Yksinäisyys

Yksinäisyys

Käyttäjä Eveny aloittanut aikaan 18.03.2012 klo 22:02 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Eveny kirjoittanut 18.03.2012 klo 22:02

Olen elämäni toista kertaa eronneena. Ensimmäinen suhde oli pitkä, toinen lyhyempi. Ensimmäisesta suhteesta erottuani tunsin suurta helpotusta, mutta masennuin silti. Aika eron jälkeen oli pitkään tuskaisaa. Paljon asioita läpielettävänä, kun oli yhteiset lapsetkin.

Toisen suhteen jälkeen on ollut tietyllä tavalla helpompaa, mutta kuitenkin vaikeampaa, koska ero oli järkiratkaisu, eli vain suuri rakkaus tähän mieheen jäi jäljelle. Nyt tuntuu kuitenkin, että minulla on paremmin välineitä sen yksinäisyyden täyttämiseen, kuin ensimmäisen eron jälkeen. Jollain tavalla sitä on kuitenkin kasvanutkin.

Kuitenkin, viikot matelevat. Välillä tuntee fyysistä pahoinvointia ikävän vuoksi. Ja kuitenkaan ei voi olla missään yhteydessä tuohon entiseen miesystävääni. Eilenillalla tunsin voimakkaasti olevani ajatusteni kanssa hänen lähellään. Miltei pystyi häntä koskettamaan. En pysty poistamaan hänen kuviaan koneeltani, en oikein mitään sellaista pysty tekemään. Olen vielä ihan kiinni entisessä. Muiden miesten ohi kuljen silmät kiinni ja kotona itken.

Toisena päivänä luulen jo selvinneeni paremmin, mutta sitten se kipu ja ikävä taas iskee. Tarvitsen vain sitä, että joku sanoo, että tästä voi vielä päästä kuiville.

Olisiko paras lääke kuitenkin uusi suhde? Mutta nythän sitä ei voi ajatellakaan. Usko on muutenkin koetuksella. Jokin olkapäällä koputtelee, ettei minua kukaan halua, ei kukaan halua minun kanssani tätä arkea jakaa. Olen täysin päättänyt olla haksahtamatta sellaisiin suhteisiin, joissa toinen haluaa vain seksiä. Olen sanonut itselleni,että minä ansaitsen parempaa, enkä sellaista ”kunhan edes jotain on”- tyyliin. Olen päättänyt talsia tätä tietä kuivaa ja karua ja elää vain tätä omaa arkea.

Jos joku haluaa minun kanssani olla, hän saa sitten tehdä töitä sen eteen, että varmasti tulee esille se, että haluaa.

En kuitenkaan jaksa edes ajatella suhdetta ja kuitenkin tunnen valtavaa yksinäisyyttä tämän kaiken keskellä. Olin viimeisessä suhteessakin todella yksin, että oikeastaan on helpompi olla näin, kun ei ole keneltä mitään odottaa. Silti yksinäisyys miltei toisinaan ”tappaa.”

Toivon niin, että päivät helpottuisivat ja tulisi iloa mielelle. Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, etten jäänyt joiltakin ratkaiseviltä osin toimimattomaan suhteeseen.

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 23.03.2012 klo 13:00

Eveny kirjoitti 18.3.2012 22:2

Olen elämäni toista kertaa eronneena. Ensimmäinen suhde oli pitkä, toinen lyhyempi. Ensimmäisesta suhteesta erottuani tunsin suurta helpotusta, mutta masennuin silti. Aika eron jälkeen oli pitkään tuskaisaa. Paljon asioita läpielettävänä, kun oli yhteiset lapsetkin.

Toisen suhteen jälkeen on ollut tietyllä tavalla helpompaa, mutta kuitenkin vaikeampaa, koska ero oli järkiratkaisu, eli vain suuri rakkaus tähän mieheen jäi jäljelle. Nyt tuntuu kuitenkin, että minulla on paremmin välineitä sen yksinäisyyden täyttämiseen, kuin ensimmäisen eron jälkeen. Jollain tavalla sitä on kuitenkin kasvanutkin.

Kuitenkin, viikot matelevat. Välillä tuntee fyysistä pahoinvointia ikävän vuoksi. Ja kuitenkaan ei voi olla missään yhteydessä tuohon entiseen miesystävääni. Eilenillalla tunsin voimakkaasti olevani ajatusteni kanssa hänen lähellään. Miltei pystyi häntä koskettamaan. En pysty poistamaan hänen kuviaan koneeltani, en oikein mitään sellaista pysty tekemään. Olen vielä ihan kiinni entisessä. Muiden miesten ohi kuljen silmät kiinni ja kotona itken.

Toisena päivänä luulen jo selvinneeni paremmin, mutta sitten se kipu ja ikävä taas iskee. Tarvitsen vain sitä, että joku sanoo, että tästä voi vielä päästä kuiville.

Olisiko paras lääke kuitenkin uusi suhde? Mutta nythän sitä ei voi ajatellakaan. Usko on muutenkin koetuksella. Jokin olkapäällä koputtelee, ettei minua kukaan halua, ei kukaan halua minun kanssani tätä arkea jakaa. Olen täysin päättänyt olla haksahtamatta sellaisiin suhteisiin, joissa toinen haluaa vain seksiä. Olen sanonut itselleni,että minä ansaitsen parempaa, enkä sellaista "kunhan edes jotain on"- tyyliin. Olen päättänyt talsia tätä tietä kuivaa ja karua ja elää vain tätä omaa arkea.

