Moi kaikille!
Mulla on pakko-oireinen "pöpökammo". Eli mun pakko-oireet liittyy likaan ja hygieniaan.
Mä opiskelin hoitajaksi samaan aikaan mieheni kanssa ja mikrobiologian-tunnit olivat mielenkiintoisia. Vertailtiin muistiinpanoja ja mietittiin pöpöjuttuja: tossa napissa on nyt näin ja näin paljon pöpöjä, ja aivastaessa tulee niin ja niin paljon viruksia jne. Mutta silloin se oli vielä "normaalia".
Ensimmäinen lapsi syntyi ja sairaalassa koko ajan muistutettiin hygieniasta ja käsien pesusta, ettei vauva vaan saa pöpöjä, ja siitä se sitten lähti. Musta tuli ihan pöpökammoinen ja koko ajan piti pestä käsiä, vaihtaa vaatteita jne. Mutta se oli kuitenkin pientä silloin.
Toinen lapsi syntyi ja oireet oli aika lieviä, mutta oli kuitenkin: edelleen piti pestä käsiä koko ajan jne.
En osaa sanoa missä vaiheessa oireista tuli "kammottavia" eli se rupesi hallitsemaan tekemisiä, mutta kai se hiipi pikkuhiljaa ja paheni, kunnes suihkussakin piti käydä 2-5 kertaa päivässä, koska pöpöjä oli kamalasti kaikkialla.
Menin töihin sairaalaan (siellähän ei nitä pöpöjä oo yhtään😉) ja on edelleen tiettyjä toimenpiteitä esim peseytymisessä ja hygienian hoidossa, joita noudatan heti töistä tullessani.
Kukaan muu kuin mieheni ei tiedä tästä, en ole ikinä kenellekkään asiaa paljastanut enkä edes lääkärissä käynyt. Lääkitystä ei siis ole. Mieheni ei aina ymmärrä tätä asiaa, ja kuittailee välillä kovastikin ja kehoittaa apua hakemaan. "Mutta enhän minä mitään apua tarvi, koska tämä on minulle normaalia"- niinpä niin🙄.
Nyt huomaan taas asian pahentuneen, koska meille on tapahtunut viimeisen vuoden aikana monta kriisiä, oman syntymättömän lapsen kuolema ja hautajaset sekä kaksi ennen rv 13 keskenmenoa ja tottakai ne ovat satuttaneet ja aiheuttaneet kriisin elämässäni ja pahentaneet pakko-oireita. Nyt minulla on psykologille aika tulevaisuudessa kylläkin, noista muista asioista, mutta ajattelin pakko-oireistakin mainita, jos hoitosuhteen katson hyväksi ja psykologin mukavaksi, jonka kanssa saan luottamuksellisen suhteen. Katsotaan nyt. Voimia kaikille kohtalotovereille!🙂👍

Heips koiraneito..!

Eikös niitä lääkkeitä kuulus käyttää niin et sit kun on ollu oireeton vuoden pari niin sit vasta lopettaa,koska se auttaa siihen ettei tuu uudestaan oireet.Jos käyttää lääkettä vähän aikaa ja kun helpottaa niin lopettaa ja ne tulee taas kohta uudestaan..se on kuin noidankehä.. anteeksi nyt, itse teet niinkuin haluat,mut oli pakko kommentoida tätä..

Toi 50mg:kin kuulostaa aika pieneltä pakko-oireisiin,mut jos se sulle auttaa niin hyvä 🙂 Hienoa että oot oppinu tuleen toimeen oireiden kanssa!!🙂🌻

