Se taisi olla siinä..

Se taisi olla siinä..

Käyttäjä korppi83 aloittanut aikaan 24.02.2014 klo 20:10 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 24.02.2014 klo 20:10

Kuukausi sitten mies käyttäytyi omituisesti. Kysyin painaako joku. Sanoi, että on hieman ahdistunut suhteessamme. Nyt kaksi päivää sitten mies sanoi yhtäkki, että haluaa muuttaa pois ja ei rakasta minua, katsoo minua halveksien. Meillä oli aivan samanlaista käytöstä 2 vuotta sitten kun mies petti, siitä vuosi taakse päin petti ensimmäisen kerran. Olen antanut anteeksi, mutta miehen mielestä en voi unohtaa. Sanoi minulle, että hänen paikkansa on täällä ja rakastaa minua, että minun toipumiseen voi mennä vaikka 7 vuotta, hän auttaa. Selvitimme asian ja syyt tapahtumaan.

Periaatteessa haluaisin tehdä mitä tahansa vielä, että voisi meillä olla jotakin yhteistä. Meillä on kolme lasta, joista pienin ei varmaankaan muista meitä yhdessä. Ehdotin miehelle, että josko hän muuttaisi pois vähäksi aikaa. Jotenkin hän vain haluaisi olla yksin. Hän on aina ollut tietotekniikan parissa viihtyvä ja siihen on joskus mennyt monia tunteja. Olen kestänyt, koska se on ollut harrastus. Harvoin teimme perheenä mitään, joskus jos ehdotus tuli minulta, eikä koskaan itse ehdottanut mitään.

Meillä on aika hektistä elämää, pojalla on ADHD ja muutenkin haastava, lapsilla on melkein joka arki päivä harrastuksia. Kysyin ahdistaako perhe-elämä. Ei kuulemma johdu lapsista, itse ainankin tiedostan, että rankkaa on pojan sairauden takia. Eli se olen minä joka ahdistaa, mutta mies ei osaa eritellä, että mikä minussa. Epäilen, että jos olisi jotain sutinaa taas, mutta en ole saanut käytöstä kummempaa osviittaa asiaan. Ellei sitten ole ottanut sairauslomapäiviä.

Ehdotin miehelle, että josko voisi olla työuupumusta ja ahdistukseenkin on lääkkeitä. Mies ei usko, että kukaan voisi sanoa mitään mikä auttaisi, koska hänellä on oma mielipide. Hänestä kaikki masennuslääkkeet ja muut sellaiset on ihan humpuukkia. Harmi vain, että itse käytän masennuslääkettä, josta mies ei tosin tiedä (ihan vain siksi, että tiedän hänen kantansa asiaan). En tiedä mitä tehdä.

Meillä on omakotitaloa ja mies sanoo, että voin jäädä tähän. Haluaisin itsekin jäädä. Minulla on määräaikainen työsopimus, kuten hoitoalalla yleensä. En tiedä saisinko lainaa. Asunnon arvo on nyt suurempi kuin ostaessa, mutta mies harkitsi sitä, että jos ei tarvisisi maksaa elatusmaksua, niin se lyhentäisi velkaani hänelle. Jo tämä olisi helpottavaa, että voisin jäädä tänne, ei lapsilla koulut ja kaikki muuttuisi. Mies tekee kolmivuorotyötä ja tietty työn luonteen vuoksi odottaa, että minä hoidan lapset. Ja olen lapsillekin luvannut, että ollaan aina yhdessä. Itse olen arkipäivät töissä, joskus voi olla että työ vaihtuu ja teen itsekin kolmivuorotyötä. Se on taas sen ajan murhe.

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 01.03.2014 klo 11:16

Kiitos taas kamut!

Kävin eilen siellä päivystyksessä, pääsin juttelemaan. Oli hyvä keskustelu. Hoitajat vaikuttivat olevan ihmeissään miehen käytöksestä ja kysyivätkin, että onko tuollainen mielestäni aikuisen ihmisen käytöstä. Kysyivät vielä, että muuttuisiko meidän elämässä olennaisesti joku, jos ei oltaisikaan yhdessä. Lisääntyisikö minun tekemäni työt? Silloin tajusin, että vaikka mies osaakin olla ihana ja tekee asioita kun pyydetään, olen kuitenkin tehnyt asioita yksin, koska toinen on aloitekyvytön (saamaton).

