Uusperheellisyys ja oman itsensä kadottaminen

Olen avoliitossa miehen kanssa, jolla edellisestä suhteesta kaksi lasta. Suhteemme reilu kaksi ensimmäistä vuotta meni siinä, että tuin miestä vaikeissa ja kipeissä huoltajuusasioissa kaikkine osa-alueineen. Sain myös omaksi osaksi vihat miehen lasten äidiltä osittain haukkumisena ja osittain häiriköintinä. En oikein tiedä, mistä asioita lähtisi purkamaan, mikä on oleellista kertoa ja mikä ei. Koska omalta osalta tuntuu, että kaikki on vaikuttanut kaikkeen.

Olin aluksi pitkään positiivinen ja tukeva, uskoin, että asiat järjestyvät miehen ja hänen lastensa suhteen. Uskoin pitkään jopa, että minusta, miehestä ja hänen lasten äidistään voisi tulla vähintäänkin ”kaverit” (ts. pystyisimme juomaan kahvia, vaihtamaan kuulumisia, olla aikuisia. Edes lasten takia).

Suoraan sanottuna noina aikoina omat ongelmat tuntuivat pieniltä kaiken tämän keskellä ja ne jäi taka-alalle. Keskityin vain olemaan miehen tukena. Vuoden taistelun jälkeen mies saikin allekirjoitetun tapaamissopimuksen. Uskalsimme muuttaa saman katon alle. Luulin, että nyt asiat järjestyisivät. Hetken aikaa siltä näyttikin, kunnes taas alkoi ihmeellinen ”pakottaminen” lasten äidin puolelta. Piti nyt ja heti tehdä sitä ja tätä, tai lapsien ja isän välit menevät, tuli peruutettuja tapaamisia, haukkuja, huutoja (käytännössä ei mistään). Näki, että lasten äiti purki omaa huonoa oloa hieman huonolla tavalla entiseen mieheensä ymmärtämättä, että vieressä seuraa kaksi pientä lasta, jotka näkevät ja kuulevat.

Hetken aikaa oli pelottavan hiljaista ja asiat sujuivat tapaamissopimuksen puitteissa sekä iltasoittelut lasten ja isän välillä. Sitten alkoi kummallinen ”ollaan parhaita kavereita vaihe”. Soitellaan asioista, joihin aikaisemmin ksyeinen ihminen ei olisi ikinä halunnut tai kuunnellut lasten isän mielipidettä. Tehdään tikusta asiaa, otetaan puhelin lapsilta ja aletaan itse puhumaan, kun isä soittaa lapsille. Olemme miettineet, että mistä nyt puhaltaa. Mitä kyseinen ihminen nyt suunnittelee. Olemme jatkuvasti varpaillamme. Mies on rehellisesti sanonut, että ei uskalla tehdä mitään tai sanoa mitään vastaan (ts. pitää kiinni omasta elämästään) koska pelkää kyseisen ihmisen reaktiota. Tämä on taas aina ollut asia, mitä en ole hyväksynyt. Mielestäni miehen olisi kyettävä kunnioittamaan itseään ja meidänkin parisuhdettaan ja pitää kyseinen ihminen ”aisoissa” ja asettaa ne rajat, jotka mahdollistaisivat heidän kesken asialliset välit ja meille toimivan parisuhteen. Hänelle ihmisarvoisen ja itsekunnioittavan elämän. Nyt kun tuntuu, että joka ikisessä asiassa omassakin elämässä on kyse miehestä ja hänen menneisyydestä. Mikä on väärin.Tekisi mieli sanoa miehelle, että kasva aikuiseksi! Puolusta itseäsi ja puolusta meidän suhdetta! Älä anna kisuaajalle valtaa.