No siis mie oon nyt toiminu noin mut toki jokainen tekee miten itse parhaakseen näkee. 🙂

ja ei tuo miulle ainakaan mikään pieni määrä oo ollu tuo 50mg se on ollu ihan sopiva, toki silloin kun mulla oli todella pahat oireet päällä ni sehän oli sillo jopa niinkin paljon ku 200mg vuorokaudessa plus siihen lisäks Zyprexa- lääkitys ja Deprakine ja rauhoittavat. 😟 mut nykyään onneks on vaan tuo sertraliini 50mg mitä kaytetään jos oireet alkaa pahaks..ja yleensä mulla ainakin ne oireet laukasee paha stressi tms eli sit kun sen vaiheen oon päässy yli ni sit voin taas hyvillä mielin lopettaa lääkityksen..näin se vaan mulla menee. 😳

Mutta toki jokainen tyylillään mie kerroin vaan oman tarinani. 🙂

Voimia jokaiselle tän asian kanssa elävälle! 🙂🌻

Hei!

Olen hiukan epävarma kirjoittaessani tähän viestiketjuun, ja toivonkin ettei viestini loukkaa ketään tässä ketjussa kirjoittavaa - tai tätä ketjua seuraavaa; koska mulla ei ensinnäkään ole ns. oikeaa diagnoosia, enkä siis myöskään käytä mitään lääkkeitä - mutta oireita (joita itse kutsun neurooseiksi) mulla on. Niitä vois nimittään vaikka arjen neurooseiksi, jotka eivät siis helpota arjen sujumista vaan päinvastoin (kerron niistä vaikka myöhemmin lisää).

Mulle tuli mieleen kaksi asiaa tätä viestiketjua lukiessani ja näiden asioiden takia hain kirjoitusoikeutta: ensiksikin vaikuttaa siltä, että "kaikessa epävarmuudessamme" me-ja meidän-tapaiset olemme älyn kilttejä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Kirjoittaessamme tuomme tuon-tuostakin esiin, että tää on vain minun näkemykseni, ja toivon ettei se luokkaa ketään. Minusta tää on käännettävä vahvuudeksi, vaikka se osin kuvastaa omaa epävarmuutta, mutta ei muiden huomioonottaminen mikään synti ole - päinvastoin!!

Toinen pointti: joillakuilla meistä oli kokemuksia, näkemyksiä siitä miten "pakkoja" ikään kuin voi yrittää itse hallita - joten ehdotan, että voisimmeko tällä palstalla alkaa jakamaan kokemuksia ja ehdotuksia (konkreettisia) siitä, miten arjen sujumista vois helpottaa?

Ja siis elän parisuhteessa, ja toden-totta nää arjen neuroosit häiritsee parisuhdetta aika ajoin enemmän tai vähemmän, tosin meillä asiaan suhtaudutaan huumorilla ja ajatuksella ettei kukaan ole normaali ja että kaikilla kuolevaisilla on omat kotkotuksensa. Sitten siitä miten toimin kodin ulkopuolella (eli kuka tietää jne): mun tapani on vääntää tästä vitsiä ja huumoria, ja sitä kautta hakea ikään kuin hyväksyntää itselleni🙂🌻 Mutta eihän ihmiset lopulta tiedä mistä on kysymys, ja miksi mä lopulta vitsailen neurooseilla - koska ihan taviksillakin on neurooseja, ja niiden kautta ei saa käsitystä siitä, miten hankalia hankalat neuroosit voi arjen kannalta olla.

Toivon viestini osuvan oikeaan ketjuun, ja odotan innolla reaktioitanne, mukavia loppukesän päiviä🙂

hapuileva

Moikka kaikki 🙂

Kuulin eilen mummultani että pappani joka kuoli jo vuonna -69 että sillä olis ollu myös pakkoja ja harhasuutta kuten mulla.. eli on tod.näk et se on perinnöllistä.Hyppäs vaan yhen sukupolven yli ja tuli muhun..🙄 Eli isän äitiltä kuulin!