Illalla oltiin kaupan parkkihallissa, siellä mies sanoi, että on jo 5 vuotta ajatellut, että olisi parempi erota. Ei siis kokoajan, mutta välillä. Sanoin mitä minulle eilen päivystyksessä sanottiin: "Parisuhteessa on aaltoliikettä." Totta on, että en itsekään aina ole iloinen suhteessamme, mutta en ole kyllä ketään tavannut joka olisi 100% ajasta tyytyväinen. Mies puhui todella rumasti ja sanoi, että jos alan hankalaksi hän pitää huolen, että tähän taloon ei jää kukaan, ei hän tai minä. Mikä oli mielestäni aika itsekästä sanoa, kun ajatellaan lapsien parasta. Hankalaksi alkaminen olisi sitä, että minä en suostuisi edelleen katsomaan kalenterista hänen työvuorojaan ja sen mukaan järkkäämään esim. lasten asioita.
Yhtäkkiä siinä ollessaan mies sanoi, että aja jonnekin missä pääsee ulos (on alkanut tupakoida taas tämän kriisin aikana). Mentiin se kävi tupakalla ja ääni oli taas eri kellossa. Alkoi vihdoin luetella asioita, jotka minussa ärsyttävät. Päästiin jo puhumaan siitä, että jos vaikka mentäisi keskustelemaan jonnekin. Päivystyksessä kerrottiin, että kunnalla on joku hanke, jonne voi mennä keskustelemaan lasten asioista ja miten mahdollinen ero vaikuttaa, ennen varsinaista eroa. He voivat sieltä kuulemma soittaa miehelle, että jos peruu niin aika outoa on, jos ei halua omista lapsista keskustella. Mies jopa silitti kättäni, ajattelin, etten voi olla niin ällöttävä. Sanoin, että ajetaan kotiin. Mies menee koneelle tekemään omia juttuja ja minä hoidan lapset peteihin. Menin suihkuun, seurasi sinnekin (ei koskenut). Menin sohvalle ja istuttiin siinä. Käytiin nukkumaan (oli muuten eka kerta, kun ei suukoteltu koko päivän aikana meidän suhteen aikana). Aamulla oli taas toinen ääni kellossa, heti alkoi ahdistaa. Sanoi, että eilen oli ihan ok, kun vain oltiin. Vähän kuulemma alkoi ahdistaa, kun tulin (muka) iholle. Puhuin, että on vaikeaa olla, kun en tiedä milloin voi koskea. Mies sanoi, että rutista vaan. Kysyin sen jälkeen miltä tuntui, sanoi että ihan vaan rutistukselle. Kysyin, että eikö sekin ole hyvä jos ei ällöttävälle tuntunut. Ei vastannut mitään. Olen vain jotenkin voimaton, kun ääni muuttuu kellossa niin usein.

Sitä en tiedä miksi mies on täällä? Jos oikeasti haluaa mennä, niin nukkuu vaikka autossa. Toisaalta tiedän, että jos tämä talo myytäisi, minulle jäisi siitä rahaa hyvällä onnella 25000e. Sillä voisi saada jo uuden asunnon, ainoa on, että lasten koulu vaihtuisi.

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 01.03.2014 klo 20:51

Olen ihan pihalla. Tänään on ollut helpompi päivä, jollakin tavalla. Lähdin pienimmän kanssa leipomoon, samalla ostin lehden, luin lehteä autossa ja likka pelasi puhelimella. Näin sain tapettua aikaa. Syötiin kotona, oltiin vaan. Iltapäivällä mies kysyi mitä tehdään, ehdotin ja suostui. Oli mukavaa. Tultiin kotiin, sanoin, että josko menisi vähän aikaa vaikka pelaamaan, että huilaan. Nukuin jonkin aikaa, heräsin ja mies oli taas myrtynyt. Lämmitin saunan, tuli jopa samaan aikaan sinne minun kanssa. Mitään enempää ei tänään keskusteltu, en halua jankuttaa. Tiedän, ettei se auta mitään, kun toiselta ei saa vastauksia sen enempää. Kaipaan itse niin keskusteluseuraa, mutta minulla ei sitä ole. Torstaina menen taas mielenterveyskeskukselle juttelemaan. Maanantaina alkaa työt, miehellä vasta torstaina. Sitetn sillä onkin yövuoroja, joten eipä tule paljon nähtyä. Toisaalta helpottavaa.