Jos joku haluaa minun kanssani olla, hän saa sitten tehdä töitä sen eteen, että varmasti tulee esille se, että haluaa.

En kuitenkaan jaksa edes ajatella suhdetta ja kuitenkin tunnen valtavaa yksinäisyyttä tämän kaiken keskellä. Olin viimeisessä suhteessakin todella yksin, että oikeastaan on helpompi olla näin, kun ei ole keneltä mitään odottaa. Silti yksinäisyys miltei toisinaan "tappaa."

Toivon niin, että päivät helpottuisivat ja tulisi iloa mielelle. Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, etten jäänyt joiltakin ratkaiseviltä osin toimimattomaan suhteeseen.

Nämä pohdinnat taitavat olla näitä ihmiselämän ikuisuuskysymyksiä - alusta loppuun sti kaipaa nähdyksi tulemista, kuulluksi tulemista, koetuksi tulemisen kokemista -
yhteyttä kokemaan olemme syntyneet.

Jos elämässä olisi enemmän mielekkyyttä, alkaisiko vähitellen jäädä takataustalle ne vaikutukset, joita lähelläollut on aikanaan vaikuttaen tuonut mukanaan?

Mistä mielekkyys tulee elämiseen?
Sisältö?
Mistä enemmän mielekkyyttä sisltöön?

Voiko (oman elämän) mielekkyys olla jonkun toisen - ihmisen - panoksen varassa?

Kerroit Eveny, että olet edelleen kiinni siinä miehessä.
Omalla tavallaan se on jonkinlainen este, ettet voi uudelle avautuakaan kun hellit häntä vielä sielussasi.

Niin kauan kuin se tuottaa jonkinasteista hyvää oloa, muistojen myötä,
niin kauan sitä miehen mielessään hellimistä jatkaa?

Muistot voivat antaa voimaa.

Kerrot kivusta.

Kivut ovat kuin kiviä, joille noustuaan(sinuiksi päästyään) voi päästä kantavammalle maalle.
Jossain elämäntilanteessa voi tarvita useita kiviä, ennen kuin askelet tapaavat kantavamman maan?

Tunne-elämästä kyse. Se elämän vaikein osa-alue. Ilmankos olemme hukkumaisillamme!

Kai sekin on joku ihmiselämän paradoksi: ilman kipua ei ole kypsymistä?

Käyttäjä Tuumaaja68 kirjoittanut 23.03.2012 klo 21:21

Täältäkäsinhän ei voi muuta tehdä kuin toivottaa jaksamista sinulle sinne matelevien viikkojen keskelle. Tunnen aina suurta sympatiaa teitä kohtaan, jotka olette kokeneet kovia, mutta ette retkahda helppoon vaan analysoitte tilannettanne, komppaatte kohtalotovereitanne ja vielä saatatte uskoa tulevaankin.

Ei uusi suhde ole koskaan ratkaisu läpikäymättömään eroon. Tai voihan se olla sitä väliaikaisesti. Mutta kyllä se kipu on vaan kohdattava, käsiteltävä ja sitten suunnattava uutta kohden.

Ei ihmisen kuulu olla ilman sitä olkapäätä. Ei niin ole tarkoitettu. Mutta joskus on vaan tultava toimeen ilman. Ja ei siinä mitään, mennään niitä viikkoja matelemalla jos on niin. Katsellaan ympärillemme, mietitään mitä elämältä halutaan ja kas - kaikki voi muuttua hetkessä! Aina kannattaa uskoa huomiseen. Sinä kuulostat niin fiksulta ihmiseltä että et sinä tänne yksin jää!!

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 27.03.2012 klo 10:56

Erakoksiko ja Tuumaaja68, olipas mieltä kirkastavaa lukea kirjoituksenne!

Hyviä kysymyksiä ja ajatuksia, kiitos niistä.

Olen sitä mieltä, että elämässäni on paljon sellaista nauttimisen arvoista ja hyvää sisältöä. On varmasti kyse paljonkin siitä, miten siitä kaikesta osaa sen ilon ottaa irti. Toisaaltaan suon itselleni hieman surua, koska olin omasta lähtökohdastani pakotettu eroamaan miesystävästäni. Onhan normaalia surra tässä tilanteessa. Minut kuitenkin yllätti tuo itsestä tuleva:"pidän vielä siitä kiinni, mistä voin"-tunne.

Jossain vaiheessa on kaiketi pakko irrottautua kokonaan, jos meinaa eteenpäin jatkaa. Kun tämä suru helpottaa, olisi ehkä sen uuden suhteen aika. Asiat, jotka vaikuttivat eropäätökseen, ovat olleet itselle selviä jo kauan. Olen myös pitkään tuon suhteen aikana miettinyt ja pohtinut ja toteuttanut sellaista, joka mielestäni voisi muuttaa tilannetta, mutta suhdehan on aina kaksipuoleinen juttu ja omasta hyvinvoinnista on kuitenkin huolehdittava. Sillätavalla ei ole jäänyt mitään jossittelemisen varaa asioissa. Ei ole edes mitään aihetta, mistä haluaisin puhua entisen miesystäväni kanssa. Toki haluaisin sanoa hänelle rakastavani häntä vieläkin, mutta se ei liene tätä asiaa veisi eteenpäin minun päässäni 🙂

