Voiko tästä jatkaa eteenpäin?
Kaipaisin kovasti kommenttejanne ja kannanottojanne miedän parisuhdekriisiin…
Tuntuu että en yksin jaksa kantaa taakkaa enää eteenpäin.
Tämä kriisi on saanut alkunsa jo noin 23 vuotta sitten kun tavattiin nykyisen vaimoni kanssa. Samaan aikaan kuvioissa pyöri toinenkin mies vaimoni ympärillä. Tilanne johti meidän kohdallamme seurusteluun, kihlautumiseen neljä vuotta tapaamisemme jälkeen, yhteenmuuttoon ja naimisiinmenoon kaksi vuotta kihlauksesta. Tämä toinen mies tahollaan myös perusti perheen ja vakiintui. (Kuulin jälkeenpäin että hänen riitaisa avioelämä kariutui riitaiseen ja sotkuiseen avioeroon noin vuosi sitten) Elimme ainakin omasta mielestäni lähes täydellistä avioliittoa aina vuoden 2011 maaliskuun alkuun saakka. Nyt kun tarkemmin kuuntelee vaimoni ei enää viimeisinä vuosina sittenkään onnellinen vaikka yritin ja yritän edelleenkin huomioda häntä niin pienissä kuin suurissakin asioissa.
Yhtä kaikki tämä toinen mies teki tuttavuutta vaimoni kanssa Facebookissa ja siitä se mopo sitten lipsahti käsistä. Tapaus täytti kaikki klassisen pettämisen tunnusmerkit outoine puheluineen, selittämättömine menoineen, ylitöineen ja niin edelleen. Onneksi pääsin jäljille jo kolme päivää alun jälkeen ja mitään sen pahempaa ei ennättänyt sattua. Jos ei lasketa kesken työpäivän tapaamisia, seksiä jne.
Asiat selviteltiin perinjuurin ja kaiken piti jo olla selvää, mutta vaimoni tunnesiteet olivat niin vahvat tätä toista kohtaan että hän yöllä itkin kaipuutaan toiseen syliin. Olen huomannut luonteessani äärettömän julmia piirteitä tämän asian kanssa. Revin ja raastoin häntä henkisesti ja pian hän oli aivan henkisesti kappaleina. Tämä toinen mies oli sanonut ettei hän anna vaimoni muuttaa pois omasta kodistaan hänen luo etenkin lastemme takia.
Aloin epäillä vaimoani liki olemattomista asioista ja henkinen väkivalta vain jatkui ja jatkui. Toki sain äskettäin tietää lähipiiristä että vaimoni aikoo jäädä tänne mutta tunteita hänellä minua kohtaan ei juurikaan ole – sydän halajaa toisaalle. Ja soittelut ja satunnaiset tapaamiset vain jatkuvat edelleenkin. Vaimoni kieltää kaiken tämän johdonmukaisesti ja syyttää minua julmuudesta. Kun kuitenkin mietitte mistä voin tietää kaiken niin tarkasti niin kerron että vaimoni ystäväpiiri on kääntynyt miltei kokonaan häntä vastaan tämän teon vuoksi ja hyvin auliisti kertovat tietonsa minun auttamisekseni. Meidän perhettä pidetään ja on aina pidetty suomalaisen parisuhteen perikuvana; kun teillä menee noin hyvin ja te olette aina niin rakastuneita on usein kuultuja lauseita.
Asian tietävät ihmiset ovat ihmetelleet miksi en ole heittänyt häntä pihalle vaan olen antanut hiljaisen hyväksyntäni koko tapahtumille… Olen vaimollenikin sanonut että niin pahaa asiaa hän ei varmaan voisi tehdä ettenkö sitä hänelle antaisi anteeksi. Se lienee väärä tapa toimia, mutta rakastan häntä niin paljon edelleenkin että näen tuon tuon toimintatavan oikeana.
