Kuinka ystävyyden kävi AJo? Kerroitko rehellisesti tunteistasi vai odotitko vain että tunteet menevät ohitse? Teidän tilanteessanne ei onneksi ole muita osapuolia.
Itse olen ollut samassa tilanteessa molemmilla puolilla ystävyyssuhdetta, jossa tunteet ovat roihahtaneet. Kun parikymppisenä ystävänä pitämäni naimisissa oleva mies avautui tunteistaan, se tuli täysin puun takaa. En ymmärtänyt, miten hän ei tahtonut millään käsittää, että minun puoleltani ei ollut samanlaisia tunteita silloin eikä ollut koskaan ollutkaan. Hänen mielestään välillämme oli ollut jotakin jo ensimmäisellä kerralla kun juttelimme silloisen avopuolisoni työpaikan juhlissa. Emme juuri puhuneet parisuhteistamme, hän toki tunsi mieheni, olin hänen vaimonsa tavannut kerran tai kaksi juhlissa, meillä oli yhteinen harrastus ja joitakin yhteisiä ystäviä, mikä teki asioista hankalia, kun hän lopulta kertoi mitä oikeasti ajatteli minusta: haluavansa suhteen ja aikovansa erota vaimostaan.
Asiat, jotka hänen mielestään olivat olleet merkityksellisiä ja selvä merkki siitä, että minullakin oli tunteita häntä kohtaan olivat mielestäni hyvin vähäpätöisiä ja jotenkin ihmeellisiä, kuten miten olin istunut lähellä häntä, vaikka mieheni oli ollut vieressä ja kuinka olin lähtenyt hänen kanssaan usein lounaalle. Sikäli hän oli oikeassa, että olin ihastunut niiden vuosien aikana kun tunsimme, mutta en häneen vaan työkaveriini ja vain ilahduin, jos joku ystävistäni pyysi minua lounaalle, jotta sain välillä muuta ajateltavaa.
Ihastukseni kanssa olimme ensin ystävystyneet ja jo muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen olin korviani myöten ihastunut häneen. Emme koskaan suudelleet tai menneet fyysisellä tasolla halaamista pidemmälle, mutta olimme puolin ja toisin kertoneet tunteistamme. Omalta osaltani ihastumiseni haihtui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, kun havahduin siihen, ettei ihastukseni tuoksunut miltään ja seksuaallinen vetovoima puuttui minun puoleltani kokonaan. Pidin tästä ihmisestä todella paljon ja olisin kovasti halunnut olla hänen ystävänsä ajan kanssa, mutta se ei onnistunut. Vaikka olimme pitkiäkin aikoja, yli puoli vuotta, viestittelemättä ja näkemättä toisiamme hänen tunteensa eivät menneet sen kahden vuodenkaan jälkeen ohitse, mitä sanotaan ihastuksen korkeintaan kestävän. Päinvastoin, hän sanoi rakastavansa ja suri kuten minäkin sitä, ettei meillä siksi ollut mahdollisuutta edes ystävyyteen. Olisiko sitten ollut, jos en olisi koskaan hänelle tunteistani kertonut ja kaatanut niin sanotusti bensaa liekkeihin?
Vaimostaan eroamassa ollut mies puolestaan olisi halunnut jatkaa kanssani ystävinä, mutta minä en halunnut osin siksi, että koin tulleeni petetyksi hänen taholtaan niin hassulta kuin se kuullostaakin. En pystynyt enää olemaan oma itseni hänen seurassaan, kun mietin olisiko jokin sanomiseni tai tekemiseni taas hänelle merkki siitä, että minulla sittenkin on niitä tunteita häntä kohtaan. Eniten vaikutti kuitenkin se miten ihastukseni kanssa oli käynyt ja miten itsekkäästi ajattelin, että haluan mieluummin olla ystävä hänen kanssaan ja miten koin että siinä jo koeteltiin tuoreen aviomieheni ymmärryksen rajoja. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista ystävyytemme.
Ei mennyt kovin montaa vuotta edellisestä ihastumisestani, kun järkytyksekseni huomasin rakastuneeni toiseen ystävääni. Ensin odotin, että se menisi ohitse kuten edellinenkin ihastus parissa kuukaudessa, mutta niin ei käynyt. Tällä kertaa tosin päätin toimia itse toisin. En puhunut näistä tunteistani mitään. En ihastuksen kohteelle, enkä miehelleni. Odotin puolitoista vuotta ja pitkä parisuhteeni luisui samalla kriisiin. Kokemuksistani oppineena pidin täysin mahdollisena, että kaikki mitä pidin ystäväni puolelta osoituksena siitä, että hän tunsi samoin olikin vain omien korvieni välissä ja olin tunteideni kanssa yksin ja joka tapauksessa vain pilaisin ystävyyden kertomalla totuuden.
