Rakastunut pitkäaikaiseen ystävään

Rakastunut pitkäaikaiseen ystävään

Käyttäjä AJo aloittanut aikaan 09.11.2014 klo 20:47 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä AJo kirjoittanut 09.11.2014 klo 20:47

Olen herkkä mies, joka on rakastunut pitkäaikaiseen hyvään ystävänaiseen, jonka kanssa pitäisi osata olla ”vain läheinen ystävä” 😯🗯️ Haluaisin tietää, miten mies voi olla naisen kanssa läheinen ystävä ilman, että tunteet karkaavat omille teilleen. Miten siirrytään takaisin ystävyyteen, jos tunteet ovat jo riehaantuneet? Haluaisin jakaa kokemuksia ystäväänsä ”vahingossa rakastuneiden” kanssa. Miten olet selvinnyt tunteista: ovatko tunteet laimentuneet ajan kanssa, onko tilanne saatu puhumalla selväksi vai ovatko ”asiattomat tunteet” rikkoneet ystävyyden?

Kyseessä ei ole kolmiodraama eikä kuviossa ole pieniä lapsia. Olemme kumpikin tahoillamme aikoinaan eronneita ja olleet vailla syvää ihmissuhdetta. Tästä ihmissuhteesta on tullut minulle henkisesti läheisin koskaan, fyysisesti olemme sopineet pysyvämme irti toisistamme. Parisuhde tuskin onnistuisi ainakaan näissä elämäntilanteissa. Olemme usein yhteydessä toisiimme mailitse ja puhelimitse ja koen yhä voimakkaampaa kaipausta yhä läheisempään kontaktiin tämän naisen kanssa. Tapaamatta koen hukkaavani yhteyden häneen. Mutta tapaamisten jälkeen tunteeni riehuvat usein etenkin pitkien avoimien katseiden takia 😍 Eivätkä ne tunteet tapaamattakaan häviä ainakaan muutamien kuukausien aikana – kokeiltu on.

Kertokaa ihmissuhteissa kokeneemmat ja etenkin naiset, miten mies voi olla naisen kanssa läheinen ystävä! Selvisin jotenkin pitkän liittoni hajoamisesta. Olen alkanut elää kalvavassa pelossa, että menetän tämän läheisimmän ystäväni. En tiedä, miten selviäisin tämän ihmissuhteen katkeamisesta 😟 Yritän kerätä ajatuksia keskustellakseni tämän ystävänaisen kanssa ihmissuhteestamme jollakin sopivalla hetkellä.

Käyttäjä Apolloperhonen kirjoittanut 16.04.2015 klo 12:10

Hei. Kyselit naisen mielipidettä.
Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat miehiä. Toisen kanssa voidaan jutella syvällisempiä (nähdään tosi harvoin), toisen kanssa taas tehdään asioita ja jutut pyörivät ihan normi asioissa, kuten autot, musiikki, biljardi, kirjat, moottoripyörät, kissat, koirat jne. Ei mitään parisuhde tms. juttuja.

Jos jompi kumpi tulisi kertomaan, että tuntevatkin jotain ystävyyttä ja kaveruutta enemmän, en nauraisi, en hylkäisi. Olen itse naimissa, joten varmaan joutuisin ottamaan välimatkaa. Ystävyyteen se siis vaikuttaisi, mutta ei se ystävän arvoa vähentäisi.

Käyttäjä AJo kirjoittanut 16.04.2015 klo 12:20

Keaton kirjoitti 16.4.2015 7:59

Sinulla on aika positiivinen ongelma käsissä, kuitenkin.