En tiedä mikä tuota vaivaa, ei se oikein halua tehdä edes rakkainta harrastustaan tietokoneella olemista. Puhelinta se räpläisi kokoajan turhautuneena. Tiedän minkä merkkejä nämä ovat, mutta ei mitenkään yritä peitellä mitään jos tulen viereen. En ymmärrä miksi minä olen se joka järjestää asioita kokoajan. Jossakin vaiheessa tätä kriisiä sanoin, että hanki kämppä, niin saat ottaa rennosti. Ei ole hankkinut. Jossakin vaiheessa sanoi, että ollaan kesään asti tässä, että kun lapsilla loppuu koulu. En tiedä meinaako se sitä odottaa. Itse en kyllä moista jää odottamaan. Jotenkin itsellekin alkaa nousta paskanmaku suuhun, koko yrittämisestä. Jos kerran olen niin ällöttävä, niin miksi kaikkeen muuhun kelpaan, mutta ei voi koskea.🙄

Käyttäjä mariella kirjoittanut 01.03.2014 klo 23:20

Hei 🌻🙂🌻
Korppi83: muistan, miten halveksivasti mieheni suhtautui minuun, silloin, kun hänellä oli sivusuhde. Tämä johtikin lopulta masennukseen, kun kupla puhkesi ja arki tuli vastaan.
Hän ei ollut suunnitellut mitään yhteistä tulevaisuutta itseään vanhemman naisen kanssa.
Pelkäsi kovasti menettävänsä perheensä. Syyllisyyden ja itseinhon tunteet olivat valtavat.
Miehelläsi on mielestäni selkeä ongelma psyykkeessä ja olisi hyvä, jos hän lähtisi siitä keskustelemaan.
En usko, että mieleltään ihan terve ihminen alkaa kaihtamaan puolisonsa kosketusta tuolla tavalla.
Keskustelu asiasta auttaisi myös sinua. Saisitko hänet mukaan terapiaan????
Siitä olisi hyötyä, sillä tilanteesi epätietoisuudessa on kurja 😳
Voimia Sinulle 🙂🌻

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 02.03.2014 klo 19:07

Kiitos mariella! 🙂🌻

Juteltiin pari tuntia. Mies ei edelleen halua koskea ja omalla tavallaan se kertoo myös siitä, että jotakin on meneillään. Puhuttiin myös siitä miksi mies ei lähde, jos on niin vaikeaa. Lähteminen olisi kuulemma liian hankalaa, kun rahaa ei oikein ole. Mies saa enemmin palkkaa kuin minä, mutta vuokra on huomattavasti enemmän, kuin mitä omakotitalo kustantaa. Lisäksi on vielä autolaina.

Nyt illalla mies lähti jonnekin, itse lähdin apteekkiin. Meillä on puhelimissa sovellus, jolla näkee missä kukakin menee. Lähinnä lapsia varten. Mies kun lähti tuli ilmoitus, että hän on laittanut sovelluksen paussille. Soitin ja sanoin, että jos yrittää ärsyttää ei onnistunut. Sanoi, että haluaa olla niin, ettei kukaan tiedä missä on. Kysyin onko se parisuhdetta, jos ei toinen tiedä missä toinen on. Sanoi olevansa minun kanssa samaa mieltä. Sanoin, että uskon jos sanoo missä on. Itse kuitenkin tiedän merkkejen olevan samat kuin ennen.

