Itse käytin ennen mirtatsapiinia, vaihtoin koska lihoin 12kg kuukaudessa. Lääke sinänsä ei lihota, mutta näläntunnetta ei ole. Väsyttävä vaikutushan tuolla on, mutta itse en koske siihen enää. Itsellä lääke oli nukkumisongelmien lisäksi masennukseen.

Amassados: toivottavasti saat apua unettomuuteesi. Kun pystyy nukkumaan, on helpompi ratkaista muitakin ongelmia. Tsemppiä!

Muistaakseni kokeilin samaa lääkettä joskus uniongelmiini, mutta vaikutus oli jostain kumman syystä päinvastainen. 🙄

Mulle puolikas 30mg:sesta ja gramma pitkävaikutteista melatoniinia, joka on sitä perusmelatoniinia parempi antamaan unta siellä 5 tunnin päässä ja on täysin luonnontuote, vaikka onkin reseptillinen, ovat toimineet hyvin.

Mirtazapiinissa sitten 15 mg:sen puolikas on vielä tehokkaampi kuulemma unenantajana, mutta siinä jää se mieltä hoitava puoli pois.

Ootko muuten jättänyt alkoholin täysin tai ihan minimiin? Mulle lekuri painotti sitä, että ei se heti vaikuta, jos yhden oluen ottaa, mutta voi sekottaa rytmiä tai tunnetiloja yllättäen päivän tai parin päästä. Itse rajoitin alkuaikoina alkoholin aivan miltei olemattomiin, ja toissailtana kun otin alkuillassa ruualle lasillisen viiniä, ja illemmalla myöhäisellä yhden jallupaukun, niin kylläpä se vaikuttikin yllättäen ehkä juuri eiliseen mielenmyllerrykseeni. Jännää oli itellä todeta, miten hankalaa oli jättää lasillinen punaviiniä tai puolikaskin pois ruualta, kun olin siihen pieneen nautintoon tottunut. Ryyppäjäisissä en ole ollut piiitkiin aikoihin eikä niitä olekaan ikävä.

Suosittelen lekurin kuuntelemista ja tenttaamista. Mirtan vaikutuksen alkaminen kestää pari kolme viikkoa, joten kiltisti vaan popsimaan, ne on todettu auttavan ja sivuvaikutukset taitaa hävitä parissa viikossa, jos niitä on. Mulla ei hirveää ruokahalun nousua ole ollut, mutta olen huomannut syöväni terveellisemmin myös kun on ollut oikeaa nälkää.

Kyllä ihmissuhdekriisi on varteenotettava kriisi kun se kolahtaa kohilleen ja kun on ollu jonkun kanssa tosissaan ja mönkään menee. Mitä sitä kieltämään. Se on elämää, ja joskus se kolisee jokaisella. Ja siitä selvitään sitten pikkuhiljaa. Lääkkeillä nukkuminen on sillä tavalla hyvä asia, että se auttaa selviämään päivästä toiseen, kun tulee nukuttua ja lisäksi aivot saavat siitä päällä olevasta stressi-kriisi-prosessointitilasta sentään sen 7 tunnin tauon ennenkuin tunteiden taistelu taas alkaa vähetäkseen pikkuhiljaa sitämukaa kun tekee oivalluksia ja aikaa kuluu kipeistä asioista.

Sitten lopulta jossain vaiheessa ollaan kaikki voittajia, itsemme voittajia jollain tavalla. 🙂🎂

Eilen oli järkyttävän vaikea päivä. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa jollakin tavalla edellisiä helpompi, sillä en itkenyt valtoimenaan koko valveillaoloaikaa. Enkä saanut itkukohtausta, vaikka näin taas miehen ja hänen ilkeilynsä oli tarkoituksella riidanhakuista ja satuttavaa.
Olenko pääsemässä tilanteen yläpuolelle? Pois altavastaajan asetelmasta?

Olen huomannut, että keskustelumme kiertää aina samaa kehää. Eilen kuitenkin tajusin, että minun ei tarvitse sietää sitä enää. Hän on valintansa tehnyt pettämällä ja lopulta muuttamalla pois yhteisestä kodista. Edelleenkään ei mielestään ole tehnyt mitään väärää. Nauroi pilkallisesti päin naamaa, että koska minä olen ollut niin masentunut niin hänellä on ollut oikeus tehdä mitä on tehnyt, ja että nyt lopputulos on tässä. "Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa", oli hänen loppulauseensa. "Antaa tulla lunta tupaan vaan, minä en periaatteistani luovu."