Noin on todennut joku tuttavakin, jolle ylimalkaisesti kerroin asiasta. Tämä EI ole ollenkaan positiivinen ongelma siltä kantilta, että olen menettää tärkeän ystävän vuosien ajalta. Tai niin ainakin pelkään. Välillä on pelkoa ahdistuneisiin tuntemuksiin asti. ☹️

Olen kait niin rakennettu ihminen, että ero näin läheisestä ystävästä vasta pelottaakin. Se olisi kamalampaa kuin ero parisuhteesta, jossa on saman katon alla asumista mutta henkistä etäisyyttä. 🤕 Henkinen läheisyys on minulle jotakin fyysistä läheisyyttä selvästi enemmän. Ainakin niin, että fyysinen läheisyys ei tunnu juuri miltään eikä paljoa kiinnostakaan ilman voimakasta henkistä läheisyyttä. Niin kuitenkin, että henkisen kiintymisen jälkeen sitä fyysistäkin läheisyyttä alkaa helposti kaivata voimakkaallakin tavalla. Sekin tässä sotkee.

Hän on ollut viime aikoina läheisin ihminen koskaan, siis henkisesti ja ystävänä. Henkisesti Hän on ollut olkapää, johon nojata elämän vaikeuksissa ja jonka kanssa myös jakaa elämän iloja. ☺️❤️ Sekä isoissa vaikeuksissa että pienissä harmistuksissa kerron Hänelle ajatukseni ja tuntoni kumman välittömästi. (Pitäisi olla muitakin, joiden kanssa jakaa tuntojaan, mutta kun ei ole tai se jakaminen ei ainakaan tunnu toimivan.) Jotakin vähän samaa olen ollut nähdäkseni Hänelle, ainakin joidenkin Hänen voimakkaiden vaikeuksiensa kohdalla.

Tuntuu pahasti, että ystävyys on kasvamassa mutkalle ja kieroon. Luulen että olen rikkomassa kaiken hyvän entisen. Järki sanoo, että pitäydy entisessä. Asioita sotkee ailahteluni ja rajut tunteet, jotka saavat kait usein toimimaan ja käyttäytymäänkin väärin, väärin siis "pelkän ystävyyden" ajatuksen kannalta...

Keaton kirjoitti 15.4.2015 10:49

Suurimmat rakkaustarinat alkavat sielunkumppanuudesta, jotka voivat alkaa ystävyydestä.

Beren kirjoitti 15.4.2015 12:15

En silloin tiennyt mitään sielunkumppanuudesta mutta näin jälkeenpäin ajateltuna siitä oli aika paljon kyse.

Te parikin kommentoijaa viittaatte "sielunkumppanuuteen". Ehkä tässä on jotakin siitä. Mutta sanassa on niin outoa täydellisyyden latausta ja kohtalonomaisuutta, että en saa sitä sovitettua kohdallemme. Olemme kumpikin sellaisia elämän mutakentillä rämpijöitä, että en osaa oikein sovittaa tähän tuota ilmaisua. 😐

Käyttäjä liljamaria kirjoittanut 19.04.2015 klo 12:46

Hei
Tuollaisen positiivisen ongelman ratkaisuun pääsin 7 vuotta sitten vihdoinkin,sanoisin. Jo 25 vuotta sitten tajusin,että tavoitin jotain sielunkumppanuutta eräässä ihmisessä. Oltiin ystäviä, perheellisiä tahoillamme, ihan soveliaasti. Sitten jossain kohtaa vuosia tuli jotain kriisiä, minä olin tuohtunut omassa parisuhteessa, kaipasin kuulijaa. Jossain toisessa kohtaa hän kaipasi kuulijaa. Näissä kohtaa tuli esiin joitain samanlaisuuksia enemmän, mutta vieläkin pystyimme ystävinä ja vain niinä.

Ensin hän rohkaistui ihan omia aikojaan eroamaan liitostaan, se tuli yllätyksenä minullekin, koska hän on ihminen, jolle perhe on tärkeä. Siinä oli vain jotain niin raskasta.

Minulla oli omat syyni erota,olisin sen tehnyt joka tapauksessa.

