Yksi sairastaa; monta omaista kärsii
Heippa!
En tiedä onko tämä nyt oikea paikka kirjoittaa mutta kokelaan! Olisin todella kiitollinen jos joku antaisi mielipiteitä tästä ”perhe draamasta”.
Eli,itse olen onnelisesti naimisissa ja meillä on 1v poika. Ongelma on (yllätys yllätys?) mun anoppi. Olen aina tullut hyvin toimeen hänen kanssa, hän on herttainen ja kiltti mutta hänellä on kuitenkin puolia jotka jo aiemmin ihmetytti ja ’ärsytti’.🤔 Esim. sitä ettei hän pidä ollenkaan huolta kodistaan, en ole koskaan nähnyt niin sotkuista kämpää; hän kerää tavaroita eikä pysty luopumaan mistään (vanhoja sanomalehtiä, lasipurkkeja, kertakäyttöastiat hän käyttää uudestaan ja uudestaan…). Hän antaa myös todella laiskan vaikutelman ja jää helposti tv:n ääressä istumaan tuntikausia. (kun hän tulee kyläilemään hän usein pyytää meitä laittamaan tv:n päälle koska sieltä tulle aina jotan mitä täytyy katsoa)
Hänellä on kolme aikuista lasta, kaikki asui kotona aika kauan ja hänen kriisinsä alkio varsinaisesti kun nämä muuttivat pois. Kämppä likaantui enemmän ja enemmän. Hänellä oli koira ja vaikka se oli todella vanha ja kipeä hän ei pystynyt luopumaan siitä vaan se joutui kärsimään aivan liian kauan, oli kauheeta sivusta katsoa…😠
Vaikka hän onkin herttainen mua kohtaan, appiukkoni sai kyllä koko ajan kuulla kunniansa, hän oli todella määräilevä häntä kohtaan. Noh, nyt hän sai tarpeeks ja lähti, löysi myös samantien toisen naisen…
Tämän seurauksena anoppini on nyt todella masentunut, kaikki lapset asuvat lähellä ja he saavat nyt toimia terapeuttina hänelle kun hän soitta/tulee käymään ja kertoo tarinansa uudestaa ja uudestaan. Hänen mielestä appiukko on aiheuttanut kaiken tämän, koska ”eihän hän voi jättää minut vaan siksi että talo on sotkuinen!”
Olemme yrittänyt kertoa hänellä mistä tämä tilanne johtuu; mies lähti koska ei pysty asumaan ällöttävän likaisessa kämpässä (eikä saanut siivoa koska mikään ei saa heittää), me emme halua tulla käymään koska siellä on tosiaan niin likaista ettei 1 vuotiasta vois laittaa lattialle konttaamaan. Mies myös kaipaisi rakkauutta ja omaa päätösvalttaa mitä hän ei ikinä saannut kotona…
Olemme kehottaneen häntä hakemaan ammatillista apua ja hän on käynyt psykologilla, mutta ei siitä ole ollut hyötyä ainakaan vielä, ja vuosi sitten tää alkoi…
Hän haluaa että häntä säälitään ja ymmärretään… Mutta kuten mun mies sanoi ”jossain vaiheessa sääli loppuu, jopa omaa äitiä kohtaan”…
Mitä pitäisi tehdä?! 😐Tottakai haluisimme olla hänen tukena, mutta se alkaa pikkuhiljaa riittää kun emme saa elää omaa elämää, ja kun hänellä ei ole minkäänlaista halua muuttaa tilannetta, hän syyttää aina vaan toisia ongelmistaan. ’Elämä on kohdellut kaltoin…’ jne.
Kun sanon asiat suorana hän loukkaantuu ja pitää mun ”pahana ihmisenä”…
Emma jaksa kuunnella niitä samoja selityksia uudestaan ja uudestaan, Ja ei oikein viittis sulkea ovi nenän edessä kun hän tulee mutta kyllä tekis mieli! Apua!
Olen itse anoppi ja minulle on miniä sanonut omat mielipiteensä aika tiukkaankin joskus. Ja minä miniälle. Välit eivät ole poikki mutta kumpikin kunnioittaa toisensa reviiriä.
parempi on sanoa suoraan kuin sietää. Ja jos hän suuttuu niin eikö se ole parempi että suuttuu ja ehkä muuttuu.
Miksette siivoa siellä anopin luona porukalla? Eihän lähimmäistä saa jättää likaiseen paikkaan jos hän ei itse enää ole kykenevä huolehtimaan itsestään?