Nyt on vielä hieman murhetta ja huolta oman terveyden suhteen. On saatava selville, mikä näitä kipuja aiheuttaa. Taas totean, että elämä on kyllä täysin epäreilua. Niin se on. Kuuntelet ystävän selvityksiä siitä, kuinka hän menee hakemaan kaukomailta uutta autoa ja lomailee muutenkin, eikä ole huolta rahasta ja parisuhdekin on hienolla tolalla. Terveyskin on hyvällä mallilla ja työelämässä sujuu hyvin ja lapset ovat niin ihania ja hyvin kasvatettuja ja hyvin hoidossa ja ystäväpiiri on suuri ja asuvat vielä kaikenkukkuraksi hienossa isossa talossa ja isä ja äiti elävät vielä molemmat! 😀

Tulee itselle kateus, vaikkakin olen tietystikin tyytyväinen, että ystävällä menee hyvin, Tottakai! Toinen ystävä hehkuttaa, kuinka hän juuri tapaamansa miesystävän kanssa ei saa nukutuksi öitäkään, kun vähänväliä pitää seksiä harrastaa. Ja mies oli kuulema sanonut hänelle, että viagraahan tässä kohta tarvitaan tuollaisen naisen kanssa! Ja naisen tekisi mieli riisua tämä mies jo heti, kun hänet näkee

😯🗯️

Niin, että ei tässä mitään. Itse juuri olen päättänyt lopettaa juomisen kokonaan. Tuskailen näiden kipujen kanssa ja pelkään sairastuneeni johonkin inhottavaan tautiin. Olen elänyt syvän böönautin, jonka jälkeen olen eronnut, jonka jälkeen äitini tuomitsi eroni ja ystäväni ainoa toteamus oli tekstiviestin muodossa, että eihän hän ole mikään tuomitsija ja jokainen tekee valintansa ja elää niiden kanssa ja exäni jätti vanhemmuutensa ja minä hoidin lapsikatraani yksin ja isäni kuoli yllättäin, jonka jälkeen sairastuin masennukseen ja jouduin syömään niitä inhottavia hien ja verenpaineen nostattavia lääkkeitä, jonka jälkeen minut potkittiin pois työpaikasta, kun en jaksanut muuta, kuin suorittaa työni. Tämän jälkeen en saanut hakemaani vakituista työpaikkaa ja kohtasin miehen, johon ehdin rakastua, ennenkuin tajusin hänen olevan alkoholisti.

Sitten äidilläni todettiin uusi sairaus, jota ajatusta vastaan hän tappelee vieläkin. Ja taas jouduin eroamaan ja suremaan ja kaikki nämä vuodet olen taistellut itselleni parempaa kuntoa tuon böönautin jälkeen. Ja nyt, jos olen sairastunut siihen, mitä epäilen. Niin, että hakekaa vaan niitä uusia autoja ja nauttikaa silläaikaa, kun minä koetan jostain ehkä saada kasaan (mikä on mahdottomuus, mutta yritän silti) rahoja ensi kesää varten(tekemällä sellaista työtä, mitä en oikeastaan saisi), että pääsisin lasteni kanssa edes jonnekin matkalle (jota ei ole tapahtunut viime vuosina) ja syön myrkkylääkkeitä saadakseni mahdollisen sairauteni etenemisen pysäytettyä. Näin nyt tässä valitan. Näin ala-arvoisia tuntemuksia ja suuttumusta elämä toisinaan herättelee.

Näin, vaikka tiedän, että minun elämä on minun ja toisten elämä on toisten. Näin, vaikka voin itsekin lukea tuolta rivien välistä ne positiiviset asiat elämässäni. Näin, vaikka tiedän muiden kärsivän vielä enemmän ja näin, vaikka tiedän minulla aina löytyvän ne selviytymiskeinot joka asiaan, mitkä eteen tulevat. Jospa nämäkin on vain mentävä läpi ja sitten taas jotain muuta. Mutta hei haloo, en tarvitse elämääni enää mitään pettymyksiä, että jalostuisin jollaintavoin mukamas lisää. Niin, tämäkö on sitä, kuinka hyvin on osannut elämänsä hoitaa, tehnyt valintoja! Ja elää sitten niiden kanssa, nii-i!

Baaristiskillä sanoin ystävälleni tietäväni, että jonain päivänä vielä, vastaani ratsastaa se prinssi, joka on täydellinen, ihana ja viisas. Ja sitten me ratsastamme yhdessä auringonlaskuun. Vieressä oleva toinen naishenkilö hymyili hyvinkin tietävästi tuolle lausahdukselle 🌻🙂🌻

Käyttäjä Tuumaaja68 kirjoittanut 30.03.2012 klo 20:23

HiH! Se on Uskon päivä Eveny! Kaikenlisäksi Uskon nimipäivä 🙂🎂

Ota vaan aika vastoinkäymiesi läpikäymiseen ihan rauhassa. Oletko mukana työelämässä, opiskelemassa tms? Silloin aikaa paranemiseen tarvitaan paljon kun on niin paljon muutakin ajateltavaa. Lasten hoitaminenhan vie ajatukset kaikkeen "järkevään" jos sulla on lapsia, mutta oman tilanteen analysoinnille kannattaa ottaa aikansa. Ja sitähän täällä tehdään. Sairaslomalla on aikaa. Se kannattaakin käyttää voimien mukaan juuri tähän työhön.

