Olen avioliitossa saman miehen kanssa jo yli 30 vuotta. Ollaan oltu myös samassa työpaikassa yli 20 vuotta (oma yritys). Muutenkin ollaan aika tiiviisti yhdessä vapaa-aikoina (miinus minun lähinnä liikuntaharrastukset 2-3 kertaa viikossa, mikä on miehen mielestä liikaa). Mies on jäänyt eläkkeelle jo 2 vuotta sitten, mutta jatkanut töitä pakosta samaan tahtiin kun ennenkin.

Pahemmat riidat alkoi pari vuotta sitten, yleensä ne koskee työasioita -miten hän sais vähennettyä omaa osuuttaan kun ei jaksa enää samaan tahtiin kun ennen, raha-asioita ja parikymppisen pojan edesottamuksia: pojan asiat menee pieleen liiallisen kaljottelun takia, ollaan autettu rahallisesti ja muutenkin aika paljon.

Ollaan mietitty vaihtoehtoja; firman myymistä tai lisätyövoiman palkkaamista mikä ei oikein kannata näin pienessä yrityksessä. Jos firma myytäis pitäisi mun hakea uusi työ. Aina on tietysti ”vaarana” jäädä työttömäksi kun on jo yli viisikymppinen. Olen jo valmiiksi lannistunut, kun joka paikassa korostetaan että yli 50-kymppinen ei kelpaa. Olen yrittänyt jo 3 kertaa päästä opiskelemaan lähihoitajaksi mikä olis suunnilleen mun kutsumusammatti mutten ole päässyt.

Ennen siedettiin toistemme erilaista ajattelutapaa ja luonnetta suht hyvin, muttei enää kovin hyvin, kumpikin on iän myötä muuttunut aika paljon. Emme kuitenkaan haluis erota, koska perusarvot on samat ja sillon kun ei riidellä meillä on ihan kivaa yhdessä.

Itse olen koko aikuisikäni kärsinyt kroonisesta masennuksesta, ahdistusdiagnoosi tuli lisäksi muutama vuosi sitten. Mies ei ymmärrä ollenkaan masentuneita, kun ei itse ole kuulemma koskaan ollut masentunut. Aina saisin olla selittämässä että tääkin luultavasti johtuu mun masennuksesta etc. jotenkin väsyttää. Nyt olen muutaman viikon ollut ilman lääkkeitä, toivon että lääkkeetön jakso vois kestää jonkun aikaa, en haluis syödä lääkkeitä.

Mulla ei ole mitään tukiverkkoja tai ystäviä joilta sais tukea. Aattelin kirjottaa tänne, mutta tässähän tätä vuodatusta jo tulikin.

t. Takkuli