja yms. Ja luulen, että suurin syy niihin on tämä sairaus.

Sitten tuntuu välillä, että on semmosta yli-herkkyyttä ja stressin sieto kyky on aika huono.

Musiikki oikeestaan helpottaa kaikista parhaiten oloa ja lukeminen... Välillä juttelu luotettavalle henkilölle...

Tää tauti tuottaa myös välillä ihan ihmeellisiä olotiloja. En nyt viitsi tässä niistä sen enempää kirjoittaa, mutta tää tauti on aika v-mäinen kumppani.

Minäitse 89, luinkin jostakin ketjusta tuosta sinun rintakipuoireyhtymästä. Aiemminkin jäi tuo mietityttämään, koska mulla oli nuorena ahdistushäiriöisenä jotakin samantyyppistä. Henkeä ahdisti ja oli voimakasta rintakipua. Olin ihan varma, että mulla on joku sydänlihastulehdus tai vastaava. Välillä konttasin portaat ylös, kun rintaa sattui niin kovasti. Olin tietysti kovin hätääntynyt asiasta, mutta kun lääkärin mielestä sydän oli kunnossa (niin se tietysti olikin), niin vähitellen lakkasin kiinnittämään kipuun huomiota, ja kyllä se vähitellen helpottikin. En tarkoita, että kipusi olisi "korvien välissä", vaan sitä, että lääkäri kiinnittää ensisijaisesti huomionsa vaikkapa masennukseen, ja kuittaa vaivan helposti sillä (ellei nyt joku ihan kuolemanvakava sairaus ole). Toisaalta masennuskin alentaa kipukynnystä. Mukava kuitenkin, että tunnet olosi helpottavan. Kaverillani on ollut nyt pidempi hyvä jakso. Olen myös lukenut jostakin, että tuo taudinkuva lievittyy iän myötä eli siinäkin mielessä on toivoa.

Olen käynyt ihan sydänlääkärillä asti ja kaikki mahdolliset tutkimukset on tehty.
Olen sitä mieltä että tämä sairaus saattaa tehdä jopa niin että päähän tule tavallaan väärää tietoa. Siis tarkoitan sitä että kipu-singnaali lähtee aivoihin, vaikka tavallaan mitään syytä kivulle ei olisikaan... Tämän ovat monet lääkärit todenneet ja olen tullut itsekin siihen tulokseen, koska silloin kun en kiinnitä huomiota kipuun, niin tavallaan en huomaa sitä. Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta semmoista tämä sairaus vaan tuppaa tekemään. En ole itse tätä valinnut, enkä voinut tähän vaikuttaa. Paska homma, mutta niin se vaan menee elämässä. Että joillakin sitä tuuria on enemmän kuin toisilla...

No, onneks kipu on vähentynyt päivä päivältä. Nyt pystyy elämään jo normaali arkea... Yritän vain olla ajattelematta liikaa mitään kipuja ja elää elämää, eikä mitään sellaista puoli elämää, että tarvisi koko ajan varoa tai olla huolissaan. Tietenkin järki täytyy pitää päässä. Mutta tarkoitan sitä ettei se ole mitään elämää, että kykkii neljän seinän sisässä päivästä toiseen ja odottaa vaan sitä lähtöö. Silloin on jo elävältä kuollut, jos hautautuu sinne kotionsa.

Sori nyt tällainen purkaus, mutta olen vaan niin kyllästynyt näihin kipu asioihin. Eikä mulla enää ole ns. "kipuja" joten kai sitä pitää ruveta sitten tekemään jotain ja olla vähemmän täällä Tukinetissä ja enemmän oikeassa maailmassa...

On tää kyllä aika perseestä, kun välillä on ihan ok olo. Sitten taas tulee se olo, että aattelee vaan miten tappais itsensä. Tunteet menee semmosta vuoristorataa, että vaikea pysyä perässä...

Miks tän elämän täytyy olla näin vaikeeta ja kaikkien ihmis-suhteiden yllä pidon. Kun välillä sosiaalisten tilanteiden jälkeen on jotenkin niin paskana, että tekis mieli vaan vetää purkillinen rauhottavia...

En tiä, perseestähän tää on...

