sasutäti höpöttelee
Niin se on aika vierähtänyt, enkä ole tännekään saanut aikaiseksi kirjoittaa. Ehkä nyt olisi aika? Tosin en tiedä, jaksanko yksinpuhelua kauan; siinä vaiheessa voin kirjoittaa vaikka pelkkää päiväkirjaa ”manuaalisesti”, käsin, vihkoon..
Elämä heittelee kummallisilla tavoin, joskus hyvin, joskus huonoin. Yhtään todella hyvää heittelyä ei ole vielä sattunut, mutta monta todella huonoa kyllä. Ja ne hyvät heittelyt tahtovat unohtua silloin, ja usein unohtuvatkin – pidemmäksikin aikaa.
Tällä hetkellä asustelen kihlatun ja kahden koiran kanssa, vaikka omakin asunto minulla on vielä heinäkuuhun asti (jonka lopussa vuokrasoppari loppuu, enkä sitä sen jälkeen enää jatka). En ole siellä tosin aikaani viettänyt kuin ehkä yhteensä kolme yötä; ei vain ole ollut aikaa eikä jaksamista, kun en sitä kodikseni miellä, toisin kuin miehen asuntoa.
Olin kesän ja syksyn ja alkutalven työhönvalmennuksessa valokuvaamossa oman alani töissä. Sitten se yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta lopetettiin ja nyt joudun kulkemaan tekstiilipajalla. En tiedä, miten jaksan siellä, viikon (eli neljä työpäivää) siellä olen ollut ja siitäkin viikosta kolme päivää sairaslomalla.
Joulukuun puolella otin yliannostuksen rauhoittavia. En tappaakseni itseäni, vaan helpottaakseni ahdistusta. Jouduin, yllätys yllätys, päivystykseen ja vietin siellä yöni ja pitkästi aamupäivää. Nyt ollaan sitten yrittämässä saada minulle keskusteluaikoja psykiatrian poliklinikalle, kun kotikuntoutuksessa ei ole tarjota aikoja; sinne jätetään Abilify-pistosten antaminen, koska se heille sopii. Saa nähdä, pääsenkö ihan oikeaan terapiaan, vai jatketaanko tällä samalla ”jutustelulinjalla”, jota on tuloksettomasti tehty jo vuodesta 2006.
Mitäs muuta.. Inhoan itseäni ja peilikuvaani. BDI-kyselyn tulos (netissä tosin) näyttää 43:a. Kaksisuuntaisen mielialahäiriöni lisäksi minulla on diagnoosina neljä eri persoonallisuushäiriötä (epävakaa rajatilatyyppisenä, eristäytynyt, estynyt sekä depressiivinen) ja epäilynä on, että kaksisuuntaista ei olekaan vaan se olisi skitsoaffektiivinen. Ahdistus on läsnä joka päivä, ei enää kokoaikaisesti, mutta jossain vaiheessa päivää se hiipii päälle.
Tuntuu vain, että pitäisi luovuttaa (taas). Jättää kaikki taakseen ja lähteä erakoksi Lappiin koiran kanssa (ja hommata sille kaveriksi toinen, tai kolmaskin, koira).
Häntä pystyyn Sasu. Me täältä toivotellaan hyvää alkavaa vuotta sinulle. Sydämen ja mielenrauhaa.🌻🙂🌻
Taas loppuviikko sairaslomaa, maanantaina pitäisi mennä keskustelemaan, mitä voitaisiin tilanteelleni tehdä. En haluaisi tietyllä tapaa työhönvalmennusta lopettaakaan, mutta tekstiilipajalla ei kuntoutumiseni etene vaan ottaa takapakkia. Olen nimittäin tällä hetkellä kahden vaiheilla sen suhteen, että lopetan koko homman.
Huomenna on tilipäivä ja ajattelin, että jos kihlattu antaa autonsa lainaan niin käväisen päiväseltään tuolla vajaan parinsadan kilometrin päässä ystävän luona mutkan.
Tällä hetkellä vaan tuntuu, että pitäisi luovuttaa. Ihan lopullisesti.
Kuten vähän arvelinkin, niin ei tänne tule kirjoiteltua yksin. Haluaisin enemmän sitä kommunikaatiota, chatissa se onnistuu reaaliaikaisesti, mutta onnistuisihan se täälläkin - vähän viiveellä, mutta onnistuisi kuitenkin. Pitäisi varmaan mennä "häiriköimään" muiden ketjuja, mutta jotenkin en vaan uskalla.
Pajatoimintani oli katkolla tuossa parisen viikkoa ja nytkin mukamas yritin siellä käydä. Ensin sairastuin kuumeeseen, sitten mahatautiin ja nyt viimeisen viikon on ahdistanut niin, etten ole voinut pajalle mennä ja sain sairaslomaa tämän viikon. Ensi viikolla pitäisi aloittaa työhönvalmennus koulun iltapäivätoiminnassa, mutta minusta tuntuu että en siihen pysty. En vaan pysty, vaikka haluaisin. No, perjantaina on hoitajalle keskusteluaika, niin täytyy siellä ottaa puheeksi tämä, että mitä teen.