Itse käytiin pienimmän kanssa kahvilassa. Tyttö halusi vielä lähteä katsomaan linnaa eli kirkkoa. Mentiin kirkon parkkikselle ja siellä käveli mieskin. Haluaisin niin uskoa, että tämä on joku kriisi, eikä sitä mitä yleensä. Tiedän miten ihana mies osaa olla, mutta en usko, että voin olla pettäjän kanssa. Ja nyt kevennykseksi sanotaan, että teen kyllä miehen seuraavallekin naiselle selväksi, että sarjapettäjä on, että suunnittele siitä loppuelämää 😉

Toisaalta kun olin likan kanssa kahvilassa tuli tunne, että haluan olla siellä missä on ihmisiä. Koti ahdistaa ja se, että näen miehen. Ekaa kertaa tuli tunne, että voisin ollakin yksin. Se tunne vain haihtuu, kun näen miehen. Jotenkin en vain kykene järjevään ajatteluun. Huomenna olen iltavuorossa, sitten on kaksi aamua. Sitten miehellä onkin kolme yövuoroa. Hengittäminen helpottaa, kun mies ei ole täällä. Ajattelin, että käyttäydyn itse ihan normisti. Käyn töissä ja kohtelen kuten ennenkin. Katsotaan milloin mies päättää itse puhua. Yleensä ei ole supliikki tunneasioistaan, joten odotellaan. Itse päätin, että jos ahdistaa lähden pois vaikka sinne kahvilaan. Yritän lämmitellä vaikka vanhoja ystäviä.

Olen aina sanonut, että jos ero joskus tulee en ota ikinä uutta puolisoa. Sen verran olen paskaa saanut niskaan. Samalla ajattelen myös olevani yhden miehen nainen. Nyt kuitenkin herään ajattelemaan, että jos minulla olisin rakastava ja osallistuva mies. Miksi se mies ei vain voisi olla tuo kuka on minun kanssa luvannut olla karikoissakin?

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 02.03.2014 klo 22:05

Moi Korppi83

Jotenkin hienosti osaat jo ajatella, että on kyse hänen kriisistään, joka heiluttaa teidän parisuhdettanne, mutta sinä osaat ajatella itseäsi rakastavasti, etkä sorru syyttelemään itseäsi tilanteesta tai yliyrittämiseen. Siitä olen hieman kateellinen, kun itse siihen sorruin. Hienosti osaat rajata asioita koskemaan häntä ja hänen kriisiään ja tunteitaan.

Tottakai sinulle tulee tunteita kun tuntuu että parisuhde heiluessaan heittelee sinua ja kolhii itsetuntoasi. Tottakai sattuu, kun toinen haluaa olla tavoittamattomissa, eikä pysty kertomaan mikä mieltä painaa.

Jospa hän jotenkin ymmärtäisi että puhuminen auttaa, vaikka olisi mitä tapahtunut. Sukupuolitautiepäily, syyllisyys, tai ehkä mitä tahansa siellä taustalla, epäily omasta sukupuolesta, tai se kolmas pyörä on myös varattu tai jollain tavalla häpeällinen tai mitä vaan voi siellä olla sellaista, joka ei johdu sinusta, ei ole sinun vikasi, ei sinun syysi eikä sinun aiheuttama.

Olet viisaasti pysytellyt neutraalilla maaperällä. Siitä anna itsellesi tunnustusta. Ja hae itsellesi apua, että saat omia tunteitasi tuossa kipeässä tilanteessa käsiteltyä. Kyllä sulle vielä löytyy asiallinen hyvä mies ajallaan, jos tämä suhteenne päätyy eroon. Ei siinä ole mitään hävettävää, että hyvä parisuhdeyritys menee kumoon. Se on tätä ihmisen elämää.🙂👍

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 03.03.2014 klo 11:23

Kiitos taas pöllöhuuhkaja!

