Vauva 7 kk, miehellä Bipo masennusjakso ja omat voimat lopussa
Otsikossa sitä jo tulikin.
Voi kuinka oli jossain vaiheessa helppo vaan sanoa, että kyllä mä jaksan. Mutta nytpä tuntuu etten jaksakaan. Rakastan miestäni ihan järjettömän paljon, mistä saisin voimia jaksaa tukea? Vauva on pikkuinen ja nukkuu tosi huonosti, minä samoin.
Mies ei jaksa, ymmärrettävästi. Jollain lailla jaksaa lapsen kanssa touhuta ja koulussakin käydä, mutta mulle jää tyhjä kuori ja tuplasti työtä. Ehdotan mitä hyvänsä siivoamisesta ulos lähtemiseen on vastaus tuskainen hymy. Tänään hommasin meille lapsenvahdin ja ehdotin, että josko nyt lähdettäis sinne kiipeilemään. Mies on puhunut siitä melkein tapaamisestamme lähtien. Viimeksi viime viikolla. Mutta ei. Se haluais kyllä, vaan ei jaksa!
Ja pian en jaksa itsekään. Raskaaksi tulon jälkeen ollaan rakasteltu 5 kertaa. Kolme miehen edellisen lääkkeen vaihdon jälkeen. Haleja ja pusuja onneksi kyllä vielä riittää, vaikka nekin taitavat useimmiten mieheni puolelta olla melko koneellisia. Kaikki aika, joka voitais käyttää yhdessä menee mieheltä tietokoneen ääressä istumiseen, jumittamiseen.
Hän on kyllä tosissaan sitoutunut hoitoon, ei juo alkoholia ja elää säännöllisesti vauvan rytmin mukaan. Mutta sopivaa lääkitystä ei vaan oo vielä löytynyt. Ja tähän asti oon vakaasti uskonut, että kyllä se löytyy. Enkä ihan vielä oikein osannut odottaa uutta masennusjaksoakaan. Tyhmä, nehän tulee kun tulee, ajatteluista ja toiveista huolimatta just niinku tulee.
Mulle ruoka ei oikeen maistu, oon laihtunu taas monta kiloa ja muutenkin oon jo alipainoinen. Huomaan juttelevani vauvalle koko ajan vähemmän ja vähemmän. Saattaa mennä tuntikin, etten sano mitään kun olemme kahdestaan kotona. Lapsi leikkii lattialla ja minä lojun vieressä. Lasta kohtaan tää ei oo enää oikein.
Olinko mä vaan aivan hullu, kun luulin että voimat voisi riittää. Kyllähän mä ton kaksisuuntaisen tiesin ennenku yhteen mentiin. Ja aivan hullulle tuntuu nytkin, että ei muka jaksaisi, tuo mies kun on parempi kuin kukaan, en vois itselleni toivoa parempaa kumppania. Siis tasaista mentäessä. Edellinen masennusjaksokin jaksettiin ihan mainiosti, mutta silloin ei ollutkaan lasta…….. Varsinaisia manioita ei miehelläni koskaan vielä ollut, hypoa vaan.
Ja haluan jaksaa, haluan haluan haluan. Nyt vaan tuntuu, etten löydä niitä voimia mistään! Oiskohan täällä ketään, joka tsemppais ees vähän syyllistämättä. Tuo kaksisuuntainen kun tuntuu herättävän lähinnä kommentteja, ”hullu, jätä se”. Eikä mun mies oo hullu, enkä tosiaankaan halua jättää. Haluun vaan jaksaa. Miten ihmeessä jaksan taas tämän yli seuraavaan tasaiseen?
No, kiitosta vaan kun sai purkaa. jollain tavalla helpottaa tämäkin….
Hei!
Vastaan nyt tähän, kun juttusi on niin koskettava. Itselläni on myös bipo ja masennusjakso meneillään ja lääkkeitä haetaan yhä eli tilanteeni vähän miehesi tilannetta vastaava. 😞 Itse kuitenkin asun vielä vanhempieni kanssa, mutta vanhempani eivät tästä biposta tiedä, minulla myös vaan hypomaniaa.
Minulle lapset ovat ehdottoman tärkeitä, käyn hoitamassa heitä MLL:n kautta, ja siksi viestisi kosketti minua. Tiedän, että sinulla on rankkaa, mutta yritä jaksaa lapsesi takia. Hae itsellesi apua, jos tuntuu ettet jaksa. Iloitse lapsesi kasvusta ja kehittymisestä, on hienoa nähdä miten lapsi kehittyy ihan silmissä. 😉
Tue myös miestäsi, jos vaan itse jaksat. Hän kaipaa tukea, vaikka ei jaksaisi tehdä edes sitä mikä on mukavaa. Voimat vain ovat niin loppu. Tiedän itsekin tunteen, kun ei jaksa vaikka pitäisi. Nyt tullut jo muutamia kertoja esille lapsia hoitaessa, että vain haukottelen ja koitan jotenkin jaksaa ne muutamat tunnit.