Niissä ystävyyden vuosissa puhuttiin paljon mm siitä että pelottaa ystävän menetys, jos siirtyy suhteeseen, eikä se onnistuikaan.

Mitään ikävää ei tapahtunut,vaan saimme ihanan elämän,jossa ollaan sekä ystäviä,rakastavaisia ja myös puolisoita.

Rakkautta ei kannata pelätä, se vie kummalisille poluille🙂

Elämä on herkkää, ihminen on herkkä, ahdinko ja pelko puristi montakin kertaa,että uskaltaako. Puhuminen auttaa.🙂🌻

Käyttäjä liljamaria kirjoittanut 19.04.2015 klo 13:00

Hei vielä

Sielunkumppanuus on ainakin minulle riittävän samanlainen ajatusmaailma,jonka avulla tuntee kotoisuutta ja läheisyyttä. Se on tunne,että toinen ymmärtää mistä puhut ja että voit puhua omana itsenäsi. Aivan niinkuin kenen hyvänsä ystävän, jota ystäväksi koet kanssa. Siihen kuuluu myös ne huonommat jutut,ajat ja rämpimiset. Ei siinä ole mitään sen hienompaa.

Koska mulla on ollu pitkä parisuhde ennen tätäkin, niin siinä koin henkistä painolastia just siis, että mulla ei ollu ajattelun vapautta,en saanut olla eri mieltä tai tuli riita. Nyt on se vapaus.

Käyttäjä polunkävijätär kirjoittanut 19.04.2015 klo 16:26

Täällä kaivattiin naisnäkökulmaa ja nyt on sitten tämä nainen mennyt ihastumaan miespuoliseen ystäväänsä. Olen tuntenut hänet 17 vuotta. Ystävinä olemme molemmat tukeneet toisiamme ja välillä vain ymmärtäneet etäältä. Samantapaiset tapahtumat, molemmat olemme menettäneet toisen vanhempamme alle 30-vuotiaina pitkäaikaissairauden takia, ovat syventäneet keskinäistä ymmärtämystämme.

Täytynee tunnustaa, että teini-iän hormonimyrskyissä harrastimme myös seksiä keskenämme. Siitä onkin aikaa yli kymmenen vuotta.

Hänen tunteistaan minua kohtaan en ole aina ihan varma enkä mitään kovin selkeää vastausta ole koskaan saanut. Silti tuntemattomat ja joskus myös osa ystävistämme luulee meitä pariskunnaksi. Joskus hän tuijottaa muita ihmisiä ärtyneesti, kun puhun heidän kanssaan.

Nykyisen avioerokriisini aikana hän on ollut olkapääni, jolle olen uskaltanut kertoa eniten. Kovin intensiivisesti en ole häntä nähnyt, yh-äidin sosiaalinen elämä on rajallista. Silti nähdessämme saamani huomio ja ymmärrys sulattavat sydämeni. Olen ollut niin pitkään jäätyneenä, osittain olen vieläkin ihan kohmeessa sosiaalisissa tilanteissa. Silti piiskaan itseäni muiden ihmisten seuraan, vaikken aina jaksakaan heitä ymmärtää niin hyvin kuin pitäisi. Omat ongelmani tuntuvat joskus vähän liian suurilta, mutta olen liian hienotunteinen rasittaakseni muita ihmisiä niillä liiaksi.

Tämän ystävän seurassa tunnen itseni uudestaan naiseksi. Ja olen ihastunut, vaikkei pitäisi. Hän ei tule ikinä vastaamaan tunteisiini sataprosenttisesti ja vuosien varrella elämäntapamme ovat erkaantuneet niin täysin, ettemme voisi mitenkään muodostua parisuhteeksi. Lisäksi parisuhde pelkkänä sanana aiheuttaa minulle niin voimakasta pahoinvointia, ettei sen aika voi vielä olla. Nyt hän on reissussa enkä näe häntä moneen viikkoon. Parempi ehkä näin. Tulipas sitten tällainen soppa keitettyä tuon avioeron kaveriksi! 😯🗯️

Käyttäjä Lasidino kirjoittanut 20.04.2015 klo 02:09

Mulla ainakin on tällainen vaikea tilanne myös. Oon jo useamman vuoden ollut rakastunut mun ystävään, mutta sillä ei ole romanttisia tunteita mua kohtaan eikä kuulemma koskaan tule olemaan. Asian olen siis ottanut esille, eikä hän oo siitä pahastunu tai alkanu sen takia käyttätymään kummallisesti tai mitään.

