Kirjoittelen nyt ensimmäistä kertaa tälle palstalle. Minulla on nykyään jatkuvasti paha olla mutta en ole saanut aikaiseksi mennä lääkärin vastaanotolle puhumaan asioistani. Ajattelin kirjoittaa tänne vähän elämäntarinaani toivoen että sen sanoiksi pukeminen auttaisi tähän ahdistukseeni. Toki jos teillä hyvät palstalaiset on tarjolla neuvoja tai tukea niin arvostan kovasti.
Olen vähän reilu kolmekymppinen nuori mies pohjois-Suomesta. Elämäntilanteeni on sinkku. Erosimme exän kanssa tänä keväänä mutta rahatilanteesta johtuen (=yhteinen asuntolaina) asumme vielä saman katon alla. Olemme molemmat pienituloisia joten näillä näkymin näyttää että asuintilanne ei vähään aikaan tule tästä muuttumaan.
Olen ollut viimeisen lukukauden opintovapaalla asiakaspalvelualan töistä ja samaan aikaan ex on opiskellut (ja itseasiassa tänään valmistunutkin) lähihoitajaksi. Rahatilanteesta sen verran että opintovapaalla olen tienannut nettona noin 900e ja ex koulutustuella tms. n. 700e per kuukausi. Olemme exän kanssa eläneet monta vuotta jo aikalailla kädestä suuhun. Asuntolainaan, yhtiövastikkeisiin, ruokaan, laskuihin ja muihin menoihin on menee kaikki rahat eikä tällä hetkellä mitään ole säästössä.
Ex on löytänyt oman alan töitä ja todennäköisesti hänen rahatilanteensa hieman kohenee. Itselläni ei tosin tilanne näytä yhtä hyvältä sillä toimipiste, josta jäin viime syksynä opintovapaalle on purettu maan tasalle. Olen ollut toisessa toimipisteessä töissä pari päivää tälle kesälle ja työllisyystilanne näyttää aika heikolta. Nykyisen esimieheni arvion mukaan heillä on tarjota minulle vain työsopimuksen tunnit (työsopparissani on merkitty työaika 14.5h/vko) joten laskin että mikäli työnantajalla ei tosiaan ole tarjota kuin työsopimuksen tunnit, laskee kuukausiansioni noin 600 euroon (brutto)… Koetan paraikaa hakea mol.fi-sivustoilta toista työpaikkaa kesäksi koska eihän tällaisella summalla nykyään tunnu olevan mitään ostovoimaa eikä siitä suoraan sanottuna jää juuri mitään käteenkään jos vähennän tuosta pakolliset laskut sekä oman osani asumiskuluista…
Olimme exän kanssa olleet miltei kymmenen vuotta yhdessä ja meillä piti olla häät tänä kesänä. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen ettei halua mennä naimisiin ja halusi erota. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin ex sai makuuhuoneen omakseen ja minä muutin olohuoneen sohvalle (asumme rivitalokaksiossa joten vaikka erossa ollaan, käytännössä oleskelemme saman katon alla 24/7). Syömme fyysisesti yhteisessä keittiössä, katsomme fyysisesti yhdessä televisiota olohuoneessa (henkisesti olen yksin). Illan tullen ex menee nukkumaan makkariin ja minä jään nukkumaan sohvalle. Tällä reseptillä ollaan muutama kuukausi jo eletty.
