Vähättelyn voima parisuhteessa
Olen saanut kokea suuren rakkauden ja intohimon kuten myös kolikon toisen puolen.
Sain olla toiselle se ainut ja tärkein useita vuosia. Sain osakseni rakkautta ja palvovia katseita, helliä kosketuksia
ja yhteistä tekemistä.
Vuodet vierivät ja arki toi omat haasteensa elämään. Uusioperheessä mies tunsi jäävänsä
ulkopuoliseksi, jolloin hän kääntyi kolmannen osapuolen puoleen.
Yhteisen lapsen odotuksen aikana seksielämämme päättyi, mies ei enää halunnut, kyennyt.
Lapsen syntymän jälkeen kaikki vielä kärjistyi entisestään. Etäännyimme yhä enemmän toisistamme.
Tässä yksi esimerkki tapahtumista, joka kalvaa minua sisältä.
Tiesin, että jotain on miehellä menossa, (poissaolot/käytös). Tein sen, mistä ei voi olla kovinkaan ylpeä, luin hänen
tekstiviestit.
Viesti kertoi, kuinka hän (toinen nainen) ikävöi miestäni ja ymmärtää, että hänen tilanne on toinen kuin
miehelläni, joka on perheellinen. Nainen kysyy, että onko mieheni miettinyt heidän yhteistä tulevaisuutta?
Kertoo vielä, että mieheni voi ottaa yhteyttä milloin vaan.
Kun kysyin mieheltäni, että mitä tämä nyt sitten tarkoittaa, hänen vastaus oli, että ei mitään!
Mitään ei ole tapahtunut ja että se oli vain tekstiviesti….
Olin vihainen ja pettynyt. Joku toinen oli parempi minua, minäkuvani romuttui. Tunsin olevani huono, ei haluttava,
luuseri.
On todella kurjalle tuntunut, kun toinen vähättelee tuntemuksiani ja viestii, että kaikki on kuvittelua☹️
Hän ei ole koskaan pahoitellut aiheuttamaansa mielipahaa, koska se tarkoittaisi sitä, että hän tunnustaisi tehneensä vastoin yhteisiä sopimuksia.
Koskaan emme saaneet asiaa puhuttua, koska mieheni on sitä mieltä, että mitään ei ole tapahtunut ja turha on kaivella
menneitä. Olen hänen mielestä vain saanut päähäni ajatuksen, että hän pettää minua.
Tämä on mielestäni vähättelyä minua kohtaan.
Sekään seikka, että hän käytti potenssilääkkettä, kertomatta minulle, ei kuulema tarkoita mitään. Lääkkeen
vaikutus ei näkynyt kotona koskaan.
Oikeastaan kun tässä kirjoittaa ajatuksiaan niin tajuaa, että miten toimimaton suhteemme onkaan. Toinen ei halua käsitellä asioita mitenkään, vaan painaa asiat villasella ja jatkaa eteenpäin, mutta minun painolasti vain lisääntyy ja käy raskaammaksi. Joudun yksin miettimään asioita, mitä on tapahtunut ja missä nyt mennään.
Tämän hetken tunnetila on suunnaton viha, josta en meinaa päästä eroon. En osaa käsitellä asioita rakentavasti, vaan
pyörin saman paskan ympärillä, pääsemättä minnekään.
Haluaisin rangaista toista ja se näkyy käytännössä jatkuvana vihaisuutena, kylmyytenä. Näin ollen tilanne on ns. patti.
Jos antaisin anteeksi, antaisin taas itseni toisen armoille, toinen voisi rikkoa minut jälleen kerran. Turvantunnetta en koe minkäänlaista, on selvittävä yksin.
Miten yksin saa korjattua kaiken rikkoutuneen? Onko se edes mahdollista? Eilen mietin, että olisi ihanaa jos saisi muistin-
menetyksen ja ei tarvitsisi vetvoa tätä ollenkaan. Pakokeino se tuokin olisi.
