Uusioperheessä hoidettavakseni sysästyt moniongelmaiset lapset. Valehtelua ja peittelyä.

Uusioperheessä hoidettavakseni sysästyt moniongelmaiset lapset. Valehtelua ja peittelyä.

Käyttäjä Valopilkku2 aloittanut aikaan 23.10.2017 klo 16:23 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Valopilkku2 kirjoittanut 23.10.2017 klo 16:23

Minun tarinani on tooodella pitkä!
Rakastuin yksinhuoltajaisään ja muutimme yhteen pari kuukautta sitten. Häneläon 2 alaikäistä lasta. Olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta. Seurustelumme aikana lapset ovat oleet aina mukanamme. Minua se ei alkuun häirinnyt mutta viimeisen 10kk se on alkanut ärsyttämään.
Lapsilla on äiti mutta lapset eivät asu tai käy hänen luonaan kuin 1 krt/vk. Toinen n 1 krt/kk. Hän asuu lähellä meitä ja koulua jossa lapset käyvät peruskoulua.
Ongelmia on syntynyt minulla ja lapsilla koska he ovat moniongelmaisia. On syömishäiriöitä molemmilla, läheisriippuvuutta isäänsä, pelko ja ahdistuskohtauksia, pelaamisriippuvuutta, ahdistuneisuutta jne jne. Lisäksi lapsille ei ole asetettu minkäänlaisia rajoja puhumattakaan kodin säännöistä taikka opetettu olemaan ihmisten kanssa. Kohteliaisuutta yms sellaisia tapoja.
Yhteen muuttamisen suunnittelun yhteydessä vaadin näsitä ongelmista johtuen että lapset asuisivat viikon äidillään ja viikon meillä ja minulle kaikki juhlalliswsti lupasivat niin.
Kun arki alkoi. Meni viikko toinen kolmas. Kuukausi toinen. Ja totesin että kumpikaan lapsista ei käy äitinsä luona.
Perhe elämämme on helvettiä minulle koska joudun sietämään näiden narsististen lasten oikkuja ja he elävät minun ja mieheni kotona kuin omistaisivat talon eikä minulta kysytä mitään! Sen tarkemmin menemättä yksityiskohtiin mitä täällä tapahtuu on tapahtunut nyt niin että olen menettänyt työkykyni. Olen jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt. Olen yksityisyrittäjä ja palkkasin työntekijän tekemään työt puolestani. n. 50%. Tuloni ovat romahtaneet ja kittuutan muutamalla satasella per kuukausi.
Olen tehnyt sen ensimmäisen ison askeleen ottaessani yhteyttä sosiaalitoimeen ja vaadin tilanteeseeni viranomaisia sekä sellaista lakijuridiikkaa että tähän asetelmaan tulee muutos. Hyvät sanai taikka saarnani eivät ole johtaneet mihinkään.
Rakastan miestäni mutta hän ei ymmärrä että kärsin hänen lastensa takia. Hän ei anna tukeansa minulle kasvatusasioissa enkä saa puuttua hänen lastensa kasvatukseen. Hän ei halua olla exänsä kanssa tekemisissä eikä halua antaa lapsia hänelle. Hän kuormittaa minua alati eikä ymmärrä että olen nyt loppu. Olen menettänyt työkykyni. Olen burn out.

Minulla on vireillä lääkärillä asia terveydentilastani. Jos saan b paperit saan jonkin verran eläketukea elämääni että voin yrittää uudelleen kouluttautumista.

Olen jopa ajatellut että koska lasten äiti ei ole hoitanut lapsiaan vaikka lapset ovat hänellä kirjoilla hänhän on laiminlyönyt lastensa kasvatuksen. Sehän on lastensuojelurikos! MINÄ olen tehnyt hänen puolestaan sen työn mikä HÄNEN olisi kuulunut tehdä. Hän saa tuet lapsista ja elelee leveästi muttei osta koskaan lapsille ruokaa taikka vaatteita, käytä harrastuksissa vietä aikaa. EI MITÄÄN!!!! EI MITÄÄN!!!! Ja miksi mun mieheni suojelee tätä tämmöistä naista?

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 24.10.2017 klo 11:14

Uusperhe arki ei useinkaan ole niin ruusuista kuin luulisi. Itsekin kuvittelin sen sujuvan helposti, mutta jo ensimmäisenä päivänä yhteisessä kodissa opin kuinka erilaisista kulttuureissa ihmiset elävät.

Itse en pidä näitä pikku "narsisteja" syypäinä, sillä he toimivat juuri kuten heidät on kasvatettu. Lapsen tarpeet ovat pohjattomia ja heidän mielestään vanhemmat elävät vain heitä varten. Siksi vanhempien tehtävä onkin kasvattaa heidät irti itsestään ja yhteiskuntakelpoisiksi. Käytöstavat, omatoimisuus, toisten huomioiminen, omista tarpeista huolehtiminen. Eihän tuo kasvatus taida koskaan onnistua, mutta parhaansa voi yrittää. Valitettavasti täälläkin puolison lapset ovat jääneet lähinnä heitteille tai kuten eräässä lehdessä olevan artikkelin mukaan he ovat lellittyjä. Ei rajoja, kiukuttelulla saa tahtonsa läpi ja äiti tekee kaiken lasten puolesta. Eihän siitä synny kuin omaan napaansa tuijottajia, jotka jättävät jälkeensä tyhjän jääkaapin ja paljon sotkua toisten siivottavaksi. Meillä on monta lasta ja yhteistä puolison lapsille on se, että he ottavat kaiken mitä saavat, mutta mitään eivät anna. Toisia ei osata lainkaan huomioida ja käytöstavat on huonot, vaikka puoliso luulee niiden olevan hyviä sen takia, että lapset vetäytyvät omiin oloihinsa kuten heidät on kasvatettu. Tosin jokainen tuo sitten itsensä esille omalla tavallaan. Yksi pitää hirveää älämöötä koko ajan, toinen ähisee ja kolistelee, kolmas kertoo suoraan haluavansa jotain, neljäs maanittelee ja viides on vihainen.

