Trauman jakama ihminen

Varoitus – kertomani sisältää kuvauksia raa’asta väkivallasta, joten älä lue, jos aihe on liian rankka.

Minulla on hirvittävän vaikeita traumoja taustalla (lapsuusiässä) ja kärsin kamalasta ahdistuksesta sekä sellaisesta… ikään kuin persoonan jakautumisesta. Asioista puhuminen on vaikeaa ja en haluaisi osittain puhua näistä. Lapsena/nuorena emme myöskään saaneet kertoa näistä asioista kellekään, joten kaikki piti pullottaa sisään. 

Biologinen äitini on ja oli pelottava. Hän uhkaili usein perhesurmalla tai itsensä tappamisella. Äiti kokonaisuutena on minulle valtava trauma ja en puhu hänestä mielellään. Käsittelin asiaa sillä tavalla, että olen kieltänyt hänen olemassa olon. Jos äidistä edes puhutaan niin saatan mennä paniikkiin. Olin n. 11-vuotias kun olin hänen kanssaan yksin kotona. Hän riehui, paiskoi keittiön kaappeja ja sanoi lähtevänsä tappamaan itsensä läheiselle tielle – että hyppää siellä rekan alle. Olin kauhuissani ja kauhu valtasi kehon. Yritin puhua häntä rauhoittumaan. Asetuin esteeksi oven ja hänen väliin, mutta tajusin, että meillä on takaovi ja etten pystykään estämään häntä. Koitin pitää häntä rauhallisena. Poistuin ulos lyhyesti soittamaan isälle, että tulisi kotiin, koska en pärjää hänen kanssaan. Lopulta isä tuli. Siitä alkoi luonnollisesti tappelu, koska he tappelivat aina. Minä menin autotalliin, jossa tärisin ja hyperventiloin. 

Vastaavia tilanteita oli paljon – yöllistä itkua, huutamista, autolla pakenemista. Äiti uhkaili myös polttaa meidät elävältä ja muuta mukavaa. Tilanteita ei pahoiteltu, käsitelty tai korjattu. Minä aloin lopulta nukkua siten, että kasasin huoneeni oven taakse esteitä joka ilta ja otin puukon sänkyyni. Tämä siltä varalta, että jos äiti hyökkää kimppuuni yöllä. Nukuin näin monta kuukautta. 

Isäni ja äitini riitelivät AINA. Riidat kestivät päiväkausia ja se ei ollut mitään normaalia riitelyä vaan täysin järkyttävää. Minä pakenin milloin minnekin. Joskus oli aikoja kun piti itse pitkälti huolehtia itsestään eli syömisestä jne, koska ei heitä kiinnostanut tai he ei muistaneet, että me ollaan olemassa. Käytiin sitten vaan hakemassa ruokaa jääkaapista ja mentiin syömään sitä asuntovaunuun. Isä kävi vilkaisemassa meitä ja sitten palasi sisälle huutamaan. Kolmen päivän huutamisen jälkeen häneltä oli usein ääni poissa.

Koulu oli minun turvapaikka. Rakastin koulua, koska siellä sai olla rauhassa. Valmistuin ylioppilaaksi, vaikka en voinut kunnolla lukea kokeisiin riitelyltä. Ylioppilasjuhlassani äiti paistatteli lyyra rinnassaan. Julkisuuteen emme saaneet puhua siitä mitä kotona on. Äitini oli herran enkeli työpaikallaan. Kuulemma ”ihana ihminen”. Isäni taas oli ja on luonteeltaan dominoiva, alistava ja sellainen, että hänessä ei ole mitään vikoja. Hän vaati meiltä täydellisyyttä ja paha olo piti purkaa mm. urheiluun. Kuvailisin isääni… sellainen uppiniskainen ja umpimielinen, sovinistinen ja yhteiskuntavastainen. Äärimmäisen vaarallinen, jos et ole hänen puolellaan asioissa. Hän ei ota vastaan kritiikkiä ja alistaa mielellään kaikkia. Hän on julkinen hyväntekijä, mutta erittäin vaikea oikeassa elämässä. 

Aikuisiällä välimme ovat vaikeutuneet isän kanssa. Yritän pysyä hänestä kaukana.

Minulle vaikeinta on tämä traumojen aiheuttama jakautuminen. Se, ettei kukaan tavallaan usko tai tiedä traumojeni syvyyttä tai usko sitä minun puolta. Vanhempani ovat olleet mulle koko mun elämän ajan hätätilaa aiheuttava parivaljakko. Siis on ollut hengen lähtemisen pelko. Aikuisiällä minua on uhkailtu sillä, että minulle jätetään velkoja, on vaadittu oikeuteen todistamaan toinen toistaan vastaan ja on vaadittu kiitosta jostain minulle jätetystä metsäpläntistä (jonka hallinta on pidetty itsellä, jotta minulla ei ole siihen mitään oikeuksia). Sitten isäni haukkui minut lyttyyn (käytti samoja sanoja kuin silloin kun puhuu äidistäni) ja uhkaili minua sillä, että ”poistaa minut tontilta”, koska kuulemma riitelen. Minua on peloteltu erilaisilla mielikuvilla, että mitä he seuraavaksi keksivät tai mitä kotona tulee tapahtumaan. 

