Onko uskollisuus utopiaa?
Olen melko nuori, vain 20-vuotias ja silti olen jo nyt päätynyt pohtimaan, onko uskollisuus ja yksiavioisuus ihmisten välillä pelkkää utopiaa. Tuntuu, että ympärillä kaikissa ikäryhmissä ja yhteiskuntaluokissa juostaan vieraissa ja petetään minkä ehditään.
Onko tässä koko hommassa enää mitään toivoa? Pitäisikö vain luovuttaa ja ottaa se asenne että: ”no, onhan tämä nyt ruusuista, mutta viimeistään siinä viiden vuoden kantturoilla tuokin jo juoksee kuola poskella jonkun toisen naisen perässä, että mitäpäs tässä turhaan itsekkään vastustamaan kiusauksia.”
Olen itse ollut parisuhteideni aikana toisinaan hyvinkin ihastunut johonkuhun toiseen, mutta en ole koskaan tehnyt asialle mitään. Kumppanini sen sijaan ovat lähestyneet ihastuksiaan herkin tekstiviestein ja tapaamisin. Alkaa olla sellainen olo, että ihan turhaan minäkään tässä enää pyristelen, miksen vaan antaisi mennä ja hyppäisi vieraiden syliin. On hieman tylsää olla yksinään yksiavioinen.
Millaisia mietteitä teillä on? Onko uskollisuutta enää olemassakaan?
Hannah hyvä,
Tuntuu tosi kurjalta muistuttaa sinua noista lapsista (käsittäkseni näitä oli?) - mutta kuten ehkä itse olet huomannut, kannamme lapsuutta mukanamme joka päivä, vaikka siitä olisi kuinka pitkä aika. Vanhempiemme kasvukivuista ja sekoilusta maksamme omissa ihmissuhteissamme.
Mitä noiden lasten elämään vaikuttaa isän kaksoiselämä? Avioliitossa ei tietenkään tule pysyä vain lasten vuoksi, mutta jos se liitto on tärkein - miksi vaarantaa lasten elämän alku ja tieten tahtoen olla luomassa kasvupohjaa traumoille. Tuleeko sitten sinun kantaa vastuuta toisen lapsista, jos hän itse ei siihen pysty /ei halua? Maailmaan ei tarvita yhtään rikkinäistä ihmistä lisää. Toivon sinulle rohkeutta ja voimaa sekä kykyä nähdä mahdollisuuksia elämässäsi. 🙂🌻
Hei Hannah,
Vielä muutama asia, joka tuli mieleeni viimeisestä kirjoituksestasi.
Ajatuksesi siitä ettet kelpaa on vaarallinen. Itse jouduin sitä rataa ensin psykopaatin kynsiin vuosiksi, sitten sekojuttuihin ja sen jälkeen narsistin kynsiin vuosiksi. Etkö sinäkään hyväksy itseäsi, kun ajattelet, etteivät muut hyväksyisi sinua sellaisena kuin olet? Raaka totuus, jonka tajusin ajan myötä oli, että olenhan kuten kaikki muutkin parhaimmillani avoimena omana itsenäni, enkä toisia mielistelevänä rakkautta anelevana objektina. Ihmettelin nuorna likkana kunnei kukaan ollut minusta kiinnostunut, mutta en itse koskaan uskaltanut olla avoimesti oma itseni. Nyt uskallan, eikä kukaan siltikään ole kiinnostunut 😀 ei vaan totta puhuen, toinen raaka totuus oli, että niin kauan kun en itse uskaltanut suhteisiin lähteä kokonaisvaltaisesti, niin kauan "kukaan ei halunnut minua". Se kun on kirjoitettu otsaan kirkuvanpunaisella. Sen tajusivat myös exäni ja käyttivät sitä hyväkseen. Joten tällaista uraa kuin itselläni en sinulle suosittele. Ota sinäkin rakkauden ABC-kiria kauniiseen kätöseen ja ala tavailla. Siis oman itsesi rakastamisen. Sinä olet se tärkein, ja niin kauan kuin et ole tärkein ihminen itsellesi et tule rakentamaan yhtään itseäsi tyydyttävää suhdetta taikka elämäntilannetta...
Sitten se rakastaminen, jota niin vannoit puolisoiden tekevän muita pettäessään. En todellakaan allekirjoita sitä nähtyäni sekä rakastajattaren että petetyn puolen asiasta. Silloin kun itse olin se muusa, mieheke väitti rakastavansa minua, mutten uskonut siihenkään, sillä kaiken kaikkiaan olin hänelle vain lelu. Hän kielsi rakastavansa vaimoaankin. Kun tapasin hänen perheensä, hänen vaimonsa totesi miehensä käyttäytyvän kuten myöhemmin tajusin useiden syyllisten omatuntojen tekevän, ostelevan vaimolleen kaikkea mitä hän halusi pienimmästäkin inahduksesta 😎 Enkä voi pientä vähää sanoa ex-avopuolisoideni rakastaneen minua, he rakastivat sitä, että heillä oli kotona madonna, joka piti kulissit pystyssä. Mutta minua he eivät rakastaneet omana arvokkaana itsenäni. Eivätkä taatusti kaikkia niitä naisia, joiden kanssa heiluivat muualla.