Voi miten helppoa olisi jättää kaikki vain taakse, kuten hän. Kysyin kauanko aikoo paeta asioiden selvittämistä ja pitää tätä tilannetta avoinna joka suuntaan. Kuulemma niin kauan kuin haluaa. Minun ei ole pakko suostua sellaiseen eikä olla kynnysmattona tai astinlautana mihinkään. Vaikeus tässä on silti se, että talo on yhteinen. Samoin tästä maksettava loppulaina. Nyt mies tulee tänne miten haluaa ja milloin haluaa, ja hakee täältä tämän tästä tavaroitaan vanhempiensa kotiin, jossa nyt siis asuu. Kerroin hänelle etten pidä siitä ja että minulla on oikeus olla kohtaamatta häntä. Ei kuulemma ole. Vetipä taas poliisikortinkin mukaan. "Soita poliisille, ei nekään mulle mitään mahda. Talo on puoliksi minun."

Ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon olen kuitenkin nukkunut! Hassua, että olen tosi väsynyt, vaikka unta riitti ilman heräilyä 7 tuntia ja siitäkin vielä torkkuen neljä lisää. Olen iloinen siitä. Tänään tapaan taas työterveyspsykologin, jonka kanssa on nyt tapaamisaikoja sovittu melko tiiviisti. Sairausloma jatkuu kuun loppuun.

Hei,

Amassados, onpa rankka tilanne, ei noin nujertavaa tilannetta pidäkään sietää, joku muutos tuohon täytyy yrittää saada. Voitko keskustella miehesi vanhempien kanssa? Ilmeisesti miehesi on sellaisessa tilassa, että hän ei osaa ottaa tunteitasi mitenkään huomioon, hänellä on vain oma haluaminen.

En osaa muuta kuin toivoa, että saat apua ja muutettua tilannetta ja toivoa että jaksat hetken kerrallaan.

Beren kirjoitti 11.3.2014 10:31

Voitko keskustella miehesi vanhempien kanssa? Ilmeisesti miehesi on sellaisessa tilassa, että hän ei osaa ottaa tunteitasi mitenkään huomioon, hänellä on vain oma haluaminen.

Viikko sen jälkeen kun mieheni oli muuttanut vanhempiensa luo (huom! tosiaan nelikymppinen mies eikä mikään teinipoika!) soitin hänen äidilleen. Olin aina pitänyt välejämme lämpiminä ja läheisinä. Mielestäni minulla oli ihana anoppi, jolle oli tähän asti voinut puhua mistä vain. Luurin toisesta päästä tuli kuitenkin kylmää vettä niskaan. Jäätävällä äänellä kysyttiin "mitäs sulla on asiaa". Kerroin, että haluaisin puhua tästä tilanteestamme ja että olen järkyttynyt asioiden tilasta.

Anoppi totesi poikansa olleen riittävän kauan pitkämielinen jatkuvan masennukseni kanssa ja että kotiin saa aina tulla. Kerroin, ettei tähän tilanteeseen ole syynä minun masennukseni vaan se, että se on aiheutunut mieheni (eli hänen poikansa) uskottomuudesta. Suuttui aivan järkyttävästi ja huusi ettei ikinä usko sellaisia asioita pojastaan. Että kyllä hän poikansa tuntee. On kuulemma uskollista tyyppiä. Ettei pidä uskoa sellaisia asioita tosiksi jos joku kylällä puhuu.

Tämä tie ei siis johtanut mihinkään ja sieltä en tule apua saamaan. Näen, että ainoa vaihtoehtoni on muuttaa pois tästä yhteisestä talosta. Se tulee olemaan erittäin kipeä asia, koska kaikki mitä olen tänne tuonut, olen tuonut sillä ajatuksella, että tässä on yhteinen tulevaisuutemme. Nyt sitä ei enää ole. Sen tajuan nyt. Ilman Fisherin erokirjaakin (tilasin sen muuten tänään 😉 ) taidan silti kulkea kohti valoa tunnelin päässä.

Hei 🌻🙂🌻
Järkyttävää, että anoppisi suhtautuu asiaan tuolla tavalla.
Minä kerroin omalle anopilleni mieheni eli hänen poikansa uskottomuudesta ja sain empatiaa.
Anoppi piti tekoa todella vääränä ja myöhemmin soittikin miehelleni ja puhutteli hänet asiasta ilmaisten paheksuntansa.
Ikävää, ettet saanut tarvitsemaasi tukea 😑❓

Ps. Minä käytän mirtaa ja parin kuukauden käytön jälkeen painoni on vaan laskenut, eli ei se lääke kaikkia lihota. Ja parempi, että saa nukutuksi, silloin mielikin on virkeämpi.