Se että kipuja ja sairauksia tulee on valitettavasti näitä elämän varjopuolia. Miten niitä sitten kertyykin juuri niille kovia kokeneille? Eihän nämä pintaliitäjät koskaan sairasta?

Nämä ystäväsi joilla kaikki on hienosti... On luksusta ja on terveyttä. Kaikki on mallillaan. Väistämättä herää kysymys, että miksei mullakin vois olla asiat noin? Minäkin olen käynyt tuon saman tunteen läpi. Itse olen joutunut jostain mukavistakin asioista luopumaan ja böörnautit läpikäynyt. Silti en ole kenellekään kateellinen. Olen ylpeä että selvisin siitä; en yksin kylläkään. Mutta kaikki, lähestulkoon kaikki maallisen moskan arvostus jäi sille tielle. Nyt on hieman erilainen arvomaailma. Koettelemus jolla oli tarkoitus, niin se minulla oli.

Eikös käännetä nämä vastoinkäymiset voitoksi? Terveyttä me ei oteta, se saadaan jos sitä saadaan. Mutta yritetään virne silmäkulmassa linkuttaa. Vähän hirtehishuumoria jos ei muu auta. Tuota alkoholin käytön lopettamista suosittelen lämpimästi! Siis eihän sitä absolutistiks tartte alkaa, mutta vaikka lasi punkkua päivässä -malli tms toimii meille "kärsiville" 😋

Hyvin tässä vielä käy !!!

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 31.03.2012 klo 12:11

Erakoksiko, sinulle piti vastaamani vielä.

On todella elämässäni mielekkyyttä ja asioita, joista nautin. Tuossa suhteessa ollessani minulla oli paljon omaa aikaa. Tarvitsinkin sitä. Meillä oli etäsuhde, emmekä nähneet edes viikoittain.

Sitä on antanut itselleen luvan helliä tuota miesystävää mielessään vielä eron jälkeenkin. Se on tavallaan ollut lohdullista. Mutta aikansa kutakin, niinhän se menee.

Puhuit elämässä olevista kivistä. Niitähän niitä on aina ollut. Tuo mennyt suhde on ollut itselle monella tapaa todella merkityksellinen, sen aika vain on nyt mennyt. Olen kiitollinen siitä, että kohtasimme tuon miehen kanssa ja sain kokea monia hyviä juttuja ja paljon haastettakin. En sillä, että tuota suhdetta kiveksi sanoisin, mutta olipa siinäkin haastetta omaan kasvuun.

Tuumaaja68; Onhan se hyvä joskus saada valittaa, vaikka en minäkään siitä elämänsisältöä itselleni halua, enkä tee. Liian raskasta. Mieluummin sinne huumorin puolelle mennään.

Opiskelen ja se antaa paljon. Pidän tämän ajan tuomasta vapaudesta ja ylipäätään opiskelusta. Lapseni eivät ole enää aivan pieniä, mutta toki tarvitsevat paljon aikuisen seuraa ja läsnäoloa. Siinäkin on hyvää sisältöä elämään.

Tuo böönautti muutti myös minun elämäni täysin. En kylläkään ollut mikään materialisti silloin aiemminkaan. Itseasiassa elin hyvinkin vaatimattomasti, mutta böönautin jälkeen uskalsin alkaa haluamaan asioita ja ottamaan oman tilani. Se on ollut merkityksellistä.

Olen täsyin sitä mieltä, että entinen minäni tarvitsi tuon böönautin. Olen kuitenkin kokenut katkeruuden ja kateuden tuntemuksia tässä matkan varrella. Tosin, kun ne myöntää itselleen, niin niiden kanssa ei joudu millääntavoin vaikeuksiin. Lentävät pään ylitse niinkuin linnut 🙂

Minulle böönautin kokeminen toi lisää itsevarmuutta, poisti ylimielisyyden ja tuomitsemisen muita ihmisiä kohtaan, opetti tuntemaan itseni ja elämään rehellisesti itseä kohtaan välittämättä muiden mielipiteistä. Opetti se ottamaan elämän sellaisena vastaan, kuin se on tullakseen ja paljon muutakin se opetti, ehkä sen tässä hetkessä elämisenkin ja sen, miten turhaa suorittaminen on.

Ja tuon jälkeen on kuitenkin sanottava, että välillä niitä negatiivisia tai typeriäkin tuntemuksia ja ajatuksia itsessään huomaa ja samalla sitä voi olla itseään kohtaan armollinen, kun huomaa, että se on se inhimillisyys, joka minussakin on. Niinkuin se on kaikissa meissä ihmisissä.

Alkoholi ei onneksi ole ollut minulle koskaan ongelma, mutta nykyään en halua tuhlata siihen yhtään rahaa, enkä muutenkaan tunne tarvetta viettää sen parissa aikaa.

Jos tässä nyt sairaus tulee olemaan, niin harmittaahan se vietävästi! Ja kyllä sen ihan rotkoon voisin muiden kakkasten asioiden joukkoon heittää, mutta parempi se taitaa vaan olla alkaa suunnittelemaan, miten siitä arjesta jatkossa sitten selvitään. Vastoinkäymisten kohtaaminen kuitenkin tosiaan tarvitsee sen oman aikansa. Siinä kyllä sitten ystävät ovat tärkeitä. Tosin itse en halua kovin hirveitä ystävienkään päälle kaataa, eikä nyt ole tarvettakaan. Se on aikalailla valintaa sekin, mitä elämästään haluaa nähdä.

