Kyllä varmasti on surullinen olo, mutta osasit kuitenkin hoitaa tilanteen sillä tavalla miten se pitääkin hoitaa, eipä voi sinua toinen syyttää enää. Helkkarin vaikeita tilanteitahan noi ovat aina ja tuollainen noin jämäkkä keskustelu ilman mitään riitaa vaatii sitä oikeaa rohkeutta, paljon enemmän kuin tekstiviestillä tai salaa lähteminen.

Kirjoittele ihmeessä omia tuntemuksia sitten kun saat mielen rauhoittumaan, yllättävän kauan siinäkin voi mennä. Nimittäin ainakin itse olen vasta nyt alkamassa pääsemään erostani edes jotenkin eteenpäin ja siitäkin on kohta 2kk. Pahimpia ovat unet ja muistot. Tsemppiä!

Kiitos Pietarille vastauksesta!

Tässä ollaan nyt pari päivää kärvistelty ja tunteet menevät laidasta laitaa. Pelosta, suuttumuksesta aina ikävään ja huoleen.

Välillä tulee olo, että kuuluisipa toisesta mutta jokainen kerta kun puhelin soi, on ensimmäinen ajatus, "älä ole... älä ole..". Minulla taitaa tällähetkellä olla vain liikaa vapaa-aikaa.

Ajatuksen tasolla ero on ollut jo pitemmän aikaa ainoa vaihtoehto ja nyt, tunneperäisesti, yllättävää kyllä, en ole itseni kanssa riidellyt päätöksestäni (ero unia ja unia jotka kertovat eron jälkeisestä ajasta, olen nähnyt jo muutamia kuukausia). Mutta pahaltahan tämäkin tuntuu, ei voi mitään.

Tuo ero käytännössä meni siis niin, että mietin valmiiksi hyvinkin tarkkaa mitä sanon ja tulihan sitä mietittyä mahdollisia keskustelun kulkuskenaarioita. Rankkasin joitakin puheenaiheita, vaikkapa tuon deittiilmoitus-jutun kokonaan pois, koska se olisi johtanut vain vihaan ja riitaan. Hyvin valmisteltu on puoleksi tehty. Ja vaikka tilanne oli todella surullinen (ja absurdi?), niin sain vietyä sen läpi yllättävän hyvin. Tuota tekstiviesti vaihtoehtoa mietin ihan viimeiseen asti 😳, siis ihan siihen hetkeen asti kun suuni sain aukaistua, mutta muistelin sitä, miten hän itse hoiti syksyllä meidän eron ja miltä se tuntui.

Mutta silti en tehnyt niin kuin tein näpäytäkseni häntä. Tuo moraalinen selkäranka, olen nyt vasta huomannut että se jotakin niin paljon isompaa ja suurempaa kuin olen ikinä edes uskonut. Se ei missään nimessä ole ylimielisyyttä, eikä toisesta paremmuutta. Vaan se on sitä tärkeämpää, mitä huonommin elämässä menee. Se auttaa säilyttämään edes pienen omanarvontunteen, silloin kun se on lähes täysin viety. Olen liikaa ihminen ja erehtyväinen, että voisin kokea moraalista ylimielisyyttä. Vaikka hoidin tämän tilanteen hyvin, näin ajattelen, olen tehnyt aivan liikaa virheitä menneisyydessäni, että voisi jotenkin toiselle ilkkua.

Vaikkakin, niin. Nyt tuli toinen ajatus...

Miten toisen ihmisen arvostus minua kohtaan voi olla näinkin vähäistä? Hän puhui rakkaudesta minua kohtaan ja suuresta ystävyydestä. Mutta silti hän arvosti minua niin vähän, ettei minun ajatuksilla, puheilla tai tunteilla ollut edes sitä merkitystä, että niitä olisi voinut kommentoida. Sanoin, liian monesti sen että eihän sinun tarvitse olla samaa mieltä, kunhan edes jotenkin näytät, että ymmärrät. Mutta ei edes tätä voinut minulle antaa?

Ystäväni kertoi eräästä eksästään, jolle hän oli sanonut nämä kuuluisat sanat, " minä ymmärrän ja annan anteeksi". Hänen eksänsä oli katsonut ja vastannut, että miten sinä voit antaa anteeksi? Ei siis niin, että ihanaa, miten sä voit antaa... Vaan pölmästyneenä. Ja kaverini kertoi teoriastaan, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene antamaan itselleen anteeksi, joten toinen joka niin tekee menettää täydellisesti arvostuksen toisen silmissä (tämä tapahtuu toisella tiedostamatta). Heidän suhteensä tämän anteeksipyynnön jälkeen muuttui entistä pahemmaksi eli suunta oli heilläkin sitten alaspäin.

En tiedä sopiiko tämä teoria eksääni, mutta näin kyllä ajattelen, että minun ymmärtäminen, varmastikin pesi kokoajan hänen omaatuntoaan. Siis kysymys ei ole oikeasti siitä, ettenkö ymmärrä pettämistä, ihastumista, vapauden kaipuuta jne. Mutta mitä tämä ymmärtäminen ja minun järkeily, teki toisen omalle tunnolle? Se näköjään lakkasi jossakin välissä toimimasta? Onhan se ristiriitaista, että kykenee puhumaan ystävyydestä ja rakkaudesta ja samalla laittamaan deitti-ilmoituksia, pettämään jne.

En tiedä... Tällä hetkellä ajattelen, että kun hän voimaantui, oli iloisella päällä, hänellä oli läheisyydenkaipuu minuun jne, niin samanaikaisesti hän oli saanut huomiota muilta. Mitä tästäkin ajattelisi? Että kaikki hyvät muistoni ovat valhetta? Rankkaa...

Kun erotilanteessan kerroin hänelle, että toivottavasti joskus ymmärrät, miten olet minua kohdellut, niin hän ei kommentoinut, vain katsoi niin orpona, että teki mieli halata häntä. Hänen ilmeensä kertoi, että hänhän on kokoajan kertonut myöskin epävarmuudestaan ja vapaudenkaipuustaan, ettei hän ymmärrä, ei ollenkaan mitä sanon 😞. Niin kyllä minuakin hävettää, että miten sitä itsekin on katsonut asioita läpi sormien, mutta... Arghh.

Vaikka tämä meidän eron jälkeinen 4 kuukautta saattaa tuntua aika pöljäilyltä, niin silti pidin/pidän sitä todella hyvänä ajanjaksona. Sain vähän kuin turvassa, miettiä omia tunteita ja ajatuksiani. Ensimmäiset pari kuukauttahan paluumme jälkeen olin täysin tuuliajolla, että kaikki tuntui kuin olisin alaston, etten pysty nyt itseäni suojelemaan. Vieläpä pari viikkoa sitten olisin eronnut vihaisena ja katkerana ja nyt.. Noh, olen täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta jotenkin sisälläni on kuitenkin varmuus. En tarvitse toisen kyyneleitä tai tunteita siihen, että voisin paremmin. Se, että hän uudestaan ja uudestaan osoitti, ettei tunteillani ole väliä, teki kyllä sen, etten edes halua häneltä mitään, en edes riitaa. Toivon sydämeni pohjasta sitä että hän löytää onnensa ja kiitän siitä, ettei minun tarvitse olla sitä vieressä todistamassa.

Niin, nyt ollaan poikamiehiä. Pöljä ajatus 🙂. Suhde, edes yhden illan suhde tuntuu nyt kyllä niin utopialta. Mutta eiköhän tämä tästä. Takapakkikin tarkoittaa sitä, että jossakin välissä ollaan eteenpäin menty.

Velimies74 kirjoitti 26.1.2012 11:19

Välillä tulee olo, että kuuluisipa toisesta mutta jokainen kerta kun puhelin soi, on ensimmäinen ajatus, "älä ole... älä ole..". Minulla taitaa tällähetkellä olla vain liikaa vapaa-aikaa.

Itsellä tulee välillä vieläkin samankaltaisia ajatuksia, nyt odotan vain sitä viimeistä viestiä, joka tulee olemaan vain ilmoitus, että voin hänen ovensa edestä hakea tavarat. En jotenkin enää itse ymmärrä kun hän kerran on palannut kotiseudultaan omaan kämppäänsä ja ilmaissut selkeästi että haluaa ikuisesti eroon minusta niin, miksi hän pitkittää asian saamista päätökseen... Vapaa aikaa itsellä on ollut myös aivan liikaa, toisaalta kai hyvä että saa asiat käytyä rauhassa läpi. Kannattaa kuitenkin ehdottamasti koittaa harrastaa jotain liikuntaa tai muuta aktiviteettiä. Ainakin itse olen saanut siitä voimaa ja piristystä.

Tuo ero käytännössä meni siis niin, että mietin valmiiksi hyvinkin tarkkaa mitä sanon ja tulihan sitä mietittyä mahdollisia keskustelun kulkuskenaarioita. Rankkasin joitakin puheenaiheita, vaikkapa tuon deittiilmoitus-jutun kokonaan pois, koska se olisi johtanut vain vihaan ja riitaan. Hyvin valmisteltu on puoleksi tehty. Ja vaikka tilanne oli todella surullinen (ja absurdi?), niin sain vietyä sen läpi yllättävän hyvin. Tuota tekstiviesti vaihtoehtoa mietin ihan viimeiseen asti 😳, siis ihan siihen hetkeen asti kun suuni sain aukaistua, mutta muistelin sitä, miten hän itse hoiti syksyllä meidän eron ja miltä se tuntui.

Mielestäni tuo vaatii kyllä todella selkärankaa ja varmasti auttaa myös sinua eroprosessissa kun et kostanut tai tehnyt mitään ikävää häntä kohtaan. Millä tavalla tilanne oli absurdi siis ?

Mutta silti en tehnyt niin kuin tein näpäytäkseni häntä. Tuo moraalinen selkäranka, olen nyt vasta huomannut että se jotakin niin paljon isompaa ja suurempaa kuin olen ikinä edes uskonut. Se ei missään nimessä ole ylimielisyyttä, eikä toisesta paremmuutta. Vaan se on sitä tärkeämpää, mitä huonommin elämässä menee. Se auttaa säilyttämään edes pienen omanarvontunteen, silloin kun se on lähes täysin viety. Olen liikaa ihminen ja erehtyväinen, että voisin kokea moraalista ylimielisyyttä. Vaikka hoidin tämän tilanteen hyvin, näin ajattelen, olen tehnyt aivan liikaa virheitä menneisyydessäni, että voisi jotenkin toiselle ilkkua.

Niin omalla kohdallakin on tuntunut, että tekisi vielä jotenkin päästä näpäyttämään ja korostamaan omaa moraalista ylemmyyttään, mutta toisaalta tosiaan eihän minulla siihen sen enempää ole varaa ja sitäpaitsi, kyllä sen toinen osapuoli tajuaa jos tajuaa miten toisia tulisi kohdella. Siltikin ainakin itselle teki ihan hirveän hyvää myöntää ja osoittaa ymmärrystä hänen ratkaisuaan ja käytöstään kohtaan. Kai sitä voi pitää osittain itsekkäänä ajatuksena, mutta kyllä jos asiat pyrkii hoitamaan reilusti ja niin ettei niistä tule hirveitä omantunnon tuskia niin asiat ovat vielä hyvin!

Miten toisen ihmisen arvostus minua kohtaan voi olla näinkin vähäistä? Hän puhui rakkaudesta minua kohtaan ja suuresta ystävyydestä. Mutta silti hän arvosti minua niin vähän, ettei minun ajatuksilla, puheilla tai tunteilla ollut edes sitä merkitystä, että niitä olisi voinut kommentoida. Sanoin, liian monesti sen että eihän sinun tarvitse olla samaa mieltä, kunhan edes jotenkin näytät, että ymmärrät. Mutta ei edes tätä voinut minulle antaa?

Ystäväni kertoi eräästä eksästään, jolle hän oli sanonut nämä kuuluisat sanat, " minä ymmärrän ja annan anteeksi". Hänen eksänsä oli katsonut ja vastannut, että miten sinä voit antaa anteeksi? Ei siis niin, että ihanaa, miten sä voit antaa... Vaan pölmästyneenä. Ja kaverini kertoi teoriastaan, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene antamaan itselleen anteeksi, joten toinen joka niin tekee menettää täydellisesti arvostuksen toisen silmissä (tämä tapahtuu toisella tiedostamatta). Heidän suhteensä tämän anteeksipyynnön jälkeen muuttui entistä pahemmaksi eli suunta oli heilläkin sitten alaspäin.

Samoja tunteita on itsekin käyn läpi ja täytyy sanoa, etten jotenkin ole päässyt vielä lopulliseen lopputulokseen, jos ikinä pääsenkään. Oma eksä tosin söi näitä masennuslääkkeitä ja vielä lisäksi kärsi kilpisrauhasen vajaa toiminnasta, jotka vielä sekoittavat omaa mieltäni siitä kuka hän nyt oikeastaan edes on. Siis siinä mielessä, että olisiko tilanne ollut sama jos hänellä ei olisi ollut näitä vaivoja ja lääkkeitä tai päässyt ajoissa psykoterapiaan. Ikävää toisaalta päästä irti ihmisestä, jonka henkiseen ja fyysiseen tilanteeseen vaikuttavat kemikaalit... Toisaalta kun mietin, niin eihän niiden pitäisi estää arvostamasta minua tai ajatuksiani..

Kaverisi teoria on kyllä minustakin mielenkiintoinen. Ainakin se osittain myös tuntuu osuvan oikeaan myös omassa tapauksessani. Nimittäin vaikka erosta onkin jo hetki aikaa, olen joutunut hänen kanssaan kinaamaan ja kiistelemään erilaisista asioista viestein, halusipa hän jopa heti eron jälkeen pysyä kavereina tai jotain vastaavaa.
Nyt kun sitten pari viikkoa yritin lähestyä juuri samankaltaisella tyylillä kun yllä kuvatussa tilanteessa. Muuttui hänen viestiensä sävy täydellisesti tylympään ja jopa vihaavaan suuntaan. Ainakin itselle se tuli aika puskista kun tosiaan yritin ymmärtää ja myöntää, että ero on oikea, sekä kertoa ettei syyttäisi itseään ynnä muuta. Samalla tavalla kun kuvaat myös oman eksäsi reaktiota uskon, että jollain tavalla se on jopa liikaa, että kun tiedostamattaan kuitenkin tietää myös nämä exät toimineensa väärin, mutta eivät sitä voi enää myötää niin he puolustautuvat ja mitätöivät sellaisen ihmisen kokonaan, jonka tietävät olevan henkisesti liian vahvoilla.

Mietin itse ainakin sellaista skenaariota, jossa olisin alkanut riitelemään tavaroista ja kiistelemään muutenkin, niin olen lähes varma, että hän olisi tyytyväisenä kinastellut ja kostanut. Nimittäin sain omakohtaisesti sen tosiaan kokea, kun en toiminutkaan niin kuin hän halusi tai oli käskenyt. Ihmetyttäväää oli vielä tilanteessa se, että yhtäkkiä hän ilmoittaa 2kk jälkeen, uhottuaan usein sen jälleen miten reilusti antoi kaikki tavarani minulle yms, että " mites teen noille sun hyville paidoille, jota on vielä mulla".

Varmasti tosi epäselvästi selitettynä, mutta toivattavasti tosta nyt tajuaisi mitä haen takaa. Siis, että heti kun käyttäytyi hyvin ja arvostavasti hän lyttäsi ja osoitti täyttä kylmyyttä. Sitten kun tein omat ratkaisut ja käyttäydyin kylmästi niin hän yrittääkin jotain ihme säätöä jostain tavaroista... Eikä tyytynyt siihen, että olisi vaan antanut asian olla ja ollut tyytyväinen kun pääsi eroon minusta.

En tiedä... Tällä hetkellä ajattelen, että kun hän voimaantui, oli iloisella päällä, hänellä oli läheisyydenkaipuu minuun jne, niin samanaikaisesti hän oli saanut huomiota muilta. Mitä tästäkin ajattelisi? Että kaikki hyvät muistoni ovat valhetta? Rankkaa...

Kun erotilanteessan kerroin hänelle, että toivottavasti joskus ymmärrät, miten olet minua kohdellut, niin hän ei kommentoinut, vain katsoi niin orpona, että teki mieli halata häntä. Hänen ilmeensä kertoi, että hänhän on kokoajan kertonut myöskin epävarmuudestaan ja vapaudenkaipuustaan, ettei hän ymmärrä, ei ollenkaan mitä sanon 😞. Niin kyllä minuakin hävettää, että miten sitä itsekin on katsonut asioita läpi sormien, mutta... Arghh.

Huh, melkein kuin täysin omasta kynästä, erottaen ainoastaan toi vapaudenkaipuu. Jotenkin ainakin nyt, jollain tapaa tuntee ei nyt sääliä vain lähinnä sellaista myötähäpeää eksääni kohtaan. Jotenkin tuntuu surulliselta, ettei ihminen tosiaan tahdo mitenkään osoittaa minua kohtaan minkäänlaista armoa tai anteeksiantoa saati sitten omien kamalien asioiden ottamista pois vastuultani. Ainakin itse en iki maailmassa voisi jättää korjaamatta sellaista seikkaa, että sanoisin, että masennus on täysin vain toisen vika ja että on valehdellut kun aikaisemmin sanonut muuta yms. Kaikista järkyttävimpä tietenkin, mikä sitten oman suun aukaisi ja mitä ei pystynyt katsomaan sormien läpi oli se, että hänen itsetuhoiset ja aivan järkyttävät puheet itsemurhasta olivatkin täysin ja vain minun takia tulleet.

Vieläpä pari viikkoa sitten olisin eronnut vihaisena ja katkerana ja nyt.. Noh, olen täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta jotenkin sisälläni on kuitenkin varmuus. En tarvitse toisen kyyneleitä tai tunteita siihen, että voisin paremmin. Se, että hän uudestaan ja uudestaan osoitti, ettei tunteillani ole väliä, teki kyllä sen, etten edes halua häneltä mitään, en edes riitaa.

Niin, nyt ollaan poikamiehiä. Pöljä ajatus 🙂. Suhde, edes yhden illan suhde tuntuu nyt kyllä niin utopialta. Mutta eiköhän tämä tästä. Takapakkikin tarkoittaa sitä, että jossakin välissä ollaan eteenpäin menty.

Aika samalla lailla itsellenikin on pikkuhiljaa käynyt, en voi väittää etten olisi vihainen ja katkera syvällä sisälläni, mutta kuitenkin minua auttaa se varmuus, että tiedän, että pystyn itse elämään varmasti vahvempana kuin koskaan ennen tämän eron ja siihen liittyneiden oivallusten kautta. Välillä tulee sellaisia hetkiä, joina se viha nousee oikein pintaan, varsinkin kun itse en saanut minkäänlaista oikeutusta edes kertoa erotilanteessa tai sen jälkeen mitä itse tunnen. Mutta toisaalta mitäpä siitä olisi hyötynyt tai hyötyisi kun toinen on osoittanut ettei vaan yksinkertaisesti ajattele tai ole ihan samalla planeettalla kuin itse. Nyt olen varma etten ota enää häneen yhteyttä mitenkään. Enkä jaksa uskoa, että hän yrittäisi mitään sovintoa saada aikaiseksi tai osoittaa mitään myötätuntoa.

Nyt sitä tosiaan ollaan yksin ja luojan kiitos, että niitä hyviä hetkiä on alkanut tulemaan jo mukavan paljon. Elämä maistuu vaikka miten vaikeaa se olisi, ainakin itselle. Vaikka toisaalta jotkut yhdenillan jutut tai pieni säätö voisi piristää, niin tuntuu ainakin vielä, ettei jaksa sellaista hakemalla hakea todellakaan. Tulee jos on tullakseen ja seurustelemaan kyllä ei tälläisen kokemuksen jälkeen ole hirveää kiirettä
😀

Ainakin kun miettii realistisesti, miten kuitenkin pienistä asiosta on loppupeleissä kyse, vaikka tunteet sanovatkin muuta. Maailmassa on kuitenkin varmasti miljardeja ihmisiä, joiden elämä ja vaikeudet ovat paljon raastavempia kuin omani. Lopulta on alkanut tuntua, jopa miten itsekkäitä ja surullisia tapauksia useat länsimaiset ihmiset loppupeleissä ovat. Kaikki on tarjolla ja perusasiat kunnossa ja elämässä miljoonia mahdollisuuksia, silti masennuslääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan ja mikään ei kelpaa. Parisuhteet päätetään kuin kaikki ei olekkaan niin super-upeaa 24/7 ja masennusta tuntuu potevan jokainen, syytellään muita ja ei kuitenkaan oteta vastuuta mistään omasta huonosta käytöksestä. Ei jotenkin ymmärretä sitä, että rajattomat vapaudet kulkevat myös yhdessä rajattoman vastuun kanssa.

