olen uupunut ja vihainen, tässä järjestyksessä.
elämäntilanteeni on muuttumassa jokseenkin siedettävästä helvetistä sietämättömäksi helvetiksi.
Miehellä on todettu vaikea masennus, ja sairaalan poliklinikan lääkäri puhui myös vuosia sitten mahdollisesta bipolaarihäiriöstä.Lääkitys on bipolaarisuuteen,ja hypomaniajaksoja esiintyy vuodenaikapainotteisesti, siten että raskaimpia ovat ajat keväästä syksyyn.

Olen käynyt pariterapiassa useita kertoja ja hakenut myös itselleni apua monesti,koska kotona vallitsee maailmanlopun synkeä tunnelma.
Välimme ovat kireät.

Kun mieheni puhuu, ja on hypomaaninen jakso,keskustelu muuttuu käsittämättömäksi kärjistykseksi,ajatuksen riento ja vääristely, uhma,hyökkäävyys ja aggressio saavat minut pelkäämään kaikkea syvällisempää keskustelua.
Hän on avoimen torjuva,ja aina vika on tavassa jolla asiani esitän.Loputtomiin.
Olen käynyt keskustelemassa tilanteestani turvakodin avopalveluissa,koska aggressio yltyy ajoittain myös fyysiseksi ja uhkaa minua aidosti.

Ymmärrystä he jakavat,tilannettamme on kartoitettu ja mieheni on käynyt lyömättömän linjan miehille tarkoitetussa ryhmässä jo vuosikausia.
Mieheni terapeutti on jo nostanut kätensä pystyyn ja sanoo, että hänen keinonsa auttaa ovat rajalliset,toki,tietysti, sen ymmärrän.

Itsestäni tuntuu,että olen huono vaimo,kelvoton kaikella tavalla, tai ainakin kuulen siitä joka ikinen viikonloppu, miten kelvoton olen.
Olemme olleet yhdessä jo kohta 30 vuotta,mutta ei tätä vain jaksaisi😞

luin tuossa toissapäivänä hänen tekemiään merkintöjä takavuosilta, siivotessani löysin vanhan kalenterin,jonne oli merkinnyt epäilemiään uskottomuuksiani.
Aivan sairasta tekstiä,vailla mitään todellisuuspohjaa.
Minua katsoi sieltä vastaan itsestään hyvin epävarma,epäileväinen, heikkoitsetuntoinen mies,joka suhtautuu minuun epäluuloisesti ja kärjistäen arkisetkin asiat merkitykseltään aivan toiseksi kuin ne ovat.

Raivonpuuskat toistuvat, yksi lause, irrotettuna asiayhteydestään ja kehyksistään jää elämään päiviksi ja viikoiksi ja siitä revitään riitaa ,niin että olen uupunut ja toivoton:miten voin pysähdyttää hänet näkemään ja kuuntelemaan että uhma,raivo,kiukuttelu,typerä käytös ei voi tuoda onnellisuutta elämäämme.

Jukranpujut, että minä olen tehnyt osani tässä liitossa. Olen käynyt pariterapiassa , tuloksetta. Kaikki terapeutit, he ovat asiattomia, tyhmiä,eivät tiedä,mistä puhuvat tai asiat eivät koske ainutlaatuisen ongelmakentän omaavaa miestäni… 🙄
Ja että hän ei tule kuulluksi.. se sama virsi aina kun todellisuudentaju on hiukan hakusessa.
Hänen puheensa ryöpsähtelee,pirstoo keskustelun järjettömiksi palasiksi ja kaikesta paistaa kaunaisuus, viha ja asiattomuus.
Yhtä ainutta täysjärkistä keskustelua en ole hänen kanssaan käynyt nyt puoleen vuoteen.

Olen uupunut, mihinkään hoitoon hän ei suostu lähtemään.
Pakkohoitokriteerit eivät täyty.
Ehkä omaisena voisin soittaa paikkakuntamme psykiatriselle polille,mutta siinäpä se on,eivät hekään voi pakottaa ärtynyttä miestä hoitoon, ja kun olen tänä vuonna yhden väkivaltatilanteen jälkeen soittanut poliisit, oli mennyt ”karkuun”poliiseja, esitti nukkuvaa..naapurit kertoivat sitten asian laidan, mutta poliisi päätti että koska sillä hetkellä ei ole väkivaltaa. jättää miehen nukkumaan.
Viranomaistahoista ei siis tunnu olevan apua.

Saan myös kuulla,no,tänään viimeksi, että minä se meidän perheen sairas olen.. kohta varmaan olenkin,niin mielen vetää matalaksi tämä.

Olen levoton,itkuinen, pala kurkussa, hermostunut ja allapäin.

Joten aion huomenna itse marssia terkkariin ja kertoa omasta tilanteestani ja jaksamattomuudestani. Mielialalääkkeitä en halua,koska nämä tunteet ovat elämäntilanteen aiheuttamia ja johtuvat kuormittavasta tilanteesta,mutta jospa saisi jotain keskusteluapua taas.
Masentunut varmaan,mutta en ihan niin paljon että haluaisin lääkkeitä popsia,sillä minulla on lihastauti,johon syön jo lääkitystä.

Olisiko kenelläkään tähän tilanteeseen jotain näkemystä ?

Kiitos että jaksoit lukea purkaukseni.