Ensi viikkoa odotan kuitenkin innolla, sillä lähden yli kymmenen vuoden tauon jälkeen taas salille. Tällä kertaa ihan personal trainerin opastuksella. Hänen kanssaan on sovittu kaksi käyntiä ensi viikolle, ja sen jälkeen katsotaan minulle sopiva paketti hänen omasta "ohjelmistostaan", mutta jos sellaista ei löydy, niin siinä tapauksessa minulle räätälöidään ihan oma paketti. En millään malttaisi odottaa sitä ensimmäistä päivää, sillä tiedän että tuolla kyseisellä pt:lla on minulle niin paljon annettavaa treenimielessä, että ei tosikaan. Ehkä käyn jo tällä viikolla vähän tutustumassa saliin ja katselemassa paikkoja, tai sitten odottelen suosiolla ensi viikkoon.
Tänään oli kuitenkin ihan hyvä päivä, toivottavasti on huomennakin.
Rakastan tuota yhtä ihan valtavasti. 😍
Viime aikoina on tapahtunut ja sattunut paljon paskaa. Liian paljon. Tuntuu että pitäisi vaan luovuttaa tai vaihtoehtoisesti ainakin lähteä jonnekin kauas pois.
Ehkä se elämä alkaa voittaa. Pikkuhiljaa. Kai. Tai sitten ei.
Olen nyt käynyt kuukauden verran kerran viikossa kuntosalilla pt:n kanssa, ja samalla on opeteltu aamupalan syöntiä (ja toki keskitytään muuhunkin ruokailuun, mutta vähitellen). Lisäksi olen yrittänyt käydä joka päivä vähintään 15 minuutin lenkillä.
Työkokeilun lopetin, kun en vain jaksanut. Katsoa, jos joskus myöhemmin vointi olisi sellainen, että sitä voisi kokeilla uudestaan (ja siinä onnistuisikin).
Vointi on kaiken kaikkiaan parempi, mutta silti varsin hauras putoamaan alas ja pohjan allekin.
Nyt on taas huonompi olo ja eilen halusin satuttaa itseäni.
Tänään sain paniikkikohtauksen kaupassa ja jouduin ottamaan lääkettä, joka sitten väsytti niin paljon että piti ottaa melkein neljän tunnin päikkärit.
Itkettää, kun ei voi olla normaali.
Sasutäti; lähetän sinulle paljon virtuaalihalauksia ja toivon parempaa oloa. Kuulosti niin pahalta tuo toiveesi satuttaa itseäsi. Joskus tuntuu siltä, että aivan liikaa on täällä psyykkistä kuormaa laitettu ihmisen harteille kannettavaksi.
Jokainen meistä haluaisi varmasti olla ns. normaali mutta monenlaisia haavoja on ihmisten sielussa.
Mikäli elämä on pelkkää taakan kantamista ja siitä on hävinnyt ilo kokonaan, on oleminen varmasti raskasta.
Voi, kun me osattaisiin tukea täälläkin toisiamme niin, että kirjoitukset olisivat voimaannuttavia. On vaan niin vaikea sanoa mitään lohdullista, kun ei tiedä kaikkea toisten elämän historiasta.
Kuitenkin; paljon sinulle voimia toivottelen, sillä sinulla on elämässäsi nyt äärimmäisen raskas vaihe meneillään 🙂👍
kiitos, mariella, voimia tässä taas tarvitaankin.
Olen ollut pari päivää taas ahdistunut, eilen piti ottaa lääkekin. Tänään en ole vielä ottanut, mutta alkaa tuntua, että kohta pitäisi ottaa. En vaan haluaisi, kun en koe että tämä olisi sitä "voimakasta ahdistusta".. Plus että lääke väsyttää rutkasti, ja joudun ottamaan sen jälkeen päikkärit.
Tässä jossain vaiheessa pääsen varmaankin "töihin". Tai siis menen auttamaan appiukkoa sen työhommissa. Saanpahan minäkin sisältöä ja arkiliikuntaa päiviini lisää, ja jos olen siinä samalla avuksi niin hyvä.
Tänään päätin, että otan tavoitteeksi treenata koirien kanssa joka päivä pikkuisen. Useita muutaman minuutin pätkiä päivän aikana, ja välillä sitten pidempiä pätkiä. Tänään treenaaminen meni hyvin, Mintun kanssa harjoiteltiin katsekontaktia ja Hampin kanssa otettiin sivulletuloja, paikkaistumista, maahanmenoja, paikkamakuuta ja muutama istu-maahan -vaihto. Onni on koira, joka tekee innolla KAIKEN mitä sen kanssa alat tehdä, Minttu lienee sen suhteen lähes menetetty tapaus, mutta ehkä senkin voisi tässä joku kerta ottaa kentälle hömpöttelemään, jos vaan Hampin kanssa uskaltautuisin joku päivä sinne taas.