Hirveä avautuminen ja tottakai ihmisen kuuluukin surra elämän kriisejä ja kokea sellaista surua ja alakuloa kun menee huonosti, mutta tuntuu, että tämä masennus höpötys ja erityisesti monien ongelmat ovat ihan itse aiheutettuja omalla käytöksellä.

Toivottavasti ei nyt kuulostanut hirveän katkeralta 😋

Itsellä tulee välillä vieläkin samankaltaisia ajatuksia, nyt odotan vain sitä viimeistä viestiä, joka tulee olemaan vain ilmoitus, että voin hänen ovensa edestä hakea tavarat. En jotenkin enää itse ymmärrä kun hän kerran on palannut kotiseudultaan omaan kämppäänsä ja ilmaissut selkeästi että haluaa ikuisesti eroon minusta niin, miksi hän pitkittää asian saamista päätökseen...

Kiitos vaustauksesta!

Niin, miksi ihmiset sitten pitkittävät? Eiköhän ne ole ne ratkaisemattomat ristiridat omassa päässä, kait. Toisaalta on ikävä tai vaikkapa tottunut liikaa toiseen, ja se että myöskin haluaa eroon toisesta. Ei tehdä päätöksiä tai ei pysytä päätösessä, mieli horjuu puolelta puolelle. Kait sitä voi ajatella, että siitä huolimatta että toinen kohtelee huonosti, kun toinen pitkittää itsestäänselvyyksiä, että sitä on toiselle jotain merkinnyt. Että mitä pahemmin toinen kohtelee, sitä vaikeampaa hänellä on päästää irti. Asiat voi tehdä helpoksikin, jos toiselle ei asiat enään merkitse. Mutta jos toinen tekee siis ns vaikeimman kautta, kyllähän se jotain kertoo.

Tietenkin sitä toivoo, että eksäsi voisi asiat tehdä paremminkin. Nimittäin tuo, "tule hakemaan tavarasi MINUN oven takaani" (jos näin on siis tapahtunut?) on ehkä jo toisen arvon mitätöimistä. Jos taas asia on sinun ehdotuksesi, niin kannattaa miettiä omia fiiliksiä, miltä tuollainen hiippailu tuntuu? Ovatko paidat sen arvoisia, että pitäisi jotenkin hiipailla piiloissa? Tuli vaan ajatus, että silloinhan nuo paidat saavat aika moista symbooliarvoa, mikä ei niille kuulu?

Erossa ja perinnönjaossa sitä huomaa itsessäänkin, ja toisissakin, kuinka sympooliarvoisia tavarat voivat ollakkaan. Mutta paidat ovat vain paitoja. Ja herätyskellot herätyskelloja. Että jos toinen antaakin jollekin tavaralle suuremman arvon, niin antaa hänen sen sitten pitää, siis arvon. En tarkoita, etteikö sinun kannata paitasi hakea, minä ainakin hakisin (jos ne ovat hyviä paitoja), mutta kun olet aistinut (ja näin varmasti on, koska asioiden järjestely tuntuu toiselle olevan vaikeaa), että toinen antaa tai tekee paidoista suuremmankin kysymyksen, niin et lähtisi siihen tunteeseen mukaan. Asiat asiana, paidat paitoina ja tunteet sitten tunteina. Tulipa sekava teksti. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan?

Toisaalta... Rehellisyyden nimissä pitää tunnustaa, että kun nyt on muutaman kerran elämänsä aikana eronnut, että välillä harmittaa, ettei ole muistoja, siis tavaroiden muodossa, koska kaikesta olen aina luopunut (ei ole edes valokuvia). Että kait sitä muutamista tavaroista olisi voinut sitten taistellakin? Mutta joo..

...Vapaa aikaa itsellä on ollut myös aivan liikaa, toisaalta kai hyvä että saa asiat käytyä rauhassa läpi. Kannattaa kuitenkin ehdottamasti koittaa harrastaa jotain liikuntaa tai muuta aktiviteettiä. Ainakin itse olen saanut siitä voimaa ja piristystä.

Näinhän se on. Itseäni harmittaa, kun sitä vapaa aikaa ei oikeastaan ole. Siis hommat jää tehtyä, kun tässä märehtii. Pitäisi päästä arkeen kiinni.

Niin, aina on mukava saada uusia näkökulmia omaan eroon. Ja tuli mieleen ajatus... Että tuossa on aika suuri totuus, tuossa arki sanassa. Minä haluan arjen, itsestäänselvyyksiä, tavallisuutta ja muuttumattomuutta. Ja kun toinen uusia asioita, seikkailuja, rutiinijen rikkomista. Että eihän näitä nyt voi mitenkään yhdistää. Olisi minulta typerää vaatia, ja on ollut, että toinen muuttuisi ☹️. Ja toisinpäin.

Mielestäni tuo vaatii kyllä todella selkärankaa ja varmasti auttaa myös sinua eroprosessissa kun et kostanut tai tehnyt mitään ikävää häntä kohtaan. Millä tavalla tilanne oli absurdi siis ?

Toinenhan saattaa pitää mailman itsekkäimpänä tekona, että toinen lähtee. Mutta kyllä minulla siinä on ollut myös epäitsekkäitä pyrkimyksiä. Tarkoitan kun toisen käyttäytyminen loukkaa niin paljon, että tiedän itsekin, että on vain ajan kysymys että minäkin voisin näyttää, siis käytännössä miltä minusta tuntuu, siis raivoaisin, pettäisin jne, että on parempi lähteä. Vielä ei ole tapahtunut mitään sellaista mitä en ymmärtäisi. Jos väitän rakastavani toista, niinkuin teen, lähden pois. Me emme pysty tekemään toisia onnelliseksi, se on sitten jonkun toisen vuoro ☹️. Ei saa käsittää väärin, tämä tilanne on maailman vaikeinta ja vaatii kyllä niin paljon...

Kun kirjoittaa ajatuksen virtaa, tulee omassa tekstissäkin sanoja ja lauseita joita sitten ihmettelee (tai tulee kirjoiteltua joskus sitten väärin). Tuo absurdi? niin, mitähän sillä tarkoitti? Kun välillä sitä melkein itki ja välillä oli olo että katsoo jotenkin ulkopuolisena, näyttelijää, itseään, joka kertoo vuorosanoja ja näinhän se meni. Minulla oli vuorosanat! Ylipäätänsä, että muka on sanoja kuvaamaan jotain niin suurta ja vaikeaa. Että omat sanat tuntuivat koko ajan typeriltä. Ei ole mikään ihme, etten aikaisemmin ole tuollaisessa tilanteessa ollut. Ehkä tuo absudius- olo tulikin siitä, että en ole tullaista ennen kokenut?

Niin omalla kohdallakin on tuntunut, että tekisi vielä jotenkin päästä näpäyttämään ja korostamaan omaa moraalista ylemmyyttään, mutta toisaalta tosiaan eihän minulla siihen sen enempää ole varaa ja sitäpaitsi, kyllä sen toinen osapuoli tajuaa jos tajuaa miten toisia tulisi kohdella. Siltikin ainakin itselle teki ihan hirveän hyvää myöntää ja osoittaa ymmärrystä hänen ratkaisuaan ja käytöstään kohtaan. Kai sitä voi pitää osittain itsekkäänä ajatuksena, mutta kyllä jos asiat pyrkii hoitamaan reilusti ja niin ettei niistä tule hirveitä omantunnon tuskia niin asiat ovat vielä hyvin!

Niinpä. Onhan se mukava vähän tuulettaa epäreiluutta jne. Mutta mutta... minun tapauksessa se on hyvin yksinäistä hommaa, kun toinen ei tule vastaan, eikä ymmärrä, niin en minä siinä mitään voittaisi. Saisin vain aikaan lisää pahaa mieltä hänelle ja itselleni, ja pahaa mieltä on varmasti jo nyt ihan tarpeeksi.

Että se on ihan sama kirjoittelenko täällä/puhun kavereilleni vai sanonko päin näköä. Lopputulos on ihan sama. Olen silti yksin.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin sen, että tunteet haalistuu mutta omat pahat sanat jäävät kyllä muistoihin. Itsensä kanssa pitäisi kyllä pystyä elämään. Ehkä tämä on sitten itsekäs ajatus? Mutta kyllähän se toisellekin on hyväksi. Käytin sanaa "moraalinen selkäranka", kyllähän tuo pitää sisällään tuon reiluudenkin. En tiedä minkälainen kuva teksteistäni tulee, mutta täällä ulkomaailmassa ajattelen, ehkä vähän liikaakin?, toisen etua ja tunteita. Ehkä sitä sitten kirjoittaessa tekee liiankin selväksi, että nyt puhun minä! 🙂. Enkä tarkoita, että olisin hilajinen hissukka, vaan aina kaikkialla reagoin liikaa toisen asioihin ja tunteisiin, että ne omat tunteet tuntuvat unohtuvan tai hautautuvat jonnekin. Mutta tulevathan nekin, siis omat tunteet, mutta jälkijunassa ja yritän nyt vain pitää huolen, ettei toinen jää niiden alle. Jos syytän toista epäreiluudesta, kokisin senkin epäreiluutena, etten ole aikaisemmin kyennyt pitämään puoliani ja sitten jotenkin raivoaisin omasta puutteestani.

Samoja tunteita on itsekin käyn läpi ja täytyy sanoa, etten jotenkin ole päässyt vielä lopulliseen lopputulokseen, jos ikinä pääsenkään. Oma eksä tosin söi näitä masennuslääkkeitä ja vielä lisäksi kärsi kilpisrauhasen vajaa toiminnasta, jotka vielä sekoittavat omaa mieltäni siitä kuka hän nyt oikeastaan edes on. Siis siinä mielessä, että olisiko tilanne ollut sama jos hänellä ei olisi ollut näitä vaivoja ja lääkkeitä tai päässyt ajoissa psykoterapiaan. Ikävää toisaalta päästä irti ihmisestä, jonka henkiseen ja fyysiseen tilanteeseen vaikuttavat kemikaalit... Toisaalta kun mietin, niin eihän niiden pitäisi estää arvostamasta minua tai ajatuksiani..

Niin onhan naisilla sitten e- pillerit ja kuukautiset, joista olen kuullut, että ne saattavat tehdä syyntakeettomaksi 😉. Vitsi, vitsi... Varmasti vaikuttavat ihmiseen.

Niin kait tuli ajatus, että eihän hän nyt ilman "syytä" lääkkeitä syö. Siis tarkoitan, että onhan siellä taustalla jo ongelmia, eli onhan silloin vähän turha mennä kemikaalien taakse. Tarkoitan, "Enhän minä muuten, mutta nuo lääkkeet"... Jos siis on jo muutenkin ongelmia.

Hyvää pohdintaa sulla, ja onhan se niin, että kaikki vaikuttaa vähän kaikkeen. Mutta kuinka paljon? Kriisitlanteet tuovat ihmisestä välillä niin outoja ja uusia puolia esiin. Onko silloin vika ihmisessä vai kriisitilanteessa?

Kaverisi teoria on kyllä minustakin mielenkiintoinen. Ainakin se osittain myös tuntuu osuvan oikeaan myös omassa tapauksessani. Nimittäin vaikka erosta onkin jo hetki aikaa, olen joutunut hänen kanssaan kinaamaan ja kiistelemään erilaisista asioista viestein, halusipa hän jopa heti eron jälkeen pysyä kavereina tai jotain vastaavaa.
Nyt kun sitten pari viikkoa yritin lähestyä juuri samankaltaisella tyylillä kun yllä kuvatussa tilanteessa. Muuttui hänen viestiensä sävy täydellisesti tylympään ja jopa vihaavaan suuntaan. Ainakin itselle se tuli aika puskista kun tosiaan yritin ymmärtää ja myöntää, että ero on oikea, sekä kertoa ettei syyttäisi itseään ynnä muuta. Samalla tavalla kun kuvaat myös oman eksäsi reaktiota uskon, että jollain tavalla se on jopa liikaa, että kun tiedostamattaan kuitenkin tietää myös nämä exät toimineensa väärin, mutta eivät sitä voi enää myötää niin he puolustautuvat ja mitätöivät sellaisen ihmisen kokonaan, jonka tietävät olevan henkisesti liian vahvoilla.

Kaverini on viisas mies.

Omassa suhteessani koin jokusen kuuakusi sitten juuri tuota veivaamista. Kun etäännyin, toinen haki minut takaisin. Kun tulin lähelle, toinen ajoi pois. Viimeisenä kuukautena ei ollut tätä ongelmaa, olin hiljaa. On se vaan kumma, että toinen, ehkä?, yllättyi eropyynnöstäni, eikö hän sittenkään tunne minua? Kun minä olen hiljaa, se ei varmasti ole hyvä merkki. Itsekin sitä yllättyy omasta reaktiosta, että eikö minulla oikeasti ole enään mitään sanottavaa, että miten kykenin näin luovuttamaan? Ja toinen vain menee... Jossain...

Mietin itse ainakin sellaista skenaariota, jossa olisin alkanut riitelemään tavaroista ja kiistelemään muutenkin, niin olen lähes varma, että hän olisi tyytyväisenä kinastellut ja kostanut. Nimittäin sain omakohtaisesti sen tosiaan kokea, kun en toiminutkaan niin kuin hän halusi tai oli käskenyt. Ihmetyttäväää oli vielä tilanteessa se, että yhtäkkiä hän ilmoittaa 2kk jälkeen, uhottuaan usein sen jälleen miten reilusti antoi kaikki tavarani minulle yms, että " mites teen noille sun hyville paidoille, jota on vielä mulla".

Varmasti tosi epäselvästi selitettynä, mutta toivattavasti tosta nyt tajuaisi mitä haen takaa. Siis, että heti kun käyttäytyi hyvin ja arvostavasti hän lyttäsi ja osoitti täyttä kylmyyttä. Sitten kun tein omat ratkaisut ja käyttäydyin kylmästi niin hän yrittääkin jotain ihme säätöä jostain tavaroista... Eikä tyytynyt siihen, että olisi vaan antanut asian olla ja ollut tyytyväinen kun pääsi eroon minusta.

Se tavaran symbooliarvo, kait. Ehkä hän kokee, että hän on tehnyt jotain hyvää säilyttämällä paitasi. Että huomaatko pietari, en ole paha. Ehkä hänellä on sittenkin huono omatunto? Tai sitten se on vain tuota toisen veivaamista.

Tuli vaan mieleen, jo aikaisemmista vieteistä, että eksäni inhoaa, omien sanojen mukaan toisen itsekkyyttä yli kaiken. Niin, on se elämä metkaa... Ehkä hän inhoaa sitä, kuinka itsekäs toinen on kun ei tee niin kuin hän haluaa. No ei vaiskaan, eksäni varmasti tekee toisten ja jopa ventovieraitten puolesta asioita. Minun puolestani ei niinkään.

Huh, melkein kuin täysin omasta kynästä, erottaen ainoastaan toi vapaudenkaipuu. Jotenkin ainakin nyt, jollain tapaa tuntee ei nyt sääliä vain lähinnä sellaista myötähäpeää eksääni kohtaan. Jotenkin tuntuu surulliselta, ettei ihminen tosiaan tahdo mitenkään osoittaa minua kohtaan minkäänlaista armoa tai anteeksiantoa saati sitten omien kamalien asioiden ottamista pois vastuultani. Ainakin itse en iki maailmassa voisi jättää korjaamatta sellaista seikkaa, että sanoisin, että masennus on täysin vain toisen vika ja että on valehdellut kun aikaisemmin sanonut muuta yms. Kaikista järkyttävimpä tietenkin, mikä sitten oman suun aukaisi ja mitä ei pystynyt katsomaan sormien läpi oli se, että hänen itsetuhoiset ja aivan järkyttävät puheet itsemurhasta olivatkin täysin ja vain minun takia tulleet.

Nuo jutut ovat kyllä karuja juttuja. Ja samaistun, jos minua tuolaisesta syytettäisiin, niin olisi se todella kova paikka, suorastaan traumaattinen kokemus.

En tiedä, paljastanko itsestäni liikaa, mutta olen kymmenisen vuotta sitten sairastanut keskivaikean masennuksen (ja ehkä juuri siksi olen tämän lainen...). Ja se mielikuva mikä noista vuosista jäi, on kyllä se, että masennus on äärettömän itsekäs sairaus. Sitä suorastaan sairastuu omaan napaansa (anteeksi pyydän, jos tämä jotakin loukkaa). Ehkä eksäsi on todellakin sairastunut pahasti. Tarkoitan, että tätähän olet puhunutkin, mutta eihän silloin ole mitään järkeä missään. Ehkä omakin eksäni on sitten(kin) masentunut? Itselläni meni vain pari vuotta sängyn pohjalla, ja eksälläni sitten muitten sänkyjen pohjalla.. (ei itku, nyt tuli kyllä paha 😀). No joo, tiedän että eksäni kaikesta huolimatta etsii tunnetta, ei seksiä. Eli ei ole mikään sellainen tyttö.

Aika samalla lailla itsellenikin on pikkuhiljaa käynyt, en voi väittää etten olisi vihainen ja katkera syvällä sisälläni, mutta kuitenkin minua auttaa se varmuus, että tiedän, että pystyn itse elämään varmasti vahvempana kuin koskaan ennen tämän eron ja siihen liittyneiden oivallusten kautta. Välillä tulee sellaisia hetkiä, joina se viha nousee oikein pintaan, varsinkin kun itse en saanut minkäänlaista oikeutusta edes kertoa erotilanteessa tai sen jälkeen mitä itse tunnen. Mutta toisaalta mitäpä siitä olisi hyötynyt tai hyötyisi kun toinen on osoittanut ettei vaan yksinkertaisesti ajattele tai ole ihan samalla planeettalla kuin itse. Nyt olen varma etten ota enää häneen yhteyttä mitenkään. Enkä jaksa uskoa, että hän yrittäisi mitään sovintoa saada aikaiseksi tai osoittaa mitään myötätuntoa.

Nyt sitä tosiaan ollaan yksin ja luojan kiitos, että niitä hyviä hetkiä on alkanut tulemaan jo mukavan paljon. Elämä maistuu vaikka miten vaikeaa se olisi, ainakin itselle. Vaikka toisaalta jotkut yhdenillan jutut tai pieni säätö voisi piristää, niin tuntuu ainakin vielä, ettei jaksa sellaista hakemalla hakea todellakaan. Tulee jos on tullakseen ja seurustelemaan kyllä ei tälläisen kokemuksen jälkeen ole hirveää kiirettä
😀

Ainakin kun miettii realistisesti, miten kuitenkin pienistä asiosta on loppupeleissä kyse, vaikka tunteet sanovatkin muuta. Maailmassa on kuitenkin varmasti miljardeja ihmisiä, joiden elämä ja vaikeudet ovat paljon raastavempia kuin omani. Lopulta on alkanut tuntua, jopa miten itsekkäitä ja surullisia tapauksia useat länsimaiset ihmiset loppupeleissä ovat. Kaikki on tarjolla ja perusasiat kunnossa ja elämässä miljoonia mahdollisuuksia, silti masennuslääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan ja mikään ei kelpaa. Parisuhteet päätetään kuin kaikki ei olekkaan niin super-upeaa 24/7 ja masennusta tuntuu potevan jokainen, syytellään muita ja ei kuitenkaan oteta vastuuta mistään omasta huonosta käytöksestä. Ei jotenkin ymmärretä sitä, että rajattomat vapaudet kulkevat myös yhdessä rajattoman vastuun kanssa.

Hirveä avautuminen ja tottakai ihmisen kuuluukin surra elämän kriisejä ja kokea sellaista surua ja alakuloa kun menee huonosti, mutta tuntuu, että tämä masennus höpötys ja erityisesti monien ongelmat ovat ihan itse aiheutettuja omalla käytöksellä.

Toivottavasti ei nyt kuulostanut hirveän katkeralta 😋

Ei ole mitään lisättävää, aamen. Eikä kuulosta, ei ainakaan omaan korvaani.

Taas meni aamupäivä täällä kirjoittaessa, milloin se arki okein alkaa?

Kiitos myös vastauksesta ! Paljon apua ja pohdittavaa taas.