Monesti olemme yhdessä miettineet uusperheen sääntöjä, mutta toteutus ei lupauksista huolimatta ole edennyt kertaakaan. Ainoastaan jos minä annan jotain, niin jotain tapahtuu. Tämä kertoo siitä, että lasten molemmat vanhemmat ovat myös "narsisteja", ovat aina valmiita ottamaan itselleen muista välittämättä. Mutta minun lapsissa sen sijaan on kuulemma ongelmia, jotka vaatisivat lastensuojeluilmoitusta - heillä on tavoitteita ja he harjoittelevat (=tuovat itseään liikaa esille). He eivät kuitenkaan lintsaa koulusta, ole peliriippuvaisia, syövät annetun ruuan, jakavat herkut, osaavat käyttäytyä, eikä heidän jälkeensä jää sotkua, eikä heistä ole tehty lastensuojeluilmoituksia, joten hyvin erilaisten linssien läpi me tätä maailmaa katsomme. Olen jo luovuttanut yhteisten pelisääntöjen saavuttamiseksi. Jos puoliso ei halua lapsilleen parempaa tulevaisuutta, ei häntä voi siihen pakottaa. Kyllä näistäkin muutamasta ihan kelvollisia kasvaa, mutta olisi heille paremmat eväät voinut silti antaa.

Itse tein sen virheen, että kuvittelin arjen sujuvan, että suurin osa Suomalaisista elää samalla tavalla, mutta olin väärässä. Olisi pitänyt ymmärtää ne harvat kerrat kuin näin lapset (heitä käytännössä piilotettiin minulta), että ei tästä tule mitään. Uusperheessä ei voi valita pelkkää parisuhdetta, vaan lapset tulevat mukana ja koko paletin täytyy toimia. Biologisten vanhempien väliin on vaikea mennä, mutta lapsia ei tarvitse päästää parisuhteen väliin. Lapsille voi tehdä selväksi, että parisuhde on uusperheen ydin ja sen rakkaus ei ole pois rakkaudesta lapsiin, se on vain erilaista. Lapset terrorisoivat helposti parisuhdetta jos sille jättää vähänkään tilaa. Siinä täytyy uusperheen pariskunnan toimia yhdessä. Usein ainakin toinen hyvittelee omille lapsilleen eroa ja huomaamattaan päästää lapset parisuhteen väliin (ajatuksellisesti ja konkreettisesti), mikä johtaa aina huonoon tulokseen.

Olen myös hukannut itseni tässä kuviossa, antanut kaiken ja nyt olen vain tyhjä kuori. Elätän tämän suurperheen, mutta työmotivaatio on nolla kun itselle ei jää mitään muuta kuin murhetta ja huolia. Ja sehän näkyy työelämässä ja olen jo useamman työn menettänyt kun voimavarat ei riitä.

Tervettä itsekkyyttä ja itsestä huolehtimista tarvitaan, mutta eihän ero ole helppoa. Jossain vaiheessa kannattaa kuitenkin miettiä käsien nostamista pystyyn ja tehdä selväksi, että ei enää jaksa. Ellei se muuta tilannetta, niin silloin täytyy itse muuttaa sitä. Toki voihan sitä yrittää muuttaa asennettaan, mutta ei se perusluoteen muutos ole kovin helppoa. Ikävä vanha totuus on kuitenkin se, että toista ei voi muuttaa, vain itseään. Meilläkin menisi hyvin jos puolisi tekisi pieniä muutoksia, mutta ei hän niitä tee lupauksista huolimatta, joten minä venyn ja kulutan itseni loppuun.

Käyttäjä Valopilkku2 kirjoittanut 26.10.2017 klo 21:00

Kerrassaan upeaa ja osuvaa tekstiä. KAIKKI ON TOTTA!
Laajensit omaa kirjoitustani, sillä se oli kuin omasta elämästäni.
Minä haluaisin kuitenkin kuulla mitä sinulle nyt kuuluu?

Taisteletko? Onko mitään mitä voisit tehdä? Sotasuunnitelmia?
Jaksatko enää tehdä mitään?
Minä jaksan vielä!

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 28.10.2017 klo 12:56

Valopilkku2, hyvä jos jaksat. Minä en oikeastaan enää jaksa. Puolisoni ei suostu tulemaan pariterapiaan, vaikka on pari kertaa itse sitä ehdottanut, mutta on aina lopettanut sen ensimmäiseen kertaan. Hän on juhlallisesti luvannut, että käymme hänen valheensa ja huonot ratkaisut (petokset, pettämiset jne) läpi, mutta koskaan emme ole päässeet alkua pidemmälle.

En vain osaa erota. Odotan edelleen ihmettä, muutosta, josta tulee aina lupaus, mutta aina saan pettyä ja mikään ei todellisuudessa muutu paitsi, että minun tilanne huononee.

Kun olen lukenut täällä muiden viestejä, niin huonon suhteen näkee nopeasti, mutta silti sitä naivisti uskoo, että omansa saa kuntoon. Ero on rankka ja on vaikea hyväksyä ja että ei osaa itsekään olla parisuhteessa vaan ajautuu yhä uudelleen samanlaiseen huonoon suhteeseen.

Käyttäjä Serpentiini kirjoittanut 05.11.2017 klo 22:53

Saanko kysyä teiltä, miksi te haluatte elää huonoissa suhteissa? Jäin miettimään Valopilkunkin kohdalta, että olisikohan suhde jatkunut paremmissa merkeissä, jos olisitte jatkaneet eri kodeissa asumista.

Minä asun yksin ja pidän tästä valtavasti. Olen avaamassani ketjussa kertonut, että minulla on salasuhde naimisissa olevan miehen kanssa. Se järjestely on toiminut hyvin. Minulla on aikaa harrastaa ja kehittää itseäni, pääsen matkustelemaan ja saan pitää kotini siistinä. Voin elää täysin sinkkunakin. Minulla on ystäviä ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Ei sinkkuus tai yksin asuminen tarkoita ainakaan minun kohdalla yksinäisyyttä tai kurjaa elämää. Päin vastoin! Saan yksikseni valloittaa sohvan, kuunnella mitä musiikkia tykkään, nauttia hiljaisuudesta, nukkua aamulla pitkään, valvoa illalla myöhään, tehdä sellaista ruokaa kuin haluan jne. Asun kylläkin pääkaupunkiseudulla, joten ympärilläni on paljon harrastusmahdollisuuksia ja tapahtumia sekä tietenkin myös ihmisiä. Elämä täällä ei myöskään ole niin kauhean perhekeskeistä kuin pikkupaikkakunnilla, missä olen aiemmin asunut.