Itse en tunne itseäni kovinkaan fiksuksi. Olen tietenkin syytellyt itseäni, että mitä olen tehnyt väärin. Ajattelen välillä vieläkin niin. Nyt jotenkin kuppi on reunoja myöten täysi. Itse olen tehnyt kaiken, remontoinut, pessyt pyykkiä, pessyt astioita, hoitanut lasten asiat, hoitanut omat asiat, tehnyt ihan kaiken mitä voi kodissa kuvitella. Miehellä ei ole mitään vastuualueita, kuten voisi kuvitella: halkojen hakkaaminen, viemärinavaushommat, osa kotitöistä, pihahommat ja rempat. Kyllä se jotakin hoitaa jos sanon siitä, eikä ala marttyyriksi, sanoo vain ettei hänellä ole oma-aloitteisuutta. Itse en pidemmän päälle sitä jaksa. Olen kysynyt mikä minussa mättää - ei osaa sanoa. Itse en tiedä, koska olen mielestäni tehnyt kaiken ja enemmänkin; ollut hyvä äiti, puoliso ja ystävä. Juttelin eilen miehelle ja sanoinkin, että en keksi yhtään syytä minkä olisi voinut tehdä toisin, jotta tässä ei oltaisi.

Eilisestä kahvilakäynnistä sain voimaa, ja pienestä juttutuokiosta vanhan kaverin kanssa. Yritän saada muuta ajateltavaa. Olen melko varma, että kyseessä on pettäminen ja siihen olen tuudittautunut. Olen nyt mahdollisimman neutraalisti ja ärsyttämättä, katsotaan milloin sanahanat aukeavat toisesta suunnasta. Pettämisen voi antaa anteeksi, ei siitä mitään, avoinsuhdekin olisi lopulta vain sopimuskysymys. En vain hyväksy sitä, että en voi luottaa tai, että samoja virheitä toistetaan kerrasta toiseen.

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 03.03.2014 klo 21:05

Täällä taas. Olin töissä, juuri pääsin. Kysyin vielä mieheltä suullisesti ja kirjallisesti onko pettänyt. Ei kuulemma ole. Päätin, että luotan siihen. Jos on niin tyhmähän se pitää olla, jos jää vaimon helmoihin roikkumaan. Huomasin myös, että puhuminen on tehokasta. Kerroin koko kuvion yhdelle työkaverille. Aikaisemmin olen pelännyt, että mustamaalaan miehen. Nyt päätin, että mitä ihmettä oikein teen. Itse on valintansa tehnyt ja alkanut sarjapettäjäksi, ei minun tehtävä ole sitä salailla. Illalla antoi poski suukon, kysyin eikö tahdo muuta. Sanoi, että aloitetaan näin. Kun olin lähdössä töihin, ei kuitenkaan muuta kuin nyrkit yhteen, ei mitään halausta. Itse päätin halata ja annoin vielä suukon poskelle. Tulin kotiin, menin taas antamaan suukon. Ja vähän ajan päästä vielä halasin. Mies näytti vaivautuneelle, ajattelin, että antaa näyttää. Huomaa, että alkaa salaiset agressiot ottaa vallan. Kokeilin autossa, että jos huutaa oikein kovin niin auttaako se.

Törmäsin myös artikkeliin ADHD aikuisista, kaikki täsmäsi mieheen. Miten saisin tuon lähtemään lääkäriin. Nauraako ne minut pihalle, jos menen sinne ja sanon, että tuolla on salettiin ADHD.

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 03.03.2014 klo 23:49

Kylläpä olet kypsänoloisesti miettinyt asioita. Kade olen tavastasi ja itsetunnostasi, joka nousee näköjään vaikeuksien jälkeen sinua tukemaan. Se on hyvä juttu. Ja hyvä kun olet eksällesi oikein sanonut, että mitään et ole tehnyt joka aiheuttaisi tilanteen tai olisi auttanut tilanteen tulemiseen.

Itse jäin vähän samankaltaisessa tilanteessa miettimään, että miksi eksä jätti minut, vaikka tein paljon, tein liikaakin. Yritin liikaa, eikä hänellä ollut kokemusta että olisi voinut olla turvassa suhteessamme, kun aloin tonkimaan hänen kakkakasaansa, häpeää, joka tuli väliimme seksuaalisuuden alueella. Ihan turhaan, senkin sanoin ettei se häpeä kuuluisi hänelle, vaan niille muille, jotka ovat sen saaneet aikaan teoillaan tai tekemättömyydellään.

