Onnellisia jatkoja uskottomuuden jälkeen?
Elän itse uskottomuuskriisin vaihetta, jossa sen paljastumisesta on kulunut vajaa 1/2 vuotta. Värit elämässä vaihtelee kovasti. Välillä tuntuu kuin kaikki olisi hyvin ja hetkittäin palaan johonkin maakuoppaan, jossa valoa ei ole näkyvissä.
Olen 4-kymppinen, takana vajaa 20-vuotinen parisuhde, josta 14 vuotta avioliitossa. Ei lapsia. Kaikki vuodet eivät todellakaan ole olleet onnellisia, sitä on ajauduttu pikkuhiljaa molempia tyytymättömään tunnelmaan. Perusasiat kuitenkin näennäisesti hyvin, mutta molemmilla ollut paha olla, kun ei ole oikein koettu sellaista luonnollista kommunikaatioyhteyttä / avoimuutta enää olevan. Avioliitto oli muuttunut jonkinlaiseksi ”yhteistyösopimukseksi”. Kaikki arjen asiat hoidettiin, mutta sellainen rehellinen avoimuus ja yhteys oli hiipunut vuosien varrella.
Kesällä 2024 puolisoni päätyi pettämään. Suhde kesti parissa osassa muutaman kuukauden, kunnes onnistuin lypsämään hänestä tiedon ulos. Tunsin, että kaikki ei todellakaan ole hyvin. En nyt jaksa alkaa kirjoittamaan uskottomuuden syistä ja sisällöstä sen yksityiskohtaisemmin, ehkä senkin aika tulee vielä.
Haluaisin kovasti kuulla niitä onnistuneita tarinoita. Me olemme käyneet asian paljastumisesta alkaen säännöllisesti pariterapiassa. Alkuun viikoittain, sitten pikkuhiljaa tahtia harventaen. Kaipaisin kovasti vertaistukea tämän prosessin etenemisestä. Milloin aikaa on kulunut sen verran, että alkaa helpottamaan? Itselläni asia on edelleen mielessä ihan jokaisena päivänä. Koen kohtuutonta(?) tuskaa siitä, miten puolisoni on tietoisesti kyennyt loukkaamaan minua. Vaikka samalla ymmärrän sen sumun, jossa hän on omassa tyytymättömyydessään ollut. Ahdistus ja umpikuja on ollut niin suuri, ettei hänellä ole mielestään ollut apuja/kykyä sieltä ulospääsyyn. Jolloin ajautui arvojensa vastaiseen toimintaan. Ymmärrän ja uskon, että hänenkin tuskansa on kohtuuton. Silmät on auenneet ikäänkuin todellisuudelle ja hän ei sanojensa mukaan ymmärrä, miten on ikinä voinut toimia niinkuin on toiminut.
Onko joku esim. onnistunut löytämään jotain kirjoja, podcasteja tms. jossa asiaa käsiteltäisiin? Tuntuu, että vain saman kokeneet voivat täysin ymmärtää. Oma tahtotilani on jatkaa elämää yhdessä, samoin puolisollani. Mutta joskushan tämän asian vaikutus elämäämme on loputtava. En halua riiputtaa sitä mukanani joka päivä. Miten siitä voi päästä eroon?
Kyse ei oikeastaan ole edes siitä, ettäkö en luottaisi puolisooni. Luotan. Mutta tuska syntyy siitä, kun harhaudun muistelemaan noita sumuisia kuukausia ja elän uudelleen niitä hetkiä, jolloin puolisoni on tietoisesti valinnut uskottomuuden. Vaikka kuinka ymmärrän kokonaisuuden ja syyt, on tunne rinnassa hirveä.
Moi
Täälläpä on viisaita ajatuksia pettämiskriiseihin liittyen. Olen aikoinani tänne itsekin kirjoitellut ja omasta H-hetkestä on jo 8 vuotta. Aloittaja on sanoittanut minulle tosi paljon edelleen resonoivia ihmetyksen aiheita mm. siitä, että miten meitä suhteessa jatkavia pidetään jotenkin heikkoina. Me käytiin parina terapiassa ja sitten kävin yksin. Siellä toki käsiteltiin valtaosin muitakin aiheita. Mulla vissiin jotenkin herkkä sielu tms., mutta edelleen tasaiseen asia käy mielessä ja puntaroin onko tämä suhde sellainen, jossa haluan jatkaa. Muutosta vuosien varrella toki tullut sen verran, että ne ajatukset tulee ja menee. Kai tästä mulle ikuinen arpi jäi ja se varmaan kertoo mm. sitä, ettei se luotto ole 100% vieläkään. Ja kai sitä, että ole ihminen 😀
Olin aika lailla aloittajan kanssa samoja ikiä ja parisuhde & naimisissa samoja aikoja (jos sillä nyt sinällään mitään väliä on). On meidän parisuhde monella tapaa parempi nykyisin, mut kyllä siellä jossain se musta möntti on. Ihmismieli tai ainakin mun, kun niin mielellään palaa menneeseen. Koitan olla itselleni armollinen ja elää tässä hetkessä parhaani mukaan. Töitä parisuhteen eteen pitäisi jaksaa tehdä ja vaivaa nähdä, on pettämistä tapahtunut tai ei.