Mutta siltikin mieltäni hitsaa aivan hirveästi kun tiedän että kolmen tunnin lenkeillään ja myöhään venyneillä töillään hän tapailee tai soittelee tuolle toiselle. Se on saanut minut kaivelemaan ja aiheuttamaan henkistä tuskaa hänelle vaikka välttämättä ei mitään pahaa ole edes tapahtunut enää viime aikoina. Vaimoni on sanonut että hän haluaa pitää tuon miehen ystävänään ettei enää tule yli 20 vuoden taukoa yhteydenottoihin. Onko hän siis rakastanut koko avioliittomme ajan toista.
Vaimoni mukaan jos hän muuttaisi pois joutuisin/saisin pitää lapset hänen mahdottomien työaikojensa ja toimeentulon takia – senkö vuoksi hän asuu edelleen saman katon alla?
Kaipaisin objektiivisia kommentteja ja omakohtiaisia kokemuksia teiltä muilta. Mitä teen? Mihin menen? Jatkanko vai lähdenkö? Jostain oudosta syystä haluaisin edelleenkin jatkaa, mutta kannattako se enää?
Heippa
Niin onhan se pettäminen kyllä aika syvä loukkaus toista kohtaan
ja jättää kyllä merkin parisuhteeseen.
Minä aina toivoisin että kaksi ihmistä pystyisi elämään onnellisena loppuelämän
ja varmasti pystyy mutta se vaatii kummaltakin yhteistä halua ja tahtoa.
Mut juttele ja pohtikaa puolisosi kanssa mitä haluatte elämältä ja parisuhteeltanne.
Mut kysyisin sinulta mitä itse tekisit???
Kaunista kevättä sinulle.
Kestääkö itsekunnioituksesi sen että olet hänen kakkosmiehensä?
Mulla on myös kokemus avioliittoni aikana pettämisestä. Päätin antaa anteeksi, mutta loukattua sydäntäni en saanut ikinä kuntoon ja suhteemme ei enää sen jälkeen korjaantunut. Meille tuli pettämisestä 6:n vuoden jälkeen avioero ja olen erosta ollut alkushokin jälkeen tyytyväinen.
Jos on suuri halu jatkaa, kannattaisi varmasti ehdottaa kumppanille parisuhdeterapiaa, jonka avulla ehkä molemmat saisitte avatuksi parisuhteenne pulmakohtia ja sitä kautta ehkä pääsisitte eteenpäin kriisistänne. Tavalla tai toisella. Parisuhdeterapeutteja löytyy ihan googlettamalla.
Hassua että tämä kysymys putkahtaa aina tasaisin väliajoin esille...
Kuten jo mainitsin, olen antanut hiljaisen hyväksyntäni tapahtumille. Suurin osa ihmisistä varmaan on sitä mieltä että tavarat ja osoitteet siirrettäisiin eri osoitteisiin, minä en ole. Uskoin ja uskon edelleenkin että meissä kaikissa on kykyä ajatella miten asiat tulevat sujumaan parhain päin...Minä uskon että pääni ja itsetuntoni kyllä kestää olla kakkosmiehenä, on se kestänyt niin paljon muutakin vuosien saatossa. Ja se kumpi on ykkös- ja kumpi on kakkosmies on varmaankin paikka joka pitää ansaita?
Hei TaviJussi!
Kirjoitan sinulle siksi, että kannustan sinua toimimaan omien ajatustesi mukaisesti- kuten olet jo tehnytkin.Olen surullinen ja pahoillani tilanteestasi. Olen itse petetty nainen, jolle miehen suhde tuli aivan täytenä yllätyksenä. Olemme eläneet yhdessä yli 20 vuotta ja meillä on ihanat lapset. Nyt tuosta tiedosta on jo yli vuosi. Suhde on ilmeisesti loppu, mutta minä olen vielä rikki.