Tiiän että hän rakastaa mua tosi paljon, niinkun siskoa, ja niin mäkin haluisin häntä rakastaa mut tunteilleen kun ei vaan voi mitään. Ollaan kans fyysisesti läheisiä, ystäväni on semmonen ihminen joka tulee aika lähelle ihmisiä ketä se rakastaa ja oon oppinu siihen että nukutaan vierekkäin ja voidaan suudella jos tekee mieli. Ollaan myös harrastettu seksiä. Meistä kumpikaan ei kuitenkaan ajattele, että seksin harrastaminen vaatis jotain romanttisia tunteita. Romanttiset tunteet ei johdu tästä, niitä on ollu kauemminkin, ihastuin silloin kun oltiin vasta tutustuttu. Heti alettiin olemaan tekemisissä tosi tiiviisti.

En haluais katkaista välejä, koska mulla on niin paljon mahtavia kokemuksia hänen kanssa ja koska hän on mun paras ystävä. Ikuisuusongelma mulla vaan on omien tunteideni kanssa, että miten kestän sitä, että en saa niille vastakaikua. Mitä teen jos hän rupeaa joskus seurustelemaan? Voi olla että sillon laitan välit poikki. Mun ois pitäny tehä se jo 2 vuotta sitten, mutta aina vaan tuntuu siltä, etten ole siihen valmis enkä selviä ilman häntä. Musta tuntuu, että ilman häntä mun elämällä ei oo mitään merkitystä, koska jos hän ei rakasta mua, millään ei oo mitään väliä. Tällä hetkellä kuitenkin oon hänen elämän tärkeimpiä ihmisiä, mut sitten jos hän löytää jonkun, jota rakastaa enemmän kun mua, niin sitten oon mennyttä.😭 Tuntuu, ettäelämä on pilalla jos en saa häntä jakamaan sitä mun kanssa tarpeeksi läheltä.

Käyttäjä Apolloperhonen kirjoittanut 20.04.2015 klo 09:19

Jäin miettimään Lasidinon tekstiä ja lainasin siitä tämän osan:

"Tiiän että hän rakastaa mua tosi paljon, niinkun siskoa, ja niin mäkin haluisin häntä rakastaa mut tunteilleen kun ei vaan voi mitään. Ollaan kans fyysisesti läheisiä, ystäväni on semmonen ihminen joka tulee aika lähelle ihmisiä ketä se rakastaa ja oon oppinu siihen että nukutaan vierekkäin ja voidaan suudella jos tekee mieli. Ollaan myös harrastettu seksiä."

Mielestäni tuossa ei ole enää kyse ystävyydestä. Ystävyyden raja on ylitetty. Varsinkin miehen pitäisi ystävänä kieltäytyä kaikesta fyysisestä kanssasi, koska hän tietää mitä tunnet ja mitä haluat. On ikävää, että ystävä käyttää sinua hyväkseen noin. Onko se enää ystävyyttä?
Ystävyys on mielestäni sellaista, että ystävän kanssa on mukavaa, mutta aina hetken kerrallaan eikä ystävää ole tarve ajatella jatkuvasti eikä ystävyydessä varsinkaan kuulu pohtia mitään rivien välistä vaan sen kuuluu olla helppoa ja rehellistä. Ennen kaikkea, mustasukkaisuus ei kuulu ystävyyteen. Jos ystävästään on mustasukkainen, on katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään, onko kyse enää ystävyydestä?