Itseäni palauttelen usein tähän hetkeen sillä ajatuksella, että kummalla tahansa meistä on oikeus ja mahdollisuus tulla milloin tahansa siihen ajatukseen, että en enää halua tätä jatkaa. Toivottavasti virheistä on opittu ja nyt se uskalletaan sanoa, ennen kuin mennään tekemään mitään toista perusteellisesti rikkovaa.
On tässä monet kerrat otettu kynä ja paperia kauniiseen käteen ja kirjattu plussat ja miinukset. Toistaiseksi mennään plussalla 🙂
Kiitos hyvistä ajatuksista, joihin on voinut samaistua. En tunne itseäni niin yksinäiseksi ajatuksieni kanssa. Ikävää ilman muuta on, että ne liittyvät tähän aiheeseen.
Toivottavasti jatkatte kirjoittelua! Ja haavat paranevat omaa tahtiaan.
Kiitos mukavasta kommentista HarrietHole!
Päivittelen vähän omia ajatuksiani, ehkäpä joku muukin käy välillä linjoilla.
Tunteiden vaihtelu on edelleen suurta. Tuntuu jopa siltä, että erot voimistuu vieläkin. Olen alkanut tuntemaan positiivia tunteita. Toivoa, uskoa, tahtoakin onnistua tässä. Ja sitten on niitä järisyttäviä romahduksia, joiden aiheuttaja voi olla jokin "normaalijärkisen" mielestä mitättömän pieni asia. Mutta kuten tässä ketjussa aiemminkin on todettu, tunteet tasoittuu jo nopeammin.
Itselleni suurta kipua on aiheuttanut se, että osa puolisoni uskottomuuteen liittyvistä yksityiskohdista on tarkentunut minulle asteittain. Ensin asiasta on kerrottu jonkinlainen versio, jonka olen yrittänyt itseni kanssa prosessoida. Prosessi on kuitenkin jollain tavalla täytynyt tehdä useasti, kun totuus onkin ajan kuluessa tarkentunut. Ymmärrän tässä myös puolisoni ajatuksen, joka on ollut suuremman tuskan aiheuttamatta jättäminen, jonka takia totuus on ensimmäisellä kerralla tullut esitetyksi hieman kaunisteltuna versiona.
Tällä hetkellä koitan kovasti keskittyä itseni kanssa siihen, etten eläisi menneisyydessä ja tapahtuneissa asioissa, vaan keskittyisin juuri tähän hetkeen. Menestys on ollut vaihtelevaa. Uskaltaisin kuitenkin jo väittää, että vuorokausissa on enemmän positiivisia hetkiä ja viikoissa positiivisia päiviä.
Liian paljon mieltäni pääsee vielä häiritsemään se, mitä ne kuuluisat muut ihmiset mahdollisesti ajattelevat. Ymmärrän, etten voi siihen vaikuttaa. Mutta en vielä pysty nousemaan sen asian yläpuolelle.
Askel kerrallaan. Juuri nyt luulen ymmärtäväni suurelta osin sen taustan, miksi puolisoni päätyi toimimaan uskottomasti. Minä olen osaltani siitä vastuussa. En hyväksy sitä, mutta uskon ymmärtäväni. Olen siitä omalta osaltani pahoillani.
Pariterapia on turvallinen tarkastuspiste tasaisin väliajoin, koen että jokaisesta kerrasta on ollut hyötyä. Pariterapeuttimme on äärettömän ammattitaitoinen. Puolisoni käy lisäksi yksilöterapiassa purkamassa omaa syyllisyyden tuskaansa, nyt kun ymmärrys hänelläkin on huomattavasti lisääntynyt.
