Ahdistaa, ahdistaa, aina vaan ahdistaa
Mikähän on vikana kun aina vaan ahdistaa.
Olen aika nuori kaveri mutta muutaman vuoden sisään sain diagnoosit vaikea-asteinen masennus, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, alkoholiriippuvuus ja kannabisriippuvuus.
Kaiken maailman keskustelut, osastot ja päiväosastot, sähköhoidot, noin miljoona eri lääkekokeilua, lääkäriltä, hoitajalta ja hoitopaikoista toiseen pallottelua, päihdekuntoutusta.
Päämäärätöntä sekoilua, päihteitä, ihmissuhteista toiseen hyppimistä, mistään ei löydy sitä turvaa mitä hakee. On kuin pieni lapsi joka haluaisi vaan että joku halaisi, ja sanoisi rakkaaksi.
Kahden ja puolen vuoden sairasloma, lopulta määräaikainen eläke. Sain kuitenkin kuin ihmeen kaupalla käytyä ammattikoulun loppuun, satunnaiset kovemmat huumeet jäivät jo joulukuussa, huhtikuusta asti ollut erossa kannabiksesta ja muutenkin pääsin eroon siitä kaveripiiristä, onneksi. Nyt kohta 7 viikkoa ollut juomatta pisaraakaan joka on suoranainen ihme myös.
Usko (nimenomaan kristinuskon Jumalaan) on antanut minulle turvaa jo vuosia kaiken tämän kaaoksen keskellä.
Mutta mikään ei vaan poista sitä jatkuvaa ahdistusta! Se tulee hiipien aina paremman jakson jälkeen, sitten taas hetken päästä aurinko paistaa. Elämä on todella rankkaa kun jatkuvasti vaan miettii koska mieli taas heittää toiseen laitaan. Hetken aina kuvittelen parantuneeni jopa, joka tosin on kerta toisensa jälkeen ollut vain harhaluulo.
Ja nyt kaiken lisäksi vielä uniongelmia ja työttömyys. Tänäkään yönä ei nukuttu. Jee.
Lääkkeitä en enää edes suostu tänä päivänä käyttämään, ne pahentaa vaan. Ehkä vain äärimmäisessä pakkotilanteessa. Ja esim. bentsodiatsepiinejahan en voi käyttää koska päihderiippuvuus.
Eihän elämästä tälläistä pitänyt tulla? No, tuntuu kuin olisin jotenkin vain lipsunut ja ajautunut tähän kaaokseen ja nyt pitäisi taistella koko maailman voimia vastaan. Vai olenko vaan laiska ja mitätön luuseri? Olenko edes sairas, kuka määrittää sen loppupeleissä? Jos kaikki olemmekin ihan täysin normaaleja IHMISIÄ. Mikä valta jollain lääkäreillä on sanoa että sinä olet sairas. Sitten sillä verukkeella yhteiskunta saa kohdella miten lystää ja polkea maahan. Koska et ole mitään etkä tuo verotuloja valtion kassaan, sinulla ei ole ihmisyyttä.
Kyllä, olen vuosia tuntenut pienoista katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan, mutta viime aikoina oikeastaan tajunnut ettei siinä ole järkeä. Itseäni vain kiusaan. Parempi yrittää vaan tulla toimeen kaikkien kanssa, vaikka ei tulisikaan.
KUITENKIN, kaiken keskellä luotan siihen että jonain päivänä kaikki on paremmin.
Musiikki on aina ollut jonkinlainen pakokeino jossa kaikki hetkeksi unohtuu. Soitan siis kitaraa (silloin kun huvittaa) ja satunnaisesti teen omia kappaleita ja sanoituksia.
Onko täällä kohtalotovereita, jotka hitusen vaikka ymmärtäisi? Olisi kiva kuulla teidän tarinoita myös.
Kuulostaa hienolta että olet päässyt ns. Kuiville. Alku näyttää onnistuneelta kertomasi mukaan. Usko Jumalaan ja evankeliumin voimaan antaa ja vahvistaa luottamusta itseensäkin. Olisiko seurakunnalla ehkä musikaaliselle lahjakkaalle paikka, niin toivoisin. Seurakunnasta voi löytyä kohtalotovereitakin ja hyviä ystäviä myös. Voi löytyä kavereita joiden elämänarvot ovat toiset kuin ns. entisenelämän kaverit. Seurakunnasta voi myös saada tukea oman elämän rakentamiseen. Hengellinen ja henkinen yhteenkuuluvuus ovat tärkeitä myös.En ole koskaan käyttänyt huumeita mutta lääkkeistä tiedän jotain koska olen joutunut syömään niitä kipujeni vuoksi. Mielestäni olet hienolla alulla ja toivon että löydät tavan jolla vahvistat itseäsi, löydät vertaisiasikin ja ymmärtäväisiä ystäviä ja työpaikan 🙂👍
Vanhempi ketju, mutta sinulle iso lämmin halaus!
Minulla on ollut ja edelleen on samanlaisia ongelmia... Kiikun velvollisuuksien, päihteiden käytön, epävakaan tunne-elämän ja ihmisuhdesotkujen välillä. Terapia jaksot ovat olleet pätkittääisiä, lääkkeet lopettanut omine nokkineni ja aina seurauksena karmeampi päihde-ihmis-alkoholi -rumba. Edellisen parisuhteen tuhosin täysin, parista kuukaudesta pieniä muistikuvia. Kaiken jälkeen järkyttävä olo, mitään en saa anteeksi. Tapellut tämän asian kanssa kirjaimellisesti, eikä mikään tunnu auttavan. Tällä hetkellä olen järjettömän yksinäinen ja passivoitunut. Olen totaalinen luuseri ja hukun varmaan omaan p*skaani tässä luukussa.
Aiemmin en ole kyennyt menemään itseeni, ennenkuin on ollut liian myöhäistä. Ja silloin kun menen itseeni ei siellä ole totaalisesti mitään. Olen siis tullut siihen pisteeseen ettei minua ole persoonana enää olemassa vaan päivät menee siihen että kiikutan ruhoni paikkoihin ja teen asioita.
Näköjään pääsin avautumaan itsekin, mutta ilmeisesti ihmisillä tuntuu olevan liian vähän aikaa toisilleen ja liikaa aikaa olla yksin.
Paljon hyvää ja lämpöä sinulle!