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 20.04.2015 klo 10:28

Minun vaimoni tuntee itsensä tietyllä tapaa jopa hyväksikäytetyksi tämän ystävänsä toimesta, sillä se oli ennenkaikkea henkistä yhteyttä ja ystävyyttä mitä vaimoni tarvitsi kun meidän parisuhteessa meni huonosti ja saikin sitten ymmärrystä ja tukea osakseen ystävältään. Sitten kun ajan kuluessa ylittivät rajan, niin ystävyys ei ollut enää samanlaista kuin ennen vaan ystävyyteen oli tullut toisenlainen sävy ja vire, jolloin jutut pyörivät enemmän seksin ympärillä vaikka tarvetta olisi ollut myös muunlaiselle ystävyydelle. Etteikö häneltä muuta odoteta vastineeksi kuin seksiä?

Jotenkin näen sen tavallaan jopa traagisena. Eli emmekö me miehet sitten odota naisilta muuta kuin keinoa päästä pukille?

Perusoletushan mitä ystävyydeltä vaaditaan naisilla ja miehillä on hieman eri. Miehillä ystävien kanssa tekeminen on yleensä yhdessä tekemistä ja siinä voi olla useampi mies samanaikaisesti harrastamassa ja tekemässä kun naisilla yleensä ollaan ennemminkin yhden ystävän kanssa kerrallaan ja vuorovaikutus tapahtuu puheen kautta. Tämä ei ole pelkästään minun olettamaa, vaan ihan tutkittua tietoa.

Kun mies laitetaan tähän tilanteeseen kahdestaan naisen kanssa puhumaan ja jakamaan ajatuksia ja tunteita, niin siinä on miehelle vaara vääränlaiselle tulkinnalle siitä, että mitä nainen haluaa/odottaa.

Käyttäjä Lasidino kirjoittanut 20.04.2015 klo 13:30

Apolloperhonen. Tää mun ystävä on nainen. Ollaan molemmat naisia. Molemmat tunnetaan seksuaalisia tunteita sekä miehiä että naisia kohtaan.

Mut mä oon kyllä mustasukkanen monista mun läheisistä ystävistä, jos he vaikka tekee jotain porukalla eivätkä kutsu mua mukaan. Mut sitä mä en tiedä, mitä muutakaan se on, kuin ystävyyttä, kun hän ei mua kuulemma romanttisesti rakasta. Mulle se on sinänsä ystävyyttä myös, että en mä sille muutakaan nimeä keksi. Ollaan päivittäin tekemisissä jollain lailla, ollaan aina oltu koko sen ajan mitä ollaan tunnettu.

Tää on silti tosi erilaista kun mitä mun ystävyys mun muiden erittäin läheisten ystävien kanssa, joita on muutama. Suurin ero on ehkä se, että mä en stressaa suhdetta heidän kanssaan. Se tosiaan on rentoa.

Käyttäjä AJo kirjoittanut 20.04.2015 klo 14:23

Keaton kirjoitti 20.4.2015 10:28

...emmekö me miehet sitten odota naisilta muuta kuin keinoa päästä pukille?

Tympäisee, jos tuota miehen seksin hakemista käytetään aina stereotyyppisenä kuvana miehen ja naisen välisestä läheisemmästä suhteesta. Voihan painotus olla noin päin keskimäärin, mutta on se toisinaan mieskin, joka haluaa vältellä ystävyyssuhteen menemistä seksisuhteen puolelle. Lisäksi romanttiset suhteetkin voivat alkaa painottuen pitkään paljolti muuhun kuin seksiin, vaikka läheisiksi mennessään johtavat parin kiinteään seksielämään.

En halua ainakaan pyöräyttää omaa tilannettani (vertaa alustus) niin päin että ongelma olisi ensisijaisesti jokin "pyytääkö naiselta seksiä vai ei".