Kait sitä voi ajatella, että siitä huolimatta että toinen kohtelee huonosti, kun toinen pitkittää itsestäänselvyyksiä, että sitä on toiselle jotain merkinnyt. Että mitä pahemmin toinen kohtelee, sitä vaikeampaa hänellä on päästää irti. Asiat voi tehdä helpoksikin, jos toiselle ei asiat enään merkitse. Mutta jos toinen tekee siis ns vaikeimman kautta, kyllähän se jotain kertoo.
Tietenkin sitä toivoo, että eksäsi voisi asiat tehdä paremminkin. Nimittäin tuo, "tule hakemaan tavarasi MINUN oven takaani" (jos näin on siis tapahtunut?) on ehkä jo toisen arvon mitätöimistä. Jos taas asia on sinun ehdotuksesi, niin kannattaa miettiä omia fiiliksiä, miltä tuollainen hiippailu tuntuu? Ovatko paidat sen arvoisia, että pitäisi jotenkin hiipailla piiloissa? Tuli vaan ajatus, että silloinhan nuo paidat saavat aika moista symbooliarvoa, mikä ei niille kuulu?

että toinen antaa tai tekee paidoista suuremmankin kysymyksen, niin et lähtisi siihen tunteeseen mukaan. Asiat asiana, paidat paitoina ja tunteet sitten tunteina. Tulipa sekava teksti. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan?

Niin onhan se toisaalta ihan sinäänsä mielenkiintoinen pointti ja osuu varmaan kyllä ainakin osittain oikeaan, nimittäin onhan tuo selvästi ristiriitaista käytöstä häneltä. Voihan toki olla, että eihän ole vielä palannut kotiinsa tai jotain. Onhan se kuitenkin selvää, että hän on tosiaan mitätöinyt ja kohdellut aika todella tylysti noiden tavaroidenkin suhteen. Nimittäin asia meni niin, että minulle jäi erossa ainoastaan hänen yksi rupuinen matto, jota hän sitten on jaksanut vaatia tuomaan useita kertoja, olen suostunut joka kerta siis, mutta eipä olekkaan asiat mennyt niin kuin sovittu. Joka kerta ilman kysymyksiä vain käskyjä ja syytöksiä. Ajattelin myös samaa ja olen myös sitä mieltä, että turha enää niistä paidoista tehdä mitään numeroa tai kysellä perään jos ei kuulu mitään. Loppupeleissä kyse on kuitenkin vain kangaspaloista joilla nyt ei minun tämän hetkiseen olotilaan ole mitään vaikutusta. Ajattelin, että jos ei kuulu tai vaikka kuuluisikin niin kaipa ne voi sinne jättää vaikka pihalle mädäntymään. Onhan se nyt typerää käydä hiippailemassa, että onko ne siellä pihalla vai eikö. Jokseenkin alentavaakin.Kaipa jos hän nyt ne kokee niin tärkeäksi niin voi ne toimittaa itse minulle jos haluaa ns. reilu olla. Enköhän jotenkin ymmärtänyt pointin?

Näinhän se on. Itseäni harmittaa, kun sitä vapaa aikaa ei oikeastaan ole. Siis hommat jää tehtyä, kun tässä märehtii. Pitäisi päästä arkeen kiinni.
Niin, aina on mukava saada uusia näkökulmia omaan eroon. Ja tuli mieleen ajatus... Että tuossa on aika suuri totuus, tuossa arki sanassa. Minä haluan arjen, itsestäänselvyyksiä, tavallisuutta ja muuttumattomuutta. Ja kun toinen uusia asioita, seikkailuja, rutiinijen rikkomista. Että eihän näitä nyt voi mitenkään yhdistää. Olisi minulta typerää vaatia, ja on ollut, että toinen muuttuisi ☹️. Ja toisinpäin.

Niin tuntuu, että itsekkin olen käyttänyt aika saakelisti aikaa tämän eron märehtemiseen, mutta toisaalta taas kun ajattelee, niin kyllä se sitten varmaan kuitenkin on ihan okl. Tietääpä jo nyt, että alkaa taas näyttää valoisemmalta elämä ja fiilis kohota. Niin tuollainen ristiriita, joka teillä on ollut kyllä ajaa ihmiset vähän väkisin erilleen. Eipä sitä voi vaatia toista muuttumaan jos hän ei sitä halua aidosti.

Toinenhan saattaa pitää mailman itsekkäimpänä tekona, että toinen lähtee. Mutta kyllä minulla siinä on ollut myös epäitsekkäitä pyrkimyksiä. Tarkoitan kun toisen käyttäytyminen loukkaa niin paljon, että tiedän itsekin, että on vain ajan kysymys että minäkin voisin näyttää, siis käytännössä miltä minusta tuntuu, siis raivoaisin, pettäisin jne, että on parempi lähteä. Vielä ei ole tapahtunut mitään sellaista mitä en ymmärtäisi. Jos väitän rakastavani toista, niinkuin teen, lähden pois. Me emme pysty tekemään toisia onnelliseksi, se on sitten jonkun toisen vuoro ☹️. Ei saa käsittää väärin, tämä tilanne on maailman vaikeinta ja vaatii kyllä niin paljon...

Kun kirjoittaa ajatuksen virtaa, tulee omassa tekstissäkin sanoja ja lauseita joita sitten ihmettelee (tai tulee kirjoiteltua joskus sitten väärin). Tuo absurdi? niin, mitähän sillä tarkoitti? Kun välillä sitä melkein itki ja välillä oli olo että katsoo jotenkin ulkopuolisena, näyttelijää, itseään, joka kertoo vuorosanoja ja näinhän se meni. Minulla oli vuorosanat! Ylipäätänsä, että muka on sanoja kuvaamaan jotain niin suurta ja vaikeaa. Että omat sanat tuntuivat koko ajan typeriltä. Ei ole mikään ihme, etten aikaisemmin ole tuollaisessa tilanteessa ollut. Ehkä tuo absudius- olo tulikin siitä, että en ole tullaista ennen kokenut?

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, kyllähän tuollainen noin ilmiselvä ja räikeä pettäminen syö ihmisen ennen pitkään sisältä. Vaatii kyllä helvetin paljon, mutta oikein teit mielestäni. Kyseessä nyt on kuitenkin tilanne mistä ei oikeastaan voi realistisesti sanoa, muuta kuin, että yksi todella vahva perustu jättää suhde on mielestäni pettäminen sillä tavalla mitä olet saanut kokea. Onhan tuo varmasti aivan helkkarin vaikea tilanne päästää irti kun tunteita on, mutta ei se todellakaan ole mitenkään sinun syysi, että tilanne meni noin.

Niinpä. Onhan se mukava vähän tuulettaa epäreiluutta jne. Mutta mutta... minun tapauksessa se on hyvin yksinäistä hommaa, kun toinen ei tule vastaan, eikä ymmärrä, niin en minä siinä mitään voittaisi. Saisin vain aikaan lisää pahaa mieltä hänelle ja itselleni, ja pahaa mieltä on varmasti jo nyt ihan tarpeeksi.

Että se on ihan sama kirjoittelenko täällä/puhun kavereilleni vai sanonko päin näköä. Lopputulos on ihan sama. Olen silti yksin.
Ehkä sitä sitten kirjoittaessa tekee liiankin selväksi, että nyt puhun minä! 🙂. Enkä tarkoita, että olisin hilajinen hissukka, vaan aina kaikkialla reagoin liikaa toisen asioihin ja tunteisiin, että ne omat tunteet tuntuvat unohtuvan tai hautautuvat jonnekin. Mutta tulevathan nekin, siis omat tunteet, mutta jälkijunassa ja yritän nyt vain pitää huolen, ettei toinen jää niiden alle. Jos syytän toista epäreiluudesta, kokisin senkin epäreiluutena, etten ole aikaisemmin kyennyt pitämään puoliani ja sitten jotenkin raivoaisin omasta puutteestani.

Samoja tunteita käyn ja olen käynyt läpi, kyllähän sitä olisi tehnyt mieli tuulettaa oikein kunnolla sitä pahaa oloa ja pistää kunnolla vastaan, mutta jos toinen ei välitä tai ei kiinnostaa enää niin aika tyhjän kanssa sitä on sitten yrittää. Pahan olon siitä saa palkinnoksi, yritti asiat selvittää sellaisen kanssa miten tahansa.
Hei aivan kuin omasta suusta toi ajatus. että sitä on ihan väistämättä ajatellut hirveästi exän tilannetta jo suhteessa ja sen jälkeen. Jättänyt ikään kuin omat ajatukset ja tunteet varastoon. Jotenkin aikalailla se fiilis, että olisi ehkä voinut oikeasti nousta häntä vastaan silleen hyvällä tavalla jo paljon paljon aikaisemmin ja osoittaa, ettei mua voi käyttää miten vaan vaikka olenkin tälläinen.

Niin onhan naisilla sitten e- pillerit ja kuukautiset, joista olen kuullut, että ne saattavat tehdä syyntakeettomaksi 😉. Vitsi, vitsi... Varmasti vaikuttavat ihmiseen.

Niin kait tuli ajatus, että eihän hän nyt ilman "syytä" lääkkeitä syö. Siis tarkoitan, että onhan siellä taustalla jo ongelmia, eli onhan silloin vähän turha mennä kemikaalien taakse. Tarkoitan, "Enhän minä muuten, mutta nuo lääkkeet"... Jos siis on jo muutenkin ongelmia.

Hyvää pohdintaa sulla, ja onhan se niin, että kaikki vaikuttaa vähän kaikkeen. Mutta kuinka paljon? Kriisitlanteet tuovat ihmisestä välillä niin outoja ja uusia puolia esiin. Onko silloin vika ihmisessä vai kriisitilanteessa?

Niin sen kuin tietäisi, mutta eipä sitä saa koskaan tietää, että miten asiat oikeasti menivät. Selvää on kuitenkin se, että eksällä nyt oli ihan muitakin ongelmia runsaasti, en nyt viitsi sen enempää yksityiskohtiin menemään, mutta ainakin masennuksen syy ja alku oli aluksi hänen mukaansa johtunut eroamisesta vanhoillislestadiolaisuudesta. Ja siihen syyhyn itsekkin uskon enemmän, kuin että minun käytös olisi sen aiheuttanut. Mutta eipä se silti nyt ihan kaikkea selitä ja paha sanoa mikä on masennusta ja mikä jotain muuta käytöstä ja mistä mikäkin johtuu. Mielenkiintoista oli, vaikka en niin nettiin kirjoitelluista jutuista innostu, niin jossain ihan asia sivulla oli maininta, että vain 20% masennuspotilaista masennus on ainoa ns. mielenterveyteen vaikuttava diagnoosi. Enhän toisaalta edes tiedä hänen diagnoosiaan. Niin kyllähän ero kriisi tuo todellakin uusia piirteitä esiin, mutta naurattaa exäni sanat " Tauon aikana tulee todellinen luonne esiin" 😀 No tosiaan tuli ja eikä se sitten ollut ihan sitä mitä oletin....

Kaverini on viisas mies.
Omassa suhteessani koin jokusen kuuakusi sitten juuri tuota veivaamista. Kun etäännyin, toinen haki minut takaisin. Kun tulin lähelle, toinen ajoi pois. Viimeisenä kuukautena ei ollut tätä ongelmaa, olin hiljaa. On se vaan kumma, että toinen, ehkä?, yllättyi eropyynnöstäni, eikö hän sittenkään tunne minua? Kun minä olen hiljaa, se ei varmasti ole hyvä merkki. Itsekin sitä yllättyy omasta reaktiosta, että eikö minulla oikeasti ole enään mitään sanottavaa, että miten kykenin näin luovuttamaan? Ja toinen vain menee... Jossain...

Näinhän se kävi itsellekin tauokomme aikana, mutta aika henkisesti raskasta oli elää toisen ehdoilla ja toisen elämää vailla mahdollisuutta avautua itse. Yritin itse ottaa etäisyyttä sitten oikein kunnolla ja sopia, että pidetään oikeasti ihan taukoa näkemisestä, mikä aiheutti sitten huudot ja haukut silloin. Ja tuntuu, että eron jälkeenkin hän ei tosiaan ole tuntenut minua ollenkaa, ei niin yhtään.
Sinulla on varmasti erilainen tilanne, mutta varmaan itsellekin olisi jossain vaiheessa tullut sama eteen jos tilanne olisi jatkunut samanlaisen tyylisenä. Ja saatpahan nyt huomata, että itkeekö hän sinun perääsi ja vaatiiko takaisin...

Se tavaran symbooliarvo, kait. Ehkä hän kokee, että hän on tehnyt jotain hyvää säilyttämällä paitasi. Että huomaatko pietari, en ole paha. Ehkä hänellä on sittenkin huono omatunto? Tai sitten se on vain tuota toisen veivaamista.

Tuli vaan mieleen, jo aikaisemmista vieteistä, että eksäni inhoaa, omien sanojen mukaan toisen itsekkyyttä yli kaiken. Niin, on se elämä metkaa... Ehkä hän inhoaa sitä, kuinka itsekäs toinen on kun ei tee niin kuin hän haluaa. No ei vaiskaan, eksäni varmasti tekee toisten ja jopa ventovieraitten puolesta asioita. Minun puolestani ei niinkään.

Niin kaipa niillä tosiaan on joku symboliarvo 😀 Niin jotenkin vain en jaksa uskoa, että se olisi tuollaista omantunnon kolkuttamista, sillä kyllähän varmaan hän voisi ne vaatteet silloin ihan omaa hyvyyttään minulle jotenkin toimittaa. Oma veikkaukseni on, että kyseessä on joku ihmeellinen valtapeli, joita hän rakastaa. Pitää vielä kuitenkin jollain tavalla itselleen minua otteesaan kun saa päättää milloin ja mistä haen ne ja ilmoittaako mitään. Tapa pitää ehkä viimeinen kontrolli tilanteesta.

Niin aivan samankaltaisia ajatuksia herättää, tuntuu että juuri tuo tulee esiin, että ihmiset ovat hirveän itsekkäitä jos eivät tee tasan tarkkaan kun toinen käskee...

Nuo jutut ovat kyllä karuja juttuja. Ja samaistun, jos minua tuolaisesta syytettäisiin, niin olisi se todella kova paikka, suorastaan traumaattinen kokemus.

Kyllähän se pyörii mielessä aika paljon, on se kuitenkin aika karmea syytös, eikai sitä ihmistä oikein pahemmasta voi syyttää, nimittäin kun vielä antoi kuitenkin omasta ajastaan ja tuestaan aika helkkarin paljon niin lopussa kiitos siitä on, että on aikonut suhteemme takia tappaa itsensä.... Ei saisi nauraa vakaville asioille, mutta meneehän toi nyt loppupeleissä niin överiksi, että en voi kyllä mitenkään ymmärtää häntä. Kuulemma hänen siskonsa mukaan onneksi kai, tietää tehneensä väärin, mutta ei jaksa sitä vatvoa tai tuntea syyllisyyttä. No kukin tavallaan. Ja onneksi tietää, itse miten asiat ehkä oikeasti ovat menneet.

En tiedä, paljastanko itsestäni liikaa, mutta olen kymmenisen vuotta sitten sairastanut keskivaikean masennuksen (ja ehkä juuri siksi olen tämän lainen...). Ja se mielikuva mikä noista vuosista jäi, on kyllä se, että masennus on äärettömän itsekäs sairaus. Sitä suorastaan sairastuu omaan napaansa (anteeksi pyydän, jos tämä jotakin loukkaa). Ehkä eksäsi on todellakin sairastunut pahasti. Tarkoitan, että tätähän olet puhunutkin, mutta eihän silloin ole mitään järkeä missään. Ehkä omakin eksäni on sitten(kin) masentunut? Itselläni meni vain pari vuotta sängyn pohjalla, ja eksälläni sitten muitten sänkyjen pohjalla.. (ei itku, nyt tuli kyllä paha 😀). No joo, tiedän että eksäni kaikesta huolimatta etsii tunnetta, ei seksiä. Eli ei ole mikään sellainen tyttö.
Ei ole mitään lisättävää, aamen. Eikä kuulosta, ei ainakaan omaan korvaani.
Taas meni aamupäivä täällä kirjoittaessa, milloin se arki okein alkaa?

Mielenkiintoista kuulla, enkä usko, että paljastat liikaa. Itseasiassa olisi mielenkiintoista kuulla siitä miten koit tilanteen ja miten siitä selvisit? Ei tietenkään ole tarkoitus liikaa udella. Itselle aihe on jotenkin kiistanlainen, toisaalta ymmärrän masennusta, mutta toisaalta nyt tämän ero shown ja eksän myötä en oikein enää tajua siitä mitään. Toisaalta ilmiselvää, että hänellä on masennustakin, mutta miten paljon sillä oli vaikutusta häneen ja käytökseen. Toisaalta juuri se sekoittaa omaa päätäni ja koko eroon suhtautumista aivan helkkaristi, kun ei tiedä, että olisiko pitänyt tehdä toisin ja onko tämä vain joku taudin kuva koko show.. Niin, aika erikoisesti hän tosiaan etsi kyllä ratkaisua masennukseensa. Eikai pettämistä mitenkään kukaan voi silti laittaa oman masennuksensa piikkiin 😀 Ainakin haluaisin näin uskoa.

Tuohon vuodatuukseni vielä, että kun miettii tätä omaa eroprosessiakin niin, toisaalta sitä on melkein tyytyväinen jollain ehkä vähän kierollakin tavalla, että hän käyttäytyi noin ristiriitaisesti ja sotaisasti, jokseenkin ehkä kuitenkin lohduttavaa, että ei mitään ollaan ystäviä, kasvettiin erillemme juttuja tarvinnut kuulla. Ja rankoista kokemuksista kun tuppaa yleensä oppimaan enemmän. Ehkä tämä kaiken kaikkiaan kääntyy vielä jollain tapaa hyväksi omalta kannalta. Arkea tosiaan odottelen itsekkin, että saisi kunnolla tämän ohitse. Onneksi kuitenkin on paljon tekemistä ja elämistä vielä jäljellä. Monimutkaisia asioita kyllä tälläiset parisuhteet, ei voi muuta sanoa 😀 Tai ainakin tuntuu, että niistä niin helposti tehdään hankalampia kuin kuuluisi ja otetaan yhteen mitä tyhmemmistä syistä...

Kiitos myös vastauksesta ! Paljon apua ja pohdittavaa taas.

Samat sanat.

...Kaipa jos hän nyt ne kokee niin tärkeäksi niin voi ne toimittaa itse minulle jos haluaa ns. reilu olla. Enköhän jotenkin ymmärtänyt pointin?

Naulan kantaan 🙂. Paremmin vain muotoilit.

...Niin tuollainen ristiriita, joka teillä on ollut kyllä ajaa ihmiset vähän väkisin erilleen. Eipä sitä voi vaatia toista muuttumaan jos hän ei sitä halua aidosti.

Niinpä. Kun toinen ei halua/kykene/osaa, tai mitä ikinä (teko)syy onkaan, niin minkäs teet. Tekosyitä nuo ovat siinä mielessä, että pohjimmiltaan koko sotkun syy on, ettei toinen halua edes parisuhteessa elää, miksi hänen pitää edes selittää muuta? Ei kaikki halua olla parisuhteessa, ei siis ihmisyyttä kummempaa.

Jos on aitoa halua (!), ei asioiden pitäisi silloin niin vaikeita olla. Aidon halun metsästystä tuo 4 kk oli. Toinen etsii ja minä yritän olla mahdollisimman hyvä kohde. Ja aina kun epäonnistuin, niin sitten kärsittiin huonosta omatunnosta ja tuli epäonnistumisen fiiliksiä (ei ole mukava tunne). Siis koko aika oli yhtä epäonnistumista. Mutta nyt kun asiaa ajattelee, ainakin yritän näin ajatella, miten sitä muka olisi voinut onnistua? Kun ei asiat missään tapauksessa olleet enään minun käsissä. Vaikka toinen tälläistä aina aika ajoin yritti päälleni laittaa. Puhuin tuosta hänen kirjeestään, niin silloinhan se ymmärrys itselleni tuli, että vaikka olin mukava, yritin ymmärtää ja annoin tilaa, ei se hänen ajatuksiaan miksikään muuttanut. Ei ole tässä maailmassa keinoa, tai itselläni taitoja, että olisin voinut venettä kääntää.

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, kyllähän tuollainen noin ilmiselvä ja räikeä pettäminen syö ihmisen ennen pitkään sisältä... Onhan tuo varmasti aivan helkkarin vaikea tilanne päästää irti kun tunteita on, mutta ei se todellakaan ole mitenkään sinun syysi, että tilanne meni noin.