Suosittelen myös ottamaan aina joskus lapselle hoitajan. Se auttaa teitä jaksamaan. Ei teidän tarvitse ihmeempiä tehdä, voitte vaikka jäädä kotiin ja pyytää jonkun sinne lasta hoitamaan, jos siltä tuntuu. Toivon kaikkea hyvää ja jaksamista teille! 🙂🌻
Hiirulainen
Mun täytyy sanoa, että ihailen sinua. Olen itse luokiteltu bipoksi, hypomaanikko.
Suhde on katkennut 1,5 vuoden jälkeen ja tuntuu pahalle, että mies pitää minua sairaana ja tahtoo yhteen vasta jos olen aina ja jatkuvasti tasapainossa. En tule koskaan olemaan sitä.
Me kihlauduimme, minulle tuli luonnollisesti kriisi (olen bipo), joka romutti miehen unelmat ja rakkaus meni sen myötä.
Voisitko sinä hakea apua jostakin ulkopuolelta? Mene lääkäriin, sieltä sinut ohjataan eteenpäin.
Hurjasti tsemppiä, olet hieno ihminen kun rakastat vaikka vaikeaa on.
☺️❤️
Heippa
Joo kyllä elämä siitä järjestyy nyt vaan tarviit tukea ja apua niin pääset taas elämässä
eteenpäin.
Huolehdi omasta jaksamisesta / hyvinvoinnista se on todella tärkeätä!!!
Oletko neuvolassa puhunut asiasta???
Masennus vie todellakin voimat ja ajanoloon yleensä pahenee mut toivotaan että
löytys sopiva lääkitys.
Onkos sinulla ystäviä / kavereita joille voisit kertoa iloja ja suruja???
Se helpottas elämää kanssa.
yritä saada miehesi vaikka vaan ulos kävelemään vaikka lyhyitäkin matkoja kaikki
olisi kotiinpäin ja pienin askelin vaan yrittää edetä.
Kaunista syksyä sinulle
Oon vaan niin väsynyt!
Ja tuntuu etten saisi olla. Täytyis olla vahva ja jaksaa ja jaksaa, vaikka haluaisin että joku joskus halauis muakin ja sanois, että kaikki kääntyy hyväksi. Että kyllä se vauva vielä rupeaa nukkumaan hyvin ja miehellä tulee tasaisempia pätkiä.
Ja musta tuntuu että hittos soikoon, ei mikään mistään. Ollaan oltu kaks ja puoli vuotta yhdessä ja tähän aikaan on mahtunut kaks masennusjaksoa ja puolen vuoden Ketipinor -sumu, jolloin miestä oli vaikea saada hereille koko päivänä. Kesä oli parempi, onneksi.
Mutta silti just nyt tuntuu sille, että mä oon vaan arvioinu omat voimat aivan yli kun ajattelin jaksavani. Ja helvetti kun en osaa edes sanoa kenellekään ääneen miten pahalle tuntuu. Ja miten solmussa olen oikeasti.
Enkä oikeen oo tunnustanu edes itelleni miten paljon on ollut vaikeeta. Haluan nähdä vaan meidän suhteen hyvät puolet. Niitä on tosi paljon, mutta on tässä toinenkin puoli. Rankkaa tuntea olevansa yksin vastuussa koko kodista, taloudesta, lapsesta ja välillä miehestä. Välillä kun toinen ei meinaa jaksaa huolehtia edes itsestään, ihan yksinkertaisista asioista kuten suihkussa käynti ja hampaiden harjaus.
Ja tosi yksin olen käynyt läpi raskauden ja äitiyden muutokset itsessäni. Seksuaalisuuteni on lähinnä kuollut ja kuopattu, olen äiti ja vaimo, mutta se supersosiaalinen nainen joka vielä pari vuotta sitten olin on poissa. En usko olevani masentunut -vielä. Mutta siihen ei enää paljon matkaa liene...
Haluaisin keksiä jotain, jolla saisin ajatukset edes hetkittäin irti. Mutta esimerkiksi on tosi vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja vanhoja tuttuja mulla ei juurikaan täällä missä nyt asumme ole. Ei ole helppoa puhua miten asiat ovat, ja toisaalta tämä tilanne on mun elämä. Kun mun kokemus kuitenkin on, ettei ihmiset osaa yhtään suhtautua!!! Ja toisaalta alan epäillä osaanko suhtautua itsekään....... 😭
Mies kyllä tietää miten rankkaa tää on mulle. Ja se vaan pahentaa asioita. Masennuksen moninkertaistama syyllisyys ei auta kumpaakaan millään tavalla... Tahdon vaan voida puhua jollekin, tunnustaa oman voimattomuuden tunteen. Mutta en tiedä kenelle, oon pyöritelly erilaisia numeroita ja etsiny tahoja, lukenu läjittäin. Mutta en vaan saa aikaan soittaa, tunnustaa, että epäilen omia voimiani, avioliittoamme.