Kaiken seurauksena olen täysin traumatisoitunut. Vaikeinta on, että julkisuuteen he näyttelevät aivan erilaiset roolit. Jos kumpaakaan on myöhemmin vastuuttanut asioista niin valtava raivo on sieltä noussut. Isästä ei yksinkertaisesti saa sanoa mitään huonoa. Hän on vain pyhä ja hieno ihminen ja tätä pitää hokea julkisuuteen. Kun olen kieltäytynyt hokemasta tätä niin isä on katkera.

Joskus haluaisin kertoa koko maailmalle totuuden meidän elämästä. Kirjoittaa julkaisun/julkaisuja someen, kirjoittaa kirjan. Kertoa kaikille, että minulla on oma kokemukseni ja millaista se oikeasti oli. Se tuntuu melkein uhkarohkealta. Olen ollut hirveän ahdistunut heistä koko elämäni, sairastumiseen asti. Nykyisin olen tosi sairas. Jos kertoisin oman versioni asioista, on melko varmaa, että isäni kiistäisi sen ja voihan se olla, että sieltä lähestyttäisiin kunnianloukkaussyytteen kera. Toisaalta olen ollut niin kypsä kaikkeen ja menettänyt elämässäni lähes kaiken, että vankilaan meneminenkään ei tunnu enää missään. Jos se sen vaatii, että saan puhua omalla äänelläni niin mikä ettei, voin käydä istumassa tuomion. Isäni on riidellyt oikeudessa koko elämänsä ajan, joten oikeusprosessit ovat hänelle harrastus. Hän on myös hyvin jyrkkä siinä, että hänen täytyy asioissa ”voittaa”. Se onkin mennyt hänellä kaiken edelle elämässä. Tiedän, ettei hän koskaan tule ottamaan vastuuta elämänsä teoista.

Minulla ei ole ollut tarvetta ”kostaa” heille. Olen antanut paljon anteeksi ja myös ymmärtänyt heidän kyvyttömyyttä. Äitiäni kohtaan en oikeastaan edes tunne mitään vihan kaltaista tunnetta. Olen halunnut mennä elämässä eteenpäin ja olla olematta uhri. Olen ottanut heihin etäisyyttä. Toivoin suhdetta isään, mutta joka kerta kun kohtaan häntä, hän alkaa riehumaan, joten välttelen häntä. Jos kirjoittaisin kirjan, en kirjoittaisi sitä kostomielessä. Lapsuuttani ei saa enää takaisin, siihen aikaan ei pääse enää takaisin. Kirjoittaisin sen siksi, että tulisin kuulluksi. Ja ehkä osittain siksi, että paljastaisin isäni. Mutta ainut ihminen, jolle minun tavallaan tarvitsisi hänet paljastaa, on hänen uusi naisystävä, jolle hän näyttelee jotain roolia. En kykene tapaamaan heitä juuri siksi, koska kun tämä nainen on läsnä niin isä on täysin erilainen ja kun jäämme kahden, hän haukkuu minua. Hän on ikään kuin kiusaaja piilossa. Ja minä en jaksa tätä enää. Tämä nainen taas elää jossain sumussa ja on lisäksi isäni alistama. Julkisesti isäni ”haluaa minulle hyvää” ja ”haluaa auttaa”. MITEN hän voi minua auttaa, kun juuri hän on se joka tekee minut sairaaksi? Ja se auttaminen – se on aina sitä, että olet hänelle kontrollissa. Hän ei halua nähdä minua oikeasti sellaisena mitä olen vaan hän ”auttaa” sillai kun hän määrää. Vastalauseita ei saa olla tai olet ”kiittämätön”, huono ihminen. Toki me kaikki lapset olemme huonoja ihmisiä, ihan sama miten meillä menee, koska hänen on pakko alistaa kaikki. 

Varmaan se kaikkein isoin asia, mitä tarvitsisin/kaipaisin, olisi isän turvallinen syli. Mutta kun hän ilmoitti olevansa valmis käymään minuun käsiksi (poistaa minut tontilta) niin sinne hävisi se tunne siitä, että siellä olisi turvassa. Koko lapsuuteni seurasin sivusta sitä riehumista enkä edelleenkään ole siltä turvassa.

On ollut hetkiä, joissa mietin, että ainut paikka, jonne voin mennä, missä vanhempani eivät voi minua enää kiduttaa, on kuolema. Siellä saatan viimein saada rauhan.