Olen tämän vuoden aikana käynyt terapiassa, puhunut tolkuttomasti puhelimessa, itkenyt , laihtunut jne. mutta olen myös löytänyt jotain uutta; ymmärtänyt mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää, oppinut arvostamaan pieniä asioita ja ymmärtänyt sen, että meissä kaikissa on pajon voimavaroja joilla selviämme elämän tuomista vaikeuksista. Aina tilanteet eivät ratkea kovin nopeasti, mutta asiat joka tapauksessa selviävät. Itse olen yrittänyt tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa pystyn elämään ja jotka pystyn selvittämään myös lapsilleni. Koen, että ystävilleni en ole tilivelvollinen. Minulla on ollut ilo saada ystävikseni ihmisiä, joilla on ollut pitkäjänteisyyttä ja ymmärrystä sille, että olen halunnut järkyttävienkin loukkausten jälkeen vielä pitää perhettä yhdessä. Itselläni on ollut selkeä tunne siitä, että ero ei ole oikea ratkaisu. Sitä en oikein tiedä, miksi se tuntuu niin äärettömän vaikealle- mieheni on pettänyt minua yli vuoden ja loukannut karmivilla teoilla....
No, koen kuitenkin nyt, etten ole epämielyttävä naisena, huomaan mukavia katseita ja iloisia hymyjä ympärilläni, aina en ole tuntenut olevani mitenkään arvokas tai kiinnostava, mutta nyt tunnen, etten ole ihan nolla. Tämä auttaa pysymään omissa ratkaisuissa.
Kirjoittamiseni on ehkä sekavaa kun prosessoin niin paljon samaan aikaan, mutta tärkein asiani sinulle on, että tee ratkaisuja, jotka itse koet oikeana. Elämä ei aina ole niin helppoa , eivätkä asiat mustavalkoisia. Toivon sinulle aurinkoa ja voimia- elämä kantaa.🙂👍
Heippa
Niin jokaisen pitää kunnioittaa toisen periaatteita ja ratkaisuja.
Mutta kannattaa kyllä jutella puolison kanssa kaikista asioista ja sopia
yhteisistä asioista ja pelisäännöistä mitä saa ja mitä ei saa tehdä jne
Minä toivon teille kaikkea hyvää elämälle
Kaunista kevättä sinulle
Haluan vielä kirjoittaa ettet ymmärrä minua väärin. Jos kestät tilanteen, silloin se on oikea ratkaisu. Eikä sitä silloin kukaan ulkopuolelta voi tulla sanomaan että teet väärin. Halusin vain varmistaa että ymmärrät tilanteet etkä kiellä sitä itseltäsi (jolloin järkytys seuraa varmasti jossain kohtaa).
En minä tuomitse ratkaisuasi. Olen itse sanonut miehelleni että jos haluaa lapsia, minulle ihanneratkaisu olisi että hän tekisi ne jonkun muun kanssa. Se sopisi minulle oikein hyvin. Ja itse asiassa olen toivonut että hän toimisi niin, mutta ilmeisesti se ei ole hänen juttunsa. Minulle se olisi hienoa jos hän löytäisi naisen jonka kanssa saada lapset ja perustaa tällainen yhteisprojekti. En olisi lainkaan mustasukkainen. Joten ymmärrän hyvin että hyväksyt syrjähypyt koska se on kuitenkin pienempi juttu kuin perhe jonkun kanssa.
hps0 kirjoitti 25.4.2011 19:59
Haluan vielä kirjoittaa ettet ymmärrä minua väärin. Jos kestät tilanteen, silloin se on oikea ratkaisu. Eikä sitä silloin kukaan ulkopuolelta voi tulla sanomaan että teet väärin. Halusin vain varmistaa että ymmärrät tilanteet etkä kiellä sitä itseltäsi (jolloin järkytys seuraa varmasti jossain kohtaa).