Olen aina tullut miehen lasten kanssa toimeen. Mutta nykyään, huomaan että vetäydyn yhteisistä asioista pois. Toisaalta olemme jo pidemmän aikaan yrittäneet lasta, tuloksetta. ja voi olla, että omia lapsia en koskaan tule saamaan. Tämä on korostanut entisestään tätä kipeää tilannetta. Miten esittää miehelle, että hänen lapsensa kuuluvat 100 % sesti hänen elämäänsä ja se on ok, niin se kuuluu ollakin, mutta hänen eksällänsä ei ole meidän elämään enää mitään asiaa, jollei se oleellisesti liity lapsiin. Olen suoraan sanottuna niin kyllästynyt ja katkeroitunut kyseisestä ihmisestä näiden useamman vuoden aikana, että en enää yksinkertaisesti JAKSA yrittää ymmärtää häntä ja antaa hänelle KAIKKI hänen tekemät virheet ja väärinkäytökset anteeksi (etenkin kun hän itse samaan syssyyn on ollut kova kritisoimaan kaikkea, mitä mies tekee tai sanoo). Hän on lisäksi erittäin panipuloiva. Erään kerran olin häneen yhteydessä, kun koin, että nyt riittää. Nyt saa loppua meidän perheemme trerrorisoiminen. Niin eikös kyseinen ihminen alkanut minulle kertoa eri tarinaa ja miehelle eri tarinaa, joissa selkeästi yritti saada meidät riitelemään keskenämme, tullen itse tilanteesta ulos viattomana.

KOen olevani erittäin onneton ja vaikeassa tilanteessa. Pitkään yritin, että en ylitä mitään minulle kuulumattomia rajoja, tai sano mitään loukkaavaa kenestäkään, mutta olen oppinut, että minullakin on omat rajani. En ole enää onnellinen, koen jääneeni koukkuun tähän loputtomaan tilanteeseen, jossa koko ajan saa pelätä, epäillä ja miettiä, mitä toinen seuraavaksi tekee. Tilanteeseen, jossa koen, että minua tai parisuhdettamme ei arvosteta kenenkään muun paitsi minun itseni toimesta. Koen, että minut on imetty kuiviin. Olen antanut ja yrittänyt jo kaiken voitavani.

Kaikki tämä on johtanut siihen, että kaikki asiat, mitkä liittyvät miehen entiseen avovaimoon saa vereni kiehumaan ja minun ja miehen välille kinaa. Mikä on väärin ja tyhmää ja tiedostan sen täysin, mutta en jaksa enää hyssytellä ja käydä läpi samoja asioita uudestaan, kun pitkään keskustelut tai sopimukset eivät näytä toimivan. En jaksa ottaa vastuuta miehen entisen naisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Olen kadottanut itseni, en ole enää oma vapautunut ja hauska itseni lasten kanssa, en leiki,laula ja naura. En heitä vitsejä, en anna spontaaneja haleja ja pusuja miehelle, hymyilykin tuntuu teennäiseltä. Olen alkanut huomaamaan, että ajattelen mieleesäni, että oma elämäni on huonoa. Tyhjää. En halunnut tätä.

Silti rakastan miestä ja välitän hänen lapsistaan enemmän kun uskallan edes myöntää. Meillä ei vaan koskaan ole ollut oikeita työkaluja työstää meidän suhdettamme alusta alkane ja hoitaa ja puolustaa minua ja miestä näissä tilanteissa jotka aikoinaan olivat vaikeita, aiheuttivat haavoja ja konflikteja. Ja nyt minusta tuntuu, että sen takia meidän tulevaisuus ja mahdollisuudet selviytyä, ovat tipotiessään.

En enää tiedä mitä tehdä. Konkreettisin esimekki, joka saa minutkin vihaamaan itseäni on se, että mies haluaisi osallistua lapsen vanhempainiltaan johon aikaisemmin olisin reagoinut: tottakai osallistut! kerro sitten miten meni!
Kun tällä hetkellä reaktioni oli seuraava: Eksäsi on yksinhuoltaja, hän on niin halunnut. Hän ei ole sinulle itse asiasta mitään ilmoittanut (mies sai puhelun opettajalta). Mene jos haluat, mutta itse en ole iloinen siitä, että olet kyseisen ihmisen kanssa samaan aikaan samassa paikassa.

Toisin sanoen olen alkanut muuttua tarinoiden ilkeäksi äitipuoleksi (vaikakkin vain ”kulissien takana”) tahtomattani. Ja tiedän että se on väärin ja tyhmää. En vaan enää tiedä mitä tekisin. Tunteileni en mitään voi.

Auttakaa joku :/ En halua kadottaa itseäni kokonaan. Mutta en haluaisi myöskään luopua perheestäni.