Kesän aikana elämääni on kuitenkin hiipinyt uusi ihminen. Hänkin on työelämästä tuttu kuten salamieskin. Tämä uusi ihminen on kuitenkin lapseton sinkku, joten tilanne on nyt uudenlainen. Suhteemme ei ole ihan vielä seurustelua, mutta aika lähellä sitä jo ollaan. Toinen on puhunut jo yhdessä asumisestakin. Elän jänniä aikoja. Samalla ajattelen järkyttyneenä, että saatan joutua luopumaan yksin asumisen eduista, jos joskus päätän muuttaa hänen tai jonkun muun kanssa yhteen asumaan. Jos kumppanillani olisi alaikäisiä lapsia, saattaisin kieltäytyä yhdessä asumisesta. En vihaa lapsia, mutta en välttämättä myöskään haluaisi asettaa itseäni niin hankalaan tilanteeseen. Todettakoon vielä, että olen itsekin kasvanut uusperheessä. Yksi sisaruspuolistani ei ole seitsemään vuoteen halunnut pitää minuun mitään yhteyttä. Hän on alkoholisti ja kuulemma minäkin olen osaltani syypää hänen nykyisiin ongelmiinsa. Hieman ihmettelen asiaa, kun hän on minua yli 10 vuotta vanhempikin, mutta olen jo hyväksynyt välirikkomme.

Lykkyä pyttyyn teille molemmille. Älkää nyt kuitenkaan tuhotko omia elämiänne tai terveyttänne sairaiden parisuhteiden vuoksi.

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 07.11.2017 klo 10:05

En usko, että kukaan haluaa tietoisesti elää huonossa suhteessa tai uskonut aloittavansa huonon suhteen. Minulla meni vuosia ymmärtää valheiden laajuus ja suhteen alku oli todella hienoa aikaa (mutta en tiennyt sen olevan valheita täynnä minun sitomiseksi suhteeseen).

Mutta kun olet sitoutunut, luonut haavekuvia, unelmoinut ja nähnyt, että tämä on suhde joka kehittyy juuri siihen suuntaan kun haluat, mennyt naimisiin, huolehtinut toisen lapsista, pitänyt perheen puolta omia sukulaisia vastaan niin tämän haavekuvan romutus on pitkä prosessi. Toki lähes kaikki perustui toisen valheisiin ja huijaukseen, mutta tunnetasolla se oli aitoa. Imartelu ja kehu on voimakas keino vaikuttaa toiseen. Fyysinen väkivalta jolla pyritään sitomaan toinen suhteeseen toimii huomattavasti huonommin ja vaikka väkivaltaisesta suhteesta on myös vaikea lähteä, niin siitä on huomattavasti helpompi lähteä kuin tilanteesta missä sinua kehutaan, mutta "isketään puukolla" sinun tietämättä jatkuvasti selkään. Kun toinen on ylpeä sinusta, katsoo suoraan silmiin ja iloitseen kanssasi kuinka onnistumme jälleen maksamaan vuokran, mutta selän takana onkin käyttänyt vuokrarahat muualle ja valehtelee sekä sinulle, että vuokraisännälle maksusta. Tämä yhtenä esimerkkinä. Toinen esimerkki voisi olla kuinka toinen on hyvin mustasukkainen ja epäilee sinua jos vain keskustelut jonkun kanssa ja sanoo että ei voisi ikinä pettää koska häntä on niin paljon petetty ja selviää, että hän onkin pettänyt jo monta kertaa ja oli pettänyt myös edellisessä suhteessa.

Mutta kun vihdoin ymmärrän kuinka pieneksi leikkilaatikkoni (elämäni rajat, mahdollisuudet ja näkökulmat) on kutistunut, olen varsin musertunut, en ymmärrä mistä on kysymys. Kuinka kukaan voi toimia niin? Olen miettinyt ja surrut pääni puhki yrittäen ymmärtää jotain mitä ei voi ymmärtää. Eikä sitä voi järjellä selittää. Toki helpottaisi jos toisella olisi selkeä mielenterveyden diagnoosi ja hoito, jolloin asiaa voisi myös yhdessä käsitellä, mutta jos toinen ei halua hoitoa ja diagnoosia, niin ei häntä voi siihen pakottaa. Hänelle on määrätty hoitoa, mutta hän ei ota sitä vastaan, eikä hän missään tapauksessa halua mitään mielenterveysdiagnoosia vaan sympatiaa hänen koko elämänsä aikana kokemista traumaattisista tapahtumista, joista osa on totta, osa itse aiheutettuja ja osa keksittyjä.

Ja lähteminen on vaikeaa jos itse on läheisriippuvainen. Sitoudun ja alistun toisen oikkuihin vaikka en tahtoisi. Olen hiljaa kun toinen kertoo valheitaan ystäville. Tosin olen ollut puolison selän takana yhteydessä joihinkin kun tilanne on lähtenyt täysin lapasesta, kuten hänen omiin lapsiin, jolta hän on vienyt rahaa. Alunperin luulin minulta huijatut rahat käytetyn lapsiin ja oli surullista ymmärtää, että myös hänen omat lapsensa eivät ole olleet suojassa valheilta ja huijauksilta.

Lähteminen ei ole helppoa kun ulospäin on rakennettu kaunis ja romanttinen kulissi, jota olen itse vartoinut, varjellut ja rahoittanut ongelmiin saakka. Myös eron aiheuttama pettymys lapsille ja huoli heidän hyvinvoinnista on pitänyt minua kiinni. Olen yrittänyt järkiperäistää asiaa ja yrittänyt rakentaa polkua niin, että kun puolisoni saa ammattimaista apua (jonka lopetti) ja kun hän saa työpaikan (josta irtisanoutui), jolla kustantaa oma elämä niin pystyn eroamaan. Tämä tilanne oli lähellä toteutua, mutta valitettavasti puoliso sotki tämänkin suunnitelman. Mutta en minä voi ottaa vastuuta hänestä, jos hän ei itse ota. Viimeisin ajatukseni oli sanoa hänelle, että etsii uuden elättäjän, mutta en kai minä ole vastuussa tästäkään. Kyllä hän sellaisen löytää parissa päivässä, sen verran vetovoimainen hän on. Jostain syystä tämmöiset impulsiiviset ja nopeasti ihastuvat vetävät puoleensa miehiä kuin seireenin laulu ja sitähän se oli.