Eilen oli ensimmäinen päivä kun en itkenyt koko päivänä kertaakaan, mitään. En, vaikka näin taas miehen. Olen jotenkin onnistunut nostamaan itseni tämän kaiken ulkopuolelle ja tehnyt itselleni selväksi, että tästä eteenpäin tärkeintä on vain minä ja oma hyvinvointini.

Olen tässä parisuhteessa ollut alusta asti alistuja ja myötäilijä. Antanut kaiken periksi, en ole uskaltanut vaatia mitään siinä pelossa, että mies jättää minut. Myin oman asuntoni muuttaaksemme yhteen. Vaihdoin työpaikkaa. Muutin täysin vieraalle paikkakunnalle monen sadan kilometrin päähän perheestäni ja sukulaisistani. Luovuin jopa lemmikistäni, jotta mies saisi pitää omansa. Samoin huoltajuusjärjestelyt edellisestä suhteestani toteutui epäsuorasti miehen vaatimusten mukaan. Olen luopunut niin paljosta ja rakentanut uutta elämää tämän suhteen varaan. Rakentanut yhteistä tulevaisuutta. Yksin, sen olen nyt tajunnut.

Se kaikki on nyt romahtanut ja alan ymmärtää, ettei tästä tule enää mitään. Olen mieheltä kysynyt eikö hän näe tätä panostusta. Miksi ei anna sille arvoa? "Se on ollut sinun oma valintasi, itsepä olet halunnut tänne tulla", hän vastaa. Mikä hänen panostuksensa on ollut? Se, että on "ottanut" minut saman katon alle ja sietänyt masentuneisuuttani.
Ja sillä on oikeuttanut pettämisensä ja jatkuvan ulkopuolisen seuran haun.

Oikeasti se on aika säälittävää. Ja sekin ettei halua kohdata omia demonejaan oppiakseen niistä ja kasvaakseen paremmaksi ihmiseksi. "Naiset eivät minun silmilleni hypi", on hänen vakiolauseensa jos pitäisi tehdä kompromisseja tai edes pieniäkään myönnytyksiä mielipiteissään. Tai edes myöntää olevansa väärässä. Sellainen on ollut meidän suhteessamme aivan mahdottomuus. Meillä mies ei ole ollut koskaan väärässä. Ei edes pettäessään minua! Sekin on johtunut minusta. Ei siis hänen syytään lainkaan...

Psykologilla käynnit ovat selkiyttäneet ajatuksiani siinä määrin, että olen jo päässyt pois siitä hirvittävästä sumusta, jossa vaelsin eron jälkeiset viikot. Olen saanut nukuttua (nappuloilla tosin, mutta kumminkin) ja vähän syötyäkin. Sairauslomani jatkuu kuun loppuun ja sekös miestä raivostuttaa. Olen kuulemma laiska ja vedän kaiken lekkeriksi kun en "viitsi" edes töihin mennä. Näinhän asia ei ole, mutta jos tämä on se minkä mies minussa näkee, onko realistista edes kuvitella tällä suhteella olevan enää mitään toivoa? Ei minusta.

Hei,

"Arvon mekin ansaitsemme". Lämminverinen+, olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että vanhaa suhdetta pitää ensiksi yrittää parantaa. Vaikka myöhemmin eroaisikin, on hyvä, että vanha suhde on käsitelty loppuun. Suhteen parantaminen vaatii kuitenkin molempien panosta ja sinun tilanteessasi et saa mitään arvostusta mieheltäsi. Miehesi pyrkii hallitsemaan sinua nujertamalla. Ei se ole parisuhde, se on omistussuhde.

Toivotan voimia, jotta jaksat huolehtia hyvinvoinnistasi.

Tunteiden vuoristoradassa ollaan.
Lauantaina olisi yhteinen meno, joka on sovittu jo aikoja sitten ja jota ei oikein voi perua kuin sairastapauksessa. Mies haluaa perua. Alusti sitä jo viime viikolla alkamalla puhua perumisesta. Toista tietä sain selville, että oli ollut sopimassa tämän uusimman naisen kanssa treffejä viime viikolla, mutta naiselle ei sopinut kuin tämä tuleva perjantai/viikonloppu, koska asuu melko kaukana. Nyt sitten mies haluaa perua meidän menon päästäkseen treffeille. Tottakai.