Olimme käyneet mieheni kanssa parisuhdeterapiassa, olin tehnyt jo eropäätöksenkin, jota mieheni vastusti ja suunnittelin muuttavani takaisin kotipaikkakunnalle, sillä halusin etäisyyttä kaikkiin elämäni miehiin selvittääkseni rauhassa, mitä elämältäni oikein halusin. Hyvin lyhyessä ajassa tapahtui kuitenkin asioita, jotka muuttivat suunnitelmani. Koin itseni ulkopuoliseksi ystäväpiirissäni, näin jälkikäteen ajateltuna vähäpätöisessä asiassa, mistä sain riidan aikaiseksi ystäväni kanssa, mikä avasi silmäni sen suhteen miten paljon eropäätöksessäni oli painanut tunteeni häntä kohtaan. Eräs ystäväpariskunta erosi karulla tavalla, mikä sai minut tuntemaan piston sydämessä siitä, että edes harkitsin eroa hyvästä parisuhteesta. Ehkä eniten vaikutti kuitenkin se, että yksi näistä elämäni miehistä, tämä ensimmäinen ihastukseni, päätyi omassa elämässään kriisiin, jossa koetin olla tukena ja mieheni oli puolestaan minun tukenani.
Muutin kotipaikkakunnalleni, mutta yhdessä mieheni kanssa. Ystävyys säilyi ihastukseni kanssa, tosin nyt näimme harvemmin ja tunteeni laantuivat. Toivoin jopa vilpittömästi, että hän löytäisi elämäänsä rakkauden. Sain lapsia, pidin yhteyttä ystävääni harvemmin, saattoi mennä kuukausia, ettemme nähneet tai viestitelleet. Ehkä nelisen vuotta siitä kun olin muuttanut, ystäväni tuli työmatkallaan kylään viikonlopuksi ja minulle tuli vahva tunne, että jos jotain tunteita hänen puoleltaan oli ollutkin niin nyt niitä ei enää ollut. Omalta osaltani tunteet eivät ehkä olleet ihan niin ohitse kuin olin kuvitellut, mutta elämä vei mukanaan seuraavat vuodet ja osasin olla onnellinen ystävyydestä.
Viimeiset pari vuotta olemme olleet taas läheisempiä. Valehtelisin jos väittäisin, että olen rakastanut häntä kaikki nämä vuodet. Olen rakastunut häneen aina uudestaan, jos olen antanut mahdollisuuden rakastua. Hän taas ei ole antanut itselleen mahdollisuutta rakastua, ei ainakaan niin, että olisi seurustellut. Edelleenkään en ole tunteistani kertonut, vaikka viimeisen vuoden aikana sitä olen harkinnut kuten myös taas vakavissani eroa miehestäni.
Se nyt tässä on toisin yli 15 vuoden takaiseen, kun edellisen kerran vakavissani harkitsin eroa, että ero ajatukset tulivat ennen uudelleen ihastumista. Eikä parisuhdetta ole vuosiin voinut kutsua enää hyväksi. Parisuhdeterapeuttikin ihmetteli miten elämäämme onkin osunut niin paljon huonoa onnea ja vastoinkäymisiä verrattain lyhyen ajan sisään ja miten yleensä yksikin niistä on niin painava syy, että ihmiset hakeutuvat pariterapiaan. Omalla kohdalla selkeä veden jakaja on joitakin vuosia sitten sairastumiseni, jonka kanssa koen, etten ole saanut mieheltäni kipeästi kaipaamaani käytännön apua. Loppuelämäni pituus vai pitäisikö sanoa lyhyys on myös arvoitus ja aluksi ajattelinkin, että en missään nimessä halua lapsia laittaa eromankelin lävitse, jos joutuvat äitinsä hautaamaan heti perään. On onneksi mahtunut parempiakin kausia sairastamisen lomaan, vaikka loppuelämän seuralainen se on, silti uskallan taas suunnitella tulevaa.
Olen turruttanut itseni ajatukseen, että jos oikeasti välitän ystävästäni ja miehestäni niin pidän tunteeni omana tietonani. Olen tarpeeksi monta kertaa ollut pöydän toisella puolella ja tiedän, miltä se tuntuu. Miksi siitä huolimatta haluan laittaa ystäväni siihen tilanteeseen nyt ja mikä on estänyt minua aiemmin? Pelkään tulevani torjutuksi. Ehkä se kuitenkin on oikea syy siihen, miksi olen ollut hiljaa. Vain yksi mahdollisuus, että hän toivoo kuulevansa, että rakastan, mutta lukemattomia, että totuus saa hänet vaivautuneeksi ja ystävyys on menetetty.