Tiedän tuon likaisuus ongelman, jotkut ihmiset eivät vain yksinkertaisesti näe likaa ja epäjärjestystä. Onko se sairaus? En tiedä. Ehkä se juontaa juurensa jostain alkukantaisuudesta, ehkä lapsuuden perheestä. Jopa käsien pesu on joillekin hankalaa, vilkaiseppa joskus ihmisten käsiä niin yllätyt!
hei, olen kohta 50-kymppinen ja lapsudenkotini perheessä on aina ollut hävettävä ja iso asia se, että äiti ei siivoa, ei huolehdi itsestään. En asu ko. kodissa, mutta sisareni tietää tilanteen. Asunnossa ei mahdu kunnolla edes liikkumaan kuin polkuja pitkin kylpyhuoneeseen,keittiöön (yksiö). Häntä on usein autettu siivomaan, mutta se ei auta.
Minä pystyn olemaan objektiivinen äidin tilanteen suhteen. Sen sijaan äiti on sitä mieltä, ettei esim. verhoja voi pitää auki, koska vastapäisen talon korjaajat ´näkevät sisälle´. Asia on tavallaan äidilläni karannut käsistä.
Senlaatuista on koko elämäni ollut, että ei aikuisiällä yhteisiä ruoka-hetkiä, ei perinteitä: ellei nakkien syömistä tai kerran viidessä vuodessa sei-kalakeittoa. Asuntotilanteet ja taloudelliset tilanteet ovat aina olleet sellaisia, ettemme voi matkustaa ja olla toistemme luon yhteistä aikaa kuin 2 tuntia kerran 2-3 vuodessa käydessä toisella paikkakunnalla.
Vaikka olen iso , ottaa lujille luoda omia perinteitä tms. kodikkuuteen liittyviä asioita. Toinen puoli asiassa on, että osaa olla pienistä asioista aika iloinen. Esim. tänä jouluna ostin ensimmäistä kertaa elämässäni naudanpaistin, josta puolet söiin ennen aattoa. Kaikki kotini huonekalut on saatu lahjoituksina naapureilta. Toisaalta olen myös syyllistänyt itseäni turhaa esim. liittyen siihen, että olisin jotenkin ´huonompi´.
Olen ajatellut, että sitten kun vanhempani kuolevat kirjoitan kirjan. Lapsuudenperheeni isä , kauan aikaa sitten eronnut, on lukeutunut valtaenemmistöön eli parempiin ihmisiin, joita eivät mielenterveysasiat koske.
Minäkin olen kokenut tuon sotkuisessa kodissa asumisen ja siihen liittyvän häpeän. Vanha äitini, jonka kanssa asuin pitkään, ei luonnollisesti enää jaksanut siivota, enkä minäkään masentuneena siihen pystynyt. Niinpä meillä oli todella sotkuista ja pitkään...
Nyt ovat asiat muuttuneet. Äitini on kuollut ja minä olen päässyt masennuksestani. Minulla on uusi koti ja se on viehättävä ja siisti. Uskoisinkin, että juuri kuvaamanne äitien kodin sotkuisuus johtuukin juuri piilevästä masennuksesta. Silloin ensisijaista olisi hoitaa sairautta, ei sen oireita.
Tuo vaatimus suojautua naapureilta pitämällä verhot kiinni voisi kyllä viitata myös paranoidisiin taipumuksiin. Sanoin näin aivan maallikkona omien kokemusten pohjalta. Mutta vaikeahan se on tukea läheistä, jos itse asuu aivan toisella paikkakunnalla. Lähellä asujat olisivat tässä avainasemassa.
Hyvin monet ihmiset sairastavat masennusta tietämättään. Asia saattaa tulla ilmi vasta kun puhkeaa muita sairauksia. Terveyskeskuslääkärin voi olla vähän vaikeaa todeta tätä sairautta rutiinikäynnin yhteydessä, kun aikaakin on yleensä vain se varttitunti. Yksityiseltä puolelta voisi löytyä apua, mutta se maksaa valitettavan paljon. Yhteiskunta on kiinnostuneempi tukemaan nuorten kuin jo eläkeiässä olevien tai sitä lähentelevien yksilöiden mielenterveyttä. Tai eipä nykyään juuri kukaan taida saada apua ainakaan helposti, Suomihan on näissä asioissa Euroopan kehnoin maa kuten tuoreissa tutkimuksissa on todettu.
Tsemppiä kuitenkin kaikille kärsiville omaisille! Tukekaa toisianne. En minäkään olisi ilman ystävieni tukea jaksanut muuta kuin vetää itseni alas vessanpöntöstä