Minäitse89, näinhän se menee, että toisille on tämän elämän ajaksi "suotu" enemmän taakkaa kuin toisille. Asia, jolle ei kaikkea voi, vaikka olisi miten päin tahansa. Sitä joutuu toimimaan sairauden puitteissa ja sen antamissa rajoissa. Se voi todellakin tarkoittaa sitä, ettei kaikkea aloittamaansa jaksa suorittaa loppuun tai että sosiaalisuus kärsii (tai että on itsemurha-ajatuksia). Kirjoitat hyvin, Minäitse89. Huomaatko kirjoittamisen auttavan sinua? Ystävästäni olen nähnyt, että nuo harhat voivat olla hyvin ahdistavia ☹️, eikä järjellä asiaan voi vaikuttaa. Sairauden kontrolli tarkoittanee kaiketi sitä, että vähitellen lakkaa kiinnittämästä huomiota näihin harhoihin. Kuten ääniä kuulevat saattavat edelleenkin kuulla harhoja, mutta eivät anna niiden enää häiritä niin paljoa. Sinulla on onneksi positiivinen ja kunnioittava asenne elämään 🙂😀. Toivon sulle kaikkea hyvää, ja jaksamista vaikean sairauden kanssa.🙂🌻

Kyllä kirjoittaminen on yks niistä jutuista jotka auttavat. Ja välillä auttaa sekin, kun on vähän aikaa yksin. Kyllä tykkään olla kavereidenkin kanssa, mutta mun mieli vaatii vaan sitä yksin oloa välillä. Pitää välillä ottaa lungisti himassa. Jos on liikaa kaikkea toimintaa ympärillä niin on jotenkin rauhaton...

Oikeestaan vois sanoa, että melkein mikä tahansa toiminta auttaa. Vaikka ruoan laitto tai jopa siivoaminen. Pahinta on se jos jämähdän paikalle tai jään harhoihin. Sekiin välillä auttaa, että jos oikein ahdistaa, niin lähtee ovesta ulos ja kävelee siellä joku 30 min.

On mulla ollu helppojakin vaiheita tän sairauden kanssa, mutta tuntuu että viime syksystä lähtien ollut taas vähän vaikeampaa. Nyt vähän alkanut helpottaa...

Ennen väheksyin masennusta. Ajattelin ettei se nyt voi niin vakavaa olla. Mutta nyt kun itsellä on ollut depression oireita, niin olen tajunnut, että vakava-masennus voi olla yksi tappavimmista taudeista. Kun se vie kaiken ilon elämästä... Ihminen ei nää positiivisia asioita, vaikka niitä olisikin. Synkät ajatukset ja muistot pyörivät päässä ja ihminen hakee kaikin keinoin ulospääsyä niistä...

Masennukseen täytyy aina suhtautua vakavasti. Omalla kohdallani masennus tuntuu sillä tavalla, että mieleen tulee jatkuvasti ajatuksia, että mikä järki tässä elämässä on ja aina miettii että kauankohan tätä jaksan...

Olen nyt yrittänyt urheilla paljon. Se sentään auttaa jotenkin. Porukassa olo ahdistaa, mutta niin ahdistaa yksin olokin... Elän päivän kerrallaan. Yritän vaan kaikin mahdollisin keinoin välttää sitä pahinta...

On vaikea rentoutua. Yritän kuunnella musiikkia ja lukea, että saisin vähän ajatuksia muualle. Tuntuu nykyään siltä että on vaikea nauttia asioista. Kaikki on tavallaan pakko-pullaa. Yritän vaan sinnikkäästi elää aktiivista elämää. Joskus ajattelen, että kuolema olisi helpotus, mutta eihän se niin mene...

Kuolema on lopullinen ratkaisu väli-aikaiseen vaivaan. Joskus haaveilin kuolemasta. Nyt haaveilen elämisen arvoisesta elämästä. Olen muutenkin vielä nuori ja mulla pitäisi olla elämä edessä... Joskus tää maailma vaikuttaa vaan niin kaoottiiselta paikalta, että haluaisi pois. Että tää kaikki on liian vaikeaa. Kun pitää tehdä kaikkea vaikkei jaksaisi. Kyllähän se kuolema tietenkin joskus tulee, se on ikävä fakta. Mutten aio auttaa sitä millään tavalla, kun eihän sitä tiedä mihinkä päätyy...

Kaikilla täällä kumminkin ongelmia on, toisilla ne vaan on isompia kuin toisilla. Pitäis vaan keskittyä kaikkeen positiiviseen elämässä... Sitä yritän. Mutta kun stressaan kaikista mitättömän pienistä asioista. Mulla vaan sattuu olemaan sellainen mieli. Olen yrittänyt päästä jännittämisestä, mutta ei siihen tunnu olevan mitään konstia... Varmaan teen sitä koko lopun elämäni.

Tällä hetkellä vain yks toive: että voisi edes välillä nauttia elämästä...☹️