Haluan luoda uskoa muillekin, jotka ehkä aihetta googlettaessaan päätyvät lukemaan tätä viestiketjua. Meistä kukaan ei tiedä, minkälaisia kiviä kukakin omassa repussaan kantaa. Itsestäni on tullut tapahtuneen myötä huomattavasti "pehmeämmin" ajatteleva.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Korjaus
Heips,
Kalliotar täällä kirjottelee, nimimerkki hieman eri kuin alkuperäisessä, kun salasanan nollaus ei onnistunut 🙈
Vähän on pitänyt pitää taukoa täältä, kun oma prosessi on ollut käynnissä ja niinä hetkinä, kun on hyvä olla, saattaa täällä käynti olla raskasta. Jotenkin mun pitää olla tosi tarkkana etten tee hyvinä päivinä sellaista, mikä voi kääntää tuulen toiseksi. Nyt on sellainen olo, että on tarpeeksi vahva hyvä ja levollinen olo, että pystyn tänne tulla käymään ja kirjoittelemaan omasta.
Puolisoni tunnusti minulle uskottomuuden alkuvuonna ja samassa sanoi, että haluaa ehdottomasti jatkaa jos mä vain haluan. Hän oli ennen tunnustamista itse miettinyt mitä hän haluaa ja päätynyt tunnustamaan ja katsomaan miten käy.
Meillä oli ollut pitkään sellaista alavireisyyttä liitossa, yhetys kadonnut ja minä itse tajusin heti mistä uskottomuudessa oli kyse. Tiesin heti, että se ihminen kenen kanssa mua petettiin, olisi voinut olla kuka vain. Että tämä ihminen ei ole merkittävä tai uniikki ihminen, kenen takia mut voitaisiin jättää. Meidän suhde vain oli sellaisessa vaiheessa, että meidän kahden väliin oli mahdollista tulla. Keskustelujen perusteella ymmärsin heti, että tämä toinen osapuoli oli tehnyt tietoisesti kaikkensa, että olisi saanut meidän liiton rikottua, aivan häikäilemätöntä touhua. Juteltiin tästä puolisoni kanssa, ja hänkin ymmärsi, että tämä ihminen ei ole sellainen jota hän jäisi kaipaamaan.
Mikä mua voimaannuttaa tässä kaikessa on se, että vaikka mun puoliso sanoi että oli ihastunut, niin ihastumisen tunne hälveni todella nopeasti heti kun me aloimme parina tekemään yhdessä asioita ja löydettiin taas se, mitä me oltiin ennen. Meidän yhteys on nyt ollut lujempi kuin pitkään aikaan, ja puolisokin sanoo, että mä olen kaikki mitä hän haluaa ja hänen maailmansa murenisi, jos mä en haluaisi jatkaa.
Olen viimeisten kuukausien aikana käynyt aivan hirveän ison tunnemylläkän läpi useita kertoja ja välillä se on ollut aika rumaa. Mutta jokainen takapakki on vienyt mua ja meitä eteenpäin. Pariterapeuttikin sanoo, että uskottomuuden käsittely menee aalloittain: alussa aallot ovat suurempia ja niitä tulee usein ja ajan myötä allokko laantuu ja ne on helpompi luovia läpi yhdessä, pariskuntana.
Eteenpäin mä olenkin päässyt: ne pakkoajatukset ja mielikuvat ei enää tule läheskään niin vahvoina. Usein ne ei tule päälle sillälailla kokonaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Pystyn jo katkaisemaan sen ajatuksen ja filmin. Myös mun puoliso on tehnyt ison työn sen eteen, että mulla olisi hyvä olla. Hän on vastannut kaikkiin mun kysymyksiin vaikkapa siitä illasta, kun fyysinen pettäminen tapahtui. Häntä on hävettänyt, mutta asiat on käyty läpi todella yksityiskohtaisesti, koska olen niin halunnut. Mä olen myös vaatinut paljon asioita mitä pitää tehdä toisin, jotta mulla olisi mukava olla. Ja hänkin on sanonut, että mun pitää rehellisesti sanoa, mikä luo mulle turvallisen olon ja hän yrittää tehdä kaikkensa sen eteen. Esimerkiksi eräänä päivänä sanoin, että mulla on sellainen olo, että sun pitäisi palvoa maata mun jalkojen alla. 😁 Että se on se lähtökohta missä ollaan sen suhteen, miten mut pitää nykyään huomioida, että saisin sen itsetunnon kohotettua ja että mulle tulee se olo, että mä olen hänen elämänsä nainen.
Ja siitä häpeästä: voi jestas miten se on meihin suomalaisiin iskostettu! Mulla on ollut todella iso häpeä siitä että jäin. Aivan siis kamala, en pystynyt edes ajattelemaan sitä, jos "kaikki tietäisi". Tästäkin olen päässyt eteenpäin. En toki vielä olisi valmis tästä puhumaan avoimesti, mutta ajatuksen tasolla en koe häpeää tästä enää. Olen kertonut tästä vain muutamalle erittäni läheiselle ystävälleni, joilla on kokemusta pettämisestä, mutta heidän kanssaan en ole hävennyt koskaan, edes kun kerroin asiasta ensimmäisen kerran.