En minä tuomitse ratkaisuasi. Olen itse sanonut miehelleni että jos haluaa lapsia, minulle ihanneratkaisu olisi että hän tekisi ne jonkun muun kanssa. Se sopisi minulle oikein hyvin. Ja itse asiassa olen toivonut että hän toimisi niin, mutta ilmeisesti se ei ole hänen juttunsa. Minulle se olisi hienoa jos hän löytäisi naisen jonka kanssa saada lapset ja perustaa tällainen yhteisprojekti. En olisi lainkaan mustasukkainen. Joten ymmärrän hyvin että hyväksyt syrjähypyt koska se on kuitenkin pienempi juttu kuin perhe jonkun kanssa.
On hienoa lukea että muullakin tavalla ajattelevia löytyy sittenkin. Näissä tapauksissa tyypillinen suomalainen toimintatapa on Eppu Normaalia mukaillen:"Muijaa kuontaloon ja karmit kolisten pihalle". Olen tehnyt itselleni selväksi että osaan aikuisena ihmisenä varmasti puhaltaa pelin poikki jos se alkaa aiheuttamaan päässäni ylimääräistä kipuilua. Tuossa sun kommentissas oli myös viittaus tuohon perheenlisäykseen, aivan uskomaton kommentti, jos meillä olisi kyseessä sama asia suhtautuisin siihenkin myöntyvästi/positiivisesti. Miksen siis suostuisi jakamaan puolisoani toisen kanssa ainakin osittain. Mielestäni yli 20 vuotta yhteistä taivalta ansaitsee arvoisensa kohtelun. Vai?
Lainaan nyt suoraan puolisoni minulle kirjoittamaa tekstiä:
"Meidän on vain yritettävä, vaikka kuinka vaikealta tuntuu välillä. me ollaan luvattu että yritetään eikä anneta heti periksi, niinkuin muut. vaikka tuntuisi ettei tässä oo mitään järkeä, niin sittenkin yritetään. sitten vasta voidaan antaa periksi kun kaikki on yritetty. ja voidaan kunnialla kattoa peiliin ja sanoa että ainakin teimme parhaamme."
Aika ihanasti sanottu, vai? Toivoa taitaa sittenkin vielä olla?
minä en kestäisi moista tilannetta, laittaisin sille pisteen ja avioeron vireille, moinen suhde toisen miehen kanssa repisi minut täysin hajalle, ei onnistuisi.
luulen, että pitää olla todella vahva jos sallii moisen.
Mutta ota mene vaimosi kanssa vaikkapa avioliittoleirille, matkalle kahdestaan tai järjestä muuten paljon kahdenkeskeistä aikaa, kiellä puhelut ja yhteyden otot toiseen mieheen ja katso saatteko kipinää vielä, jos ette, erotkaa.
Puolisosi teksti on vakuuttava. itsestäni tilanteesi tuntuisi mahdottomalta, mutta ehdottomasti omien tunteittesi mukaan sinun on aina toimittava.
Puolisosi teksti kertoo kyllä sen oleellisen : avioliittoa solmittaessa luvataan TAHTOA! Tätä siinä nyt toteutetaan, ja jos sinulla on samanlainen tunne niin ilman muuta 🙂👍
Sen tietysti tiedän että tunne voittaa järjen, mutta puolisosi ehkä myös alun jälkeen ajattelee asioita pitkällä aikavälillä ... siis kumpi on todellisempi vaihtoehto.
Toivotan hyvää .. kävi miten kävi 🌻🙂🌻
Hei,
Vaimosi teksti herätti kysymyksiä, hän kirjoittaa yrittämisestä. Vääntäisitkö minulle rautalangasta mikä on puolisosi puolelta yrittämistä?
Mikäli ymmärsin oikein, ei tuo toinen mies ole valmis häntä ottamaan pysyvästi luokseen ja puolisosi ei puolestaan ole valmis suhdetta häneen katkaisemaan. ???
Onko kyse siitä, että hän yrittää selvittää mitä todella haluaa? Vai siitä, että yrittätte nyt sopeutua elämään tässä kolmiossa, vaika se ei kuitenkaan ketään tyydytä pohjimmiltaan?
Joka tapauksessa voimia itsellenne sopivien ratkaisujen löytymiseen🌻🙂🌻