Olemme exän kanssa kokeneet yhdessä yhtä jos toistakin. Rahatilanteesta (lue: pienituloisuudesta) tulikin jo mainittua jo aiemmin. Tämän lisäksi on meillä on ollut muutakin draamaa. Ensinnäkin ex sai kuulla nyt myöhemmällä iällä että hänellä on siskopuoli jonka olemassaolosta ovat hänen vanhemmat vaienneet koko hänen elämänsä (muutama vuosi takaperin tama siskopuoli stalkkasi exän facebookista ja laittoi hänelle e-mailia -> salaisuudet alkoivat selvitä). Tällä oli aika tuhoisa vaikutus exän mielenterveyteen. Hänellä todettiinkin psykoottinen masennus. Seroquelia meni ja paikka paikoin hänen mielentilansa oli aika sekavan pelottava (hän näki harhoja mm. olemattomista ihmisistä asunnoissamme). Hän myös kirjoitti itselleen sellaisen hautaustoimiston lomakkeen josta hänen viimeinen tahtonsa selviää kun hänestä aika jättää. Hän yritti itsemurhaa pariin otteeseen. Ensin lääkkeillä (vein hänet vatsahuuhteluun) ja sitten hän toisella kerralla viilteli ranteitaan (löysin hänet töistä tullessani makaamasta verilammikosta). Apua hänelle haettiin julkiselta ja minäkin yritin olla hänen tukenaan miten parhaaksi näin. Näin jälkikäteen ajateltuna hänen ongelmiinsa kyllä reagoitiin hyvin mutta itse koen jääneeni näin omaisena tyystin ilman tukea ja ohjausta asian tiimoilta. En nähnyt enää hänen sairautensa jälkeen hanta enää tasavertaisena kumppanina vaan koin suhteemme niin että minun pitää olla hänen auttajansa ja meillä oli minun näkökulmasta rakkauden suhteen toispuoleinen yhteistyö- ja avunantosopimus. Olen yrittänyt rakastaa häntä hänen sairautensa jälkeen mutta minusta tuntuu että ennen eroa vetäydyin hänestä kokoajan vaan etäämmälle ja koin että me olimme vain ystäviä.
Olemme yrittäneet myös lasta siinä onnistumatta. Olen käynyt siemennestetutkimuksessa ja minun osaltani asia on kunnossa (kuulemma varsin erinomaisestikin). Exälläni on ollut lapsena kysta munasarjassa ja myöhemmin lääkäri on todennut että hänellä monirakkulaiset munasarjat. Ex on ottanut tämän raskaasti ja ilmeisesti hänelle tämä oli päällimmäinen syy miksi hän halusi erota. Onhan se kieltämättä itsestänikin raskasta ajatella ettei enää minun sukuhaara jatku tästä pidemmälle. Olen aina ollut lapsirakas ja olenkin kuvitellut että kyllä minä joskus lapsia saan. Enää se ei näytä todennäköiseltä koska olemme exän kanssa eronneet ja asumme saman katon alla. Olen reilu 30-vuotias ja opiskelen. Kuka minut enää huolii? En varmasti löydä enää ketään vaimoehdokasta kuka haluaisi kanssani lapsia enkä tiedä kannattaako niitä enää tässä iässä tehdäkään?
Ex tosiaan tänä kesänä valmistui lähihoitajaksi. Olemme molemmat käyneet lukion. Itse hain lukion jälkeen suoraan yliopistoon vuosituhannen vaihteessa. Pääsin kerrasta sisään ja armeijan jälkeen kävin osa-aikatöissä ja koetin opiskella samaan aikaan. Ex on minua viisi vuotta nuorempi joten kun aloimme seurustelemaan minä käytännössä elätin hänet tarjoamalla hänelle majapaikan sekä ruokaa syötäväksi. Sittemmin ex opiskeli koululaisten aamu- ja iltapäivähoitajaksi ja minä jouduin koko ajan tekemään enemmän töitä. Vähitellen omat opinnot jäivät kesken ja keskityin pelkästään työntekoon. Näihin vuosiin itselle mahtui kahdet irtisanomiset ja stressi uuden työpaikan löytämisestä. Exällä oli aamu- ja iltapäiväohjaajana työpaikka katkolla joka kevät joten koin että minun oli pakko tehdä asiakaspalvelualan töitä koska minulla oli toistaiseksi voimassa oleva työsopimus ja paljon tunteja tarjolla ja exällä töitä kyllä oli lukukausittain mutta kesäisin potkujen uhka leijui ilmassa (eikä kesällä ollut töitä tarjolla). Olimme asuneet tässä vaiheessa yhdessä vuokralla joten minä vastasin aika isosta osaa kuluista.