Arjen juttuja helpottaa..😐 jaa-a...No yrittää aina selventää itelleen et nää on harhoja ei todellisuutta että omamieli on vaan kehittäny tälläsiä jostain syystä.Luultavasti siks kun ei osaa käsitellä asioita ja hyväksyä.Ja hyväksyä myös se ettei kaikkea voi hallita elämässä😳

Joo ei kai tässä muuta🙂🌻
Hyvää syksyn jatkoa🙂👍

Moikka kaikki🙂

Missä ootte kun tää ketju on vähän unholassa 😑❓

Joo mä oon vaihtamassa alaa ja koulutus muotoa jos saan oppisopimus paikan pian kun koulutus alkaa jo 21.10.2008😳

Moneen paikkaan oon lähetelly anomuksia muttei oo kukaan vielä vastannu,pitänee ens viikon alussa soitella niille..🙄

Joulun odotusta🙂

Onko täällä vielä paikalla meitä?!?😐

Moi!
No minä kuntoutustuella vielä vuoden verran ja tapailin muutaman kuukauden miestä, mutta se tapailu nyt loppui ja olen siitä tosi paskana kun jo kerkesin kiintyä ihan kunnolla ja minulla ei ole yhtään kunnon parisuhdetta ollut niin se tuntui todella hyvältä, sen hetken.😭

Tämä nyt voi kuitenkin olla elämässäni kun en ole sekoamassa, vaan käyn ihan normaalia erojuttua läpi ilman mitään sekoiluita. Onneksi tämä mies ei ole jättänyt minua yksin miettimään ja oireilemaan, vaan on tullut minua vastaan todella hyvin ja se helpottaa tietenkin jonkin verran oloa.

Ja pakko-oireet ovat lievittyneet aika paljon viime aikoina, niitä ei paljon enää ole eikä oikein pelkojakaan, muttaj otain vanhoja juttuja vielä on, mutta terapiani on toiminut todella hyvin, mutta en ole työkuntoista nähnytkään.

Nostetaan tätä topiikkia 🙂

Hei!

Minulla on tosi vaikea pakko-oireinen häiriö. Pakko-oireeni liittyvät lian ja bakteerien pelkoon. Sairaus puhkesi kun olimme seurustelleet mieheni kanssa n. 1,5 vuotta. Oireet olivat ensin lieviä ja pystyin salaamaan ne mieheltäni. Tai siis kuvittelin salaavani ne. 🙂 Nyt tilanne on kuitenkin n. parin vuoden aikana pahentunut koko ajan ja nyt olen todella huonossa kunnossa. Terapiani ei ole auttanut ollenkaan. Oikeastaan vain päinvastoin. Lääkityskään ei toiminut. Tunsin oloni vain huonommaksi.

Mieheni on yrittänyt olla kannustava ja yrittänyt ymmärtää, mutta on varmasti vaikeaa kun puoliso käyttäytyy järjenvastaisesti. 90 % riidoistamme liittyy sairauteeni ja se on vaikuttanut suhteeseemme etäännyttävästi. Rakastan miestäni ylikaiken ja haluaisin parantua, jotta voisimme jatkaa elämäämme. Tällä hetkellä kaikki tulevaisuuden suunnitelmamme ovat jäissä sairauteni vuoksi. Syyllisyys tästäkin on musertava.

Hei!

Tähän samaan aiheeseen...Olemme miesystäväni kanssa seurustelleet puolisen vuotta ja on käynyt selväksi, että hänellä on melkoinen pöpökammo. Näkisin, että se on tilannekohtaista, ei kaiken kattavaa.

Pahin saareke taitaa olla keittiö ja ruokaan liittyvät pöpöt. Hän ei voi esim. koskettaa juuri syödyistä lautasista siihen kohtaan, missä vielä on ruokaa. Tietysti ei hyödytä sanoa, että tuskin niitä pöpöjä kovin äkkiä siihen hirveitä määriä on heti syömisen jälkeen syntynyt. Paljon enemmän on pöpöjä monessa muussa tilanteessa hänenkin iholla 🙂 ja suussa.

Itseäni nyt kauhistuttaa lähinnä se, miten tuo hänen ominaisuutensa tms. vaikuttaa meidän parisuhteeseen. Miten siihen ylipäätään olisi hyvä suhtautua. Mukaan moiseen en voi lähteä, enkä usko, että se toisi mitään helpotusta hänellekään. Kuitenkaan en haluaisi uskoa tai ajatella niin, että tuo asia estää/pilaa parisuhteen.