Olen yrittänyt miettiä, millä kostilla saisin itseni tästä yli, on vain niin vaikeaa päästää tästä kivusta irti.
Järkeily ei auta,tiedän, että kohtaloita on paljon pahempia, paljon pahempia, vaan tämä on minun tuska ja se koskee vain minua.
Terapiaan meistä ei ole, mies ei halua käydä näitä asioita läpi, joten yksin on saatava pää kuntoon.
Luovuttaa en vielä halua, lapsi merkitsee meille molemmille paljon, mutta miten jatkaa, jaksaa?
Tällä tunteenpalolla voisi polttaa vaikka kokoTelluksen….
Kaipaan niin toista lähelleni, kumppania.
-Aurora-
Hei Aurora,
olen itse miettinyt monta kertaa että onkohan niitä sellaisia parisuhteita olemassa että elämä on yhtä harmoniaa. Varmaan sellaisten parien on helppo elää toistensa kanssa jotka ovat aina kaikesta samaa mieltä, mutta olisiko sekään sitten hyvä? Vaikea sanoa kun meillä ainakin on vaan pelkkää vastakkainasettelua, jos ei muuten niin periaatteesta. Aika ovelaa, eikö olekin? Ensin mennään vihille ja vannotaan ikuista rakkautta ja sitten ollaan jatkuvasti kireenä ja napit vastakkain. Mitä järkeä?
Itse elämme omassa suhteessamme juurikin tuollaista vastaavaa aikakautta kuin itsekin elät, siksipä ehkä pysähdyinkin kirjoituksesi ääreen. Parisuhteeseen kuuluu näitä aikakausia - ihastumisen jälkeen tulee arki. Eikä kukaan osaa ketään etukäteen valmentaa siihen että mitä se arki sitten tulee olemaan. Toisilla se arki on erilaista kuin toisilla - mutta kaikille se tulee halusi tai ei - omanlaisena. Lapsiperheissä arki on monasti hyvin raskasta. Siinä jää väkisinkin omat tarpeet tyydyttämättä koska lapset ovat etusijalla. Näin se vaan on. Ja niin se kuuluukin olla, lapset ja vanhukset hoidetaan ensin.
Monasti mies kokee jäävänsä outsideriksi niinkuin itsekin. Ei se rouva jaksa millään enää hyvänä pitää kun se hoitaa työnsä ja lapset, se on ihan ymmärrettävää. Sitten minäkään en jaksa - ja round-and-round - näin se menee, asetelma on valmis. Sitten tuntuu, että olisko jollain muulla mulle aikaa, jaksaisko joku muu kuunnella edes. Ja etsimään jos alkaa niin yleensä etsivä löytää.
Itse olen vaan ajatellut ratkaista tämän asian niin kuin kaikki aikaisemmat kasvuvuosieni ongelmat. Niitähän meillä kaikilla riittää tähän keskmäärin 75v keski-ikään😉 Menen kirjastoon. Menen metsään. Hiihdän, pyöräilen. Huudan sen pahan olon vaikka kuusimetsikössä, mutta viha on purettava, muuten se patoutuu ja jälkiä saa sitten lukea lehdistä. Kuka tappaa itsensä, kuka kaverinsa pahimmassa tapuksessa. Yleisin tapa meillä kilteillä ihmisillä on että me aletaan sairastamaan.
Eli sinullekin tarjoan samaa konstia kuin itse käytän: lainahyllyn ääreen! Paneudu tähän aiheeseen, itse tarttui hyllystä Hämäläisen kirja "hyvän perhe-elämän tunnusmerkit."
Ei niistä kirjoista mitään suoria totuuksia saa juuri sinun tai minun ongelmiini. Mutta niistä on hienoa lukea että ihan samojen ongemien kanssa on painittu iät ajat. Et sinä voi puolisoasi pakottaa terapiaan tai muuttaa häntä vastentahoisesti. Se hänen on tehtävä ihan itse. Mutta itseäsi voit muuttaa. Parisuhteessa on aina kaksi ihmistä. Virheitä me tehdään kaikki, kukaan meistä ei ole täydellinen.