Viime keväänä tein sen päätöksen että palaan suorittamaan loppuun tosiaan vuosituhannen vaihteessa aloittamani korkeakouluopinnot ja tama on tosiaan tarkoittanut sitä että taloudellisesti meillä on ollut tosi tiukkaa (exän myös opiskellessa).
En usko horoskooppeihin, karmaan enkä muihin höpinöihin mutta joskus kun ajattelen meidän suhteemme mietin että onko niissä taikauskomuksissa sittenkin perää. Jos ynnää tapahtumia viime vuosikymmeneltä yhteen niin aika karua luettavaa on: pienituloisuutta, lapsettomuutta, psykoottinen masennusta, irtisanomisia, itsemurhayrityksiä. Meillä on jokapäiväisessä elämässäkin avian uskomattoman huono tuuri (jos siis tuuriin haluaa uskoa). Muutama vuosi sitten olimme varanneet exän kanssa lomamatkan Tallinnaan kylpylään. Olimme varanneet koirille hoitajan, hankkineet minulle pikapassin (koska minulla ei ollut voimassa olevaa passia) ja odotimme innolla ensimmäistä yhteistä lomamatkaamme moneen vuoteen. Eiköhän sitten lennot ollu peruttu koska Islannista levisi Suomen ilmatilaan tuhkapilvi. Oikeasti, ennen tai jälkeen sitä yhtä hiton kesää, kuinka monta uutista siitä hiton tuhkapilvestä on ollut? Nolla. Sinä ainoana kesänä kun me varasimme lomamatkan niin sen tuhkapilven piti tulla Suomen ilmakehään ja pilata reissumme.
Ex on saanut elämään uutta nostetta. Hän kävi viime syksynä lihavuusleikkauksessa ja hän on pudottanut painoa n. 60 kg. Hänellä on ystäviä, tarmoa ja elämäniloa. Hän on töissä ja koko ajan menossa jonnekin. Minulla ei ole mitään edellä mainituista. Älkää käsittäkö väärin. En ole katkera enkä vihainen exälleni. Olen hyvilläni siitä että hän on onnellinen. Toivon hänelle parasta ja rakastan häntä ystävänä.
Minulla ei ole yhtään ystävää eikä yhtään kaveria. Jos mittarina käytetään Facebookia, minulla on kaikkiaan 13 Facebook-kaveria. Niistä kolmestatoista 1 on ex, 7 yhteistä kaveria exän kanssa sekä loput entisiä työkavereitani. Pidin vielä vuosituhannen vaihteessa yhteyttä ainoaan lapsuuden ystävääni mutta sittemmin yhteydenpito on jäänyt koska meillä on tyystin erilainen elämäntilanne eikä minulla ole enää hänen kanssaan mitään yhteistä. Mistä aikuisena miehenä voi saada kavereita? Sanoin aiemmin että suoritan loppuun rästiin jääneitä korkeakouluopintoja. Arvatkaa miltä tuntuu kun ei näy enää edes samoja naamoja kursseilla kuin opintoja aloittaessa? Arvatkaa miltä tuntuu suorittaa rästiin jääneitä 1. vuosikurssin kursseja kymmenen vuotta nuorempien tyyppien kanssa. Aika yksinäiseltä. Herään aamulla sohvalta yksin. Menen kouluun yksin. Istun luokan takaosassa yksin. Syön ruokalassa yksin. Tulen kotiin yksin. Luen kouluun liittyvää kirjallisuutta yksin. Istun tietokoneella yksin. Syön päivällisen yksin (henkisesti). Katson televisiota yksin. Hoidan yhteiset koiramme yksin (konkreettisesti). Menen nukkumaan yksin….