Nyt tarvitaan taas lepoa näiden monien arkisten touhujen keskelle. Elämä voittaa, aina

🙂🎂

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 31.03.2012 klo 18:44

Vaikka haluaisi nähdä vain hyvää elämästään, välillä suru painaa melko raskaasti. Tottakai tietää pääsevänsä niiden hetkien yli, mutta toisinaan tuntuu niin lohduttomalta sellaisten hetkien jälkeen, kun on esim. ollut jossakin perheessä kylässä. Sellaisessa perheessä, jossa on sekä äiti ja isä ja lapset ovat iloisia ja selvästikin henkisesti hyvinvoivia. Kaikesta näkee, että perheessä on ihanaa huumoria ja systeemi toimii. Lapsilla on turvallista olla vanhempiensa huomassa jne.

Tottakai on iloinen, että tuollaisia perheitä on ja on aivan ihana heidän kanssaan pitää seuraa. On iloinen siitäkin, että itsellä on niin ihania ystäviä. Kuitenkin tulee suuri lohduttomuus itselle, kun olisi aina halunnut, että oma perhe olisi tasapainoinen ja lapsilla olisi kaikki hyvin, mutta ei ole sitä osannut heille tarjota. On joutunut eroamaan ja isänsä on heidät jättänyt todella vähäiselle yhteydenpidolle. Lisäksi itse on ollut masentunut ja loppuunpalamisen aikoina ei ole mitenkään jaksanut lapsista huolehtia.

Ei ole pystynyt tarjoamaan lapsille hyvää ja turvallista kotia, niinkuin olisi tahtonut. Tietysti meiltäkin löytyy hyviä asioita, kuten, etteivät lapset ole kärsineet mistään juopottelevista vanhemmista. Kuitenkin uskon, että turvattomia ovat paljon olleet.

Sitten, kun huomaa sen eron, mikä omassa perheessä on tuollaiseen hyvinvoivaan perheeseen verrattuna, tulee hirveän surulliseksi ja tuntee voimattomuutta.

Tottakai teen ja haluan tehdä kaikkeni lasten eteen ja yritän sitä iloakin edesauttaa meille tulemaan. Joskus on vaan vitsit hirveän vähissä.

Käyttäjä Tuumaaja68 kirjoittanut 01.04.2012 klo 21:40

niin kyllähän se suurin suru tulee siitä, että tuntee olevansa huono äiti tai isä, kun on sairastanut tai sitten muutoin vain tuntee olevansa epäonnistunut elämässä. Se että ne ystävien lapset saa kaikki parhaat eväät tulevalle elämälleen ja minä pystyin vain tähän...

Oletkos seurannut millaisia lapsia ns. "kaikkihyvin" -perheistä kasvaa? Jotenkin mulla on sellainen tuntuma että jonkilaiset kolhut kasvattavat lapsetkin selviytymään tulevista koitoksista paremmin.

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 02.04.2012 klo 10:54

Olen toisinaan pohtinut sanontaa "kell onni on, se onnen kätkeköön"...
Näitä viimeisimpiä kirjoituksianne ajatellen tuo ajatus on jotenkin ymmärrettävämpi.
Todellinen onni on jotain semmoista, jota ei voi toisille jakaa vaikka haluaisikin.
'Kaikki-hyvin' -perheet voivat pitää sisällään myös kipuja, mutta positiviinen vire voi olla suurempi, se näkyy toisiinpäin, tai sen annetaan näkyä toisin kuin ne kipeydet, jotka elämää jollain tasolla hiertää?
Voihan olla niin, että ne kipeydet 'kielletään' olemasta, katsotaan ja pitäydytään pinta-asioiden hoitamisessa - pidetään huolta siitä, että ulospäin näkyy miten hyvin menee?
Tuota onnen kätkemisajatusta olen koettanut omassa elämässä toteuttaa kateuden herättämien hankalien tuntemuksien välttämiseksi; pyrkinyt suojaamaan etten olisi elämälläni aiheuttanut kateuden kouriin joutumista.

Onni on lahjaa.
Lahjaa ei ole ilman vastaanottajaa?
Mikä estää olemasta vastaanottaja; jos elämä on täysi 'pintaa', onko silloin tilaa syville tuntemuksille?

Yksinäisyydessäkin on oma onnensa?
Enemmän tilaa uskolle?
Toivolle?
Ikuisuuteen kantavalle rakkaudelle?

Käyttäjä Lulu2 kirjoittanut 02.04.2012 klo 20:11

Eveny, olet hyvä ihminen

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 02.04.2012 klo 22:16

Kyllä minä kuitenkin uskon, että jokaisella on omat vaikeutensa. Ne ovat vaan ihmisillä erilaisia ja usein eri ajanjaksoina. On se tietysti niinkin, että toisille niitä kasaantumalla kasaantuu, sellaisia perustavanlaatuisia vaikeuksia, kuten, että läheinen kuolee, tulee sairastumista jne. Sitten on vielä se, miten kukin ne vaikeudet elämässään kohtaa.

Itsellä nyt päivätunnelmat vaihtelee. Huomaan kuitenkin sen, että on ihan hyvä myöntää itselleen niitä pettymyksen ja surun tuntemuksia. Ikäänkuin taas sen jälkeen on kevyempi ja iloisempi olo. Kylä tännekin kirjoittaminen on auttanut siinä synkässä hetkessä, tai ainakin vähän sen jälkeen.