Niinpä. Ongelmahan on se, ettei toinen varmastikaan, ehkä?, koe pettämisenä omaa deitti-ilmoitusta tai yhteyden ottoaan pettämiskaveriinsa. Ja minun mielestä, ainakin tunneperäisesti, ne eivät muuta olekaan. Miten asiat voivat edes olla näin ☹️ , miten se toinen voi edes ajatella, ettei tälläinen käytös sattuisi minuun? En tietenkään tiedä kuinka pitkälle on menty, mutta eipä sillä ole edes väliä. Sen minkä tiedän varmasti, siinä on ihan tarpeeksi tietoa, siis itsensä hajoittamiseen.

Samoja tunteita käyn ja olen käynyt läpi, kyllähän sitä olisi tehnyt mieli tuulettaa oikein kunnolla sitä pahaa oloa ja pistää kunnolla vastaan, mutta jos toinen ei välitä tai ei kiinnostaa enää niin aika tyhjän kanssa sitä on sitten yrittää. Pahan olon siitä saa palkinnoksi, yritti asiat selvittää sellaisen kanssa miten tahansa.
Hei aivan kuin omasta suusta toi ajatus. että sitä on ihan väistämättä ajatellut hirveästi exän tilannetta jo suhteessa ja sen jälkeen. Jättänyt ikään kuin omat ajatukset ja tunteet varastoon. Jotenkin aikalailla se fiilis, että olisi ehkä voinut oikeasti nousta häntä vastaan silleen hyvällä tavalla jo paljon paljon aikaisemmin ja osoittaa, ettei mua voi käyttää miten vaan vaikka olenkin tälläinen.

Suoraan kynästäni.

Olen tuosta vastaan nousemisesta niin samaa mieltä. Mutta kun asiaa tarkemiin ajattelee, niin miten sen olisi voinut tehdä? Siis erilailla kun teki? Tai oikeammin eikö sitä juuri tehtykin, siis noustiin vastaan niin korkealle kuin mahdollista?

Koko ajanhan sitä nousi vastaan. Mutta kun vaihtoehdot on vain hyväksyä toisen käytös sellaisenaan tai saada erouhkauksia (tai lievennettynä, saada päällensä toisen epävarmuus heti yhdestä poikkiteloisesta sanasta), niin mitä sitä voi sitten tehdä? Yksinäisen miehen hommaahan tuo nouseminen silloin on.

Niin sen kuin tietäisi, mutta eipä sitä saa koskaan tietää, että miten asiat oikeasti menivät.

Niinpä, sama itselläni. Voi vain arvailla.

Selvää on kuitenkin se, että eksällä nyt oli ihan muitakin ongelmia runsaasti, en nyt viitsi sen enempää yksityiskohtiin menemään, mutta ainakin masennuksen syy ja alku oli aluksi hänen mukaansa johtunut eroamisesta vanhoillislestadiolaisuudesta.

Tässä kriisitlanteessa olen arvostanut omia ystäviäni enetistä enemmän (jos mahdollista). Nimittäin se, ettei kukaan ystävistäni oli ottanut kantaa "moraalisesti". Ainoastaan siihen, että sattuuhan tuo, siis minuun. He ovat joko itse kokeneet kaikki roolit omissa suhteissaan, tai ovat sitten nähneet kaveripiireissään, hyvä näin.

Tuli ajatus, että kun tyttöystäväsi on ex vanhoilislestadilainen, niin ei hänellä taida ihan tälläinen perusta olla. Että jos hän tekee todellisen (tai kuvitellun) virheen, niin miten hän kokeekaan ympäristön siihen reagoivan? Ei varmaankaan kovin sallivasti? Armollisesti? Kunhan heitän tässä ajatuksia...

Yleisesti ajattelen, että alkujärkytyksestä toivuttuaan, siis ympäristö (ystävät, sukulaiset), jatkavat elämäänsä ja suhteen osapuolet jäävät jos jäävät sitten murehtimaan. Ja tässähän on sitten kasvunpaikkain, ottaako tämän ympäristön suhtautumisen sitten niin, pettymyksenä, miksi kukaan ei tunnu välittävän erostani? Vai sitten niin, että on mukava huomata ympäristöstään että elämä sittenkin jatkuu normaalisti?

Ja siihen syyhyn itsekkin uskon enemmän, kuin että minun käytös olisi sen aiheuttanut. Mutta eipä se silti nyt ihan kaikkea selitä ja paha sanoa mikä on masennusta ja mikä jotain muuta käytöstä ja mistä mikäkin johtuu.

Niinpä

Mielenkiintoista oli, vaikka en niin nettiin kirjoitelluista jutuista innostu, niin jossain ihan asia sivulla oli maininta, että vain 20% masennuspotilaista masennus on ainoa ns. mielenterveyteen vaikuttava diagnoosi.

Olen käsittänyt, en ole varma, mutta että lisädiagnoosit ovat aika useasti tyyliin- sosiaalisten suhteiden kammo, siis masennuksen selittäviä, vähän kuin lisäyksiä. En tiedä mutta eiköhän masennus, niinkuin joku burnoutkin (onko tämä edes diagnoosi?), ovat vain sitä miten on elämäänsä reagoinut. Ja jos masennus jatkuu, se diagnoosi sitten muuttuisi, vaikkapa joksikin persoonallisuushäiriöksi tai bibolaariksi tai miksi milloinkin. Siis en tiedä? Arvailen...

..." Tauon aikana tulee todellinen luonne esiin" 😀 No tosiaan tuli ja eikä se sitten ollut ihan sitä mitä oletin....

Elämä on yllätyksiä täynnä 🙂.

Näinhän se kävi itsellekin tauokomme aikana, mutta aika henkisesti raskasta oli elää toisen ehdoilla ja toisen elämää vailla mahdollisuutta avautua itse. ... Ja saatpahan nyt huomata, että itkeekö hän sinun perääsi ja vaatiiko takaisin...

Tuli perjaintaina muutama lyhyt tekstiviesti, joiden sanoma oli, näin koin, "oletko nyt tosissasi, jos olet, niin...". Siis kiristystä. En usko, että hän viestejään näin kokee, hän vain toteaa. Mutta kun omassa tunteessani koen ne kiristyksenä.

Varmastikin oma lopullinen hiljaisuus johtui siitä että kaikki oli tehty, ei ole enään mitään mitä kokeilla. Mutta olihan siinä pieneltä osin sitäkin, että hän oli antanut mielikuvaa, että jos en tee "oikein", niin... Jo tuo hänen yhteydenottonsa tähän pettämiskaveriinsa, johtui siitä kun olin sanonut pahasti, näin hän kertoi... Siis tarkoitan, eikö sitä tule jotenkin olo että sitä on nyt kiristyksen kohde? Tee, ole tälläinen, tai sitten kärsi... Kyllähän tälläinen vetää hiljaiseksi, eipä tee enään mieli mitään sanoa (siis kun toinen antanut tälläistä mielikuvaa).

Jätin aika moisen sotkun taakseni (ja tietenkin otin mukaani, siis itseni) mutta miten tätä enään voi korjata? Ehkä olemalla ihminen ihmiselle. Rehellinen, mahdollisimman aito. Mutta kun... Tätä sitä on itsekin, tietoisesti harjoitellut kohta 20 vuotta ja välillä niin huonolla menestyksellä, miten toinen voisi tälläistä oppia sitten muutamassa viikossa?

Kokonaan toinen juttu on, että jos toisen ainoa ratkaisukeino on siis yhteiset harrastukset tai jotain.. Ihan loogista, muuten. Miten sitä yrittää selittää, että on olemassa asioita, joita ei voi mitenkään lakaista maton alle. Että se, että vaikka kaikki näyttää hyvältä, on oikeat harrastukset, työpaikat, tai mitä milloinkin, ei ne itsestään mitään ratkaise. Ei elämän päämäärä ole "näyttää hyvältä, siis tuntuu hyvältä", vaan aito tunneside läheisiin. Miten sellaisen luo? Tai se että jos se puuttuu, että voi esim. tehdä deitti-ilmoituksia toisen selän takana, ei silloin ole enään mitään jäljellä. Vaikka löytyisikin se oikea yhteinen harrastus tai mitä milloinkin.

Miten tämän kaiken nyt laittaisi paremmin, siis jos ulkoisessa elämässä menee hyvin, niin heti ollaan jotenkin niin ylhäällä että mitään negatiivista ei tunnusteta ja jos tekee sitten virheitä, siis näin ulkomaailmassa, niin vastaus on sitten itsesääli. Että se totuus tai ihmisyys ei löydy mitä teet, jos siis sisällä jokin mättää, vaikka kuinka hoidat ulkoisen elämäsi kuntoon, vaan tietenkin omasta sisältä. Että kykenisi olemaan ihminen niin hyvässä ja pahassa ja jakamaan ihmisyyttään toisen kanssa. Ilman selityksiä, ilman että toinen on jotenkin vihollinen? Tässä on myös itsellänikin kasvunpaikka, vaikka siis tiedostan, mutta miten... Onpa sekavaa tekstiä mulla...

Sitä katsoo aika paljon läpi sormien ja antaa anteeksi (sillä ihmisiä tässä vain ollaan, tehdään virheitä jne), jos itsellä on uskoa siihen, että toinen on minun puolella, että toinen ajattelee asioita myös minun kannaltani. Mutta sitten kun tälläinen puuttuu tai katoaa, ei sitä enään millään rakkauden tunnustuksella tai yksittäisellä lauseella korjata. En edes tiedä miten tälläinen korjataan? Jos siis löytyisikin yhteinen halua asiaa korjata.

Arghh.. Sitä vain kokoajan arvailee. Kun luulee tuntevansa toisen sitä luulee tietävänsäkin. Mutta kun en enään tiedä, enkä siis tunne. Ärsyttävää arvailua vain teen...

(Rehellisyyden nimessä pitää mainita, että su tuli muutama viesti, lyhyitä mutta positiivisia. Mutta yhtä lausetta on sitten hankala kommentoida, jos se ei sisällä kysymystä ja muutenkaan, juuri tuo, miten yhdellä lauseella voisi enään mitään korjata. Toisaalta, eipä hän kyllä mitään ehdottanutkaan).

...Pitää vielä kuitenkin jollain tavalla itselleen minua otteesaan kun saa päättää milloin ja mistä haen ne ja ilmoittaako mitään. Tapa pitää ehkä viimeinen kontrolli tilanteesta.

Niinpä. Ehkä, kärjistettynä ajateltuna, tulee joskus olo, kun tuollaista kuulee, että se on vain draamaa, että toisella on joko liian tylsä elämä, tai sitten tuntee elävänsä vain draaman kautta. Että draamaa on pakko saada ja se sitten revitään...

Mutta niin, mistähän tuommonen kontrollin tarve tulee? Siis ymmärrän, jos joku (miksen minäkin?) sortuu tuollaiseen parisuhteessaan mutta että senkin jälkeen... Kaits iinä yritetään sitten suojella omia tunteitaan?

Kyllähän se pyörii mielessä aika paljon, on se kuitenkin aika karmea syytös, eikai sitä ihmistä oikein pahemmasta voi syyttää, nimittäin kun vielä antoi kuitenkin omasta ajastaan ja tuestaan aika helkkarin paljon niin lopussa kiitos siitä on, että on aikonut suhteemme takia tappaa itsensä.... Ei saisi nauraa vakaville asioille, mutta meneehän toi nyt loppupeleissä niin överiksi, että en voi kyllä mitenkään ymmärtää häntä. Kuulemma hänen siskonsa mukaan onneksi kai, tietää tehneensä väärin, mutta ei jaksa sitä vatvoa tai tuntea syyllisyyttä. No kukin tavallaan. Ja onneksi tietää, itse miten asiat ehkä oikeasti ovat menneet.

Niinpä.

Itseasiassa olisi mielenkiintoista kuulla siitä miten koit tilanteen ja miten siitä selvisit?

Jos lyhyesti.. Olin kokenut elämäni, siihen asti ainakin, jotenkin taisteluna ja sekin, että ihmissuhteeni oli aikamoista draamaa jne. (toistin lapsuuttani, tietenkin). Jossakin vaiheessa sitä sitten, vähän kuin lähti ilmat pihalle. Oli vain yleinen paska olo (ei kyennyt mitenkään paremmin kuvailemaan tunne-elämäänsä, ehkä ahdistus?), ja toisaalta ei ollut enään tunteita (saatoin ajatella, että olenko tosiaan näin tunneköyhä ihminen, mikä tietenkin nykyään tuntuu jo hyvinkin kaukaiselta). Kävin kyllä töissä, mutta aina ja kaikkialla oli olo että haluaa vain nukkua ja sitä sitten teinkin ja paljon, myöskin eristäydyin jne.

Jossakin välissä terästäydyin, sanoin itseni irti ja lähdin opiskelemaan, jonkin aikaa menikin hyvin, mutta eihän sitä itseään karkuun pääse, kaikki tuntui niin vaikelta (itseasiassa niinkuin juuri nytkin). Ensimmäisen vuoden opiskelijoille annettiin kyselylomake, jossa kysytiin, että oletko kokenut tätä ja tuota. Ja aika moneen kohtaan vastasin myöntävästi. Kun tätä kyselylomaketta kävimme terveyssisaren kanssa läpi, niin terveyssisar totesi, että onpa rankkoja kokemuksia (mikä oli jostakin syystä itselleni jotenkin vieras kommentti, ja yhtäkkiä tajusin, että asiat voi ajatella myös näinkin). ensimmäisen kerran joku otti kantaa elämääni! Hän sitten ehdotti avun hakemista, terapiaa jne. Kävin psykiatrin tykönä vuoden, jonka jälkeen olin 3 v terapiassa.

Terapia auttoi paljonkin, sain sanoja, tai tajusin kuinka tärkeää on oikeiden sanojen löytäminen. Monesti sitä itse jää vähän kuin sanojensa, tarinansa vangiksi ja muuttuu itse itsensä pahimmaksi vihamieheksi. Ja jossakin välissä lähti myös tunne-elämäkin rullaamaan. Ja lähti kyllä isolla vaihteella 🙂. En ole tunneköyhä, vaan itseasiassa ihmisenä se toinen äärilaita. Ja nyt sitten iän mukana ne pahimmat tunne äärilaidat vähän kuin itsestään hiotuvat. Kasvu jatkuu..

Tuota sinun masennuspohdintaa luen kyllä mielelläni ja kaikesta huolimatta olen kyllä samaa mieltä. En puhu juurikaan noista masennusvuosistani. En edes tiedä miksi näin on? Ne eivät ole yhtä kuin minä tai jotain? Ei tulisi mielenikään, mennä jotenkin masennuksen taakse.

Kiitos vastauksesta... Ja jälleen tässä meni yksi tunti elämästäni, ei varmaankaan ihan turhaan 🙂.

Niinpä. Kun toinen ei halua/kykene/osaa, tai mitä ikinä (teko)syy onkaan, niin minkäs teet. Tekosyitä nuo ovat siinä mielessä, että pohjimmiltaan koko sotkun syy on, ettei toinen halua edes parisuhteessa elää, miksi hänen pitää edes selittää muuta? Ei kaikki halua olla parisuhteessa, ei siis ihmisyyttä kummempaa.

Jos on aitoa halua (!), ei asioiden pitäisi silloin niin vaikeita olla. Aidon halun metsästystä tuo 4 kk oli. Toinen etsii ja minä yritän olla mahdollisimman hyvä kohde. Ja aina kun epäonnistuin, niin sitten kärsittiin huonosta omatunnosta ja tuli epäonnistumisen fiiliksiä (ei ole mukava tunne). Siis koko aika oli yhtä epäonnistumista. Mutta nyt kun asiaa ajattelee, ainakin yritän näin ajatella, miten sitä muka olisi voinut onnistua? Kun ei asiat missään tapauksessa olleet enään minun käsissä. Vaikka toinen tälläistä aina aika ajoin yritti päälleni laittaa. Puhuin tuosta hänen kirjeestään, niin silloinhan se ymmärrys itselleni tuli, että vaikka olin mukava, yritin ymmärtää ja annoin tilaa, ei se hänen ajatuksiaan miksikään muuttanut. Ei ole tässä maailmassa keinoa, tai itselläni taitoja, että olisin voinut venettä kääntää.

Samaa mietin, että miksi sitä pitää keksiä niin lukuisia syitä, kun kuitenkin pohjimmiltaan kyse on siitä, että toinen osapuoli ei halua seurustella juuri minun tai sinun kanssa. Tuntuu, todella samanlaiselta miten itse kuvailet tilannetta. Kokoajan oli jotenkin ns. varpailla ja sitten kun mokia tuli niin sen sai todella kokea.. Toisaalta nyt alkaa olla aika helpottunutkin fiilis.

Niinpä. Ongelmahan on se, ettei toinen varmastikaan, ehkä?, koe pettämisenä omaa deitti-ilmoitusta tai yhteyden ottoaan pettämiskaveriinsa. Ja minun mielestä, ainakin tunneperäisesti, ne eivät muuta olekaan. Miten asiat voivat edes olla näin ☹️ , miten se toinen voi edes ajatella, ettei tälläinen käytös sattuisi minuun? En tietenkään tiedä kuinka pitkälle on menty, mutta eipä sillä ole edes väliä. Sen minkä tiedän varmasti, siinä on ihan tarpeeksi tietoa, siis itsensä hajoittamiseen.

Onhan siinä kyllä sellainen ristiriita, mitä ei ainakaan itse voisi hyväksyä. Juuri todellakin se käytös, että eikö toinen todellakaan ajattele yhtään asioita sinun kannaltasi. Aika periaattessa jopa julmaa ja epäinhimillistä, kun käsitin niin, että tälläinen uuden seuran haku olisi ollut jopa jollain tapaa sinun vikasi?

Olen tuosta vastaan nousemisesta niin samaa mieltä. Mutta kun asiaa tarkemiin ajattelee, niin miten sen olisi voinut tehdä? Siis erilailla kun teki? Tai oikeammin eikö sitä juuri tehtykin, siis noustiin vastaan niin korkealle kuin mahdollista?

Koko ajanhan sitä nousi vastaan. Mutta kun vaihtoehdot on vain hyväksyä toisen käytös sellaisenaan tai saada erouhkauksia (tai lievennettynä, saada päällensä toisen epävarmuus heti yhdestä poikkiteloisesta sanasta), niin mitä sitä voi sitten tehdä? Yksinäisen miehen hommaahan tuo nouseminen silloin on.

Itse nyt olisin kyllä voinut suhteen aikana muutttaa paljolti jo omaa käytöstäni, mutta sitten kun vihdoin omat ongelmat alkoi ratketa ja luulin, että hänkin sen ymmärsi ei se mitään auttanut.. Ja kun toisen ongelmat eivät todellakaan kuin pahentuneet niin ei siinä tosiaan ole kuin aika yksin. Joskus on tosiaan vaan parasta vaihtaa maisemaa. Sen ainakin oppi. Ei se pelkkä rakkauskaan riitä.

Tässä kriisitlanteessa olen arvostanut omia ystäviäni enetistä enemmän (jos mahdollista). Nimittäin se, ettei kukaan ystävistäni oli ottanut kantaa "moraalisesti". Ainoastaan siihen, että sattuuhan tuo, siis minuun. He ovat joko itse kokeneet kaikki roolit omissa suhteissaan, tai ovat sitten nähneet kaveripiireissään, hyvä näin.

Tuli ajatus, että kun tyttöystäväsi on ex vanhoilislestadilainen, niin ei hänellä taida ihan tälläinen perusta olla. Että jos hän tekee todellisen (tai kuvitellun) virheen, niin miten hän kokeekaan ympäristön siihen reagoivan? Ei varmaankaan kovin sallivasti? Armollisesti? Kunhan heitän tässä ajatuksia...

Niin tuntuu, että se vanhoillislestadiolaisuus kuitenkin oli hänen elämässään vielä isona tekijänä, vaikka halusikin toisaalta silti siitä irti, toisaalta taas halusi elää osittain kuin tälläinen kunnon lesta. Ja voin kuvitella, että niiltä hänen lapsuuden lestadiolais ystäviltä ei hirveästi sellaista oikeaa ymmärrystä voi edes löytyä, niin eri maailmassa sielä seilataan.