Kun tahdon vaan jaksaa.
Kuinka pitkälle tahto riittää?
Hei!
Minusta kuulostaa, että olet todella avun tarpeessa. Tahto ei riitä loputtomiin, sen opin itsekin. Siinäkin vaiheessa, kun hain apua, ajattelin välillä, että enhän minä ole yhtään masentunut. Todellisuudessa minulla on diagnosoitu vaikea masennus, jopa psykoottista oireilua.
Sinulle tekisi ihan hyvää päästä puhumaan tuntemuksistasi, neuvolassa osataan varmasti auttaa eteenpäin. Miehesi tarvitsee tukea ja olet sitä mielestäni hänelle hienosti antanut, mutta oma jaksamisesi menee nyt edelle.
Jaksamista teille kaikille!
Hiirulainen
Kiitos kaikille vastanneille tsemppauksesta. Tämä tänne kirjoittaminen oli selvästi mulle jonkinlainen sysäys avun hakemiseen. Erityisesti kiitos "hiirulainen" viimeisestä viestistä.
Nyt masennuslääke potkii aloitusoireitaan, olo on kaamea, mutta ainakin olen myöntänyt itelleni tilanteen. Ja se jo jollain tavalla auttaa. Ja se, että sain kerrottua mun miehelle miten paha olla mun on, autto kans tilannetta. Nyt ollaan kaks masentunutta, jotka tsemppaa toisiaan. Ennen ku oltiin yks masentunut, ja yks kuolemanväsynyt joka ei jaksais tsempata, ku tarttis tsemppiä itekin.
Mutta vauva siis on meidän paras persiille potkija. Ulos on lähdettävä kaks kertaa päivässä, oli mikä oli, muuten vauva vaan on vihanen ja huutaa, ei syö eikä nuku kunnolla. Helpompaa itelle on siis vaan lähteä, vaikka ei jaksais yhtään. Ja hyväähän se sitten tekee.
Menin siis lääkäriin viime viikolla ja sieltä samaa tietä akuuttipsykiatrian polille. Sattu ihan tuurilla olemaan aika samalle päivälle. Nyt vaan ootan ja toivon, että lääke toimis...
Sinänsähän oon ollu jotenki ihan tyhmä, mulla on ollu masennusta ennenki, lääkkeet lopetettiin ku seinään kun tulin raskaaksi. Mutta raskaus, synnytys ja äitiys on kaikki niin valtavan suuria asioita, ettei oikeen tiedä mikä on "normaalia" olotilaa ja mikä ei. Ihan vaan fyysisen väsymyksenkin piikkiin on ollut niin kovin helppoa laittaa monia asioita.
No, tästä pikkuhiljaa ylöspäin, toivon. Aiemminkin oon masennuksesta noussut...
Teille bipoille ihan tosi paljon jaksamista ja tsemppiä. Nauttikaa tasasesta ja jaksakaa uskoa sen sopivan lääkityksen löytämiseen. Ja oikeesti, ei kumppani oo mikään kumppani, jos ei lähe vuoristorataan mukaan. Rankkaa se on, tosi rankkaa, mutta ihan tasasta ei ole yksikään ihmissuhde!!!! Sitäpaitsi yhdessä kestetyt vaikeudet on omiaan lisäämään luottamusta ja rakkautta. Näin uskon minä, ja varmasti löytyy muitakin. Pitää vaan jaksaa ja muistaa olla rehellinen, puolin ja toisin.
Mä en ollut rehellinen mun miehelle. Enkä itellenikään. Mä en kertonut miten paha mun on olla. Ja siks tää tilanne pääsi näin pitkälle. Pitää vaan jaksaa ja kärvistellä vielä jonkun aikaa.... Ja yrittää muistuttaa itselle että on tosi harmaat lasit silmillä... Aamut erityisesti on yhtä tuskaa, tuntuu että jäsenet ois lyijyä, pää täynnä paksua puuroa ja tekee mieli itkeä. Mutta vauva on aamunvirkku eikä anna äidin vajota itseensä tai hautautua peittoonsa. Onneksi
No, halusin vaan kertoa, että pyörät on laitettu pyörimään
Hei!
Hienoa kuulla, että olet hakenut apua. Jaksamista teille kaikille!
Hiirulainen