Vietin tänään aikaa tuon yhden ystäväni kanssa, joka on muutama kuukausi sitten rakastunut ja elää nyt sitä ihanaa alkuaikaa. Tunsin todella sydämestäni iloa hänen puolestaan, kun heillä oli ollut ihana viikonloppu. Tiedän tuntevani useinkin noin. Ne ovat vain ne jotkin hetket, jolloin ei jaksa ja tulee huonoja tuntemuksia.

En minä niin hirvittävästi ole tuon onnen kätkemisen puolella. Eihän se tuossa hyvinvoivassa perheessä edes olisi mahdollista 😀 ("nyt olette lapset omituisen vetäytyviä ja masentuneen oloisia ja huudatte vaan ja sinä aviomieheni et sitten silittele mun poskea, vaan haukut mut lyttyyn, kun tuo juuri eronnut tulee kylään!")

Ovat niin energisiä ja ihastuttavia ihmisiä, että se aivan loistaa ympärille, ilo ja rakkaus. Ja enhän minä tietenkään tiedä, millaisia huonoja aikoja heillä on ollut. Sen nyt näen, että selvästikin vanhemmat ovat läheisiä ja välittävät toisistaan.

Tietysti itse kyllä vältän varmasti mahdollisesta rakkaudestani hehkuttamista, jos joku ystäväni itkee minulle juuri tapahtunutta eroaan. Siinä kohtaa kyllä olen vankasti sitä mieltä, että kätkisin mahdollista rakastumisen onneani, ainakin niitä hehkutusjuttuja.

Ensimmäisen eron jälkeen tunsin ihan voimakasta fyysistä pahaa oloa joka paikassa ollessa ja varsinkin joidenkin selvästi onnellisten ihmisten kommunikointia katsellessa. Sitä ei vain kertakaikkisesti mitenkään jaksanut, eikä kestänyt. Olihan silloin ylipäätään oleminenkin hetkessä taistelemista. Nyt ei onnekseni ole sentään tuollaista.

Eräs äiti ja isä lapsineen ovat myös todella iloinen perhe. Heillä on yksi lapsista vammainen. Elämässä on varmasti ollut haastetta, mutta ovat osanneet asennoitua asioihin. Varmasti elämä on opettanut ja kasvattanutkin. Mutta niin olen itsekin kokenut. Mutta tuo perhe...heilläkin on varmasti ollut surua ja vihaa ja mitä nyt onkaan. Tärkeä asia on varmasti, ettei niihin jää roikkumaan, vaan menee eteenpäin ja etsii voimavaroja itselleen ja ehkäpä se asioiden sellaisenaan hyväksyminenkin auttaa.

Itsellä on viime vuodet mennyt niin, että vaikeudet ovat seuranneet toisiaan. Tosin sitten esim. työni puolesta olen nähnyt niin paljon monenlaista vaikeutta muilla ihmisillä, että se on auttanut suhteuttamaan asioita. Aina kun on toivoa, voi jotenkin hengittää. Ja ei se toivo ole vielä minun elämästäni loppunut, ei ollenkaan. Voisi sanoa, että minulla on paljonkin toivoa 🙂 Kun vain välttäisi masennukseen vaipumista. Sellaisessa tilassa ei oikein näe sitä toivoa, mitä elämässä kuitenkin olisi, eikä voi tuntea oikein iloakaan.

Minulla on myös tämä yksi ihana ystävä, jolla on taito tukea toista ihmistä ja auttaa pönkittämään toisen itsetuntoa, se tuntuu hienolle ja tarpeelliselle nyt, kun näin eron jälkeen olen hieman itsetuntoineni allapäin. Noissa suhteissa en ole saanut kokea tukea itsetuntoni kehittymiselle. Ei se paljon sitä olisi tarvinnut, jollaintavoin vain ja itsensä naiselliseksi kokeminen on tärkeää. Toki se on itsestä suuresti kiinni, mutta kyllä mies voi siinä auttaa paljonkin. Negatiivinen arvostelu ei edesauta kenenkään itsetuntoa, eikä muutenkaan juuri kehitä asioita.

Käyttäjä Tuumaaja68 kirjoittanut 03.04.2012 klo 09:44

Hiemanhan tämä nyt rönsyilee tuosta "yksinäisyys" -teemasta mutta haitanneeko tuo? Mutta tuosta "naapurikateudesta" olisin halunnut vielä vaihtaa ajatuksia. Meillä on yksi tuttu kun alkoi menestymään yrityselämässä vuosia sitten. Tavaraa alkoi menemään ja omistamisen onnea haluttiin näyttävästi tuoda esille. Oltiin sisustuslehdissä ja hommattiin kaikki vehkeet viimetten päälle. Aina kun juttelin päähenkilön kanssa, toi hän julki että mihin safarille nyt lähdetään tai mitä ostetaan. Aina oli virne silmäkulmassa että "noh, mitäs sinä maanmatonen aiot vaatimattomilla tienesteilläsi hommata..?"

Jotenkin tunsin että - ei olla oikein sielunveljiä - mutta aina toin selkeästi esille, että olin oikeasti iloinen päähenkilön menestyksestä. Usein oikein analysoin itseäni että onko tunteeni aito vai vain kateuden aikaansaamaa näytelmää. Kai se ihan aitoa oli, koska veitsenkääntö haavassa olisi ollut todennäköistä kulissien romahdettua. Sielunveljiä ei olla vieläkään, mutta yritän olla jonkinlaisena ymmärtäjänä nyt kun liito on vaihtunut hiljaiseloon.