Me emme koskaan voi tietää tarkkaan, millaista prosessia se toinen osapuoli suhteesta yllättäen alkaa käydä läpi. Ellei asioista avoimesti puhuta, eikä aina silloinkaan voi tietää. Siksi on turha syyttää itseään. Minä etsin monta kuukautta miksi kysymyksille vastausta vain itsestäni, että jos olisin tehnyt toisin tai jotain, mutta se oli loputon turha suo. Kun toinen ei ole siinä täydentämässä kuvaa, joutuu kysymään yksin älyttömiä kysymyksiä. Mieli on niin kummallinen, että hakee syytä ja selitystä, vaikkei sitä välttämättä ole näkyvillä. Tai oivallettavissa.

Jollei toinen tiedosta ja sano, miksi näin hän ajattelee ja mitä tässä kävi.

Mun eksä sanoi lähteneensä karkuun. Tiedän että hän lähti karkuun oman elämänsä käsittelemättömiä asioita, ja ehkä mun turhaa tarmokkuutta hänen kakkakasan tonkimisessa, mutta silti, mä olisin halunnut hänet sellaisenaan ja sen kakkakasan pois meidän välistä. Hän valitsi toisin. Ja hänellä oli siihen oikeus. Minkäs teet. Kun jatkat pikkuhiljaa vaan omaa elämää, jos toinen päättää karata pois.

Teillä ei ilmeisesti olla vielä karattu. Kun ei osata tai uskalleta vielä siis puhua ääneen mieltä painavasta asiasta (mies ei osaa.). Ehkä hänen täytyy puhua se jonkun muun kanssa ensiksi edes ulos, ehkä hän häpeää tekoaan tai tunnettaan tai jotain niin paljon ettei voi. Tai sitten vaan on niin saamaton, että on tuudittautunut siihen, että toinen kaivaa asian hänestä ulos. Jotkut on kasvaneet kotonaankin sellaiseen, ettei ole lupaa omille tunteille tai tilaa... Tunnistan tuossa jotain itsestäni nuorempana. (näillä vaillinaisilla kuvauksillasi asiasta, siis heitän vaan mitä tulee mieleen. Sä olet asiantuntija tilanteessa: mieti millainen äiti ja isä miehelläsi on ollut ja mitä hän on puhunut kodin tunneilmapiiristä... sieltä voi löytyä jotain selittävää..)🙂👍

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 04.03.2014 klo 18:57

En vaan tajua tuota miestä. Illalla juttelin hieman; et mitä se tekee täällä jos ei voi edes koskea. Vastasi, ettei täältä pääse lähtemäänkään. Sanoin, että pääsee ja tiedät missä ovi on. Ei se raha tilanne tästä ilman lottovoittoa parane. Sanoi, että on vielä täällä, kun sovittiin että yritetään. Olin surullinen, otti se kädestä kiinni. Aamulla menin riskillä, kello herätti, menin miehen puolella sänkyä ja annoin suukon poskelle. Ei pistänyt vastaan. Eli ilmeisesti kun syyntakeettomassa tilassa, niin kelpaan.

Olin myös yllättynyt, kun laittoi kuulumisia päivän aikana. Itse lisäsin vielä moikan perään sydämen, olin yllättynyt kun mies teki samoin. Tulin kotiin ja lähdettiin käymään pojan väliaikaisella koululla. Meni hyvin. Kotona mies meni sohvalle tuijottamaan puhelintaan. Kyselin mitä haluaisi tehdä, vaikka itseä todellakin väsytti järkyttävästi. Ei tiennyt. Menin itse sängylle ja huilasin puoli tuntia, hieman salaa toivoin, että tulisi katsomaan. Tulikin ovelle ja sanoi, että hän lähtee taas jonnekin. Juteltiin hieman ja sanoin, että jos tässä on yrittämistä, niin voisiko se näkyä. Sanoi, että yrittää olla kyllä. Itsestä tuntuu ahdistavalle, kun toinen katsoo ihan kuin halveksuen. Muuten juttu meillä luistaa, mutta kosketusta ei halua. Huomaan selvästi ahdistusta, jos tulee tylsää. Huumori on kuitenkin tallella kuten ennenkin.