Pitäkää palaveri. Tai jätä lappu pöydälle ja painu itse vaikka lenkille jos miehesi ei enää pysty puhumaan. Kirjoita siihen lappuun vaikka että "vieläks haluut olla mun kaa?" Minä olen huomannut että jos parisuhteessa jotain tarvitaan niin sellainen VÄLITILINPÄÄTÖS aina silloin tällöin, haluuks olla mun kaa vai mitä sä haluut!!? No jos kerta halua on niin sittenhän loppu on vaan työtä. Sitä riittää. Viikon päästä ollaan taas napit vastakkain...😝
Summa summarum. Näiden kanssa me painitaan kaikki, ennemmin tai myöhemmin. Jokaisella meillä nämä aikakautemme ovat. Toiset sitten eroavat ja luulevat löytävänsä sen ikuisen onnen jonkun kauniimman, nuoremman, nopeamman, rikkaamman, hurskaamman jne jne kanssa - kunnes tulee taas se arki uudestaan.... Toista et voi muuttaa, itse voit itseäsi muutta. Näin elämästä monasti löytyy se mitä me kaikki loppujen lopuksi ollaan vaille: rauhaa.
Kiitos Tuumaja68:lle hyvästä tekstistä🙂
Saman tunnekuohun vallassa elän edelleen ja tuskaa vain lisäsi perhetuttumme, joka kevensi omaa olotilaansa ja päätti kertoa minulle, mitä kaikkea mieheni on touhunnut reissuillaan.
Tämä tilanne on todella epätodellinen, sillä mieheni väittää muiden valehtelevan ja että hän ei ole koskaan pettänyt minua suhteessamme. Olemme siis patti tilanteessa, minä tarvitsen kokemuksen, jossa annan anteeksi, mutta toinen ei koe olevan mitään, mitä voisin antaa anteeksi.
Olen yrittänyt kelata asioita lapsuuteen saakka ja hakea syytä toimintamalleihin, niin itseni kuin miehenikin taholta.
Omalla kohdallani olen tullut siihen ajatukseen, että olen elänyt melko turvattoman lapsuuden ilman isää, niin tämä osaltaa korostaa turvallisuuden tunteen hakuisuutta myös parisuhteessa. Haluaisin tuntea turvaa, kokea olevani turvassa ja sen vuoksi kaikki mikä sitä uhkaa on niin hiton raskasta.
Valehtelemisen ja peittelyn mieheni on saanut jo äidinmaidossa. Pitää osaltaa paikkansa mitä Tuumailija68 kirjoitti, että mies on joutunut parisuhteesamme vähälle huomiolle ja hakeutui kuuntelevan, ihailevan tahon puoleen. Kyllä ihailu minullekin kelpaisi, muutama palvova katse ja olisin jo onneni kukkuloilla. Raja on kuitenkin niin hiuksen hieno, milloin on rikottu jotain yhteistä, yhdessä sovittua.
Olen lapsen vuoksi valmis jatkamaan, aika osaltaan himmentää tuskaa, mutta on sekään oikea ratkaisu?
Olen miettinyt paljon, että miksi on niin vaikeaa päästää tästä pahasta olosta irti? Mies haluaa jatkaa yhteiseloa ja haluaa panostaa perheeseen, kotiin, kunhan ei jauheta näitä asioita....
Jos annan anteeksi, näytänkö heikolta, naiselta joka ei uskalla tehdä ratkaisuja? Jotenkin tuntuu, että pettäisin itseäni jos annan asian vain olla ja mennä.
En halua lähteä,luovuttaa helpolla, mutta en osaa elääkään tässä. On varmasti otettava vinkistä vaari ja mennä kirjastoon. Jos tämä kriisi vaikka jalostaisi minua, kukapa tietää.