Kun mies laitetaan tähän tilanteeseen kahdestaan naisen kanssa puhumaan ja jakamaan ajatuksia ja tunteita, niin siinä on miehelle vaara vääränlaiselle tulkinnalle siitä, että mitä nainen haluaa/odottaa.

Onko se jotakin "vääränlaista tulkintaa" että miehen tunteet leimahtavat ja romanttiset kuvitelmat riehahtavat?

Järki ei tulkitse että nainen haluaisikaan mitään muuta kuin mitä on ollut pitkään aiemmin eli ns. platonista ystävyysrakkautta. Mutta tunteet tulkitsevat naisen läheisyyden aivan muulla tavoin vaikka mitään seksiä lähelläkään olevaa ei ole.

Lasidino kirjoitti 20.4.2015 13:

Ollaan kans fyysisesti läheisiä, ystäväni on semmonen ihminen joka tulee aika lähelle ihmisiä ketä se rakastaa ja oon oppinu siihen että nukutaan vierekkäin ja voidaan suudella jos tekee mieli. Ollaan myös harrastettu seksiä...

Mitä teen jos hän rupeaa joskus seurustelemaan? Voi olla että sillon laitan välit poikki...

Mut sitä mä en tiedä, mitä muutakaan se on, kuin ystävyyttä, kun hän ei mua kuulemma romanttisesti rakasta.

Seksisuhteen puolellehan tuo kuulostaa painottuneen. Joku parisuhdetta lähellä oleva suhde, vaikka ei ilmeisesti tiukkaa sitoutumista olekaan. Kuitenkin koet voimakasta mustasukkaisuutta (tarkoitan sanan varsinaista voimakasta merkitystä enkä sitä että harmistuu, kun ei esim. oteta aina mukaan porukkaan, vaikka sitäkin voidaan pitää eräänlaisena mustasukkaisuutena).

Käyttäjä Lasidino kirjoittanut 20.04.2015 klo 16:41

Suurin osa meidän yhteisestä ajasta on ihan ystävien välistä tekemistä, kuin fyysistä läheisyyttä.

Käyttäjä Lumena kirjoittanut 02.01.2019 klo 01:13

Kuinka ystävyyden kävi AJo? Kerroitko rehellisesti tunteistasi vai odotitko vain että tunteet menevät ohitse? Teidän tilanteessanne ei onneksi ole muita osapuolia.

Itse olen ollut samassa tilanteessa molemmilla puolilla ystävyyssuhdetta, jossa tunteet ovat roihahtaneet. Kun parikymppisenä ystävänä pitämäni naimisissa oleva mies avautui tunteistaan, se tuli täysin puun takaa. En ymmärtänyt, miten hän ei tahtonut millään käsittää, että minun puoleltani ei ollut samanlaisia tunteita silloin eikä ollut koskaan ollutkaan. Hänen mielestään välillämme oli ollut jotakin jo ensimmäisellä kerralla kun juttelimme silloisen avopuolisoni työpaikan juhlissa. Emme juuri puhuneet parisuhteistamme, hän toki tunsi mieheni, olin hänen vaimonsa tavannut kerran tai kaksi juhlissa, meillä oli yhteinen harrastus ja joitakin yhteisiä ystäviä, mikä teki asioista hankalia, kun hän lopulta kertoi mitä oikeasti ajatteli minusta: haluavansa suhteen ja aikovansa erota vaimostaan.

Asiat, jotka hänen mielestään olivat olleet merkityksellisiä ja selvä merkki siitä, että minullakin oli tunteita häntä kohtaan olivat mielestäni hyvin vähäpätöisiä ja jotenkin ihmeellisiä, kuten miten olin istunut lähellä häntä, vaikka mieheni oli ollut vieressä ja kuinka olin lähtenyt hänen kanssaan usein lounaalle. Sikäli hän oli oikeassa, että olin ihastunut niiden vuosien aikana kun tunsimme, mutta en häneen vaan työkaveriini ja vain ilahduin, jos joku ystävistäni pyysi minua lounaalle, jotta sain välillä muuta ajateltavaa.