Se että pystyy iloitsemaan toisen menestyksestä on minusta äärimmäisen hieno asia ihmisessä. Taito on opittavissa ja sitä yritän jalostaa lapsillenikin, ja tietoisesti harjoitella itsellenikin. Se ei tarkoita sitä että omaa onnea ei näytetä. Silloinhan sitä vasta omaa onneaan on lupa näyttääkin! Tällöin se vain ei näy "tavaraformaatissa." Loistava keino pitää kateuden siemen piilossa ja tehdä elämä hirvittävän paljon helpommaksi. Omaa polkua on joskus raskasta kulkea mutta jälkikäteen katsottuna aina on kannattanut.

Minä olen sitä mieltä että masennuksen suhteen pystyy tekemään joitain tietoisia valintoja. Ajatustyötä. Mikä mättää? Mitä on tehtävissä? Teenkö vai masennunko suosiolla? Vastuu omasta elämästä. Kaikille ei voi olla mieliksi. Tätähän voi jatkaa loputtomiin. Minä olen sitä mieltä että masennusta voidaan ehkäistä asennoitumisella. Sullahan on asennetta, ei sun tartte masennusta alkaa pelkäämään. Suruaika ja sen jälkeen antaa elämän viedä. Ei elämää voi hallita - elämä hallitsee. Ja kyllä elämä kantaa; kun antaa sen vaan kantaa!

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 03.04.2012 klo 12:36

Järkipuhetta Tuumaaja68 ja sydän mukana kirjoituksessasi.

Olen minäkin kokenut suurta tyytyväisyyden ja onnen tunnetta elämässäni usein sellaisista asioista, jotka eivät mitenkään ole liittyneet materiaan. Elämäni arvot ja onnellisuus ovat tosiaan aivan muussa, kuin materiassa, siitä ei ole mitään epäselvyyttä ja tunnen suurta tyytyväisyyttä jo siitä, kun tiedän arvojeni olevan juuri itseni mukaiset, itselleni oikeanlaiset. Lisäksi myös ylipäätään kannatan toisten ihmisten tukemista omassa elämässään.

Tiedän senkin, että minulla on siihen lahjoja ja haluan myös tehdä sitä. Saan itse paljon, kun näen toisten ihmisten olevan tyytyväisiä. Eilen juuri ajattelin, että jos fyysisesti sairastunkin pahemmin, niin keskitän silti tarmoni muiden auttamiseen. On tällä minunkin elämälläni jonkinlainen hyöty ja toisekseen saan ajatukset itsestäni muualle.

Tämä materia on siksi jännä asia, koska se ei tosiaan ole minullekaan mikään itseisarvo, mutta kuitenkin esim. kodin sisustaminen haluamakseen tuo itselle suurta tyytyväisyyttä ja hyvää oloa. On ihana tulla kotiin, jossa viihtyy.

Yksinäisyyden kestämisessäkin kehittyy. Tavallinen kurja olo ei ole enää sekään mikään kummallisuus. Silloinkin voi vaan olla ja tietää, että päivät kuitenkin muuttuvat. Nyt olen harmissani omasta fyysisestä terveydestäni, siitä, kun näyttää, että hoitoonpääsy julkisella puolella on todella vaikeaa. Tarvitsee antaa itsensä sairastua kunnolla, niin ehkä pääsee sitten päivystyksen kautta hoitoketjun piiriin. Olen vahvasti sitä mieltä, että minullekin nuo palvelut kuuluvat ja opiskelijana minulla ei ole varaa maksaa yksityiselle.

Mutta kiitos Tuumaaja, omapa hyvä lukea kirjoituksiasi!!

Käyttäjä Tuumaaja68 kirjoittanut 04.04.2012 klo 08:38

Voi, kiitoksia! Tää rustailu on omalle psyykkeelle loistavaa hoitoa, mutta ei sitä oikein kauheasti tule harrastettua kun lukijat yleensä kaikkoavat vauhdilla 😋

Tuosta tarpeellisuuden tunteesta; usein saa lukea siitä että miten ihmiset kaipaavat tarkoitusta elämälleen. Itse olen istunut jo palaverissa jossa työkyvyttömyyseläkkeestäkin puhuttiin. No, mulla on sen verran jo työhistoriaa että taloudellisesti todennäköisesti selvittäisiin, että siinä mielessä on helppoa puhella, että mitä sitä sitten tekisi. Jotenkin olen ajatellut että sitten se aika näyttää. Aivan turha huolehtia huomista. Mutta ei sitä murehtimista voi täysin poissulkeakaan, käsiteltävä se on sekin. Jos tästä huru-ukoksi joutuu niin minä ainakin lähden vanhainkotiin vaan istumaan ja kuuntelemaan pula-ajan tarinoita🙂 Viisaus asuu vanhoissa naisissa, se on näin!!

Fyysisestä kivusta. Se on kouriintuntuvaa mutta siltikään ei aina löydy ymmärtäjää ammattilaisistakaan. Maallikkojen vähättelyitä ei kannata noteerata mitenkään. Terve sielu terveessä ruumiissa - pitää niin paikkansa, löytyy omakohtaista kokemusta. Ei ole mikään ihme, että jos saat yläkerran asiat kondikseen niin fyysiset vaivat helpottavat. Ihminen on kokonaisuus. Ja kuka tänä päivänä hoitaa, tässä yhteiskunnassa, ihmistä kokonaisuutena? Kuka?