Itse huomaan kyllä puhumisen auttavan. Pitäisi vaan olla, joku jonka kanssa puhua joka päivä.

Käyttäjä Amassados kirjoittanut 05.03.2014 klo 07:59

Sammy75 kirjoitti 26.2.2014 0:10

Itse olen löytänyt Bruce Fisherin Jälleenrakennus kirjasta paljon vastauksia, miksi meille kävi näin. Yksi juttu minkä olen tunnistanut meidän suhteesta on ulkoinen kapinointi. Tällaisen ihmisen sanasto menee: "välitän sinusta, mutta en rakasta"," en ole varma, rakstinko sinua koskaan", "haluan pois tästä rakkaussuhteesta, jotta voin löytää itseni", "minun täytyy saada tilaa".

Tässä nykyisessä, tai siis näissä parisuhteen raunioissa, tunnistan nuo miehestäni. Oman yhteisen kodin ostaminen oli hänen ideansa. Kuitenkin jo kaupantekovaiheessa käytös oli järkyttävän aggressiivista ja riidanhakuista. Kuukausi uudessa kodissa asuttuamme ja erään raivokohtauksen taas saatuaan, huusikin ettei hänellä ole nyt enää mitään pakopaikkaa. Siis täh? Mihin ihminen tarvitsee pakopaikan ja miltä? Parisuhteeltaan? Omilta ajatuksiltaan?

No kyllä hän sen pakopaikan löysikin. Vieraista naisista. 😭

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 05.03.2014 klo 18:04

Amassados: Me kanssa ostettiin talo, molemmat halusivat. Nyt mies on sanonut, että ei sittenkään olisi pitänyt.

Taloon liittyen kävin tänään pankissa muissa asioissa ja kysyin, että voisinko saada lainaa. 30000e jäisi puuttumaan, mutta voisin kuitenkin saada lainaa. Tästä jo tuli hyvä mieli, että mahdollista on. Pankin täti sanoi, että kannattaa vielä käydä jossakin toisessa pankissa kysymässä. Laitoinkin vähän soittopyyntöjä vetämään.

Mies on ollut yhtä jähmeä kuin ennenkin. Edes pusua poskelle ei tipu. Mietin, että katson vielä menoa jonkin aikaa, jos ei ala muuttua alan puhumaan taloasioista.

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 05.03.2014 klo 23:53

korppi83 kirjoitti 5.3.2014 18:4

… Laitoinkin vähän soittopyyntöjä vetämään.

Mies on ollut yhtä jähmeä kuin ennenkin. Edes pusua poskelle ei tipu. Mietin, että katson vielä menoa jonkin aikaa, jos ei ala muuttua alan puhumaan taloasioista.

Kyllä se mies saattaa ruveta puhumaan, kun huomaa että sä et jää siihen loputtomiin odottelemaan vaan alat itse rueta etsimään tilanteeseen ratkaisua ja etenet johonkin suuntaan. Ainahan sitä pääsee takaisin päin ja joskus se toisen aloite herättää toisen toimintaan tai puhumiseen, jos ei muuten osaa puhua. Rohkeasti vaan esittämään vaihtoehtoja, mitä olet ajatellut tehdä, jos toinen ei aio sitoutua suhteeseenne - sehän tekee sinusta vapaan naisen.🙂👍

Käyttäjä korppi83 kirjoittanut 06.03.2014 klo 07:38

Tulin heti aamulla ennen lähtöä kirjoittamaan pari riviä. Erikoisinta on, että mies on normaali arkitilanteissa, eli ilmeisesti kelpaan kotijuttuihin, mutta en muuta. Illalla juteltiin ja mies sanoo yrittäneensä. Sanottiin hyvää yötä ja mies tuli vielä lähelle ja antoi pusun poskelle, samoin tein minä ja silitin vähän tukkaa. Kysyin miltä tuntui, mies sanoi, että ei nyt vastenmieliselle, mutta toisaalta "ei ihmeelliselle". Kysyin sitten miltä pitäisi tuntua. Sanoi, että "mukava olisi jos tuntuisi, että haluisi edes tehdä noin". Ymmärrän kyllä, mutta en ymmärrä miksi kaksi viikkoa sitten kelpasin vielä ja kuukausi sitten ei ollut ongelmaa. Kysyin siitä, niin mies sanoi, että on tuntunut jo pidempään huonolle, mutta on vaan ollut. Se jotenkin iski vasten kasvoja. Itse olen ollut täysillä hommassa mukana, enkä ole huomannut miehessäkään mitään outoa. Kuitenkin, eilisten kommenttien jälkeen käytiin nukkumaan ja itkin vähän salaa, en kuitenkaan enää niin paljon kuin ennen.