Minua ahdistaa. Minua ahdistaa että miksei minulla koskaan mikään onnistu ja miksi elämän pitää olla niin hiton vaikeaa? Miksi minun pitää kaikki tama sonta kärsiä yksin ja milloin tämä tilanne muuttuu? Milloin minulla on ystäviä, kavereita, lapsia, rahaa, hyvä parisuhde, hyvä vaimo, intohimoa, tarmoa, elämäniloa? Näillä näkymin ei koskaan. En muista milloin viimeksi olen ollut onnellinen tai milloin viimeksi olen nauranut. Tuntuu että elämä on yksi iso tuubi (vrt. hammastahnatuubi) ja kun sitä puristaa niin sieltä tursuaa yhtä harmaata massaa tasaisena nauhana. Tätä nauhaa sitten nautitaan siihen asti että kuolema korjaa pois kitumasta.
Olen huomannut harkitsevani itsemurhaa päivittäin. Etsin netistä kivutonta ja tehokasta tapaa päättää päiväni. Sen pitäisi olla sellainen ettei ex eikä perheenjäsen minua ensimmäisenä löydä. Odotan myös epätoivoisesti että minulle tapahtuisi jotain joka herättäisi minussa uskon tulevaisuuteen. Jos uskoisin kohtaloon tai johonkin korkeampaan voimaan niin olisin sitä mieltä nyt jos koskaan olisi korkea aika saada jokin merkki siitä että kannattaa sinnitellä elämän syrjässä kiinni. Toivoisin että jostain tulisi viesti että vielä jos jaksat vähän aikaa pinnistää niin tilanne helpottuu…
Luin viestisi jo pari päivää sitten, mutta vasta nyt sain itse luotua tänne tunnukset. Itse jonkin verran samoja ajatuksia päässä ja sekava olla. En osaa siis kertoa, mikä auttaisi, mutta halusin sanoa sinulle, että vaikka tuntuu että olet yksin, niin täällä yksi samassa junassa, ehkä eri vaunussa? asioita kanssa pohdiskeleva.. 🙂🌻
Tuntuu, että teit paljon exäsi eteen, ja se on varmasti imenyt hirveästi voimia ja olet ehkä kadottanut itsesi siinä matkalla. Jotenkin se pitäisi saada taas takaisin, rakastaa itse itseään, ja alkaa nauttia Omasta elämästään. En itsekään tiedä miten. Mutta koitetaan päästä eteenpäin vielä jollain tavalla, toivon sitä sekä sinulle että itselleni!!
Aika isoja ja vaikeita asioita olet kokenut, joten ei mikään ihme, jos olet nyt väsynyt elämään. On niin tuttuja tuntoja nuo kuvaamasi ajatukset minullekin vaikka taustani onkin varsin erilainen. Kannustan sinua menemään lääkäriin, koska sitä kautta voit saada aikanaan helpotuksen. Nyt on mieli maassa ja ahdistaa ja siitä on vaikea päästä pois pelkästään omin voimin. Hae siis apua ja ota apu vastaan. Minulla tätä rämpimistä on kestänyt jo aivan liian kauan ja minäkin odotan edelleen jotain merkkiä siitä, että miksi tätä elämää kannattaisi jatkaa.
Mitä parisuhteeseen ja lapsiin tulee, niin on sinulla vielä aikaa. Miespuolisena vielä enemmän kuin naisilla. Yksi sukulaismieheni oli pitkään sinkku ja kaikki luulivat, että vanhapojaksi hän jääkin, mutta niin vain tapasi viisikymppisenä elämänsä naisen (häntä rutkasti nuoremman), menivät naimisiin ja saivat vielä lapsiakin. Kaikki on vielä sinullekin mahdollista, joten peli ei ole vielä pelattu.
Toivon, että asiasi järjestyvät parhain päin ja saat elämäntilanteesi sellaiseksi, jossa voit olla tyytyväinen elämääsi. 🙂🌻
Samanlaiset fiilikset täällä myös. Jos joku osaisi kertoa varman tavan nukuttaa itsensä lopullisesti, niin olisin kiitollinen. Töiden loppuminen, uupumus, yksinäisyys ja etenevä sairaus ei ole semmoinen yhtälö että jaksais enää elää...