Olin hyväpalkkaisessa, helpossa työssä. Mutta koko paikka oli pullollaan *päitä, *suomeksi sanottuna. Selkä oli kymmenen vuotta ihan hajalla. Oli kaikkea muutakin, milloin mitäkin fyysistä vaivaa ja lopuksi jo sitten psyykkistäkin. Vaihdoin suosiolla huonopalkkaiseen ja varsinkin selkää rasittavaan työhön. Mutta ilmapiiri on loistava. Työ on fyysisesti kuluttavaa, mutta pääsinpä eroon niistä **:stä! Selkävaivat kaikkosivat...

Kävin juuri tutkimuksissa. Pääsiäisen piinaviikko meneillään, ja se tarkoittaa että joudun odottelemaan tuloksia viikon verran. Nukuinkin viime yön vähän huonommin kuin normaalisti. Ja kuinka ollakaan, nyt on niska ja polvi kipeänä, kumpikaan ei ole vaivannut maailman aikoihin. Olen todella onnellisessa asemassa kun voin käyttää yksityisen puolen terveydenhuoltoa. Hoitoon pääsee nopeasti mutta ammattitaitoa ei siltikään voi varauksetta kehua. Tulijoita on paljon ja maksimimäärä vedetään läpi että saadaan kunnon katetta. Vääriä lääkkeitä, vääriä diagnooseja, niitäkin olen saanut. Toivon että saat apua vaivoihisi. Ja kun tarpeeksi meteliä pitää niin kyllä on opiskelijankin tässä maassa saatava hoitoa. Pidä vaan ääntä vaivoista!
🙂👍🙂👍

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 04.04.2012 klo 15:01

Tuumaaja68, minäkin tykkään kirjoitella, varsinkin niinä yksinäisinä hetkinä...ja täällähän se myöskin näkyy. Hoidan yksinäisyyttäni vastailemalla täällä ihmisille 😋 En tiedä, onko se osin säälittävääkin, mutta kai sitä voisi pahempaakin tehdä elämässään. Mieluummin minä täällä istun rustaamassa ja mietin elämän syntyjä syviä, kuin juoksen paikallisessa kapakassa katselemassa niitä samoja tylisä naamoja ja tuhlaamassa omia rahoja.

Tosin ehkeivät nämä sivut niitä elämän suuria hauskuuskriteerejä täytä, mutta keksittäneen moiseen muuta ajanvietettä

Hyvät keskustelut ovat myös elämän suola ja tälläinen kirjoittelu korvaa myös niitä jollaintapaa. Onhan minulla paljon ystäviä, mutta eihän se vapaa-aika aina yksiin sovi ja muutenkaan ei aina ole tilaisuutta tavata. Tosin tälläkin viikolla olen jo tavannut kahta ystävää, eikä se taida siihenkään loppua, että hyvälle näyttää. Tulee vähemmän hulluksi, kun ei tarvitse itsekseen ajatuksineen olla ja saa kuunnella, mitä muille kuuluu ja laajentaa hieman sitä omaa ajatusmaailmaansa. Olen huomannut olevani melkoisen sosiaalinen tapaus, kun vain oma jaksaminen on kunnossa ja nythän se sitä on. Sitä ihminen voi aina paremmin, kun ei niin hirveästi uppoa siihen oman navan ympärille, vaan suuntautuu muulle suunnalle.

Iloinen asia on se, että minäkin tässä pääsen lähipäivinä lääkärin juttusille ja toivon saavani sitten asioita eteenpäin kohdallani. Jos tässä sairaus kummittelee, niin sitten aletaan vaan miettimään, millä konsteilla siitä parhaiten eteenpäin, niin se on.

Hyvin sanottu, että viisaus asuu vanhoissa naisissa. 🙂

Tuossa näin erään hyvän artikkelin tuota aihetta sivuten. Oli paras artikkeli pitkään aikaan. Todella hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen.

Käyttäjä Consuelo kirjoittanut 04.04.2012 klo 22:27

Eveny

pidän tyylistäsi. Olet tehnyt rauhan itsesi kanssa ja arvokkaasti. Itse en ole siihen vielä toistaiseksi kyennyt. Poukkoilen ja säntäilen yhdestä draamasta toiseen. Nyt olen yksin ulkomailla ja nautin siitä aivan mahdottomasti. Työni on sen verran hektistä, miesystävä haluaa olla kaikki vapaat yhdessä, joten oma aika ja tila on LUXUSTA.

Tiedän toki, että yksin oleminen omasta vapaasta tahdosta ja todellinen YKSINÄISYYS ovat eri asioita. Mutta myös yksinäisyyden kanssa tulee toimeen. Kun on riitävän sinut itsensä kanssa eikä ole ns laumasielu. Kaikella on hintansa. Ja tosiaan - nämä malliperheet, jotka näyttää onnellisilta eivät sitä välttämättä ole. Myös pariskunnat, jotka suukottelevat kadulla käsi kädessä, eivät välttämättä ole onnellisia. Itse olen siitä oiva esimerkki. Maksan siitä "vuosisadan rakkaudesta" ja "harmoonisesta parisuhteesta kovan hinnan omalla mielenrauhalla.

En halua kirjoittaa latteuksia, mutta uskon todella että kyllä elämä kantaa. Kunhan vaan antaa sille mahdollisuuden.

Hyvää yötä ja terveisiä täältä Nizzasta 🙂