Ihastukseni kanssa olimme ensin ystävystyneet ja jo muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen olin korviani myöten ihastunut häneen. Emme koskaan suudelleet tai menneet fyysisellä tasolla halaamista pidemmälle, mutta olimme puolin ja toisin kertoneet tunteistamme. Omalta osaltani ihastumiseni haihtui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, kun havahduin siihen, ettei ihastukseni tuoksunut miltään ja seksuaallinen vetovoima puuttui minun puoleltani kokonaan. Pidin tästä ihmisestä todella paljon ja olisin kovasti halunnut olla hänen ystävänsä ajan kanssa, mutta se ei onnistunut. Vaikka olimme pitkiäkin aikoja, yli puoli vuotta, viestittelemättä ja näkemättä toisiamme hänen tunteensa eivät menneet sen kahden vuodenkaan jälkeen ohitse, mitä sanotaan ihastuksen korkeintaan kestävän. Päinvastoin, hän sanoi rakastavansa ja suri kuten minäkin sitä, ettei meillä siksi ollut mahdollisuutta edes ystävyyteen. Olisiko sitten ollut, jos en olisi koskaan hänelle tunteistani kertonut ja kaatanut niin sanotusti bensaa liekkeihin?

Vaimostaan eroamassa ollut mies puolestaan olisi halunnut jatkaa kanssani ystävinä, mutta minä en halunnut osin siksi, että koin tulleeni petetyksi hänen taholtaan niin hassulta kuin se kuullostaakin. En pystynyt enää olemaan oma itseni hänen seurassaan, kun mietin olisiko jokin sanomiseni tai tekemiseni taas hänelle merkki siitä, että minulla sittenkin on niitä tunteita häntä kohtaan. Eniten vaikutti kuitenkin se miten ihastukseni kanssa oli käynyt ja miten itsekkäästi ajattelin, että haluan mieluummin olla ystävä hänen kanssaan ja miten koin että siinä jo koeteltiin tuoreen aviomieheni ymmärryksen rajoja. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista ystävyytemme.

Ei mennyt kovin montaa vuotta edellisestä ihastumisestani, kun järkytyksekseni huomasin rakastuneeni toiseen ystävääni. Ensin odotin, että se menisi ohitse kuten edellinenkin ihastus parissa kuukaudessa, mutta niin ei käynyt. Tällä kertaa tosin päätin toimia itse toisin. En puhunut näistä tunteistani mitään. En ihastuksen kohteelle, enkä miehelleni. Odotin puolitoista vuotta ja pitkä parisuhteeni luisui samalla kriisiin. Kokemuksistani oppineena pidin täysin mahdollisena, että kaikki mitä pidin ystäväni puolelta osoituksena siitä, että hän tunsi samoin olikin vain omien korvieni välissä ja olin tunteideni kanssa yksin ja joka tapauksessa vain pilaisin ystävyyden kertomalla totuuden.

Olimme käyneet mieheni kanssa parisuhdeterapiassa, olin tehnyt jo eropäätöksenkin, jota mieheni vastusti ja suunnittelin muuttavani takaisin kotipaikkakunnalle, sillä halusin etäisyyttä kaikkiin elämäni miehiin selvittääkseni rauhassa, mitä elämältäni oikein halusin. Hyvin lyhyessä ajassa tapahtui kuitenkin asioita, jotka muuttivat suunnitelmani. Koin itseni ulkopuoliseksi ystäväpiirissäni, näin jälkikäteen ajateltuna vähäpätöisessä asiassa, mistä sain riidan aikaiseksi ystäväni kanssa, mikä avasi silmäni sen suhteen miten paljon eropäätöksessäni oli painanut tunteeni häntä kohtaan. Eräs ystäväpariskunta erosi karulla tavalla, mikä sai minut tuntemaan piston sydämessä siitä, että edes harkitsin eroa hyvästä parisuhteesta. Ehkä eniten vaikutti kuitenkin se, että yksi näistä elämäni miehistä, tämä ensimmäinen ihastukseni, päätyi omassa elämässään kriisiin, jossa koetin olla tukena ja mieheni oli puolestaan minun tukenani.