Rakkaus, mitä se on? Jos itse olen läheiriippuvainen ja puoliso on tod. näk. epävakaa niin rakastaako kumpikaan vai täytämmekö vain omia tarpeitamme?

Käyttäjä Minni5 kirjoittanut 07.11.2017 klo 11:33

Serpentiini kirjoitti 5.11.2017 22:53

Saanko kysyä teiltä, miksi te haluatte elää huonoissa suhteissa?

Harva kai alkuun valitsee elämän huonossa suhteessa. Ihmisen huonot puolet tulevat yleensä esiin vasta vähän myöhemmin. Oletko muuten itse mielestäsi hyvässä suhteessa? Minun näkökulmastani nimittäin sinun suhteesi vaikuttaa todella huonolta. Mies ei ole missään vaiheessa sitoutunut sinuun 100%, ei henkisesti eikä fyysisesti. Miksi haluat elää puolittaisessa suhteessa? Toivotko kuitenkin että mies joskus jättää perheensä? Miksi luulet, ettei normaalissa parisuhteessa ole mahdollista saada omaa aikaa? Mitä jos tämä uusi ihastuksesi hankkisi rinnallesi salasuhteen, olisiko se sinulle ok?

Käyttäjä Tammyka kirjoittanut 07.11.2017 klo 12:20

Hyviä kysymyksiä Minni 5. Luulisi,että harva nauttii kakkosena olemisesta kuitenkaan,vaikka väittää toista. Kyllä se salailu ja valehtelu syö ihmistä loppupeleissä. Jos haluaa vain pinnallisen seksisuhteen vailla aitoja tunteita se voi jollekin sopiakin,mutta miksi valita tällainen elämäntapa,kun voi saavuttaa jotain paljon parempaakin.

Käyttäjä Serpentiini kirjoittanut 11.11.2017 klo 13:29

Peruskallio kirjoitti pitkän ja syvällisen viestin. Kiitos siitä! Minä en ole näissä kirjoituksissani avannut syvempiä ajatuksiani tai arvojani kovin laajasti kuten en myöskään omaa elämäntilannettani. Kirjoitin viimeksi, että olen kasvanut uusperheessä. Kasvuperheessäni ja lähisuvussani on ollut paljon ongelmia. Minusta meidän perheessä ei ollut suoranaista pahuutta, vaan pikemminkin asioita, jotka olivat tulleet elämiimme pyytämättä. Oli vakavia sairauksia, invaliditeettia, kehityksellisiä häiriöitä jne. Aikuisilta ei aina riittänyt meille lapsille ihan niin paljon huomiota kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Uskallan myös omien kokemusteni valossa väittää, että uusperhe on erityisen haastava perhemuoto. Usein uusperhe kaiken lisäksi syntyy jo ennestään ongelmia omaavien perheiden välille. Monesti on myös niin, kuten meidänkin tapauksessa, että osalla lapsilla on sisaruspuolia sekä äidin että isän puolelta. Nykyään on myös tavallista, kuten meilläkin oli, että perhekompleksiin kuuluu myös eri kulttuureista tulevia erikielisiä ihmisiä. Ja niin edelleen. Tässä on vain osa kasvuympäristööni vaikuttaneista asioista.

Peruskallio otti esiin ehkä merkittävimmän psyykkisen syyn, joka pitää ihmisiä hankalissa ihmissuhteissa: Läheisriippuvuus. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen ollut pitkissä ja tiiviissä parisuhteissa sekä asunut avoliitossa. Mielestäni minulla on näiden kokemusten ja pitkähkön sinkkuelämän valossa mahdollisuus vertailla, millainen elämäntapa sopii minulle parhaiten ja saa minut, Esa Saarista lainaten, kukoistamaan. Olen pitkän psykoterapian läpikäynyt ja masennuslääkitykset kokenut. Olen jo hyvin kauan sitten lukenut Melody Beattien Läheisriippuvuus-kirjan, Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut ja monia monia muita oma-apukirjoja. Olen myös osallistunut narsistien uhrien vertaisnettikeskusteluun, käynyt kasvuryhmissä jne. Olen saanut niistä paljon. En mielestäni ole sellainen pinnallinen ja elämänkokemusta omaamaton hepsankeikka kuin millaiseksi jotkut täällä Tukinetin keskusteluissa minua ehkä luulevat. En vaan jaksa aina kirjoittaa kaikkia yksityiskohtia viesteihini. Minun tehtäväni ei ole pelastaa toisia, eikä se ole mahdollistakaan. Minun tehtäväni on ensisijaisesti huolehtia itsestäni ja elää omaa elämääni mahdollisimman täydesti joka päivä.