Yleisesti ajattelen, että alkujärkytyksestä toivuttuaan, siis ympäristö (ystävät, sukulaiset), jatkavat elämäänsä ja suhteen osapuolet jäävät jos jäävät sitten murehtimaan. Ja tässähän on sitten kasvunpaikkain, ottaako tämän ympäristön suhtautumisen sitten niin, pettymyksenä, miksi kukaan ei tunnu välittävän erostani? Vai sitten niin, että on mukava huomata ympäristöstään että elämä sittenkin jatkuu normaalisti?

Niin samaa on itse saanut kokea, kun ei tietenkään lähipiirikään jaksa asiaa niin vatvoa ja se alkaa heitä jopa ihan ymmärrettävästi ärsyttämään. Toisaalta se on myös hyvä asia eteenpäin menon kannalta. Ja onneksi on tämä tukinetti minne voi silti rauhassa avautua 😀

Olen käsittänyt, en ole varma, mutta että lisädiagnoosit ovat aika useasti tyyliin- sosiaalisten suhteiden kammo, siis masennuksen selittäviä, vähän kuin lisäyksiä. En tiedä mutta eiköhän masennus, niinkuin joku burnoutkin (onko tämä edes diagnoosi?), ovat vain sitä miten on elämäänsä reagoinut. Ja jos masennus jatkuu, se diagnoosi sitten muuttuisi, vaikkapa joksikin persoonallisuushäiriöksi tai bibolaariksi tai miksi milloinkin. Siis en tiedä? Arvailen...

Niin tässä hänen tapauksessaanhan varmasti ainakin toi lestadiolaisuus tuo erilaisen ulottuvuuden tilanteeseen ja se tulee varmaan olemaan pitkätie hänelle jos ikinä siitä oikeastaan pääsee kokonaan irti. Toisaalta ihmetyttää silti masentuneen halu riidellä ja aiheuttaa draamaa ihan ihme jutuista. Ja eihän sitä voi tietää vaikka taustalla olisi jotain muutakin, esim juuri bibolaarista tai jotain. Mene ja tiedä ja eikä se onneksi ehkä enää minun elämääni kosketa, tietenkin toivon hänelle silti hyvää jatkoa.

Tuli perjaintaina muutama lyhyt tekstiviesti, joiden sanoma oli, näin koin, "oletko nyt tosissasi, jos olet, niin...". Siis kiristystä. En usko, että hän viestejään näin kokee, hän vain toteaa. Mutta kun omassa tunteessani koen ne kiristyksenä.

Varmastikin oma lopullinen hiljaisuus johtui siitä että kaikki oli tehty, ei ole enään mitään mitä kokeilla. Mutta olihan siinä pieneltä osin sitäkin, että hän oli antanut mielikuvaa, että jos en tee "oikein", niin... Jo tuo hänen yhteydenottonsa tähän pettämiskaveriinsa, johtui siitä kun olin sanonut pahasti, näin hän kertoi... Siis tarkoitan, eikö sitä tule jotenkin olo että sitä on nyt kiristyksen kohde? Tee, ole tälläinen, tai sitten kärsi... Kyllähän tälläinen vetää hiljaiseksi, eipä tee enään mieli mitään sanoa (siis kun toinen antanut tälläistä mielikuvaa).

Niin mene ja tiedä, varmaan hänkin on ihmeissää, että nyt sitten tosiaan kävikin näin. Varmaan voi olla jopa ihan pihalla ja raivoissaankin tilanteesta. Mutta tollainen kiristystouhu tai siiheen viittava käytös nyt on kyllä aika rasittavaa. Eikai nyt kukaan ota kolmansiin osapuoliin suhteessa yhteyttä heti jos sanotaan rumasti.. Tai miten sellaisen kanssa voisi elämäänsä jatkaa edes.

Jätin aika moisen sotkun taakseni (ja tietenkin otin mukaani, siis itseni) mutta miten tätä enään voi korjata? Ehkä olemalla ihminen ihmiselle. Rehellinen, mahdollisimman aito. Mutta kun... Tätä sitä on itsekin, tietoisesti harjoitellut kohta 20 vuotta ja välillä niin huonolla menestyksellä, miten toinen voisi tälläistä oppia sitten muutamassa viikossa?

Kokonaan toinen juttu on, että jos toisen ainoa ratkaisukeino on siis yhteiset harrastukset tai jotain.. Ihan loogista, muuten. Miten sitä yrittää selittää, että on olemassa asioita, joita ei voi mitenkään lakaista maton alle. Että se, että vaikka kaikki näyttää hyvältä, on oikeat harrastukset, työpaikat, tai mitä milloinkin, ei ne itsestään mitään ratkaise. Ei elämän päämäärä ole "näyttää hyvältä, siis tuntuu hyvältä", vaan aito tunneside läheisiin. Miten sellaisen luo? Tai se että jos se puuttuu, että voi esim. tehdä deitti-ilmoituksia toisen selän takana, ei silloin ole enään mitään jäljellä. Vaikka löytyisikin se oikea yhteinen harrastus tai mitä milloinkin.

Kannattaa varmaan olla hänelle reilu ja ystävällinen tiettyyn pisteeseen asti, mutta turha sitä toisaalta on pitää yhteyttä jos se ei mukavalta tunnu ja muutenkaan. Helpompi päästää irti kun ei tiedä toisesta mitään. Helposti sitä sitten tunteet ottaa liikaa vallan.

Aika hataralla pohjalla tosiaan ollaan jos suhteen pelastaa yhteinen harrastus, ei sinäänsä kai se jollain voikin toimia, mutta kyllä se tunneside on kuitenkin se mikä pitää yhdessä, ei mikään työ tai harrastus. Mahdotontahan se on tollaisesta enää suhdetta saada aikaan jos toinen näkee puut ja toinen ei 😀 Varsinkin jos kyseessä on toiselta puolelta ns. avoimempi suhde :S

Miten tämän kaiken nyt laittaisi paremmin, siis jos ulkoisessa elämässä menee hyvin, niin heti ollaan jotenkin niin ylhäällä että mitään negatiivista ei tunnusteta ja jos tekee sitten virheitä, siis näin ulkomaailmassa, niin vastaus on sitten itsesääli. Että se totuus tai ihmisyys ei löydy mitä teet, jos siis sisällä jokin mättää, vaikka kuinka hoidat ulkoisen elämäsi kuntoon, vaan tietenkin omasta sisältä. Että kykenisi olemaan ihminen niin hyvässä ja pahassa ja jakamaan ihmisyyttään toisen kanssa. Ilman selityksiä, ilman että toinen on jotenkin vihollinen? Tässä on myös itsellänikin kasvunpaikka, vaikka siis tiedostan, mutta miten... Onpa sekavaa tekstiä mulla...

Sitä katsoo aika paljon läpi sormien ja antaa anteeksi (sillä ihmisiä tässä vain ollaan, tehdään virheitä jne), jos itsellä on uskoa siihen, että toinen on minun puolella, että toinen ajattelee asioita myös minun kannaltani. Mutta sitten kun tälläinen puuttuu tai katoaa, ei sitä enään millään rakkauden tunnustuksella tai yksittäisellä lauseella korjata. En edes tiedä miten tälläinen korjataan? Jos siis löytyisikin yhteinen halua asiaa korjata.

Arghh.. Sitä vain kokoajan arvailee. Kun luulee tuntevansa toisen sitä luulee tietävänsäkin. Mutta kun en enään tiedä, enkä siis tunne. Ärsyttävää arvailua vain teen...

Enköhän mä jotenkin saanut pointista kiinni. Aika samallalailla sitä ajattelee itsekkin ja monesti tuntui, että myös itse syyllistyi tuohon, että kaikki on nyt hyvin kun menee hyvin vaikka tiesi, että pinnan alla kuplii.

Jotenkin itse halusi uskoa viimeiseen asti, että kyllä siellä pinnan alla on vielä halu olla mun kanssa, mutta eipä sitten ole tai sitä ei ainakaan vaan näytä. Parempi varmaan vaan itselle päästää lopullisesti irti. Tänäänkin tuli kyllä kun hänen kanssaan kiisteli sellainen olo, että pitäisikö sitä ollakkin kiltti ja jos se auttais, mutta ei se niin mene. Toisaalta pelottaa mennä eteenpäin, helkkari jos tuleekin vielä aikojen päästä joku pommi. Tuskin tulee, mutta sellainen kumma kutina on, että jos tässä nyt alkaa tutustumaan uusiin ihmisiin ja näin, niin joku pommi vielä tiputtaa takaisin syövereihin.

Nyt sitä jotenkin myös ymmärtää kun toinen sanoi, että olemme niin erilaisia, joo siinä mielessä, että itse olisi ollut valmis antamaan kaiken, mutta toinen ei sitten lopulta mitään. Ei siitä oikein suhdetta pelasteta. Joku hänen sisällään mättää ja pahasti, mutta ei se auta vaikka sitä MINÄ selvittäisin, ei hän uskoisi eikä tajuaisi, vihat saisi vain niskaan.

Niinpä. Ehkä, kärjistettynä ajateltuna, tulee joskus olo, kun tuollaista kuulee, että se on vain draamaa, että toisella on joko liian tylsä elämä, tai sitten tuntee elävänsä vain draaman kautta. Että draamaa on pakko saada ja se sitten revitään...

Mutta niin, mistähän tuommonen kontrollin tarve tulee? Siis ymmärrän, jos joku (miksen minäkin?) sortuu tuollaiseen parisuhteessaan mutta että senkin jälkeen... Kaits iinä yritetään sitten suojella omia tunteitaan? [lainaus/]

Draamaa se tosiaan taitaa olla. Luulin jo, että asiat olisivat ok ja hän ilmoittaisi vain milloin kamat voi pihalta hakea... No metsään meni. Nyt sitten la-su yönä tuli 3.30 viesti, että onko minulla hänen koulustaan lainattu kirja, no olihan se, en vain jaksanut sitä ilmoittaa siihen aikaan vain lähetin sen hänelle nyt sitten tänään postin kautta. No tänään tulikin sitten lisää, että haet ne auton renkaat. Siis tilanne on sellainen, että minulta jäi hänen kellariin autonrenkaat joita en tarvi. No kun vielä tiedän, että hän ei kellarissa säilytä mitään, sillä kuulemma sielä on hometta ja asuin alueellaan on piste jonne voi viedä ns. ongelma jätettä. Ilmoitin sitten että en tarvi mitään tavaroita ja kirja on nyt tulossa postissa. VÄÄRIN meni 😀 Ei mennyt viesti perille vaan hän käski hakemaan ne renkaat ja sanoi, ettei niitä itse siirrä. Ilmoitin tiukkaan sävyyn, että en nyt sitä tee ja maailma ei siihen kaadu, hyvää jatkoa. Ei auttanut vaan se on kuulemma pakko mennä hakemaan ja kirjastakin jo kuulemma usean kympin myöhästymismaksut jotka minun täytyy maksaa. En vastannut enää mitään ja enkä vastaakaan. Ihmetyttää sikäli, että tiedän hänen olleen hyvin tarkka lainatuista kirjoista ja pitäneensä niistä kirjaa, niin sitten muka nyt kahden kuukauden kuluttua vasta olisi huomannut sen ja eikä edes ilmoittaisi heti, että kirjalla on kiire... Hirveä avautuminen, mutta hermot menee kyllä hänen kanssaan ja olisi mukava kuulla miten toimisit tilanteessa.

Jos lyhyesti.. Olin kokenut elämäni, siihen asti ainakin, jotenkin taisteluna ja sekin, että ihmissuhteeni oli aikamoista draamaa jne. (toistin lapsuuttani, tietenkin). Jossakin vaiheessa sitä sitten, vähän kuin lähti ilmat pihalle. Oli vain yleinen paska olo (ei kyennyt mitenkään paremmin kuvailemaan tunne-elämäänsä, ehkä ahdistus?), ja toisaalta ei ollut enään tunteita (saatoin ajatella, että olenko tosiaan näin tunneköyhä ihminen, mikä tietenkin nykyään tuntuu jo hyvinkin kaukaiselta). Kävin kyllä töissä, mutta aina ja kaikkialla oli olo että haluaa vain nukkua ja sitä sitten teinkin ja paljon, myöskin eristäydyin jne.

Jossakin välissä terästäydyin, sanoin itseni irti ja lähdin opiskelemaan, jonkin aikaa menikin hyvin, mutta eihän sitä itseään karkuun pääse, kaikki tuntui niin vaikelta (itseasiassa niinkuin juuri nytkin). Ensimmäisen vuoden opiskelijoille annettiin kyselylomake, jossa kysytiin, että oletko kokenut tätä ja tuota. Ja aika moneen kohtaan vastasin myöntävästi. Kun tätä kyselylomaketta kävimme terveyssisaren kanssa läpi, niin terveyssisar totesi, että onpa rankkoja kokemuksia (mikä oli jostakin syystä itselleni jotenkin vieras kommentti, ja yhtäkkiä tajusin, että asiat voi ajatella myös näinkin). ensimmäisen kerran joku otti kantaa elämääni! Hän sitten ehdotti avun hakemista, terapiaa jne. Kävin psykiatrin tykönä vuoden, jonka jälkeen olin 3 v terapiassa.

Terapia auttoi paljonkin, sain sanoja, tai tajusin kuinka tärkeää on oikeiden sanojen löytäminen. Monesti sitä itse jää vähän kuin sanojensa, tarinansa vangiksi ja muuttuu itse itsensä pahimmaksi vihamieheksi. Ja jossakin välissä lähti myös tunne-elämäkin rullaamaan. Ja lähti kyllä isolla vaihteella 🙂. En ole tunneköyhä, vaan itseasiassa ihmisenä se toinen äärilaita. Ja nyt sitten iän mukana ne pahimmat tunne äärilaidat vähän kuin itsestään hiotuvat. Kasvu jatkuu..

Tuota sinun masennuspohdintaa luen kyllä mielelläni ja kaikesta huolimatta olen kyllä samaa mieltä. En puhu juurikaan noista masennusvuosistani. En edes tiedä miksi näin on? Ne eivät ole yhtä kuin minä tai jotain? Ei tulisi mielenikään, mennä jotenkin masennuksen taakse.

Kiitos vastauksesta... Ja jälleen tässä meni yksi tunti elämästäni, ei varmaankaan ihan turhaan 🙂.

Mielenkiintoista ja oikeastaan hyvin opettavainen tarina. Hienoa, että kerroit. Uskon, että ymmärrykseni masennusta kohtaan kasvaa. Jotenkin varmasti joku olisi voinut diagnosoida minullekin masennuksen oireita tässä eron jälkeen ja jopa suhteessa, mutta tuntuu, että olisin hyvin itsekäs jos sellaisen ongelman vielä itselleni rakentaisin. Pystyn kuitenkin olemaan ja elämään nytkin normaalisti, laiska tosin olen arjen kanssa, mutta se nyt ei kyllä johdu kun siitä, että luonne taitaa olla vähän sellainen.. Enkä tarkoita loukata vaan puhun omasta puolesta. Uskon myös samaan, että loppupeleissä sitä on itsensä pahin vihollinen, ei ne muut ihmiset yleensä ottaen kuitenkaan sitä pahaa oloa tee, toki on myös sellaisiakin tilanteita mihin ei voi vaikuttaa, mutta noin ylipäätänstä, tunteethan lähtevät kuitenkin itsestä loppupeleissä. Jotenkin hirvittää eksän tulevaisuus, nimittäin helkkarin rankkaa hänellä tulee varmana olemaan, mutta sitten kun miettii niin en mä nyt sen takia voi tanssia toisen pillin mukaan vielä eron jälkeen, että toisella on paha olla..

Tänne kirjoittaminen kyllä aina jotenkin aukaisee myös itselle ajatuksia 😝

Täytyy tuohon tavara taisteluun lisätä vielä, että lukuisten tekstiviestien ja kiristyksen(?) jälkeen ilmoitin, että en jaksa riidellä ja haen vaatteeni ja maksan hänelle sen kirjastolaskun, että varmaan kelpaa tälläinen kompromissi?. Ei tietenkään kelvannut vaan myös renkaat pitää hakea, koska olen luvannut.. Aivan todella rasittavaa, mutta ajattelin, että ihan sama ja ilmoitin, että okei haetaan ja kysyin vielä että paljonko sitä laskua on ja, että laittaa tavarat valmiiksi huomen illalla tulen. No kuten arvata saattaa tämän jälkeen ei ole sitten kuulunut mitään...

Alkaa mennä kyllä aika hämäräksi, kun mikään ei riitä ja keksitään aina lisää, samalla haukutaan vastuuttomaksi luuseriksi ja vittuillaan minkä keretään. No toisaalta varmaan parempi suostua, että tollainen tyyppi jättää rauhaan. Hirveän vaan raskasta saada viestitse haukkuja ja riidan haastoa. Ehkä se tänään loppuu kun saan haettua ne tavarat pois😋 Varmaan aikamoinen helpotus tulee! Ainakin itselle on ollut hyvä huomata miten ne piirteet mistä siinä tytössä tykkäsi ovat pudonneet kokonaan pois, niin eipä sitä todella huomaa, että olisi enää mitään yhteistä meillä kahdella.

pietari123 kirjoitti 31.1.2012 10:35

Täytyy tuohon tavara taisteluun lisätä vielä, että lukuisten tekstiviestien ja kiristyksen(?) jälkeen ilmoitin, että en jaksa riidellä ja haen vaatteeni ja maksan hänelle sen kirjastolaskun, että varmaan kelpaa tälläinen kompromissi?. Ei tietenkään kelvannut vaan myös renkaat pitää hakea, koska olen luvannut.. Aivan todella rasittavaa, mutta ajattelin, että ihan sama ja ilmoitin, että okei haetaan ja kysyin vielä että paljonko sitä laskua on ja, että laittaa tavarat valmiiksi huomen illalla tulen. No kuten arvata saattaa tämän jälkeen ei ole sitten kuulunut mitään...

Alkaa mennä kyllä aika hämäräksi, kun mikään ei riitä ja keksitään aina lisää, samalla haukutaan vastuuttomaksi luuseriksi ja vittuillaan minkä keretään. No toisaalta varmaan parempi suostua, että tollainen tyyppi jättää rauhaan. Hirveän vaan raskasta saada viestitse haukkuja ja riidan haastoa. Ehkä se tänään loppuu kun saan haettua ne tavarat pois😋 Varmaan aikamoinen helpotus tulee! Ainakin itselle on ollut hyvä huomata miten ne piirteet mistä siinä tytössä tykkäsi ovat pudonneet kokonaan pois, niin eipä sitä todella huomaa, että olisi enää mitään yhteistä meillä kahdella.

Niinpä. Joo, hyvä kompromissi on kyllä se, että itse hoitaa kaikki ja mahdollisimman nopeaa 🙂. Siis oikeasti. Eipä tuohon viestiisi voi oikein mitään lisätä. Ajattelet ja teet mielestäni ihan oikein. Ainoa asia on tietenkin tuo, että toivottavasti saat haettua ja vietyä kaiken miten olette sovinneet, sillä ainahan voi olla se mahdollisuus, että toinen saisi vielä jotenkin pitkitettyä.

Yleensä tuo materia erossa, nii ih.. Siitä voisi muutaman sanan laittaa. Mielestäni on tärkeintä, ennekuin tekee mitään muuta niin hoitaa ainakin (pienet) tavarat pois ajatuksista. Jos muuttaa yhteisestä asunnosta, niin ottaa mukaansa vain sen mikä on omaa ja jos ottaa jotakin yhteisesti hommattua, niin varautuu ainakin asian selittämään mahdollisimman hyvin. Kaikki se mikä on toisen sukulaisilta saatua, jättää jälkeensä ja melkeinpä sekin esim. vaikka ompelukone olisi oman äidin hankkima, niin jättää senkin. Jos on kaksi tv:tä jättää sen paremman suosiolla jne. Ja jos jo valmiiksi asuu eri osoitteessa, niin heti hoitaa toisen tavarat toiselle, vaikka olisi kysymys sytkäristä. Ja varautuu siihen, että jos jotain on jälkeensä jättänyt, että on ainakin ajatuksissaan siitä luopunut. Jos toisella on jotain itselle tärkeää, niin se haetaan heti, eikä seuraavassa kuussa.

Ihmiset projisoivat tunteensa tavaraan ja jotenkin, mikään ei ole surullisempaa, kuin kaksi ihmistä, jotka ovat joskus toisiaan rakastaneet ja joilla on yhteisiä muistoja tappelevat jostain matosta. Ja ehkä, joskus, tuo materia vain estää käymästä sitä oikeaa keskustelua. Ja jos oikeasta keskustelusta ei tule mitään, niin ainakin pääsee helpommin eroon. (Ja jos on oikeasti isompia asioita kuin lapset, asuntolainat, niin vapautuu energiaa sitten näihin).

