Elikkä tarinani on sellainen, ollessani 20v tapasin miehen jonka kanssa hyvin pian muutettiin yhteen. Yhdessä asumista kesti vain joitakin kuukausia ja muutettii erilleen ja suhde oli sellaista on-off juttua ja homma varmaan olisi kuihtunut jos minä en olisi siitä pitänyt kiinni. Pidin kiinni vääristä syistä pelkäsin olla yksin ja tässä altistin itseni satutettavaksi roikkumalla, en ymmärtänyt hyvällä.
Noh kuitenkin muutettiin yhteen 1,5v päästä ja yhteiseloa kesti alkuvuoteen saakka. Elämä näinä menneinä vuosina ei ollut helppoa. Oli paljon riitelyä ja henkistä pahoinvointia kummallakin.
Olen kuitenkin ymmärtänyt nyt että en ehkä ollut henkisesti kypsä olemaan parisuhteessa, oma itsetuntoni on ollut huono, olen pelännyt yksin oloa ja olen yksin ollessani huomannut kuinka hankala olenkaan ollut ja kuinka tukahduttavaksi olen elämän tehnyt.
Meidän suhde ei ole perustunut niille asioille kuten luottamus, kunnioitus toisen itsenäisyyttä ja vapautta kohtaan. Minun käytöstä on ohjanneet pelot, olen pelännyt tulevan jätetyksi joten kielsin mieheltä naispuoliset kaverit, ikään kuin minimoin tällä sitä että kukaan ei vie häntä minulta. Tämähän vain kasvatti pelkoja ja mustasukkaisuutta. Olen myös kontrolloinut kuinka paljon hän saa tehdä mitäkin, riitelimme paljon hänen pelaamisesta (xbox yms.) toisaalta kun olen miettinyt tätä niin huomaan että tämäkin on varmasti ollut pakoa todellisuudesta ei ole tienny kuinka kohdata suhteen ongelmat. Kuvittelin suhteemme viimeisten vuosien aikana että mieheni on syypää pahaan olooni.
Mieheni sanoi aina sitä että hän ei riitä minulle tai että hänellä on sellainen tunne. Kielsin tuon mutta nyt olen senkin tajunnut että niin se olikin. Alitajunnassa ajattelin että isäni eikä sukuni hyväksy miestäni, hän ei ole sellainen kuin kuvittelin että pitäisi olla jotta sukuni hyväksyisi. Isäni on hyvin musta-valkoinen ja voimakas, olen ymmärtänyt että haen isän hyväksyntään. Eli kun alitajunnassa en uskonut isän hyväksyvän miestäni en hyväksynyt minäkään häntä sellaisena kuin hän on, koitin muuttaa häntä joksikin muuksi. Onko kumma että ilmapiiri kotona sitten on kireä ja altis riitelylle.
Lisätään tähän vielä se pelko että minua petetään niin petän sitten itse ja haen läheisyyttä muualta kun kotoa ei saa, noh nyt ymmärrän miksi kotoa sitä ei saanut.
Eli olen itse tehnyt suuren kasvun henkisesti ja minua askarruttaa että oliko ero virhe. Jos kaiken tämän olisin jo nähnyt suhteen aikana olisiko yhteiselo ollut antoisampaa. Exsäni haluaisi olla yhdessä, rakastaa minua kuulemma.
En tiedä mitä tehdä, katsoisinko kortin vielä kerran vaiko en? Toisaalta haluaisin mutta minua hävettää että mitä muut ihmiset ajattelevat jos jälleen palataan yhteen, näitä eroja kun on ollut ja yhteenpaluita mutta tilanne on omalla kohdallani toisin olen herännyt ja tajunnut syitä joita aiemmin en tajunnut.
Saisinko näkökulmia teiltä muilta, mitä olette mieltä että kannattaako yhteenpaluu kun taustalla on yksi erilleen muutto ja yhteenpaluu ja taas erilleen muutto.. pitäisikö nyt vain unohtaa ja jatkaa matkaa??