Jotenkin on alkanut itselläkin ruoho näyttää vihreämmälle aidan toisella puolella, siellä ainankin olisin vapaa tekemään mitä vain, eikä tarvitsisi edes olettaa toisen tekevän jotain yhteisen hyvän eteen. Jotenkin tuntuu, että alan hyväksymään tilanteen. Eilinen pankki käyntikin antoi hieman toivoa selviämisestä.

Ainiin sanoihan mies kerran, että vaihtamalla varmasti paranisi. Enpäs tiennyt, että niin se menee. Olisin muuten vaihtanut itse jo ajat sitten. Jotenkin itsellä on hämärä käsitys, että joskus on luvattu auttaa toista ylä- ja alamäessä, sekä olla aina yhdessä.

Käyttäjä Sammy75 kirjoittanut 06.03.2014 klo 12:35

Moi Korppi.

Kuvailit juuri sen, miten meilläkin homma meni. Vaimo oli pitkään tyytymätön elämäänsä suhteessa ja oli pohtinut pitkään eroa, kunnes sai sen sanottua. Vaimokin yritti itse löytää sen puuttuvan rakkauden kipinän, kertomatta siitä minulle. Eihän se yksin onnistu. Kyllä siinä olisi molempien ponnisteluja tarvittu, jotta olisi saatu muutos aikaan ja tietty korjattu omaa käyttäytymistä. Ja sitten kun sai sanottua tyytymättömyydestä, oli löytänyt uuden ihastuksen netistä. Miehesi olisi varmaan tehnyt ratkaisunsa, jos olisi ihastus myös mukana.

Voisikohan tässä olla jotain samaa. Miehesi etsii erillisyyttä ja pohtii suhdetta. Kannattaa lukasta toi parisuhteen neljä vaihetta, jos se antaisi vastauksia. Muutenkin noilla sivuilla on kerrottu parisuhteen kriiseistä ja niitä varten olevista kursseita.

http://www.suhdesoppa.fi/parisuhde/parisuhteen-4-vaihetta/#more-4127

Käyttäjä Amassados kirjoittanut 07.03.2014 klo 11:07

korppi83 kirjoitti 5.3.2014 18:4

Amassados: Me kanssa ostettiin talo, molemmat halusivat. Nyt mies on sanonut, että ei sittenkään olisi pitänyt.

Olen kuullut myös tuon saman. Vähän karummalla kielellä tosin.
Ihanaa, jos sinulla on mahdollisuus saada lainaa ja saada lisää vaihtoehtoja asumiskuvioihin. Omassa tilanteessani asiat eivät ole yhtä hyvin. Meillä on iso talo vähän maaseudun laitamilla. On vaikea kohde myydä ja yksin en halua tähän jäädä. Olen tänne muuttanut vain mieheni toiveesta ja talo on yhdessä valittu. Se on myös liian iso ja kallis yksin ylläpitää. Vanhin lapseni asuu jo omillaan ja tuen häntä taloudellisesti. En selviäisi yksin tämän talon lainasta, kuluista ja lasten avustamisesta.

Olen asunut nyt tässä 2 viikkoa yksin ja jokainen päivä on yhtä vaikea. Olen poistunut täältä vain käydäkseni työterveydessä. Kaupassa en ole käynyt kahteen viikkoon ja jääkaappi on juuri yhtä tyhjä kuin tämä kotikin.

Miten voi 180 neliötä tuntua ahtaalta ja kuristavalta?☹️