Tottakai on vain hyväksyttävä moinen kammo ja ehkäpä huumoria peliin. Tosin en tiedä, miten sen huumorin kanssa on, nimittäin hänelle tuo, miten esim. keittiössä toimitaan, on todella vakava asia. Hän haluaa minun tekevän kaikki aivan samalla tavalla hänen keittiössään. Ei kylläkään tule onnistumaan ja kun näin on hän huomauttelee minulle asiasta jatkuvasti.

Minä taas kuulisin mieluummin positiivista sanottavaa, kuten, että mukava, kun teet ruokaa jne. Minä kuitenkin aina tiskaan astiat ja siivoa jäljet, kun teen jotain. Jos moiseen käytökseen on syynä ahdistus, voisi ajatella, että hänen ahdistustaan pitäisi siis helpottaa? Ja miten minä voisin sitä helpottaa, kun en kuitenkaan voi lähteä noin sairaaseen käytökseen mukaan. Onko hyvä edes lähteä keskustelemaan, onko moiselle käytökselle mitään perusteitakaan?

Syyllistäminen ja haukkuminen ei auta, se on numero ykkönen pois kuvioista heti alkuun. On kuitenkin väärin sekin, että minua parjataan siitä, etten lähde "keittiöhysteriaan" mukaan. Enhän minä ole syyllinen hänellä oleviin traumoihin tms.

En tiedä, asia tuntuu vaikealle tällä erää. En ole aiemmin kohdannut moista.

Eveny

Hei Eveny!

En tietenkään voi kertoa sinulle suoraan, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta voin ehkä jollain tavalla valaista mitä miehesi päässä liikkuu. Elikäs kuten varmaan tiedätkin pakko-oireisen muista ihmisistä typerältä vaikuttavat teot johtuvat yleensä turvattomuuden tunteesta, jota sitten yritetään rituaaleilla hallita. Itse en kuitenkaan tiedä, mikä mulla sen turvattomuuden aiheuttaa vaan mulla pakkotoiminnot liittyvät lähinnä pelkoon, että tartutan jonkun sairauden läheisiini. Jos miehesi suostuu keskustelemaan aiheesta teidän olisi hyvä pohtia mistä miehesi pöpökammo johtuu? Muistaako hän jotain tapahtumaa, joka olisi vaikuttanut hänen käyttäytymiseensä? Muistaako hän milloin pakko-oireet ja pakko-ajatukset alkoivat? Mikä on hänen perimmäinen pelkonsa, jos hän ei toimi pakko-ajatusten mukaisesti? Kun saat selville nämä asiat, luultavasti pystyt jo hieman paremmin ymmärtämään miestäsi. Sinun ei kuitenkaan tarvitse, etkä todennäköisesti koskaan pystykään täysin ymmärtämään miksi hänen pitää toimia niin, koska luultavasti oli selitys mikä tahansa se vaikuttaa sinusta järjettömältä. Muista kuitenkin, että miehesi pelot ovat hänelle tosia ja vakavasti otettavia.

Siinä olet oikeassa, että sinun EI tarvitse lähteä oireisiin mukaan. Minunkin mieheni teki jo heti alussa selväksi, ettei ala pesemään itseään tai vaatteitaan minun neuroosieni mukaan. Tämä on ollut minusta siinä mielessä hyvä juttu etteivät pakko-oireeni siten ole "levinneet" mieheeni asti vaan vaikuttavat vain omaan toimintaani. Jos lähdet toimimaan miehesi toiveiden mukaan olette sitten loputtomassa suossa, koska loppujen lopuksi pakko-oireissa mikään ei riitä vaan aina on parannettavaa ja tarkistettavaa ja pestävää. Ja myös siinä olet oikeassa ettei sinun tarvitse kuunnella nälvintää toiminnastasi. Sehän on sama kuin sinä suuttuisit miehellesi vaikka siitä missä järjestyksessä hän pukee vaatteensa ylleen. Toisaalta ymmärrän kuitenkin miestäsikin sillä luultavasti toimintasi aiheuttaa hänelle valtavasti huolta ja ahdistusta. Ehkä voisitte löytää jonkin keskitien?

