Siellä voi olla taustalla, joku lasten, aikuisenakin koettu ristiriita, jota kumpikaan puoli ei anna anteeksi.

Entä jos vanhus ei ota vastaan apua jota hänelle tarjotaan? kieltämättä, joskus käy mielessä, että olkoon sitten, jos ei apu kelpaa, jätän sinut yksin, ole sitten. Toisinaan meinaan tuntuu, että ne muutamat ihmiset, jotka "sallitaan" apua antamaan, joutuvat jollakin tapaa pomputeltavaksi, seuraneidiksi tai jotain muuta. Kaikesta huolimatta, en hylkää äitiäni, onhan hän minun äiti.

helemi kirjoitti 7.3.2016 10:49

Siellä voi olla taustalla, joku lasten, aikuisenakin koettu ristiriita, jota kumpikaan puoli ei anna anteeksi.

Niin just tätä tarkoitin etteikö sitä ristiriita voisi sopia, jos toinen on yksinäinen vanhus?

On varmaan olemassa sellaisia vanhuksia joille ei apua kelpaa. Tunnen sellaisia muutaman, eivät ole sukulaisia. Mutta voihan heidän luona käydä vaan kahvilla tms.

Syitä on varmaan monia, mutta jos molemmat puolet on, ns. jäykkäniskasten sukua, niin periksi ei anneta, emme tiedä taustoja.
Muillakin huonoilla ominaisuuksilla on tapana periytyä, sen voi löytää joskus edestään.
Monta kertaa tilannetta helpottaisi se, meille niin kamalan vaikea sana, anteeksi.

Tämä ei liity nyt vanhuksiin mutta suvusta tuli mieleen vaan.
Mun biologinen äitini ei ollut missään tekemsissä oman sukunsa kanssa enkä tiedä miksi. Heillä kai oli joku riita mitä ei voinut antaa anteeksi.
Äidin hautajaisiin he sitten tulivat, veljeni heidät kai kutsui. Enoni kanssa olen sitten ollut paljonkin yhdessä mutta en muun äidin puolen suvun kanssa.
Eli sovittamaton sukuriita periintyy kai.

Vai mitä mieltä olette?

Isäni oli aina matkatöissä kun olin lapsi ja sikäli etäinen. Äitini oli alkoholisti. Äitini kuoli alkoholimyrkytykseen "juhliessaan" esikoiseni ja ensimmäisen lapsenlapsensa syntymää 2 päivää ennen ristiäisiä. Isäni kuoli muutaman vuoden myöhemmin muuten vain horjuvaan terveyteen.

Isäni kanssa olin tekemissä kotoani lähdön jälkeenkin ja suren hänen poismenoaan, mutten koskaan ollut erityisen läheinen. Etäisenä hän säilyi äitini kuoleman jälkeenkin. Äidistäni en omaa juurikaan hyviä muistoja.

Valitettavasti vain ystävät voi valita.

Itse tahdon olla isä jolla on annettavaa eläkkeelläkin, jos moiselle ikinä pääseen, ja jonka luona on mukava joskus käydä ihan muutenkin vain.

Kummina minulla on tätini ja hän on lähestynyt oikeastaan vasta omien lasteni myötä. Jotenkin tuntuu, että jotain on ollut omien vanhempieni kanssa, mutten tiedä varmaksi. Ehkä joskus selviää kunhan aika parantaa haavoja.

Ihmissuhteilla on varmasti oma vaikutuksensa iästä riippumatta. Jos äitini olisi hengissä, niin en varmaankaan kovin herkällä hänen luonansa vierailisi, ainakaan lasten kanssa koska en voisi luottaa mitä olisi vastassa.

Joillakin vanhuksilla on voinut olla rankka elämä. On sodan aika, suuri perhe, työ joka on usein ollut raskas, huoli, sairaus, pieni eläke. Jotkut vanhukset vaan haluavat olla rauhassa, elää omaa elämää ja nauttia yksinolosta. Itse en ole vielä kovin vanha mutta rakastan omaa kotiani, elämääni, vapautta. On ihana kun lapset käyvät joskus ja vieraitakin. On hyvä mieli siitä että lapsilla on oma elämä ja he pärjäävät ilman minua😋. Ennemmin siedän yksinäisyyttä kuin sitä tuskaa etteivät lapset tulisi toimeen omillaan ja olisi onnellisia. Ulkoillessani moni vanhus pysähtyy ja jää juttelemaan vaikka vaan kevään saapumisesta. Ehkä meillä jokaisella olisi se pieni hetki vastaantulijalle joka lämmittää pidempäänkin ja saa unohtamaan yksinäisyyden.

Minä sanoin jo kauan sitten lapsilleni, ettei minun luo tartte tulle jos ei halua. ja että minut saa kärrätä vanhainkotiin (jos sellainen on vielä olemassa) muiden samanikäisten joukkoon jossa minulla on omanikäistä seuraa. Sehän se tärkein on. Ei vanhempiaan eikä lapsiaankaan voi valita ja päättää että näin se menee, ikävä kyllä ei mene. läheskään aina.
Kävin äitiäni katsomassa monen sadan kilometrin päähän, monesti lähdin kyynelsilmin pois kun äiti ei halunnutkaan olla tekemisissä, oli sairas ja väsynyt, näytti ovea että mene pois, ymmärsin sen enkä katkeroitunut, oikeastaan oli helppo se hyväksyä.
Nämä ihmisuhdelinkitykset tulee jossain elämänvaiheessa, joku lapsista tulee läheiseksi, ei sille mitään voi. Jotkut lapset osaavat viehättää läpi elämän ja side pysyy, toisen kanssa se katkeaa jo alkuvaiheessa. varsinkin jos on näitä mielensairauksia, puolin ja toisin. äitin oli terve loppuun saakka, myös mieleltään, kait. Minä en ollut terve, en alunalkaenkaan, sen ymmärrän nyt ja hyväksyn. Voi olla että vanhuuttani tulen kiukkuiseksi enkä halua ketään nähdä, en tiedä, toivottavasti en. ja toivottavasti jälkeläiseni siinä vaiheessa ymmärtävät ja antavat anteeksi.

Minun (äitini) oli aika ilkeä kun olin nuori ja lapset pieniä. Kun tulin itse mummoksi hänen suhtautumisensa muuttui mua kohtaan mutta piruilu ja ilkeily alkoi lastani kohtaan. Omat välini olivat lämpimät ja hyvät hänen eläessään viimeisimmät kymmenen vuotta. Koko ilkeilyvuosien ajan olin kärsivällinen ja ymmärsin parhaimman vointini mukaan. Lopussa kiitos seisoo, ymmärrys hänen pois mentyään on vaan kasvanut ja muistot ovat lämpimät. Isääni oli myös lämpimät välit. Nykyisin jään helposti vaihtamaan kuulumisia vanhusten kanssa pihalla, kaupassa, kadulla. Moni vanhus mielellään kertoo kuulumisia. Eivät kaikki vanhukset ole vireitä. Paljon yksin olleena olen iloinen lasteni käydessä. Toivon todellakin saavani asua lähellä heitä niin, että voisin tavata heitä miltei päivittäin.