Me ihmiset olemme erilaisia ja haluamme elämältämme eri asioita. Olen huomannut, että monille ihmisille parisuhde ja jälkikasvu ovat tärkeitä. Myös sosiaaliset normit ohjaavat vahvasti niiden hankkimiseen ja pitämiseen hinnalla millä hyvänsä. Lapsena minäkin aina kuvittelin olevani isona vaimo ja perheenäiti. Kuvittelin niin vielä parikymppisenäkin. Kivuliaiden parisuhteiden, vakavan fyysisen sairastumisen, psyykkisen romahduksen ja takaisin elämään nousemisen jälkeen elämäni arvot olivat lopullisesti muuttuneet. Silloin en enää voinut kuvitellakaan elättäväni ketään aikuista, hoitavani leijonanosaa yhteisen kodin ja arjen pyörityksestä tai kasvattavani lapsia yksin tai melkein yksin puolison olemassaolosta huolimatta. Elämäni keskiöön nousi oma terveys ja siitä huolehtiminen. Se asia on saanut minut tekemään lukuisia valintoja, joiden vuoksi minua on haukuttu mm. itsekkääksi. Myös työ on minulle tärkeää, mutta en työelämässäkään suostu hyväksikäytettäväksi. Minulla on ihana lähi-ihmisten verkosto, johon kuuluu sekä sukulaisia että ystäviä. Olen panostanut ihmissuhteisiin aivan erityisesti senkin takia, koska en ole halunnut perustaa sitä omaa perhettä. Oma koti on rakkain paikkani, jonka viihtyisyyteen ja toimivuuteen olen panostanut erityisesti parina viimeisenä vuotena. Harrastukset ovat minulle rakkaita ajanvietteitä, rentoutumishetkiä ja mahdollisuuksia hankkia ihan erilaisia elämyksiä kuin arkielämä tuo tullessaan. Minulla on aika hyvin palkattu työ, minkä lisäksi teen lähinnä itseäni kehittääkseni muutamia pieniä sivutöitä. Olen myös saanut mukavan perinnön, joka tuo turvaa ja hieman mahdollisuuksiakin elämääni.

Minusta elämäni on hyvää ja onnellista, vaikka minulla on myös monia vaikeuksia mm. terveyden saralla. Koska minun ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta, jaksan harrastaa liikuntaa 5-6 kertaa viikossa. Minun lajeja ovat juoksu, uinti, pilates ja lihaskuntoharjoittelu kuntosalilla tai kotona. Lajini ovat kovin tavallisia ja edullisiakin. Ajoittain innostun hakemaan vaihtelua esimerkiksi kuntonyrkkeilykurssista ja on minulla myös kolme hieman kalliimpaa liikuntalajia, joita harrastan lähinnä lomilla. Liikunnan lisäksi harrastan pääosin tavallisia asioita kuten lukemista, elokuvien katselua, netissä surffaamista, matkustelua, kulttuuritapahtumiin osallistumista jne. Pyrin huolehtimaan painostani ja seuraan säännöllisesti mm. veriarvoja, verenpainetta ja liikunnan yhteydessä myös sykettä. Syön terveellisesti, vaikka olen aika perso herkuillekin. Tavoitteenani on pitää itseni normaalipainoisena ja muutenkin ns. perusterveenä useista sairauksistani huolimatta. Joudun käyttämään useita lääkkeitä säännöllisesti ja käymään labrassa melko usein. Onneksi minulla on itselläni paljon tietoa terveysasioista ja lisäksi lähipiiriini kuuluu useita lääkäreitä. Minulla on laaja tuttavapiiri paitsi työelämään myös harrastuksiini liittyen. Elämäni on sosiaalisesti aktiivista, koska osallistun paljon erilaisiin tapahtumiin ja harrasteisiin. Kotona yksin ollessakin olen mm. somen kautta niin aktiivisesti yhteydessä toisiin, että olen halunnut rajoittaa sitä. Kotini on ihanan siisti, kaunis ja toimiva, mistä kiitän paljolti viimeaikaista kodinraivausmuotia (mm. KonMari). Hankkiutumalla eroon turhista tavaroista ja tekemällä pieniä sisustusmuutoksia sain kotini paljon toimivammaksi ja helppohoitoisemmaksi. Olen myös kehittänyt vaatekaappiani ja pukeutumistani pukeutumisneuvojien ja mm. Capsule Wardrobe –opin avulla. Moni nyt varmaan ajattelee, että elämäni on superpinnallista, mutta minä olen onnellinen, kun arjen pyöritykseen ei kulu paljon aikaa eikä energiaa, vaan jaksan liikkua, harrastaa, opiskella, tehdä työtä ja mm. matkustaa melko usein. Näitä asioita teen joskus yksin, joskus läheisimpien ihmisten kanssa, joskus tuttavien kanssa ja joskus ventovieraiden kanssa.

Kirjoitin jo edellä, että parisuhde ei ole elämäni tärkein asia. Joskus nuorempana ajattelin, että ilman parisuhdetta elävät ihmiset ovat yksinäisiä luusereita. Kun työstin kyseistä ajatusta ja pohdin sinkkuelämää eri tavoin, aloin ajatella toisin. Esimerkiksi suhteeni salamieheen on minulle tärkeä. Me olemme hyviä ystäviä ja meillä on antoisia keskusteluita. Myös hellyys kukoistaa välillämme ja nautimme seksuaalisesta suhteestamme. Minä koen olevani salamiehen kanssa parisuhteessa, mutta koen samalla olevani vapaa sinkku. Salamiehelläkin on se toinen suhde, johon kuuluu myös lapsia. En kaipaa tavanomaista suhdetta mieheen, jolla on alaikäisiä lapsia. Elämääni kuuluu kummilapsia ja muita suvun lapsia. He ovat oikein mukavia ja hauskoja, mutta he riittävät minulle. Jos salamiehen lapset olisivat aikuisia, tilanne olisi toinen. Hiljattain elämääni hiipinyt toinen ihminen on lapseton ja minua jonkin verran vanhempi kuten salamieskin. Hän on nainen. En ole aiemmin tuonut näissä kirjoituksissa, että olen biseksuaali. Minun identiteettiin kuuluu useampi asia, joiden vuoksi en kuulu suomalaisten enemmistöön. Varmaan näidenkin asioiden vuoksi minun on ollut tavallista helpompi ns. liittyä myös lapsettomien sinkkujen vähemmistöön omasta halustani. Ymmärrän myös hyvin, ettei enemmistöön kuuluvien suomalaisten ole kovin helppo ymmärtää minua ja minun elämäntapaani. En usko monenkaan ymmärtävän, että sinkkuus on minulle tärkeä asia ja voimavara.

En ole tällä hetkellä ollenkaan varma, haluanko jakaa kotiani vakituisesti kenenkään kanssa. Parisuhde voi olla antoisa ja voida hyvin myös silloin, kun osapuolet asuvat erillään. Minusta täällä keskusteluissa usein nähdään parisuhde hyvin vanhoillisesti. Se sopinee monille hyvin, mutta toisille se voi aiheuttaa turhanpäistä tuskaa. Muun muassa usein mainittujen kulissien ylläpitäminen on asia, josta toivoisin nykyistä useampien vapautuvan.