Joo, olen itse kokenut sitä "rakkauden huumaa" niin että oksat pois, kun rakastuin ja rakastin narsistia. Eihän se kokemus pois häviä, vaikka toinen paljastui hyvin raa'aksi ja raadolliseksi ihmiseksi lopulta. Mutta kyselen edelleenkin, kuuluuko ns. normaaliin suhteeseen koskaan sellainen pitkä ilmassa kellunta 😟 Itselläni se kesti vuosikausia, ajattelin aina kuinka onnellinen olinkaan saadessani elää ko. ihmisen kanssa. Mutta esimerkiksi äitini, joka eli kuitenkin pitkän tasapainoisen ja normaalin onnellisen avioliiton ei tunnista moista oksat pois fiilistä 😋 ja sanoi kuolevansa kokematta moista tunnetta.
Sitten vielä yksi ajatus, nimittäin annatko itse merkkejä, ettet halua sitoutua kehenkään. Niitä kuuluisia signaaleja 😮 Pelkäätkö, kuten minäkin, paljastavasi herkintä itseäsi, ja siten valitset tiedostamatta ehkä itsekään sellaisia ihmisiä, jotka eivät tietenkään halua sitoutua. Huomaan vieläkin pelkääväni teitä ns. normaaleja ihmisiä, jotka kenties vaatisivat minunkin käyttäytyvän ns. normaalisti 😳 sellaisen vastuullisen aikuisen tavoin 😟
Kaikkea hyvää teille haavoittuneille ja haavoitetuille. Rakastakaa itseänne. Se on tärkeintä elämässä sanoo jokujossakin, joka on pari vuotta opetellut tätä laiskanläksyä 😟
Kiitos viisaista ajatuksistanne! Tuntuu tosin, ettei tämä enää oikein sovi otsikkomme alle, mutta vastaan nyt omalta osaltani vielä kerran tähän ketjuun ja sitten voi taas jatkaa varsinaisen uskollisuus -aiheen parissa.
On kamala sanoa, mutta en ole ajatellut lapsia tässä tilanteessa. Pidän nimittäin suhdettamme niin vähäpätöisenä, suorastaan arvottomana, etten ajatellut mahdollisen paljastumisen aiheuttavan muuta kuin hetken riidan vaimon kanssa ja sen jälkeen entisestään lämmenneet välit heillä. Naivia. Lapset ovat vielä pieniä ja tapaan heitä usein. Toki heitä ihmetyttäisi saada selville, mitä isä tekee. Se voisi sotkea pahastikin heidän ajatuksiaan. Kuitenkin olen vakuuttunut, että isä osaisi selittää heille tilanteen niin, että he ymmärtäisivät perheen - äidin ja heidän - olevan kaikkein tärkeimmät. Minä olen vain kaveri, niin kuin he nytkin tietävät.
Tuo pitää täysin paikkansa, etten arvosta enkä rakasta itseäni ja siksi uskon, etten kelpaa kenellekään. En varmaankaan osaisi solmia suhdetta vapaaseen, järkeään mieheen, koska tällaiset väärät suhteet sopivat jotenkin paremmin. Minulla on itse asiassa myös satunnainen suhde yhteen vapaaseen miehen, mutta hän asuu kätevästi ulkomailla. Olen huomannut, että sekin sopii minulle tosi hyvin. Myönnän, että olen ajatellut, että näin elämäni sujuisi kivasti, kun miehiä on vähän siellä täällä epäsäännöllisesti. Kaipaan samalla kuitenkin rehellistä, aitoa ja pysyvämpää, jos siihen nyt ylipäätänsä on mahdollisuus. Tätä viestiketjua lukiessa ajatukset ovat aika ristiriitaiset onnistumisprosentin osalta.
Yritän opetella itseni hyväksymistä, mutta lapsuuden traumaattisten kokemusten takia se on vaikeaa. Toivottavasti te toiset onnistutte paremmin. Harmillista minun tilanteessani on se, että tämä varattu mies on ainoa, joka koskaan on osannut tukea minua, kuunnella ja auttaa minua eheytymään - ystävänä keskustelujen avulla - ei siis missään nimessä sängyssä! Siksi en haluaisi luopua hänestä. Fyysisen puolen voisi lopettaa, mutta ystävyyden kanssa on vaikeampaa. Ehkä sekin on paras jättää taakse, jotta pääsen eteenpäin elämässäni.
Silti minusta on tärkeää olla kiitollinen niistä ihmisistä, joita osuu meidän tiellemme auttamaan ja tukemaan. Se voi olla oma puoliso, valitettavasti myös toisen puoliso, sukulainen tai vaikka tämän sivuston kautta toinen kärsivä tai ammattiauttaja. Kiitos teille ja teistä! Ollaan kiitollisia elämämme enkeleistä!
Aivan niin, se joka koskettaa meitä voi olla kuka tahansa. Minua eniten hellinyt ihminen ja kasvussani tukenut on ollut narsisti, jonka kanssa elin. Sitä rakkautta en ole koskaan saanut keneltäkään muulta 😟