Minulla on ollut koko ajan sellainen olo, että haluan jatkaa meidän liitossa. Halu mulla on aina ollut. Enää se on siitä kyse, että pystynkö mä siihen. Eli kestänkö tulevat vaikeat ajat ja sen, että ei tällaista asiaa käsitellä pienessä ajassa. Mikä mulle, suorittajatyypille, on tosi hankala asia 😅
Juttelin ystäväni kanssa tästä asiasta ja hän ihanasti muistutti, että anna tälle aikaa. Kyllä sinä sen vielä joku päivä varmaksi tiedät, pystytkö. Ja mun puoliso sanoi myös, että meillä on meidän koko loppuelämä aikaa ottaa selvää, pystynkö mä jatkamaan hänen kanssaan tämän kaiken jälkeen. Tämä on aika hyvä aikataulu mun mielestä meille kaikille: annetaan aikaa ja armoa itsellemme tämän todella kipeän trauman käsittelyssä ❤️
Onpa mahtavaa, että löysin tänne.
Puolisoni jäi kiinni tasan 6kk sitten maksullisissa naisissa käymisestä. Samalla selvisi, että hän on käyttänyt näitä paveluja koko täysi-ikäisyytensä ajan, lisäksi käytössä on ollut kaikki mahdolliset maksulliset seksipalvelut mitä netti tarjoaa.
Maksullisissa naisissa on käyty kuukausittain ja viestittelyä sekä soittelua on ollut viikoittain, yleisesti ottaen useita kertoja viikossa. Joskus on saattanut olla jotakin taukoa, mutta toiminta on ollut jatkuvaa jo vuosia.
Suhteemme on melko tuore, 5 yhteistä vuotta takana ja ikää meillä on 40:n molemmin puolin.
Seksiä meillä on ollut aina paljon... joskus ihmettelin kun puolisoni ei saanut orgasmia yhdynnässä, kunnes nyt selvisi, että hän oli saattanut käydä huorissa samana päivänä.
Olen kuunnellut hänen suunnastaan koko suhteemme ajan lauseita; kuinka onnellinen olen kun saan olla sun kanssa ja olet mulle se ainoa, aina ja ikuisesti.
Käytiin alkuun terapiassa muutaman kerran, se päättyi kun tulin siihen lopputulokseen, että haluan erota. Kuitenkin jokin sai jäämään... en tiedä mikä. Nyt soudan ja huopaan, haluanko selvittää mitä tässä taustalla on.. vai jatkanko vain yksin eteenpäin.
Meillä ei ole yhteisiä lapsia ja eri osoitteisiin muutettiin heti kiinnijäämisen jälkeen.
Tämä itsetunnon romahdus, valheet.. Nyt ehkä mun shokkivaihe alkaa helpottaa.
Onko muita tämmöisellä taustalla? Miten tästä selviää?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Hei Myk-KISS!
Ikävä kuulla tuo mitä sinun pitää nyt käydä läpi.
Minulla ei ole kokemuksia vastaavanlaisesta, mutta mielestäni kuulostaa siltä, että kyseessä voisi olla jonkinlainen riippuvuus. Onko tästä keskusteltu? Oletko sattunut etsimään seksiriippuvaisten puolisoiden vertaistukiryhmää?
Pettämisestä ylipäätään toipuminen vie aikaa ja tunteet prosessin aikana menee alloissa. Ja puoli vuotta on lyhyt aika tietää mitään ratkaisua varmaksi. Olen terapian kautta ymmärtänyt että mulla ei ole mikään kiire päättää, että pystynkö jatkamaan tai että milloin tämä asia pitäisi olla käsitelty. Menen päivä kerrallaan ja aika näyttää, onko se vuoden tai kahden päästä, kun voin selkein mielin sanoa, että jään tai haluan jatkaa yksin.
Heippa ja kiitos vastauksestasi 🤗
Onhan tämä puoli vuotta tosiaan lyhyt aika, järkytys ja shokkitila on aivan kamala.
Olen jo niin väsynyt tähän pahaan oloon ja asioiden sekavuuteen, etten tiedä miten eteenpäin pääsisi.
Olen käynyt terapiassa ja yrittänyt kuunnella asiaan liittyvää kirjallisuutta sekä podcasteja… suru on vaan niin suuri.
Voi olla, että kyse on riippuvuudesta. Voi olla että ei… eniten mietin, että mihin suuntaan tässä jatkan. Yksin eteenpäin, vai jäänkö odottamaan tuleeko seuraava kiinnijääminen?
Loppuuko pettäminen oikeasti ikinä, vai pitääkö se vaan hyväksyä 😞