-aurora-
Hei,
Jos aiot jatkaa, on pakko jauhaa..... muuten jauhamaton möykky jää sisääsi hiertämään, etkä voi olla tyytyväinen vaikka kuink amiehesi nyt alkaisikin panostaa suhteeseenne ja kotiinne.
Et sinä ole asioita kuvitellut eivtkä muut varmastikaan pahantahoisuuttaan satuja sinulle kertoile. Asiat on käsiteltävä. Ei ne minnekään häviä, vaikka niistä ei puhuta. ja sitten tulee taas uusia asioita, joista niistäkään ei saa jauhaa.... eli oikeasti sitä turvallisuuden tunnetta et näin voi saavuttaa, jonkinlaisen horroksen ehkä.
Olen Jasse kanssasi täysin samaa mieltä, että taakka on jossakin vaiheessa sietämätön jos asian vain annetaa olla.
Olen ehkä elämäni kovimmassa paikassa, sillä joudun oikeasti katsomaan totuutta silmiin ja tunnustamaan eläväni ikuisen pettäjän, valehtelijan kanssa. Joudun päättämään miten paljon arvostan itseäni, miten haluan loppuelämäni viettää.
Jos mieheni, elämäni rakkaus tulisi asiassa vastaan ja ottaisi vastuun tekemisistään, tekisin kaikkeni yhteisen elämän eteen. Hän on joskus ennen jo meidän seurustelua sanonut, että se on sika, joka pettää, mutta suurempi sika, joka kiinni jää! Hänen motto on: koskaan ei pidä tunnustaa.
Tähän viitaten olemme melkoisessa ahdingossa☹️
Yritän toppuuttaa itseäni, että annan ajan hieman mennä ja teen sitten vasta lopullisia päätöksiä, tässä vihassa ei varmaan ajattele ihan kirkkaasti.
-cinnamon-
Ja elämä jatkuu...
En ole edistynyt mitenkään tilanteessani☹️ Tunteiden vuoristorata saa voimaan pahoin, hetkittäin on hyvä olla ja seuraavassa hetkessä kaikki tuntuu taas niin pahalle, olen valmis luovuttamaan aloittamaan jotain uutta.
Toiselta olen odottanut rehellisyyttä, turvaa ja uskollisuutta. En ole valmis luopumaan näistä arvoista, vaikka puoliso on toiminut niitä vastoin.
Olen hakenut eroa ja harkinta-aikamme päättyy toukokuussa. Olemme pattitilanteessa sillä minä en osaa antaa periksi asiassa, eli antaa vain asioiden olla. Mies pitää kiinni ajatuksesta, että koko maailma on häntä vastaan ja haluaa pahaa hänelle.
Hän on pienen osan tunnustanut tekosistaan ja pyytänyt anteeksi, mutta suurin pelkoni on se, että olemme vasta koskettaneet pintaa.
Olen jo niin vainoharhainen, että en uskalla edes alkaa luottamaan mieheeni. Olemme ajatustasolla niin kaukana toisistamme, meillä on hyvin erilaiset ajatukset kuinka tästä voisimme selvitä. Mieheni on sitä mieltä, että menneiden kaivelu ei auta ja on vaan mentävä eteenpäin, minä haluaisin käydä asiat läpi pohjamutia myöten.
Mistä löytäisin halun antaa toiselle anteeksi, uskallusta luottaa toiseen? Jos ne ovat minussa, syvälle olen ne onnistunut piilottamaan😞
On surullista merkitä toiselle niin vähän, ettei hän ole valmis laittamaan itseään likoon. Mietin illat, että tätäkö elämällä on minulle tarjota, tyydynkö tähän?
En haluaisi tyytyä ja niin kuin aikaisemmin on jo todettu, toista en voi muuttaa, mutta itseäni voin ainakin yrittää muuttaa.
Tänäään mennään näillä tunteilla ja odotetaan mitä huominen tuo tullessaan...
Aurora