Ja olen ihan tosissani, vaikka asia tuntuukin huumorilta, jos on erottu riidoissa ja tuntuu, että heti eron jälkeen ei jaksaisi hoitaa maallista. Niin pitäisi ajatella, että toisella, niinkuin itsellä, on nyt vapaa-aikaa miettiä eroa tarkemmin ja vähän kuin levähtää, niin ne on harvat ihmiset jotka löytävät rauhaa ihan heti. Tarkoitan, että yleensä riidat vain pahevat ja jos odottaa kk, niin sitä yhtäkkiä saattaa huomata riitelevänsä, tai kuuntelevansa, jostain pienen tavaran kohtalosta, siis kuinka siitä voikaan saada typerän riidan aikaiseksi. Ja se vasta vetääkin mielen matalaksi.

Samaa mietin, että miksi sitä pitää keksiä niin lukuisia syitä, kun kuitenkin pohjimmiltaan kyse on siitä, että toinen osapuoli ei halua seurustella juuri minun tai sinun kanssa. Tuntuu, todella samanlaiselta miten itse kuvailet tilannetta. Kokoajan oli jotenkin ns. varpailla ja sitten kun mokia tuli niin sen sai todella kokea.. Toisaalta nyt alkaa olla aika helpottunutkin fiilis.

Niinpä. Eikä kyseessä ole (välttämättä) toisen "ilkeys". Kun toinen on ystävällisesti kertonut mikä vika sitä itsessä on, se jo itsessään tuo tilanteeseen sitä varpailla oloa. Ja myöskin sille toiselle, tietenkin. Mutta jos tuota toisen varpailla oloa ei oteta niinkuin se on tarkoitettu, eli että toinen yrittää vaan koetaan, että se jotenkin mahdollistaa toisen dissaamisen, niin menehän se silloin "kiristyksen" puolelle.

Onhan siinä kyllä sellainen ristiriita, mitä ei ainakaan itse voisi hyväksyä. Juuri todellakin se käytös, että eikö toinen todellakaan ajattele yhtään asioita sinun kannaltasi. Aika periaattessa jopa julmaa ja epäinhimillistä, kun käsitin niin, että tälläinen uuden seuran haku olisi ollut jopa jollain tapaa sinun vikasi?

Niin hankalaa sitä on hyväksyä, olisi tehnyt vaikka yhden illan- suhteen mielummin. Olisi jotenkin ymmärrettävämpää.

Tuossa hänen deitti-ilmoituksessa oli vakuttavaa nuo yksityiskohdat (olihan ilmoitus ilman valokuvaa ja nimimerkillä), mutta vakuttavampaa oli se itse teksti. Kärjistäen otsikon alla, "olen sinkku ja etsin uusia kokemuksia ja haluan kaverin harrastamaan...". Siis se, että olen saman puheen, lähes sanatarkasti kuullut hänen suustaan. Ja olimmehan me jo sopineet yhteisestä harrastuksesta, koska se oli hänelle tärkeää.

Tietenkään hän ei minulle deitti-ilmoitustaan kertonut, eli ei voi suoraan syyttää. Mutta tämähän ei ole edes pointti. Miten toinen kykenee puhumaan parisuhteesta, rakkaudesta, ystävyydestä ja silti, jotenkin, sisäisesti kokea minut niin vähäarvoiseksi.

Jos minun pitäisi käydä keskustelu tuosta deitti-ilmoituksesta, hän varmaan sanoisi, että ei se tarkoita mitään, hän vain etsii uusia ystäviä, mitä pahaa sinnä on jne.. (Tai saattaisi se keskustelu mennä toisella tavallakin, kukapa tietää). Mutta koska hän oli jo, jotenkin, ainakin epäsuorasti varoittanut, että minussa on tälläinen huono puoli, etten siis harrasta, niin onhan tuo hänen ilmoituksensa vähän kuin varalla. Eli sittenkin minun syy?, näin hän varmastikin ainakin ajattelisi, luulen. Siis jos epäonnistun hänen silmissään, hänellä olisi varalla jotain, eli luohan tuo jo ilmapiiriä, jonka itse jotenkin sitten aisti. Ei kait sitä ihan väärässäkään ollut?

Itse nyt olisin kyllä voinut suhteen aikana muutttaa paljolti jo omaa käytöstäni, mutta sitten kun vihdoin omat ongelmat alkoi ratketa ja luulin, että hänkin sen ymmärsi ei se mitään auttanut.. Ja kun toisen ongelmat eivät todellakaan kuin pahentuneet niin ei siinä tosiaan ole kuin aika yksin. Joskus on tosiaan vaan parasta vaihtaa maisemaa. Sen ainakin oppi. Ei se pelkkä rakkauskaan riitä.

Niinpä. Voiko erossa mennä kohti rakkautta? Vai ainako vain poispäin? Tunteethan näin kertoo kokoajan. Eroamisen vaikeus.

Niin tuntuu, että se vanhoillislestadiolaisuus kuitenkin oli hänen elämässään vielä isona tekijänä, vaikka halusikin toisaalta silti siitä irti, toisaalta taas halusi elää osittain kuin tälläinen kunnon lesta. Ja voin kuvitella, että niiltä hänen lapsuuden lestadiolais ystäviltä ei hirveästi sellaista oikeaa ymmärrystä voi edes löytyä, niin eri maailmassa sielä seilataan.

Niinpä. Tarkoitin myös, että miten toinen kokee armon tuollaisessa ympäristössä, jos hän siis on siitä jopa sairastunut. Siis miten hän kohtelee sinua, jos hän kokee että olet häntä loukannut. Eihän tälläinen ajatus sinänsä mitään muuta, mutta antaisko se ymmärrystä?

Niin samaa on itse saanut kokea, kun ei tietenkään lähipiirikään jaksa asiaa niin vatvoa ja se alkaa heitä jopa ihan ymmärrettävästi ärsyttämään. Toisaalta se on myös hyvä asia eteenpäin menon kannalta. Ja onneksi on tämä tukinetti minne voi silti rauhassa avautua 😀

Niinpä. Ja onhan se myös molemmin puolista. Sitä jo itsekin ystäviä tavatessa haluaa jo muutakin ajateltavaa.

Niin mene ja tiedä, varmaan hänkin on ihmeissää, että nyt sitten tosiaan kävikin näin. Varmaan voi olla jopa ihan pihalla ja raivoissaankin tilanteesta. Mutta tollainen kiristystouhu tai siiheen viittava käytös nyt on kyllä aika rasittavaa. Eikai nyt kukaan ota kolmansiin osapuoliin suhteessa yhteyttä heti jos sanotaan rumasti.. Tai miten sellaisen kanssa voisi elämäänsä jatkaa edes.

Osaat tiivistää ajatuksiani 🙂. Näin se on.

Kannattaa varmaan olla hänelle reilu ja ystävällinen tiettyyn pisteeseen asti, mutta turha sitä toisaalta on pitää yhteyttä jos se ei mukavalta tunnu ja muutenkaan. Helpompi päästää irti kun ei tiedä toisesta mitään. Helposti sitä sitten tunteet ottaa liikaa vallan.

Tämänkö sitä aina muistaisi.

Aika hataralla pohjalla tosiaan ollaan jos suhteen pelastaa yhteinen harrastus, ei sinäänsä kai se jollain voikin toimia, mutta kyllä se tunneside on kuitenkin se mikä pitää yhdessä, ei mikään työ tai harrastus. Mahdotontahan se on tollaisesta enää suhdetta saada aikaan jos toinen näkee puut ja toinen ei 😀 Varsinkin jos kyseessä on toiselta puolelta ns. avoimempi suhde :S

Jälleen hyvä tiivistys omista ajatuksista.

Enköhän mä jotenkin saanut pointista kiinni. Aika samallalailla sitä ajattelee itsekkin ja monesti tuntui, että myös itse syyllistyi tuohon, että kaikki on nyt hyvin kun menee hyvin vaikka tiesi, että pinnan alla kuplii.

Jotenkin itse halusi uskoa viimeiseen asti, että kyllä siellä pinnan alla on vielä halu olla mun kanssa, mutta eipä sitten ole tai sitä ei ainakaan vaan näytä. Parempi varmaan vaan itselle päästää lopullisesti irti...

Itsellä sitä edellisessä viestissä jopa oma pointti katosi 🙂. Mutta näköjään sinä sitten hyvin tiivistelet.

Kyllähän sitä hakee koko ajan ajatuksia, varmuutta siitä, että olenko varmasti tehnyt oikein? Olenko tehnyt kaiken? Mitä se vaatisi, että voisi asioita korjata? Ja onko sitten minulla tähän mahdollisuus vaikuttaa? Asiat ovat aika isoja itselle, ja siten tunnerikkaita, joten välillä tuntuu, että sitä sitten kirjoittelee todella sekavasti (ja kadottaen sen pointin).

Tänäänkin tuli kyllä kun hänen kanssaan kiisteli sellainen olo, että pitäisikö sitä ollakkin kiltti ja jos se auttais, mutta ei se niin mene. Toisaalta pelottaa mennä eteenpäin, helkkari jos tuleekin vielä aikojen päästä joku pommi. Tuskin tulee, mutta sellainen kumma kutina on, että jos tässä nyt alkaa tutustumaan uusiin ihmisiin ja näin, niin joku pommi vielä tiputtaa takaisin syövereihin.

Minä ainakin, välillä, pelkään tuota pommia ja odotan pahinta. Mikähän se voisi sitten olla, se pommi? Toisen uusi suhde, jokin uusi riidan aihe vai mikä? Pitäisi päästää vain irti ja lopettaa pelkääminen. Mitenhän sekin sitten tapahtuisi? Aika...

Nyt sitä jotenkin myös ymmärtää kun toinen sanoi, että olemme niin erilaisia, joo siinä mielessä, että itse olisi ollut valmis antamaan kaiken, mutta toinen ei sitten lopulta mitään. Ei siitä oikein suhdetta pelasteta. Joku hänen sisällään mättää ja pahasti, mutta ei se auta vaikka sitä MINÄ selvittäisin, ei hän uskoisi eikä tajuaisi, vihat saisi vain niskaan.

Niinpä. Sitä sitten on niin väärä ihminen toiselle, paljon väärempi kuin olisi ikinä uskonutkaan. Sitä vissiin muuttuu toiselle vääräksi vähän kuin lennosta? Olisi se toinenkin voinut vähän varoittaa.

...Enkä tarkoita loukata vaan puhun omasta puolesta...

Et todellakaan loukkaa. Hyvää pohdintaa.

Tänne kirjoittaminen kyllä aina jotenkin aukaisee myös itselle ajatuksia..

Niinpä. Tuossa su ajattelin, että pitäisi jo lopettaa (tänne kirjoittelu). Mutta mitäpä sitä. Terapiaa tämäkin..

Niinpä. Joo, hyvä kompromissi on kyllä se, että itse hoitaa kaikki ja mahdollisimman nopeaa 🙂. Siis oikeasti. Eipä tuohon viestiisi voi oikein mitään lisätä. Ajattelet ja teet mielestäni ihan oikein. Ainoa asia on tietenkin tuo, että toivottavasti saat haettua ja vietyä kaiken miten olette sovinneet, sillä ainahan voi olla se mahdollisuus, että toinen saisi vielä jotenkin pitkitettyä.

Niinhän sitä luuli, että kun antaa kaiken periksi ja ehdottaa, että tänään olisi hoidettu homma nyt pakettiin, niin eihän se kelpaa. Syynä, että kun kerran kirja on postissa hän ei tiedä tarkalleen sitä summaa mitä siitä on tullut sakkoa.. Kuulostaa kyllä niin päättömältä, ettei sitä olisi sieltä kirjastosta voinut esim kysyä, tai laskea ihan päässään jos kerran summa oli kuitenkin jo "useita kymppejä" ja eikai nyt pitäisi parissa päivässä sakkoa kertyvän kuin korkeintaan parieuroa lisää.. Alkaa kyllä hiukan haistahtaa vedätykseltä, mutta ilmoitin, että tehdään miten hän haluaa. Jotenkin tuli sellainen helpottava nauru, onhan toi nyt jo aika tragikoomista ja uskomatonta jahkaamista häneltä.

Osuvasti kirjoitettu tosiaan tavaroiden jaosta, tilanteestani nyt teki ikävän se, että kun lähtö tuli yllättäen ja kun tavaroita haettiin ei niille ollut paikkaa kun takaisin kotiin jouduin näin yllättäen muuttamaan. Siinä sitten uskoi ja koki jopa ylpeyttä, kun hän ilmoitti että on laittanut kaikki tavarani ja vaatteeni silloin jo 2kk sitten muuttokuormaan. Olisi se pitänyt tarkistaa heti. Kai sitä olisi voinut jättää vaatteet sinne, mutta tosiaan kun usean satasen arvosta kledjuja ( ulkomailta tuotoja vielä) menisi hukkaan niin ei sitä viitsi sitten antaa niitä pois. Pinnallista joo, mutta jos nyt aletaan vielä uhoamaan, että saa kivat rahat niistä. Ja onhan tässä se hyvä, että itse toimi kuitenkin joka tilanteessa sovittelijana ja eikä haastanut riitaa haukkumalla. Kyllä siitä voi olla ylpeä. Naurattaa kyllä väkisin hänen vetoaminen, että minun pitää pitää lupaukset... Olisiko mahdollista, että hän jopa jotenkin olisi viimeiseen asti halunnut, että hyppään mukaan haukkumiseen ja syyttelyyn. Kyllä mielessä kävi, että pistäisin takaisin ja haistattaisin kylmästi vitut, mutta sittenhän sitä vaan olisi ihan samanlainen ja toinen saisi provosoitua mukaan.

Niinpä. Eikä kyseessä ole (välttämättä) toisen "ilkeys". Kun toinen on ystävällisesti kertonut mikä vika sitä itsessä on, se jo itsessään tuo tilanteeseen sitä varpailla oloa. Ja myöskin sille toiselle, tietenkin. Mutta jos tuota toisen varpailla oloa ei oteta niinkuin se on tarkoitettu, eli että toinen yrittää vaan koetaan, että se jotenkin mahdollistaa toisen dissaamisen, niin menehän se silloin "kiristyksen" puolelle.

Niin, sitten kun niitä vikoja ei onnistunut itse ratkaisemaan vaikka isoista asioista ei ollut itselle kyse niin kai siinä satutti tahtomattaan liikaa toista. Onhan siinäkin kuitenkin raja ja kyllä se varmaan molempien parisuhteessa ylitettiin aika reippaasti. Ei tuollainen seuranhaku kuulu siihen, että ala poika käyttäytyä tai... asiaan. Eikä sitten omalta kohdalta se, että vedetään henkisesti polvaria naamaan niin urakalla kuin itse yrittää olla syyttämättä ja auttaa toista...

Niin hankalaa sitä on hyväksyä, olisi tehnyt vaikka yhden illan- suhteen mielummin. Olisi jotenkin ymmärrettävämpää.
Tuossa hänen deitti-ilmoituksessa oli vakuttavaa nuo yksityiskohdat (olihan ilmoitus ilman valokuvaa ja nimimerkillä), mutta vakuttavampaa oli se itse teksti. Kärjistäen otsikon alla, "olen sinkku ja etsin uusia kokemuksia ja haluan kaverin harrastamaan...". Siis se, että olen saman puheen, lähes sanatarkasti kuullut hänen suustaan. Ja olimmehan me jo sopineet yhteisestä harrastuksesta, koska se oli hänelle tärkeää.
Tietenkään hän ei minulle deitti-ilmoitustaan kertonut, eli ei voi suoraan syyttää. Mutta tämähän ei ole edes pointti. Miten toinen kykenee puhumaan parisuhteesta, rakkaudesta, ystävyydestä ja silti, jotenkin, sisäisesti kokea minut niin vähäarvoiseksi.

Jos minun pitäisi käydä keskustelu tuosta deitti-ilmoituksesta, hän varmaan sanoisi, että ei se tarkoita mitään, hän vain etsii uusia ystäviä, mitä pahaa sinnä on jne.. (Tai saattaisi se keskustelu mennä toisella tavallakin, kukapa tietää). Mutta koska hän oli jo, jotenkin, ainakin epäsuorasti varoittanut, että minussa on tälläinen huono puoli, etten siis harrasta, niin onhan tuo hänen ilmoituksensa vähän kuin varalla. Eli sittenkin minun syy?, näin hän varmastikin ainakin ajattelisi, luulen. Siis jos epäonnistun hänen silmissään, hänellä olisi varalla jotain, eli luohan tuo jo ilmapiiriä, jonka itse jotenkin sitten aisti. Ei kait sitä ihan väärässäkään ollut?

Kyllä itsellä ainakin putoisi tuollaisesta pohja, eihän toi nyt reilulta kuulosta ja syö sen totuuden pois, pala palalta. Ymmärtäisin jos oltaisiin sovittu yhteistuumin jostain vapaasta suhteesta, mutta olisko silloinkaan reilua esiintyä sinkkuna.... JA tosiaan jos kerran vielä olisit alkanut harrastaa niin, ei tuota voi kyllä oikein hän selitttää enää mitenkään. Uskon, että päässä pyörii juuri ne kysymykset, että mitä jos ja miten jos, yms. Itsellä on ollut samoja ajatuksia ja päässä pyörinyt kysymyksiä, mutta voin kyllä kertoa, että toisaalta on helpompi päättää niihin itse vastaukset ja uskoa niihin, kun yrittää saada jo useampaan kertaan epäluotettavaksi todetulta toiselta osapuolelta niihin mitään vastauksia. Uskon, että aistit varmasti sen, että kaikki ei ole kunnossa ja teit kyllä oikean ratkaisun kun pistit eron oikeasti vireille.

Niinpä. Voiko erossa mennä kohti rakkautta? Vai ainako vain poispäin? Tunteethan näin kertoo kokoajan. Eroamisen vaikeus.

Se siinä onkin jotenkin vaikeaa, ainakin omat tunteet ovat heitelleet niin laidasta laitaan, mutta eipä sitä toisella samalla tavalla ole mennyt, kun kahteen kuukauteen oikeastaan mitään "hyvää" vastakaikua ole saanut. Melkein, jopa minun ja hänen tilanteessa olisi tuntunut helpolta palata yhteen kun hänkin olisi tehnyt mokia ja valehdellut, ei olisi ollut vain minun syyni nämä luottamuksen pettämiset.. Mutta eipä voi mitään, ettei asiat mene niin kuin voisi mennä.

Niinpä. Tarkoiti nmyös, että miten toinen kokee armon tuollaisessa ympäristössä, jos hän siis on siitä jopa sairastunut. Siis miten hän kohtelee sinua, jos hän kokee että olet häntä loukannut. Eihän tälläinen ajatus sinänsä mitään muuta, mutta antaisko se ymmärrystä?

Niin tuntuu tosiaan, että hänen oli mahdotonta antaa anteeksi minulle pieniäkään virheitä ja kaikki oli joko tai. Jotenkin juuri se armon antaminen ja oikea antaaksi antaminen puuttui kokonaan, jopa koin erikoisena sen, että hän lestadiolaisena oli paljon suvaitsemattomampi ja armottomampi kuin minä ihan tavallisen perheen poikana, mutta sitten kun pääsin tutustumaan näihin lestoihin, niin kyllä täytyy ihan rehellisesti sanoa, että kyllä siinä yhteisössä on sellaista mitä ei vain voi normaali-ihminen ikinä mitenkään ymmärtää. En tuomitse, jokainen voi elää miten tahtoo, mutta kyllä lasten aivopesu ja koko touhu on aika häiriintynyttä. Sääliksi käy heitä.

Niinpä. Ja onhan se myös molemmin puolista. Sitä jo itsekin ystäviä tavatessa haluaa jo muutakin ajateltavaa.

Joo, ei sitä jaksaisi itsekkään kaikille asiasta edes kertoa 😀

Kannattaa varmaan olla hänelle reilu ja ystävällinen tiettyyn pisteeseen asti, mutta turha sitä toisaalta on pitää yhteyttä jos se ei mukavalta tunnu ja muutenkaan. Helpompi päästää irti kun ei tiedä toisesta mitään. Helposti sitä sitten tunteet ottaa liikaa vallan.

Tämänkö sitä aina muistaisi.