Jos rakastatte toisianne, niin pakko-oireet eivät ole syy lopettaa suhdetta. Voit olla varma, että niistä tulee jatkossakin riitaa ja niistä eroon pääseminen on pitkäaikainen projekti. Tartu kuitenkin hyviin hetkiin, sillä niitäkin on. Jos miehesi haluaa päästä eroon pakko-oireista niin suosittelen terapiaan menoa. Itse olen nyt päättänyt tehdä jotain näille omille oireilleni ja aloitan ensi viikolla kognitiivisen terapian, josta on tutkimuksien mukaan ollut eniten apua pakko-oireiden hoidossa. Lisäksi sain nyt mieheltäni Edna Foan kirjoittaman "Kerrasta poikki"-kirjan ja suosittelen sitä lämpimästi. Se on todella mielenkiintoinen ja moni lievemmistä pakko-oireista kärsineistä henkilöistä on saanut jo pelkästää kirjan itsehoito-ohjelmasta suurta apua.

Jaksamista, kärsivällisyyttä ja rakkautta! 🌻🙂🌻

Onko se kirja ollut hyvä, koska itse olen tässä kärsinyt pakko-oire ajatuksista koska kaksi edellistä suhdettani olivat narsistisia ja nyt kärsin sitten pakko-oireistani ja ensimmäinen suhde kesti neljä vuotta olin täysin hänen hallinnassaan siivosin hänelle, tein kaiken miten hän halusi leikkasin tukkani, koska hän piti vain blondeista lyhyt tukkaisista ja pukeuduin kuten hän halusi ja teimme viikonloput ruokaa koska hän halusi. Emme käyneet pahemmin kotimme ulkopuolella leffaan hän ei lähtenyt koska meillä oli ikäeroa hän pisti sen ikämme piikkiin ja miten muut häneen suhtautuvat. Emme käyneet yhteisillä matkoilla hän kävi niillä ystävien kanssa, koska hänen ystävät järjestivät ne. Seksiä emme harrastaneet koska epäilen että totuus oli en tehnyt kuten hän halusi siinä. Söin ja laihdutin koska hän tykkäsi olin lihava vaikka olin normaali painoinen. Nyt tuntuu monesti että minä en aina tiedä mitä halaun ja miksi haluan ja toinen oli että suhteemme oli todella kuollut jo aikoja joten ihastuin toiseen mieheen ja minä soittelin hänen kanssaan ja tekstailin josta sitten kerroin koska minua ahdisti ja hän sai taas syyllistämällä minua ja uhriutumalla jatkamaan suhdetta kunnes yksi päivä en jaksanut enään kun minulle sanoi tukipisteessä missä eräs ,että tuollainen suhde pitää lopettaa. Perään sitten tuli jossain vaiheessa se mies kenne kanssa tekstailin ja hänkin oli narsisti ja taas jatkui sama rumba. NYt elän näitten miesten jälkeen ihan erilaisessa hyvässä suhteessa , mutta saan pakko-ajatuksia moraalittomia ja pelkään tapahtuuko samat asiat jälleen kuten tuosta noin muka ihastuisin olen pelännyt suurimman osan ajasta miehiä. Enkä ymmärrä miksi pelkään katsoa heitä ,kun katson tunnen en minä heitä halua mutta pakko-ajatukset tulevat joskus mieleeni jopa kun käyn sosiaalisissa tilanteissa ja on minulle tuntemattomia henkilöitä. Tuntuu kuin monet ajatukset menevät sekaisin toistensa kanssa ja niin teen kamalat johtopäätökset ja sitte hävettää ja nolottaa olenko tuollainen oikeasti.