Muutin kotipaikkakunnalleni, mutta yhdessä mieheni kanssa. Ystävyys säilyi ihastukseni kanssa, tosin nyt näimme harvemmin ja tunteeni laantuivat. Toivoin jopa vilpittömästi, että hän löytäisi elämäänsä rakkauden. Sain lapsia, pidin yhteyttä ystävääni harvemmin, saattoi mennä kuukausia, ettemme nähneet tai viestitelleet. Ehkä nelisen vuotta siitä kun olin muuttanut, ystäväni tuli työmatkallaan kylään viikonlopuksi ja minulle tuli vahva tunne, että jos jotain tunteita hänen puoleltaan oli ollutkin niin nyt niitä ei enää ollut. Omalta osaltani tunteet eivät ehkä olleet ihan niin ohitse kuin olin kuvitellut, mutta elämä vei mukanaan seuraavat vuodet ja osasin olla onnellinen ystävyydestä.

Viimeiset pari vuotta olemme olleet taas läheisempiä. Valehtelisin jos väittäisin, että olen rakastanut häntä kaikki nämä vuodet. Olen rakastunut häneen aina uudestaan, jos olen antanut mahdollisuuden rakastua. Hän taas ei ole antanut itselleen mahdollisuutta rakastua, ei ainakaan niin, että olisi seurustellut. Edelleenkään en ole tunteistani kertonut, vaikka viimeisen vuoden aikana sitä olen harkinnut kuten myös taas vakavissani eroa miehestäni.

Se nyt tässä on toisin yli 15 vuoden takaiseen, kun edellisen kerran vakavissani harkitsin eroa, että ero ajatukset tulivat ennen uudelleen ihastumista. Eikä parisuhdetta ole vuosiin voinut kutsua enää hyväksi. Parisuhdeterapeuttikin ihmetteli miten elämäämme onkin osunut niin paljon huonoa onnea ja vastoinkäymisiä verrattain lyhyen ajan sisään ja miten yleensä yksikin niistä on niin painava syy, että ihmiset hakeutuvat pariterapiaan. Omalla kohdalla selkeä veden jakaja on joitakin vuosia sitten sairastumiseni, jonka kanssa koen, etten ole saanut mieheltäni kipeästi kaipaamaani käytännön apua. Loppuelämäni pituus vai pitäisikö sanoa lyhyys on myös arvoitus ja aluksi ajattelinkin, että en missään nimessä halua lapsia laittaa eromankelin lävitse, jos joutuvat äitinsä hautaamaan heti perään. On onneksi mahtunut parempiakin kausia sairastamisen lomaan, vaikka loppuelämän seuralainen se on, silti uskallan taas suunnitella tulevaa.

Olen turruttanut itseni ajatukseen, että jos oikeasti välitän ystävästäni ja miehestäni niin pidän tunteeni omana tietonani. Olen tarpeeksi monta kertaa ollut pöydän toisella puolella ja tiedän, miltä se tuntuu. Miksi siitä huolimatta haluan laittaa ystäväni siihen tilanteeseen nyt ja mikä on estänyt minua aiemmin? Pelkään tulevani torjutuksi. Ehkä se kuitenkin on oikea syy siihen, miksi olen ollut hiljaa. Vain yksi mahdollisuus, että hän toivoo kuulevansa, että rakastan, mutta lukemattomia, että totuus saa hänet vaivautuneeksi ja ystävyys on menetetty.