Olen raivoissani ja samalla pettynyt itseeni. Että täällä minä vaan olen ja odotan miehen paluuta kun toisella ei ole aikomustakaan muuttaa käytöstään. Miksi ihmeessä ihminen on näin tyhmä, että alistuu olemaan toisen kynnysmattona?!😭

Ahdistuskin on taas palannut ja istun jälleen tärisemässä ja palelemassa. Tiedän mihin mies on treffinsä sopinut. Pitäisikö mennä paikalle ja sanoa muutama valittu sana, molemmille?

Hei,

Tuli luettua luettua useampi viesti ja liian kiireellä vastattua. Edellinen viestini oli tietysti kommentti Amassadoksen viestiin, ei Lämminverisen. Pahoittelen.

Eilen illalla sain vahvan tunteen, että tänään on lähdettävä jonnekin. Sama tunne on yhä.
Tiedän, että tulen törmäämään miehen jos lähden illalla ulos, mutta voinko antaa tämän ihmisen lamauttaa minut kotiin? Miksi istuisin kotona itkemässä ja odottamassa asioiden palaavan ennalleen kun en edes itse sitä enää halua?

Helemi kirjoitti tuolla toisessa ketjussa hyvin, että sunnuntaita elää vaikka itse pääperkeleen kanssa, mutta tavallinen arki tavallisen ihmisen kanssa on pirun vaikeaa. Niin se kai on. Siitä mieheni on koko ajan syyttänyt minua. Että arkielämä kanssani ei suju, koska olen niin masentunut. Tällä on myös oikeuttanut omat tekonsa.

Olen alkanut myös herätä tähän lauseeseen toisella tavalla. Eikö masennus ole sairaus? Minkälainen ihminen hylkää puolisonsa sairauden hetkellä? Haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, johon ei voi luottaa vaikeiden aikojen koittaessa? Emme ole luvanneet papin edessä rakastaa "in sickness and in health", mutta kyllä parisuhteen pitäisi kestää sitä ilman seurakunnan aamentakin.

Tällä hetkellä olo on uskomattoman hyvä ja vahva. Katsotaan onko se sitä iltaa kohti kun pitäisi alkaa laittautua ja suunnata ulos ihmisten pariin...

Anteeksi en ole ikinä ennen seurannut tätä keskustelupalstaa joten en tiedä jos on joskus aiemmin jo tullut ilmi... Mutta oliko masennus olemassa jo ENNEN miehen tapaamista vai vasta parisuhteen myötä..?

Ja en väitä tietäväni mistään mitään mutta näistä kirjoituksistasi tulee todella vahvasti mieleen että miehesi saattaisi olla narsisti...

Jokatapauksessa VOIMIA! Ihanaa että oivallat; Sinun ei tarvitse sietää yhtään huonoa kohtelua, Sinun ei todellakaan tarvitse olla kenenkään kynnysmatto! Sinua tulee kohdella arvostavasti ja kunnioittavasti, olet arvokas ihminen ja ansainnut vain lempeää kohtelua! Ja jos joku sanoo sinulle asioita jotka satuttavat sinua ja saavat sinut tuntemaan ahdistusta tai surua, hän on silloin toiminut väärin eikä hänellä ole mitään oikeutta tehdä niin!

Jaahas ystävät, tämä daami on edelleen siinä uskossa, että aikoo radalle uskaltaa.
Täällä vaan nuo vaihtoehdot on kovin vähäiset, joten olen lähes satavarma törmääväni mieheen illan aikana. Jostain syystä tämä ajatus saa melkein oksennusreaktion kaltaisen olon aikaan. Siis jo kohtaamisen ajatteleminen saa aikaan fyysisen pahan olon. Lienee asiaan kuuluvaa?

Pöllöhuuhkaja, miten selvisit exäsi kohtaamisesta baarissa? Kerroit omassa ketjussasi sosiaalisesta halvaantumisesta tai jotain sinne päin. Hassua, että ryven tunteiden ristiriidassa. Tavallaan oikeasti haluan lähteä ulos nauttimaan perjantai-illasta. Ehkä vähän tanssimaankin. Silti pelkään kuollakseni miehen pilaavan hyvän tuuleni ja olisin valmis jopa jäämään kotiin välttääkseni sen tunteen. Ihan hullua. Sosiaalisesti rampautunut olen minäkin.

Olen tänään myös tehnyt muita asioita itseni hyväksi. Itseäni piristääkseni värjäsin tukan ja laitoin myös tekstiviestin eräälle henkilölle, jonka kanssa en ole miehen vuoksi voinut pitää mitään yhteyttä. Tuntuu hyvältä tehdä asioita, jotka ovat vain minulle. Kunpa selviäisin hengissä tästä illasta. Minulla on tunne, että tämä voi olla käänne johonkin niin paljon parempaan.
Pitäkää peukkuja!🙂🎂