Haluaisin muistuttaa, että täysivaltaiset aikuiset ihmiset päättävät elämästään itse. Iso elämänmuutos on yleensä suuri ponnistus – en sitä vähättele yhtään. Olen itsekin useamman suuren elämänmuutoksen kokenut. Minun muutosprosesseille on ollut tyypillistä, että olen romahtanut kuoppaan samalla. Voin kertoa, että esimerkiksi työelämässä ei ole ollenkaan suotuisasti suhtauduttu masennuksesta johtuviin sairauslomiini. Päinvastoin: Minut on siirretty huonompiin työtehtäviin, minulle on suositeltu irtisanoutumista, minulta on pimitetty tietoa, minusta on juoruiltu, minusta on annettu valheellisia lausuntoja jne. Onneksi lähipiiriini kuuluu myös muutamia juristeja ja olen hankkinut joka kerta itselleni myös juridista ammattiapua. Elämäni on monesti ollut taistelua. On vaadittu rohkeutta, kärsivällisyyttä ja raakaa työntekoa myös palkattomana (esim. omien asioiden ajaminen). Taistelut ovat kuitenkin kerta toisensa jälkeen päättyneet hyvin. Olen saanut uusia ystäviä eroissa menetettyjen tilalle. Olen löytänyt uusia asuntoja turvapesikseni. Olen saanut entistä parempia työpaikkoja. Olen voittanut oikeustaisteluita ja saanut korvauksia sekä anteeksipyyntöjä. Elämänkokemusta on kertynyt rutkasti ja samalla on kristallisoitunut, mihin haluan arvokkaat elinpäiväni käyttää. Kulissien takana huonoissa parisuhteissa eläminen ei ole minulle sopivaa elämää. Joillekin toisille se voi syystä tai toisesta sopia.

Eilen tein pitkän lenkin, minkä vuoksi kroppa on tänään vähän jäykkä. Tänään on ohjelmassa mm. kirjan lukemista ja leppoisaa olemista. Kivaa lauantaita kaikille!

Ps. Ketjun aloittajan tilannetta minä eniten pohdin. Hänellä oli uusperheessä asumista takanaan vasta pari kuukautta. Ongelmia näytti olevan paljon. Minusta hänellä olisi vielä tällä hetkellä melko helppo peruuttaa uusperheestä takaisin entiseen elämäänsä. Työkyvyn menettäminen ei ole ihan pikku juttu. Tsemppiä kaikille!

Käyttäjä Valopilkku2 kirjoittanut 11.11.2017 klo 17:12

Serpentiini rakas.
Sinulla ei ole moraalia jos seurustelet miehen kanssa joka on naimisissa. Älä nyt raivostu sanomisistani. Teet mitä teet.
Minä olen uskovainen ja pidän kiinni Jumalan asettamista normeista.
Älkäämme jatkako tämän erimielisyyden jauhamista.
Minä olen uupunut ihminen vaikka olen yrittänyt tehdä oikein.

Tiedän että maailmassa on paljon pahuutta ja minua askarruttaa tilanteessani se etä onko lapsi vastuullinen pahuudestaan vai pitääkö aikuisen olla aikuinen ja antaa loputtomasti anteeksi? Kyllä 12 vuotias tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä edistää hyvyyttä ja mikä rikkoo ystävyyden. Milloin on aika hyvän tekemiselle ja milloin on hyvä jättää paha teko tekemättä.

Narsismi. Yltääkö Jumalan armo sellaiseen ihmiseen vai onko sellainen läpeensä paha? Lapsikin?

Minulla ei ole enää voimavaroja rakentaa narsistisen lapsen kanssa ystävyyttä vaikka tiedänkin että hän on äitinsä hylkäämä. Mistä se pahuus häneen tulee. Halu olla ilkeä. Halua järjestää hirveitä draamakohtauksia. Halu nöyryyttää toista ja halu pakottaa muita. Halu olla muita parempi ja alistaa toisia. Ei halua olla rakentava, auttaa toista, jakaa toisille omastaan, tehdä hyvää rakkaudesta, olla hauska ja välittävä muita kohtaan. Kysyä miten jaksat miten toinen voi ja kuunnella toista. On vain minä ja kaikki minulle ja heti! Miksi olla paha kun se ei vie häntä elämässä eteenpäin. Päinvastoin. Minä olisin hyvä äiti ja kumppani ja saisin hänen elämänsä raiteilleen jos hän olisi empaattinen ja kiinnostunut muista ihmisistä. Mutta häntä kiinnostaa vain saada uudet nike kengät ja hienoja vaatteita. Häntä kiinnostaa milloin pääsee sinne ja tänne ja häntä on passattava aamu 8 sta ilta 10 neen. Kuinka kukaan voi rakastaa tuollaista lasta joka vain ottaa eikä anna? Vaikka onkin äitinsä hylkäämä?
Pitäisikö sääliä vai mitä?
En minä tykkää että minun kodissani lapsi elää kuin kuningatar ja minä olen kuin tiskirätti jota ei huomioida lainkaan.

Käyttäjä Karon kirjoittanut 11.11.2017 klo 19:15

Hei Valopilkku2!

Tutuu, että olet aivan loppu nykyisessä todella lyhyessä suhteessasi!
Miksi olet tietoisesti tuollaiseen suhteeseen lähtenyt?
Ongelmana ei kait ole niinkään mies vaan miehen lapset ja lasten äiti!

Kyllä 12 vuotias on vielä lapsi, joka "hakee" suuntaa aikuistumiseen ja tämä lapsi kaipaisi vanhempiensa ohjausta, lämpöä, turvaa ja hyväksyntää!

Minua häiritsee, että diaknisoit vierasta lasta mm. narsistiksi ja muutenkin puhut hänestä hyvin rumasti ja epäkunnioittavasti!

Minä sinuna ottaisin pikimmiten aikalisän ja muuttaisin yksin ainakin joksikin aikaa lepäämään ja miettimään mitä elämältäsi oikeasti haluat!