Joo, ei itsellekkään ole niin helppoa ollut, nyt on vain pakko koittaa saada asia finaaliin ja hymyssä suin jatkaa eteenpäin. Parasta tälläisissä tilanteissa on mielestäni kuitenkin laittaa välit kokonaan poikki. Mitä sitä turhia kyselee enää mitään vointeja tai muita, pahaa oloa vaan tulee oli vastaus mitä tahansa.

Itsellä sitä edellisessä viestissä jopa oma pointti katosi 🙂. Mutta näköjään sinä sitten hyvin tiivistelet.

Kyllähän sitä hakee koko ajan ajatuksia, varmuutta siitä, että olenko varmasti tehnyt oikein? Olenko tehnyt kaiken? Mitä se vaatisi, että voisi asioita korjata? Ja onko sitten minulla tähän mahdollisuus vaikuttaa? Asiat ovat aika isoja itselle, ja siten tunnerikkaita, joten välillä tuntuu, että sitä sitten kirjoittelee todella sekavasti (ja kadottaen sen pointin).

Niin kai sitä ainakin kannattaa nyt ajan antaa aluksi mennä, eihän sitä voi vielä varmuudella sanoa miltä maailma näyttää edes huomenna, saati sitten kuukausien päästä. Jos nyt puolen vuoden tai vuoden päästäkin vielä tuntuu, että kannattaisi yrittää niin eikai siinä mitään häviä vaikka sitten silloin ottaisi yhteyttä ja kysyisi toiselta samaa. Silloin varmasti kuitenkin jo mitä varmemmin ei sellaiseen enää haluja ole. Kai sen pikkuhiljaa tietää kun aikaa kuluu mitä kannattaa tehdä, ei kaikkea voi kai sitten korjata. Riippuu tietysti jos toinen nyt sitten oikeasti haluaisi taistella itsestä. Kai sitä silloin voisi itsekkin yrittää. Omalla kohdallani olen kyllä melkoisen satavarma, ettei hän sellaista tee, joten mitä sitä turhia itsekkään yrittämään. Varsinkin näin kuitenkin jätettynä.

Minä ainakin, välillä, pelkään tuota pommia ja odotan pahinta. Mikähän se voisi sitten olla, se pommi? Toisen uusi suhde, jokin uusi riidan aihe vai mikä? Pitäisi päästää vain irti ja lopettaa pelkääminen. Mitenhän sekin sitten tapahtuisi? Aika...

Omalla kohdalla pahin pommi olisi varmaan kuitenkin osittain se, että hän haluaisikin minut takaisin, siinä menisi niin pasmat sekaisin ja rehellisesti en osaisi varmasti olla antamatta mahdollisuutta.. :S Jokin riitakin nyt kai menee riitana ja uusi suhdehan ei toisaalta ainakaan itseä edes haittaisi, saisipa vaan vielä viimeisen varmuuden, että toi tyttö ei todellakaan ollut itseä varten. En kuitenkaan toisaalta sellaistakaan halua kuulla ja toisaalta mukavaa kun itsellä ei ole hänen kanssaan yhteisiä ystäviä tai edes ole kovin todennäköistä ikinä missään törmätä, joten eipä tarvi sitä kelata tai miettiä.

Niinpä. Sitä sitten on niin väärä ihminen toiselle, paljon väärempi kuin olisi ikinä uskonutkaan. Sitä vissiin muuttuu toiselle vääräksi vähän kuin lennosta? Olisi se toinenkin voinut vähän varoittaa.

Joo jännä miten sitä ihan itse muuttui tulevaisuuden miehestä kahdessa päivässä ihmiseksi jolle ei tarvitse edes selittää mitään.. 😀 Ykkösestä nollaksi, nopeasti. No mieli ja tunteet muuttuu, ei voi mitään 😀

Niinpä. Tuossa su ajattelin, että pitäisi jo lopettaa (tänne kirjoittelu). Mutta mitäpä sitä. Terapiaa tämäkin..

On sitä itselläkin käynyt mielessä, mutta toisaalta tänne saa rauhassa tykitellä tuntojaan täysin ns. kuitenkin ulkopuolisille, joten ei ole pelkoa, että saisi vain sellaista päänsilittelyä ja ei ainakaan ärsytä läheisiä 😀

Niinpä. Joo, hyvä kompromissi on kyllä se, että itse hoitaa kaikki ja mahdollisimman nopeaa 🙂.

Niinhän sitä luuli, että kun antaa kaiken periksi ja ehdottaa, että tänään olisi hoidettu homma nyt pakettiin, niin eihän se kelpaa...
... Alkaa kyllä hiukan haistahtaa vedätykseltä, mutta ilmoitin, että tehdään miten hän haluaa. Jotenkin tuli sellainen helpottava nauru, onhan toi nyt jo aika tragikoomista ja uskomatonta jahkaamista häneltä.
... Pinnallista joo, mutta jos nyt aletaan vielä uhoamaan, että saa kivat rahat niistä. Ja onhan tässä se hyvä, että itse toimi kuitenkin joka tilanteessa sovittelijana ja eikä haastanut riitaa haukkumalla. Kyllä siitä voi olla ylpeä. Naurattaa kyllä väkisin hänen vetoaminen, että minun pitää pitää lupaukset...
...Olisiko mahdollista, että hän jopa jotenkin olisi viimeiseen asti halunnut, että hyppään mukaan haukkumiseen ja syyttelyyn. Kyllä mielessä kävi, että pistäisin takaisin ja haistattaisin kylmästi vitut, mutta sittenhän sitä vaan olisi ihan samanlainen ja toinen saisi provosoitua mukaan.

Olen samaa mieltä kanssasi ja vedätystähän tuo on. Harmittavaa ja no, raivostuttavaa! Toivottavasti pidät itsesi miehenä (ärsyttävä sananlasku), ja päästät toisesta korvasta ulos hänen tempauksensa (en olisi varma että itse siihen pystyisin sinun tilanteessa), sillä mitä nopeammin tuo on ohi, niin sitä parempi.

Joo, tuo "purkaukseni" materiasta oli vähän kieli poskella tehty, mutta tosiasia on vaan, että niin minä teen. Eksänikin ihmetteli miksi palautin tavarat heti. Noh, elämä opettaa. Ehkä eksäni ei olisi edes ruvennut tuollaiseen, mutta jo se, että koin että toinen kykenee tarvittaessa olemaan epäreilu/epäoikeudenmukainen, niin ei ole mitään syytä olettaa, että hän yhtäkkiä olisi siitä muuttunut. Ja sama koski lupauksia, olen tehnyt kaikki mitä olen luvannutkin (lähinnä koskee tuota syksyä). Pääsee helpommalla. Eihän se ole reilua, että itse joutuu kaikessa joustamaan, mutta toisaalta säästää energiaa, usko pois. Jos on halua asioita korjata tai pitää yhteyttä, niin se onnistuu kyllä ilman tavarapanttiakin.

Niin tuo, että sulle tulee tunne että toinen vetää mukanansa haukkumiseen ja syyttelyyn, pitää varmasti paikkansa! Näin uskon. Sitä paremmalla syyllä jättää tuollainen omaan arvoonsa. Jos suinkin mahdollista, aina se ei ole. Varsinkin kun haluat paitasi takaisin. (Olen aikaisemmin sanonut, että itse ainakin hakisin.)

Etkä ole pinnallinen, et todellakaan. Kyllä minäkin otin mukaani omat tavarani. Ja sama oikeus se on sullakin!

Niin, sitten kun niitä vikoja ei onnistunut itse ratkaisemaan vaikka isoista asioista ei ollut itselle kyse niin kai siinä satutti tahtomattaan liikaa toista. Onhan siinäkin kuitenkin raja ja kyllä se varmaan molempien parisuhteessa ylitettiin aika reippaasti. Ei tuollainen seuranhaku kuulu siihen, että ala poika käyttäytyä tai... asiaan. Eikä sitten omalta kohdalta se, että vedetään henkisesti polvaria naamaan niin urakalla kuin itse yrittää olla syyttämättä ja auttaa toista...

Kyllä sitä itsekin sai "henkistä polvaria" suoraan sinne... Kaikki yritykseni puhua suhteen ongelmista, oli aina toisen haukkumista. Ja otin hänen neuvosta vaarin ja yritin sitten kokeilla toisenlaista lähestymiskulmaa, ja sitten toisenlaista... Niin arvaa auttoiko? Niin tuloksena oli aina toisen huuto. Ja entäpä sitten toisinpäin. Kyllä minä voin kertoa, että se mikä minussa on vikana, siis miksi meidän suhteemme ei onnistu, niin yllättävää kyllä 🙂, olen asiasta erittäin tietoinen.

Ongelma on, että minulle annettiin kuvaa, lievästi sanottuna, että suhteemme ongelmat aina johtuvat siitä, kun minä teen tai sanon, tai hengitän... (Syytä on minussakin, ei siinä mitään), siis mikään, ei mikään ongelma ei missään nimessä johdu siitä, että minä reagoisin toisen tekoihin tai sanomisiin. Että tuli tunne, että raunioillakin ei toinen ole syyllistynyt juuri mihinkään. Paitsi epävarmuuteen. Tuleehan se tunne, että kun lopullinen totuus, tai ainakin osa siitä paljastui, että minkä takia toinen jaksoi minua niin paljon syyllistää. Olisi vain lähtenyt.

Jossakin välissä mieleeni tuli vain kysymys, etten edes muista milloin viimeksi olen reagoinut johonkin itseaiheutettuun tai omaan tunteeseen, siis aloittanut. Ja pelottavaa onkin se, että tuli tunne, pitäisi itse aloittaa riita ihan sen takia, että saisi edes kerran jotakin järkeä johonkin. Tarkoitan, että ainakin tietäisi syyn siihen mikä maksaa.

Kyllä itsellä ainakin putoisi tuollaisesta pohja, eihän toi nyt reilulta kuulosta ja syö sen totuuden pois, pala palalta. Ymmärtäisin jos oltaisiin sovittu yhteistuumin jostain vapaasta suhteesta, mutta olisko silloinkaan reilua esiintyä sinkkuna.... JA tosiaan jos kerran vielä olisit alkanut harrastaa niin, ei tuota voi kyllä oikein hän selitttää enää mitenkään.

Niinpä.

Uskon, että päässä pyörii juuri ne kysymykset, että mitä jos ja miten jos, yms. Itsellä on ollut samoja ajatuksia ja päässä pyörinyt kysymyksiä, mutta voin kyllä kertoa, että toisaalta on helpompi päättää niihin itse vastaukset ja uskoa niihin, kun yrittää saada jo useampaan kertaan epäluotettavaksi todetulta toiselta osapuolelta niihin mitään vastauksia. Uskon, että aistit varmasti sen, että kaikki ei ole kunnossa ja teit kyllä oikean ratkaisun kun pistit eron oikeasti vireille.

...Se siinä onkin jotenkin vaikeaa, ainakin omat tunteet ovat heitelleet niin laidasta laitaan, mutta eipä sitä toisella samalla tavalla ole mennyt, kun kahteen kuukauteen oikeastaan mitään "hyvää" vastakaikua ole saanut. Melkein, jopa minun ja hänen tilanteessa olisi tuntunut helpolta palata yhteen kun hänkin olisi tehnyt mokia ja valehdellut, ei olisi ollut vain minun syyni nämä luottamuksen pettämiset.. Mutta eipä voi mitään, ettei asiat mene niin kuin voisi mennä.

Juuri tällä hetkellä sitä käy aika kovaa keskustelua itsensä kanssa. Mieli heittää kysymyksen esim. asiat olisi voinut tehdä näinkin ja sitten toinen osa itsestäni yrittää etsiä vastausta. Ja onhan se pelottavaakin jos mieli nyt yhtäkkiä keksisi, että tämähän se onse syy, miksi ei olisi pitänyt erota. Noh tätä argumenttien sekamelskaa sitä on käynyt jo 4 kk eli aika hankala on enään uskoa, että mitään uutta keksisi, siis ratkaisukeinoa.

Ja nimenomaan, toiselta kun ei niitä ratkaisuehdotuksia tule, ei voi silloin mitään. Olen itse tehnyt kaiken mahdollisen ja mahdottoman, ainakin vielä on sellainen tunne 🙂

Ainoa ratkaisu pysymiselle suhteessa olisi ollut hiljaisuus ja hymyileminen tapahtuu mitä tapahtuu. Ja se ei enään ole kylläkään ratkaisu, vaan itsetuhoa.

Niin tuntuu tosiaan, että hänen oli mahdotonta antaa anteeksi minulle pieniäkään virheitä ja kaikki oli joko tai. Jotenkin juuri se armon antaminen ja oikea antaaksi antaminen puuttui kokonaan, jopa koin erikoisena sen, että hän lestadiolaisena oli paljon suvaitsemattomampi ja armottomampi kuin minä ihan tavallisen perheen poikana, mutta sitten kun pääsin tutustumaan näihin lestoihin, niin kyllä täytyy ihan rehellisesti sanoa, että kyllä siinä yhteisössä on sellaista mitä ei vain voi normaali-ihminen ikinä mitenkään ymmärtää. En tuomitse, jokainen voi elää miten tahtoo, mutta kyllä lasten aivopesu ja koko touhu on aika häiriintynyttä. Sääliksi käy heitä.

Niinpä. Eihän tuollainen ajattelu mitenkään pyyhi toisen tekoja, mutta antaahan se ymmärrystä.

Joo, ei itsellekkään ole niin helppoa ollut, nyt on vain pakko koittaa saada asia finaaliin ja hymyssä suin jatkaa eteenpäin. Parasta tälläisissä tilanteissa on mielestäni kuitenkin laittaa välit kokonaan poikki. Mitä sitä turhia kyselee enää mitään vointeja tai muita, pahaa oloa vaan tulee oli vastaus mitä tahansa.

Niinpä.

Niin kai sitä ainakin kannattaa nyt ajan antaa aluksi mennä, eihän sitä voi vielä varmuudella sanoa miltä maailma näyttää edes huomenna, saati sitten kuukausien päästä. Jos nyt puolen vuoden tai vuoden päästäkin vielä tuntuu, että kannattaisi yrittää niin eikai siinä mitään häviä vaikka sitten silloin ottaisi yhteyttä ja kysyisi toiselta samaa. Silloin varmasti kuitenkin jo mitä varmemmin ei sellaiseen enää haluja ole. Kai sen pikkuhiljaa tietää kun aikaa kuluu mitä kannattaa tehdä, ei kaikkea voi kai sitten korjata. Riippuu tietysti jos toinen nyt sitten oikeasti haluaisi taistella itsestä. Kai sitä silloin voisi itsekkin yrittää. Omalla kohdallani olen kyllä melkoisen satavarma, ettei hän sellaista tee, joten mitä sitä turhia itsekkään yrittämään. Varsinkin näin kuitenkin jätettynä.

Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Olen kyllä itse jo sen verran "tärkeitä" ihmisiä jälkeeni jättänyt, että enpä paljoa pelimerkkejä takaisin paluulle laittaisi, kun sellainen on kerta liikkeelle laitettu. Ja tämä on itseasiassa aika surullinen ajatus. Ne ihmiset, joista ei olisi voinut ikinä luopua, muuttuvat sittenkin muistoiksi.

Niin, mikä se minunkin tapausta mikään muuttaisi. Siis, jos kerta minussa oli ne huonot puolet, jonka takia toinen ei voinut/kyennyt suhteeseen, niin mikä ne yhtäkkiä kadottaisi toisen mielestä?

Omalla kohdalla pahin pommi olisi varmaan kuitenkin osittain se, että hän haluaisikin minut takaisin, siinä menisi niin pasmat sekaisin ja rehellisesti en osaisi varmasti olla antamatta mahdollisuutta.. :S

🙂

Joo jännä miten sitä ihan itse muuttui tulevaisuuden miehestä kahdessa päivässä ihmiseksi jolle ei tarvitse edes selittää mitään.. 😀 Ykkösestä nollaksi, nopeasti. No mieli ja tunteet muuttuu, ei voi mitään 😀

Olihan meidänkin suhde tuota (sinä tarkoitat varmaankin tuota erohetkeä). Kaikki oli näennäisesti hyvin, kun yhtäkkiä sai aina jonkun pommin niskaansa. Noh, ei voi tietenkään sanoa, etteikö toinen olisi sitten varoittanut 🙂. (Vaikka siis ed viestissä näin sanoinkin)

Onhan tuokin. Toinen näyttää pari kuukautta suoraan, ettei välitä minun tunteista. Ja mitäpä minä siihen. Sitten toinen kertoo suoraan, ettei (jaksa) välitä minun tunteistani. Mitäpä minä siihen. Niin, onhan sitä itsekin aika veijari, välillä 😳.

Mutta miksi sitten hänen piti puhua positiivista tunteista? (Tietenkin! Kun kyseessä ei ollut kahden aikuisen välinen suhde vaan pavlovin koirakoe!)

On sitä itselläkin käynyt mielessä, mutta toisaalta tänne saa rauhassa tykitellä tuntojaan täysin ns. kuitenkin ulkopuolisille, joten ei ole pelkoa, että saisi vain sellaista päänsilittelyä ja ei ainakaan ärsytä läheisiä 😀

🙂

Olen samaa mieltä kanssasi ja vedätystähän tuo on. Harmittavaa ja no, raivostuttavaa! Toivottavasti pidät itsesi miehenä (ärsyttävä sananlasku), ja päästät toisesta korvasta ulos hänen tempauksensa (en olisi varma että itse siihen pystyisin sinun tilanteessa), sillä mitä nopeammin tuo on ohi, niin sitä parempi.

Joo, tuo "purkaukseni" materiasta oli vähän kieli poskella tehty, mutta tosiasia on vaan, että niin minä teen. Eksänikin ihmetteli miksi palautin tavarat heti. Noh, elämä opettaa. Ehkä eksäni ei olisi edes ruvennut tuollaiseen, mutta jo se, että koin että toinen kykenee tarvittaessa olemaan epäreilu/epäoikeudenmukainen, niin ei ole mitään syytä olettaa, että hän yhtäkkiä olisi siitä muuttunut. Ja sama koski lupauksia, olen tehnyt kaikki mitä olen luvannutkin (lähinnä koskee tuota syksyä). Pääsee helpommalla. Eihän se ole reilua, että itse joutuu kaikessa joustamaan, mutta toisaalta säästää energiaa, usko pois. Jos on halua asioita korjata tai pitää yhteyttä, niin se onnistuu kyllä ilman tavaroitakin.

No kävin sitten katsomassa sen koulun kirjaston nettisivuilta, minkälaiset sakkokäytännöt heillä on, eikä oikeastaan yllättänyt yhtään, että yhtä kirjaa kohti voidaan periä korkeintaan 15 euroa sakkomaksuja. Joten ihan täyttä höpölöpöä puheet useamman kympin sakoista ovat. Saa nähdä mitä hän keksii vaatia, sitten kun " saa selville oikean summan".... Ajattelin, että tuohon 15 euroon asti kyllä maksan, mutta siitä ylöspäin menee kyllä sitten jo ihan rahan kiskonnaksi, johon täytyy puuttua. Olisihan se mukavaa ollut heti nyt kuitata tilanne, mutta ehkäpä hän itse tajuaa myös mokansa kun kirjan palauttaa. Hävettää hänen puolestaan aikalailla, tuo nyt on jo mielestäni aika noloa uhkailla ja kusettaa jollain sakkomaksulla, varsinkin kun sen totuuden löytää netistä helposti. Hiukan tietenkin huolestuttavaa jos hän vaatii vieläkin useita kymppejä 😀

Hyvin teit kun palautit tavarat ihan heti, ainoa oikea ratkaisu. Nimittäin turhaan niitä tosiaan on minään panttina pitää. Jonkinlainen turva kai sekin, että saa pitää vielä yhteyttä. Toisaalta sitten aivan mielettömän turhia tilanteita tulee, kuten nyt saa itse todistaa. Hassua kuitenkin omassa tilanteessa on se, että se jättäjä vetää nyt tuollaista ihme showta ja käyttäytyy aika ristiriitaisesti.

Kyllä sitä itsekin sai "henkistä polvaria" suoraan sinne... Kaikki yritykseni puhua suhteen ongelmista, oli aina toisen haukkumista. Ja otin hänen neuvosta vaarin ja yritin sitten kokeilla toisenlaista lähestymiskulmaa, ja sitten toisenlaista... Niin arvaa auttoiko? Niin tuloksena oli aina toisen huuto. Ja entäpä sitten toisinpäin. Kyllä minä voin kertoa, että se mikä minussa on vikana, siis miksi meidän suhteemme ei onnistu, niin yllättävää kyllä 🙂, olen asiasta erittäin tietoinen.