Tänään oli valokuvausryhmä, ahdisti aika tavalla. Ja ahdisti vielä enemmän, kun yksi ryhmäläisistä tajusi minun olevan aktiiviharrastaja, niin hän sitten alkoi keskustella minun kanssani tuttavallisemmin ja taisin jo osittain suostua kuvaamaan häntä ja hänen hoitohevostaan joku kerta..
Tunnen itseni niin ällöttäväksi että.
Minullakin on koiria mutta en ole kovin aktiivinen niiden treenaamisen suhteen. Peruskäskyt olen opettanut ja ihan tottelevaisia ne ovat.
Tuo kuulosti pahalle, että koit itsesi ällöttäväksi 😐 Mikähän sen tuntemuksen aiheutti?
Monilla on nykyään lääkitys ahdistukseen; se taitaa olla aika yleistä meillä Suomessa. Mietinkin sitä, mikä lienee syy siihen. Tietenkin jokaisella on oma henkilökohtainen historiansa, josta juuret tuohon tunteeseen kumpuavat. Mutta silti; onko meidän kulttuurissamme jotain mikä altistaa tuolle tunteelle ja myös masennukselle?
Hyvä, että sait päiviksi jotain tekemistä. Minusta on tärkeää sekin, että ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi 🙂👍
Tänään on ollut hyvä päivä. Toivottavasti huomennakin on.
Mukavaa että sulla on ollut hyvä päivä. Toivottavasti hyvä on jatkunut. Mulla on vähän sama juttu että en uskaltaudu toisten ketjuihin kirjoittamaan. Mutta silti haluaisin jakaa asioita jonkun kanssa. Aloitin omankin ketjun kirjoittamisen vaikka sekin jännittää kovasti.
Mulla on kanssa koira. Se osaa peruskäskyt silloin kun sitä huvittaa. Huonosti koulutettu ja remmissä temppuilee. Mutta se vie mut kuitenkin joka päivä lenkille vaikka vaan lyhyellekkin. Ja pitää se muutenkin seuraa muuten olisin ihan yksin.
Tulen varmaan lukemaan sun kuulumisia jatkossakin.
Se siitä hyvästä olosta.
Toissayönä kihlattu joutui lanssilla sairaalaan ja on siellä ainakin huomiseen.
Minua on ahdistanut ihan helvetisti, sorruin ahmimaan tänään ja nyt otin "reilummalla kädellä" Opamoxia. Nyt alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa, mietin tässä että pitäisikö asiasta kertoa jollekin tarkkojen määrien kanssa.. En näillä henkeä itseltäni pois saa sen tiedän, mutta voi olla että ambulanssi minulle soitettaisiin.
Kylläpä on ikävää, että kumppanisi joutui sairaalaan. Joko hän on päässyt pois sieltä?
Ehkä keinosi selviytyä oli tuo rauhoittavien yliannostus mutta on se kuitenkin vaarallista. On niin yksilöllistä, miten kenenkin elimistö niihin reagoi.
En voi muuta, kuin toivottaa paljon voimia sinulle. Nämä äkilliset elämän kriisit ovat psyykettä koettelevia. Ja joskus tuntuu siltä, että usein ne kasaantuvat samoille ihmisille 😑❓
Viikko taukoa kuntosalikäynneissä mahapöpön vuoksi, eilen oli taas pt:n kanssa tapaaminen. Tänään pitäisi käydä 30 minuutin lenkillä, en tiedä pystynkö siihen.. Jos en pysty, niin yritän käydä edes salilla kävelemässä juoksumatolla sen 30 minuuttia.
Muutto on tässä pikkuhiljaa valmistumassa, asunnon vuokrasoppari loppuu 31.7. ja sitten 1.8. ollaan virallisesti avopari. Posti on jo tänne käännetty, ettei ainakaan sen takia tarvitse asunnolla "jatkuvasti" ravata. Tänään tehdään vähän tyhjennyksiä, viedään tästä kotoa sohva ja rikkinäinen tuoli kaatopaikalle ja tuodaan asunnolta sohva meille ja viedään sänky kihlatun parhaan kaverin luokse, kun se lupasi sen ottaa. Sittenpä olisikin enää ns. pikkutavaraa jäljellä.
Kohta pitäisi itse asiassa lähteäkin asunnolle käymään, pitää ensin tankata auto niin matkaan menee vähän pidempi aika. Sieltä ollaan tulossa hakemaan pussillinen kirjoja ja yöpöytä, sekä pikkukoiralle heijastinvermeet. Pitää vielä miettiä, että mitä tehdään kahdelle keittiöntuolille, ne voisi periaatteessa ottaa kotiinkin, mutta kun niitä on vain kaksi. Toisaalta pitäisi myös varmaan tuoda jatkettava keittiönpöytä tänne minulle tietokone- ja koulupöydäksi, kun tämä nykyinen on liian pieni; tähän ei koneen lisäksi oikein muuta mahdu, joten en pysty tekemään kouluhommia koneen ääressä niin kuin haluaisin/pitäisi.
Nukuin viime yön tosi huonosti. Pari tuntia vain, ja sen kyllä olosta huomaa. No mutta, minkäs teet.