Käyttäjä Valopilkku2 kirjoittanut 12.11.2017 klo 15:44

Minulla on oikeus olla suuttunut.
Hän on syljeksii lattialle ja valehtelee ettei ole niin tehnyt. HÄn on varastanut minulta tavaraa. Hän on huutanut ja räyhännyt tahallallaan ja häiriköiden naapureitani. Kieltoihin ja nuhteisiin hän on suhtautunut kiroilemalla vittua ja saatanaa.
Tämän tämmöisen raivokkaan lapsen kanssa teimme diilin että hän asuisi äidillään vuoroviikoin jotta saisin levähtää kun olimme muuttamassa yhteen. Minä kertakaikkiaan olisin tarvinnut edes muutaman levähdyspäivän viikossa!!!!!
Minut petettiin ja tyttö on jatkanut tyrannisoimista yhteisessä kodissamme eikä saa isältään mitään sanktioita tahallaan järjestämistään epidodeista ja tiottelemattomuudesta tai huonosta räyhäävästä käytöksestä.
En voi olla koko ajan rakastava! Uhrautumiseni vuoksi olen nyt loppuun palanut. Tämä on se hinta kun olen yrittänyt olla aikuinen ja jaksaa ymmärtää kaltoinkohdeltua lasta saamatta edes hitusen verran lojaalisuutta tai kunnioitusta.

Lapsellakin on vastuu käytöksestään. Kyllä 12 v tietää milloin on tehnyt väärin ja tervettä on katua ja pyytää anteeksi eikä sylkeä kasvoille ja huutaa kirosanoja vanhemmilleen ja haukkua idiootiksi ym ym. Onhan ne rajat asetettava käyttäytymisellekkin eikä vaan kotiintuloajoille ja sen semmosille.

Olen pitänyt tytön kanssa muutamia hyviä ja läheisiä keskusteluita ja olen purkanut hänelle sydäntäni ja olemme päässeet yhteisymmärrykseen mutta toisinaan hän tekee minulle niin typeriä asioita etten voi kertakaikkiaan käsittää että eikö hän ymmärrä vastavuorovaikutuksen sääntöjä. Kunnioittamalla toista saat myös kunnioitusta.

Ja älkää hyvät ihmiset enää minulle sanoko että minun pitäisi vielä venyä. Olen menettänyt työkykyni. Teen enää 5 t viikossa töitä. En yksinkertaisesti jaksa enempää. Minulla on muistikatkoja enkä jaksa ajatella enää asioita. Välillä vajoan päiväksi tai kahdeksi mustaan aukkoon. Tämän on tuo tyttö tehnyt eikä hän kadu mitään eikä ymmärrä.

Käyttäjä Minni5 kirjoittanut 13.11.2017 klo 08:36

Tyttö kuulostaa ihan tavalliselta murrosikäiseltä. Taidat olla Valopilkku2 todella henkisesti loppu. Mitä jos hakisit itsellesi jotain apua? Sairaslomaa, keskusteluapua, lääkitystä tms.

Käyttäjä Lissu86 kirjoittanut 13.11.2017 klo 11:06

Hei Valopilkku.
Tilanteesi kuulostaa hyvin raskaalta. Kertomasi perusteella kuulostaa että voisit olla sairastunut uupumukseen tai masennukseen. Oletko käynyt lääkärin luona puhumassa oireistasi? Itsesi hoitaminen on tilanteessasi tärkeintä, sinun olisi hyvä saada oma vointisi parempaan suuntaan. Miten voisit hoitaa itse itseäsi?

Mietin lisäksi, koetko saavasi tukea mieheltäsi tilanteessa? Kirjoitit kokevasi ettet lasten kasvatusasioissa saa häneltä tukea. Miten mies hoitaa lasten kasvatuksen? Onko teillä yhteiset kodin säännöt sovittuna? Jos on, pidetäänkö niistä kiinni?

Kerrot että hankaluuksia aiheuttava lapsi on 12-vuotias. Kertomasi perusteella vaikuttaa siltä että lapsikin jonkin verran oireilee joko nykyistä tilannetta tai menneisyyttä. Kerroit että taustalla on monenlaista psyykkistä ongelmaa, silloin vaikuttaa siltä että oireilua on pitkältä ajalta. Tiesitkö lasten ongelmista suhteeseen lähtiessäsi tai yhteen muuttoa suunnitellessanne? Onko sinulla biologisia lapsia? Kuinka pitkään olet lapsen lähiaikuisena ollut?

Kirjoitat että 12-vuotiaalla on vastuu käytöksestään. On todella hyvä pohtia, kuten teetkin, minkä verran lapselta voi odottaa vastuun kantamista eri asioissa, tässä tapauksessa omasta käytöksestä. Tässä iässä pienemmälle lapselle tyypillinen itsekeskeisyys yleensä vähenee, mutta hän on silti edelleen lapsi. Lisäksi kehittyminen on hyvin yksilöllistä. On tärkeää aina muistaa, että lapsi oppii sen mitä hänelle opetetaan, mutta myös sen miten asiat opetetaan. Käyttäytymismallit hyvin usein periytyvät vanhemmalta lapselle. Myös murrosikä vaikuttaa hyvin paljon lapsen, ja ehkä erityisesti tytön kehittymisen kohdalla. Keho muuttaa muotoaan, ja aika voi kaikkineensa olla hyvin pelottavaa. Ja näin erityisesti voi olla mikäli kyseessä on syömishäiriöinen lapsi. Silloin kehon muutokset voivat tuntua erityisen suurilta. Mikäli lapsi mm. on jäänyt aiemmin vähäiselle huomiolle tai tuntenut olonsa kotonaan syystä tai toisesta turvattomaksi, voi olla hankalaa luottaa muihin ihmisiin. Tämä voi näkyä erilaisina käytöshäiriöinä. Onko lapsella kontaktia psykiatriseen hoitotahoon? Se on varmasti hänen tilanteessaan erittäin tärkeää.

Kerrot pystyneesi purkamaan sydäntäsi tytölle muutamaan kertaan ja olette päässeet välillä yhteisymmärrykseen. Minua kiinnostaisi millaisista asioista pystyit purkamaan sydäntäsi.

Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivuilta https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/ voi lukea lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvää asiallista tietoa, uskoisin että tiedon lisääminen voisi helpottaa suhtautumista tilanteeseen ja lapsen oireiluun. Siellä on myös chat-mahdollisuus jossa asiantuntija vastaa lapsia koskeviin huoliin.

Toivotan sinulle jaksamista vaikeassa tilanteessa. Muistathan huolehtia myös itsestäsi. 🙂🌻

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 13.11.2017 klo 11:55

Minusta tuo ei enää kuulosta normaalilta murrosikäiseltä ja kokemusta on monesta. Murrosikäinen on kyllä usein hyvin itsekäs ja näkee vain oman napansa ja kokee olevansa maailman syrjityin olento. Ei ole turhaan sanottu, että murrosikäinen taantuu tunneälyltään alle 8-vuotiaan tasolle, sillä siltä se usein vaikuttaa. Joskus tuntuu, että jopa kolmivuotias osaa huomioida muita paremmin kuin teini. Kiroilut, ovien paiskomiset, jatkuva minä minä minä puhe ja ääretön laiskuus on tuttua. Mutta lapset ja teinit kyllä erottavat mikä on oikein ja väärin ja teinit osaavat myös manipuloida ja aiheuttaa ongelmia. Uusperheessä korostuu tilanne, missä perheen vanhempien on pidettävä yhtä ja osattava asettaa lapselle rajat. Teini voi olla mieleltään pieni apua huutava lapsi, mutta jonka avunhuudon kuulee vain bonusvanhempi, mutta biovanhempi on sokea pelätessään lapsen ja exän reagointia mikäli hän puuttuu tilanteeseen ja mielummin valehtelee itselleen, että lapsen käytös on normaalia. Tämä sokeus jatkuu usein kunnes on jo liian myöhäistä puuttua tilanteeseen ilman lisäongelmia. Käytöshäiriöt menevät myös alueelle, joka on niin herkkä, että niistä puhuminen ei taida yleensä onnistua. Meillä ainakin se menee heti vertailuksi kumman lapsella se käytöshäiriö on jos puheeksi nousee puolison lapsen selvät ongelmat. Siinä ei ole mitään järkeä, sillä sillä tavalla ongelmiin ei pystytä koskaan puuttumaan ja nyt useamman lapsen kohdalla ongelmat ovat kasvaneet jo suuriksi kun niihin ei ole voitu tarttua ajoissa. Siksi on hyvä, että kuvailtua huonoa käytöstä ei tule hyväksyä, ei teiniltä tai keltään. Edelleen olen osaksi sitä mieltä, että kyse ei ole lapsen ongelmasta, vaan vanhempien, joiden tehtävä on kasvattaa lasta ja rajojen avulla osoittaa mikä on oikein ja väärin. Jos vastuu jää lapselle, se on kuin arpapeliä minkälaiset säännöt hän elämälle laatii. Minä olen taipuvainen myös leimaamaan yhden perheemme lapsista psyykkisesti sairaaksi, hänellä vuorottelee depressiiviset ja maaniset kaudet, hän testaa ja tutkii toisten tunteita - mikä saa toiset itkemään, hermostumaan tai suuttumaan. Häneltä puuttuu täysin empatiakyky, eikä ole koskaan pyytänyt mitään anteeksi. Hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi kun jää kiinni varkauksista tai valheista tai kun joutuu tekemään kotitöitä. Hänellä on aina selitys valmiina miksi ei voi nyt tehdä mitään. Ja hän ei ole lapsista ainoa jolla on ongelmia, mutta muilla ne on lievempiä ja ne on selvästi periytyneitä ongelmia, sekä geneettisesti, että sosiaalisesti.

Kiitos Serpentiini kun avasit tilannettasi lisää. Mielestäni kuvasit hienosti tilannettasi ja valintojasi. Koen monessa asiassa samankaltaisuutta. Olen itse tullut siihen päätelmään, että perinteinen parisuhde ei ole minulle toimiva malli. Se tukahduttaa minut. Välitän ihmisistä ja haluan luottaa ihmisiin, mutta samalla olen myös hyvin varautunut. Rakkaus ja seksi ei ole minulle synonyymejä, seksuaalisesti olen hyvin avoin ja tiukka monogamia on ajatuksena ahdistava, vaikka olen sitä noudattanut. Senkin taustalla on lähinnä pelko. Minulle parisuhde on suuressa määrin mielen tasolla tapahtuvaa luottamusta, avoimmuutta ja rehellisyyttä. Henkinen pettäminen on pahinta mitä minulle voi tapahtua. Ehkä myös siksi minun olisi vaikea ylläpitää suhdetta henkilöön, joka pettää. Mutta ei tämä maailma ole mustavalkoinen, jokainen tilanne on erilainen ja ulkopuolelta on aina helppo tuomita ja tietää mikä on oikein ja silloin puhumme järkiasioista, ei tunnetason asioista.

Käyttäjä mariella kirjoittanut 13.11.2017 klo 15:06

Hei 🙂🌻
Minä olen kasvattanut 7 lasta täysi-ikäisiksi ja sillä kokemuksella sanoisin, ettei tuo 12-vuotiaan käytös ole normaalia edes murrosikäisen käytökseksi. Lapsi selkeästi oireilee jotain ja siksi hänelle pitäisi hakea ammattiapua mahdollisimman pian.
Ja mitä lapsen isään tulee, niin hänen pitäisi vetää yhtä köyttä kanssasi kasvatukseen liittyvissä asioissa. Sinun roolisi ei saa olla lapsen sylkykuppina oleminen 😞
Meillä on eletty monta murrosikää läpi, eikä niihin ole kuulunut tuollainen käytös. Tietysti on ollut kapinointia sääntöjä kohtaan mutta tilanteista on selvitty asiallisella käytöksellä.
En yhtään ihmettele sitä, että olet jo henkisesti lopussa tuollaisessa tilanteessa.
Lapsen isän tulee nyt jo viimeistään ottaa kunnon vastuu kasvatuksesta, muuten tilanne menee vielä pahemmaksi.
Ja ottakaa se ammattiapu tähän kuvioon mukaan. Joko koulukuraattori tai psykologi osaa hoitaa lapsen ongelmallista tilannetta.