Ongelma on, että minulle annettiin kuvaa, lievästi sanottuna, että suhteemme ongelmat aina johtuvat siitä, kun minä teen tai sanon, tai hengitän... (Syytä on minussakin, ei siinä mitään), siis mikään, ei mikään ongelma ei missään nimessä johdu siitä, että minä reagoisin toisen tekoihin tai sanomisiin. Että tuli tunne, että raunioillakin ei toinen ole syyllistynyt juuri mihinkään. Paitsi epävarmuuteen. Tuleehan se tunne, että kun lopullinen totuus, tai ainakin osa siitä paljastui, että minkä takia toinen jaksoi minua niin paljon syyllistää. Olisi vain lähtenyt.

Jossakin välissä mieleeni tuli vain kysymys, etten edes muista milloin viimeksi olen reagoinut johonkin itseaiheutettuun tai omaan tunteeseen, siis aloittanut. Ja pelottavaa onkin se, että tuli tunne, pitäisi itse aloittaa riita ihan sen takia, että saisi edes kerran jotakin järkeä johonkin. Tarkoitan, että ainakin tietäisi syyn siihen mikä maksaa.

Niin kyllä samankaltaista menoa oli omassakin parisuhteessa. Jos minä puhuin, niin se oli aina törkeää haukkumista, ihan miten tahansa koitti ja yritti selvittää. Omat ajatukseni kääntyivät aina negatiiviseen valoon, vaikka samalla kertoisin 10 hyvää asiaa niin se yksi huono oli aina mihin tartuttiin. Niin ja itseäni ihmetytti kuin vielä silloin milloin aloitimme tauon vika ei ollut täysin minussa vaan myös hänessä, mutta se muuttui kokoajan siihen suuntaan, että olen syypää jokaikiseen hänen ja meidän ongelmaan. Tosiaan sitä oli myös sitten aiheuttanut toiselle masennuksenkin ja huonon itsetunnon... Tuntuu, että kaikki vedettiin aivan överiksi ja itse hän oli kuin mikäkin täysin viaton uhri ja enhän minä nyt jaksanut alkaa selittää hänen tekojaan ja temppujaan, kun turhaahaan se olisi ollut, ei sellaista ymmärrystä voi toisella antaa vain yhtäkkiä jos hän on päättänyt asiat toisin.

Juuri tällä hetkellä sitä käy aika kovaa keskustelua itsensä kanssa. Mieli heittää kysymyksen esim. asiat olisi voinut tehdä näinkin ja sitten toinen osa itsestäni yrittää etsiä vastausta. Ja onhan se pelottavaakin jos mieli nyt yhtäkkiä keksisi, että tämähän se onse syy, miksi ei olisi pitänyt erota. Noh tätä argumenttien sekamelskaa sitä on käynyt jo 4 kk eli aika hankala on enään uskoa, että mitään uutta keksisi, siis ratkaisukeinoa.

Ja nimenomaan, toiselta kun ei niitä ratkaisuehdotuksia tule, ei voi silloin mitään. Olen itse tehnyt kaiken mahdollisen ja mahdottoman, ainakin vielä on sellainen tunne 🙂

Ainoa ratkaisu pysymiselle suhteessa olisi ollut hiljaisuus ja hymyileminen tapahtuu mitä tapahtuu. Ja se ei enään ole kylläkään ratkaisu, vaan itsetuhoa.

Samaan ratkaisuun olen myös tullut, itsetuhoa se olisi ollut ja varmasti sitä jossain vaiheessa olisi sen "virheen" tehnyt. Ainakin omalta kohdalta voin sanoa, että olin valmis kyllä pistämään aika monta asiaa likoon ja yrittämään ties mitä, mutta jos toinen ei halua eikä jaksa oikeasti yrittää niin eipä sille voi mitään, kuin jatkaa yksin sitten eteenpäin.

Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Olen kyllä itse jo sen verran "tärkeitä" ihmisiä jälkeeni jättänyt, että enpä paljoa pelimerkkejä takaisin paluulle laittaisi, kun sellainen on kerta liikkeelle laitettu. Ja tämä on itseasiassa aika surullinen ajatus. Ne ihmiset, joista ei olisi voinut ikinä luopua, muuttuvat sittenkin muistoiksi.

Niin, mikä se minunkin tapausta mikään muuttaisi. Siis, jos kerta minussa oli ne huonot puolet, jonka takia toinen ei voinut/kyennyt suhteeseen, niin mikä ne yhtäkkiä kadottaisi toisen mielestä?

Niinhän se menee, mitä sitä yrittää enää toisen päätä kääntää, hän on varmasti omasta mielestään tehnyt hyvän päätöksen ja sitä pitää kunnioittaa kuitenkin 🙂 Eikä ne huonot puolet katoa varmaan mihinkään jos ne ovat olleet niin hirveitä. Yleensähän se menee niin, että kyllä ihmisen hyvät teot unohdetaan, mutta pahoja tekoja ei ikinä unohdeta kokonaan. Tärkeitä ihmisiä, mutta toisaalta tärkeitä enää vain menneisyydessä 🙂

Olihan meidänkin suhde tuota (sinä tarkoitat varmaankin tuota erohetkeä). Kaikki oli näennäisesti hyvin, kun yhtäkkiä sai aina jonkun pommin niskaansa. Noh, ei voi tietenkään sanoa, etteikö toinen olisi sitten varoittanut 🙂. (Vaikka siis ed viestissä näin sanoinkin)
Onhan tuokin. Toinen näyttää pari kuukautta suoraan, ettei välitä minun tunteista. Ja mitäpä minä siihen. Sitten toinen kertoo suoraan, ettei (jaksa) välitä minun tunteistani. Mitäpä minä siihen. Niin, onhan sitä itsekin aika veijari, välillä 😳.
Mutta miksi sitten hänen piti puhua positiivista tunteista? (Tietenkin! Kun kyseessä ei ollut kahden aikuisen välinen suhde vaan pavlovin koirakoe!)

Niin mahdotonhan tilanne on kun se tuohon pisteeseen menee, on vain sivustakatsojana omassa parisuhteessa, löysän hirren varassa roikkuin silmukka kaulassa. Miten siinä enää osaa oikeastikkaan toimia, varsinkin kun tunteet vielä ovat toista kohtaan niin vahvat ja rakkaus vielä sokea, sitä tosiaan on kuin eläimenä toisen hihnassa. Mutta ei niin kenenkään tarvitsi toista kouluttaa ja kohdella. Antaisi sitten vain mennä jos ei voi suvaita virheita tai voi olla yhdessä!

...Hassua kuitenkin omassa tilanteessa on se, että se jättäjä vetää nyt tuollaista ihme showta ja käyttäytyy aika ristiriitaisesti.

Niinpä. Voin kuvitella kuinka raivostuttava tilanteesi on, sillä olen joskus aikonaan kokenut jotain vastaavaa. Ei muuta kuin tsemppiä!

Omaat selvästikin maalaisjärkeä (paljon), eihän siinä sulla ole muuta kuin saisit tunteet järjen mukaan. Eipä kyllä ole mitenkään helppoa, tai joskus jopa melkein mahdotonta. Kait sitä kannattaa miettiä juuri sitä, mitä voi voittaa. Ja jos tulee tulokseen ettei voitettavaa juurikaan ole, niin yrittäisi löytää jonkinlaisen zenin eli hyväksynnän. Kannattaisi ajatella, ettei se toisen ristiriitaisuus ole yllätys, miksi siitä siis yllättyisi? Ja tunteita sitten tuo ilmi vaikka täällä palstalle, niinkuin teetkin, ja minäkin teen.

Niin miksi näin kirjoittelen. Ihan sinun kuin itsenikin takia. Osaan samaistua ja suorastaan itseänikin kiehauttaa tuollaiset jutut 🙂. Mutta näinhän se on, jos sanot pahasti, tulee itselle paha mieli ja olen lähes varma, että toinen siitä miksikään muuttuisi. Päinvastoin, jos hänellä on huono omatunto, pesisit sitä pois. Ehkä sitä hän hakeekin syvällä sisimmissään? Ainakin hän "kertoo", että jotenkin ansaitset tälläisen kohtelun häneltä ja silloin tuollaiseen leikkiin ei kannata lähteä (miksi lyödä itseään enempää).

Vaikka siis olisikin huono omatunto itsellä ja ainahan se on. Ainahan voisi tehdä paremminkin...

... Tuntuu, että kaikki vedettiin aivan överiksi ja itse hän oli kuin mikäkin täysin viaton uhri ja enhän minä nyt jaksanut alkaa selittää hänen tekojaan ja temppujaan, kun turhaahaan se olisi ollut, ei sellaista ymmärrystä voi toisella antaa vain yhtäkkiä jos hän on päättänyt asiat toisin.

Totuutta puhut.

Samaan ratkaisuun olen myös tullut, itsetuhoa se olisi ollut ja varmasti sitä jossain vaiheessa olisi sen "virheen" tehnyt. Ainakin omalta kohdalta voin sanoa, että olin valmis kyllä pistämään aika monta asiaa likoon ja yrittämään ties mitä, mutta jos toinen ei halua eikä jaksa oikeasti yrittää niin eipä sille voi mitään, kuin jatkaa yksin sitten eteenpäin.

Jälkeenpäin omasta suhteesta jäi kyllä mielikuva, että toinen metsästi virhettä. Minun ns. riidanhaastamista eli "vanhojen" muistelusta sitten harrastamisen puutteeseen, ja aina kuvaava oli se, että kun yritin tehdä jotain ongelmille tuli uusi "virhe". Tätähän minä olen tässä kirjoitellut, jos ja kun alunperinkin oli ongelma, ettei toinen halunnut parisuhdetta, miksi piti tämä leikki vetää läpi. Taidan olla vähän katkera 🙂. Noh, kohti asioiden hyväksyntää tässä mennään, toivon ainakin.

Perjantaina yksi hänen viesteistään oli ettei hän olisi minua ikinä jättänyt (varmastikin näin, kun aloin olemaan se ihannepoikaystävä, joka siis tsemppaa, ei vaadi mitään ja kuuntelee). Ja taustalla koko ajan tuo deitti-ilmoitus. Niin, tulihan se ajatus mieleen että jos hänen deitti- ilmoitukseen olisi vastannut joku, ihana ja seksikäs henkilö, joka harrastaisi kaikkea toivottua, niin mitähän hän olisi vastannut. Sori, en olekaan sinkku 🙂. Ei pääse yli eikä ympäri, vaikka meneekin itsensä toistamiseksi, miksi hän ei jättänyt minua aikaisemmin?

Olen sanonut hänelle äänenkiin, joskus, että sun puheista tulee se kuva, että et sinä paljon minua arvosta, että olenko minä oikeasti tuollainen ihminen jolle pitää sanoa näin? Siis tarkoitin, kun hän sanoi jotakin todella loukkaavaa, että miten toinen voi näin minut kokea? Että toisen ei tarvitse kuunnella, ei pyytää anteeksi, ei olla pahoillaan, ei mitään...

Ehkä se on vain todettava, että toinen koki minut sitten ahdistavana ja ei sopivana parisuhteeseen (jossa oli kuitenkin sitä kuuluisaa pontetiaalia). Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Niinhän se menee, mitä sitä yrittää enää toisen päätä kääntää, hän on varmasti omasta mielestään tehnyt hyvän päätöksen ja sitä pitää kunnioittaa kuitenkin 🙂 Eikä ne huonot puolet katoa varmaan mihinkään jos ne ovat olleet niin hirveitä. Yleensähän se menee niin, että kyllä ihmisen hyvät teot unohdetaan, mutta pahoja tekoja ei ikinä unohdeta kokonaan. Tärkeitä ihmisiä, mutta toisaalta tärkeitä enää vain menneisyydessä 🙂

Näinhän se menee, niinpä. Kyllä minä ainakin mietin niitä hyviä hetkiä. Itseasiassa paljonkin. Vaikkaikin niitten hyvien hetkien päällä onkin nyt vähän sumutuksen maku.

Niin mahdotonhan tilanne on kun se tuohon pisteeseen menee, on vain sivustakatsojana omassa parisuhteessa, löysän hirren varassa roikkuin silmukka kaulassa. Miten siinä enää osaa oikeastikkaan toimia, varsinkin kun tunteet vielä ovat toista kohtaan niin vahvat ja rakkaus vielä sokea, sitä tosiaan on kuin eläimenä toisen hihnassa. Mutta ei niin kenenkään tarvitsi toista kouluttaa ja kohdella. Antaisi sitten vain mennä jos ei voi suvaita virheita tai voi olla yhdessä!

!!!!!!.... Tässä se on koko pointti, mitä siis itsekin yrittänyt tässä kirjoitella. Voiko tuosta enään paremmaksi laittaa. Kiitos.

Niinpä. Voin kuvitella kuinka raivostuttava tilanteesi on, sillä olen joskus aikonaan kokenut jotain vastaavaa. Ei muuta kuin tsemppiä!

Omaat selvästikin maalaisjärkeä (paljon), eihän siinä sulla ole muuta kuin saisit tunteet järjen mukaan. Eipä kyllä ole mitenkään helppoa, tai joskus jopa melkein mahdotonta. Kait sitä kannattaa miettiä juuri sitä, mitä voi voittaa. Ja jos tulee tulokseen ettei voitettavaa juurikaan ole, niin yrittäisi löytää jonkinlaisen zenin eli hyväksynnän. Kannattaisi ajatella, ettei se toisen ristiriitaisuus ole yllätys, miksi siitä siis yllättyisi? Ja tunteita sitten tuo ilmi vaikka täällä palstalle, niinkuin teetkin, ja minäkin teen.

Niin miksi näin kirjoittelen. Ihan sinun kuin itsenikin takia. Osaan samaistua ja suorastaan itseänikin kiehauttaa tuollaiset jutut 🙂. Mutta näinhän se on, jos sanot pahasti, tulee itselle paha mieli ja olen lähes varma, että toinen siitä miksikään muuttuisi. Päinvastoin, jos hänellä on huono omatunto, pesisit sitä pois. Ehkä sitä hän hakeekin syvällä sisimmissään? Ainakin hän "kertoo", että jotenkin ansaitset tälläisen kohtelun häneltä ja silloin tuollaiseen leikkiin ei kannata lähteä (miksi lyödä itseään enempää).

Vaikka siis olisikin huono omatunto itsellä ja ainahan se on. Ainahan voisi tehdä paremminkin...

Kiitos vastauksesta oli apua! Eipä tosiaan nyt kannata kun yrittää saada vaan koko helahoito loppuun mahdollisimman nopeasti ja kivutta. Eipä sillä, ihme touhua kaiken kaikkiaan hänen puoleltaan, mutta luulisi nyt, että ei tässä enää voi kovin kauan joutua odottamaan kunnes homma on lopullisesti paketissa. Ei tässä voi enää voittaa itse mitään.

Hänelle en tosiaan ala mitään valittamaan tai neuvomaan miten asiat tulisi hoitaa, ei kuulu minulle entiseni tekemiset, uskon, että ei hän nyt niin rasittava voi olla, että yrittää huijata minulta rahaa vaan pyytää sen 15 euroa ja hoitaa homman loppuun.

Kyllähän tuollainen ihmeellinen venkoilu ja haukkuminen ja syyttely ottaa päähän tietenkin, mutta omapa se on hänen häpeänsä, nyt kun vielä "jäi" ns kiinni suoranaisesti valheista. Naurattaa myös väkisin tavara asiassa vetoaminen, että mutta kun sä olet luvannut.... Niin ja kun itse yritti kuukausi sitten samalla tyylillä, että kun sä sanoit, että puhuittais ja hoidettaisiin tää yhteistyöllä ja hyvällä mielellä loppuun niin vastaus oli: " Mennyt on mennyttä enkä tarvi sulta mitään, haet tavaras ja tuot maton! En vatvo mitään". Niin nyt sitten kuukaudet takaperin tehdyt lupaukset ovatkin käypiä... 😀

Ja onhan tämä jokseenkin, jopa omalla tavallaan sekä surullisen tragikoomista, että samalla ihan absurdia... Useiden kymmenien eurojen sakkolaskut kirjaston kirjasta... Ei sitten miettinyt, että netissä lukee ettei voi olla kun 15 euroa max. Jos itse alkaisin tuollaiseen, niin täytyyhän siinä nyt miettiä, että ettei ihan nolaa itseään..

Jälkeenpäin omasta suhteesta jäi kyllä mielikuva, että toinen metsästi virhettä. Minun ns. riidanhaastamista eli "vanhojen" muistelusta sitten harrastamisen puutteeseen, ja aina kuvaava oli se, että kun yritin tehdä jotain ongelmille tuli uusi "virhe". Tätähän minä olen tässä kirjoitellut, jos ja kun alunperinkin oli ongelma, ettei toinen halunnut parisuhdetta, miksi piti tämä leikki vetää läpi. Taidan olla vähän katkera 🙂. Noh, kohti asioiden hyväksyntää tässä mennään, toivon ainakin.

Perjantaina yksi hänen viesteistään oli ettei hän olisi minua ikinä jättänyt (varmastikin näin, kun aloin olemaan se ihannepoikaystävä, joka siis tsemppaa, ei vaadi mitään ja kuuntelee). Ja taustalla koko ajan tuo deitti-ilmoitus. Niin, tulihan se ajatus mieleen että jos hänen deitti- ilmoitukseen olisi vastannut joku, ihana ja seksikäs henkilö, joka harrastaisi kaikkea toivottua, niin mitähän hän olisi vastannut. Sori, en olekaan sinkku 🙂. Ei pääse yli eikä ympäri, vaikka meneekin itsensä toistamiseksi, miksi hän ei jättänyt minua aikaisemmin?

Olen sanonut hänelle äänenkiin, joskus, että sun puheista tulee se kuva, että et sinä paljon minua arvosta, että olenko minä oikeasti tuollainen ihminen jolle pitää sanoa näin? Siis tarkoitin, kun hän sanoi jotakin todella loukkaavaa, että miten toinen voi näin minut kokea? Että toisen ei tarvitse kuunnella, ei pyytää anteeksi, ei olla pahoillaan, ei mitään...

Ehkä se on vain todettava, että toinen koki minut sitten ahdistavana ja ei sopivana parisuhteeseen (jossa oli kuitenkin sitä kuuluisaa pontetiaalia). Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Aikalailla samankaltaisiin johtopäätöksiin on itsekin tullut, hiukan katkerana tietenkin, mutta tietääpä ensi kerralla, että jos tuollainen touhu alkaa niin voi valmistautua pikkuhiljaa tavaroiden pakkaamiseen 😀

Miten helposti sitä sitten uppoaa sen veneen mukana, eikä tajua lähteä soutumaan karkuun. Vaikka se selvästi esille tuodaan ettei kelpaa... Siinä menee kyllä joo raja, että kyllä mulle voi huutaa ja haukkua sun muuta, tehdä paskasti. Mutta jos ei se kaduta tai ei viitsi olla pahoillaan tai pyytää anteeksi niin se jo sattuu kunnolla. Kunniotuksen puute riittää kyllä ainakin minulle laittamaan pillit pussiin jatkossa.

Näinhän se menee, niinpä. Kyllä minä ainakin mietin niitä hyviä hetkiä. Itseasiassa paljonkin. Vaikkaikin niitten hyvien hetkien päällä onkin nyt vähän sumutuksen maku.

Niin ainakin itsellä silti ihan positiivinen kuva kaikesta huolimatta ja toivon kaikkea hyvää hänelle tietenkin. ( Niin, ettei minun tarvitse olla enää siinä mukana😀 ). Meneehän ne muistot kokoajan enemmän pilalle kun tätä omaa showta seuraa, mutta kyllä sen ymmärrän, ettei hänellä nyt taida ihan hyvin mennä henkisesti, sen verran hämärää touhuahan on meneillään.

!!!!!!.... Tässä se on koko pointti, mitä siis itsekin yrittänyt tässä kirjoitella. Voiko tuosta enään paremmaksi laittaa. Kiitos.

Mitenkäs velimiehen tilanne on edistynyt?

Itse en ole vieläkään saanut haettua tavaroitani.... Ihmeellistä touhua, mutta jospa tällä viikolla saisi homman naputeltua vihdoin ja viimein pakettiin.

Harvoinpa on joutunut ex-tyttö ystävän kiristämäksi, mutta nyt sekin on koettu 😀
Ei riitä mikään kyllä, vähän ärsyttää jos samanlainen touhu jatkuu, vaikka kyllä luulisi, että kaikki olisi nyt sovittua ja selvää, vaikkakin haukkujen kera 😀