Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin eri planeetalta. Mutta tunteet ovat samoja, ne vain ehkä tuodaan eri tavalla julki kuten itsekin sanoit.
Tottakai on tilaa miehen tunteille. Sinä itse päätät miten haluat elämäsi elää. Ehkä et koe saavasi suhteessa tunteillesi vastinetta. Minä yritän joka päivä saada selvää miesten tunteista ja vielä useammin omistani. Ei se ole helppoa. Sukupuoli ei niinkään ratkaise, vaan yksilö. Puhutaan siis ihmisistä ja ihmisten tunteista - ei varmasti ole tismalleen samanlaisia reaktioita ja tunteita vaikka olisi kuinka nainen tai mies!

Eli nyt päätät itse mitä haluat elämältäsi. Ei ole koskaan hyvä merkki, jos toinen ei halua kuulla ikäviä asioita. Itselläni on itse asiassa sama dilemma: jatkaako tapailua miehen kanssa jonka on hankala ottaa minun tunteitani ja negatiivisiakin asioita päivittäisissä asioissa vastaan (esim. jos uutisissa on jotain ikävää, ei hän jaksa kuunnella kuinka asia minua ahdistaa).
Jos sinun naisesi ei kunnioita tunteitasi tai peräti pitää niitä itsestäänselvyytenä kuten vähän pelkään, mieti tarkkaan. Mitä sinä oikein haluat? Millaisessa suhteessa haluat elää? Jo keskustelun otsikko saa miettimään, ettei sinulla ole hyvä olla. Olette kuitenkin yksilöitä suhteessanne.
Tsemppiä koitokseen.

Otsikkosi herätti mielenkiintoni. Luin viestisi. Ymmärrän niitä asioita joita ihmettelet. Tekstisi on hieman poukkoilevaa, arvelen että kirjoitat erityisesti itsellesi, purat mielessäsi olevia kysymyksiä. Itselläni on taustalla hieman vastaava tilanne, paitsi että se päätyi kuitenkin lopun viimein eroon. Olen ollut tosi pahoillani siitä että tunteilleni ei ole tuntunut olevan tilaa. Ex vaimoni on tuntunut monesti käsittelevän tilanteita (ja käsittelee edelleen) näitä "isoja" asioitamme jotenkin väistellen. Jokainen ihminen on erilainen ja tavat käsitellä asioita lienevät sukupuoliriippumattomia, mutta välillä tuntuu että tietyt peruspalikat ovat naisilla ja miehillä omansa. Omassa tilanteessani ex puolison kylmäkiskoisuus kontra oma tunteellisuuteni ja tuska jonka olen saanut kohdata on mielestäni jollain tosi perustasolla mahdollista vain näin päin; minä mies ja hän nainen. Mutta jokaisen ihmisen oma subjektiivinen tunnekokemus tekee asiasta "väittelemisen" lähes mahdottomaksi.

Kiitoksia ajatuksistanne. Kysymykseni oli vaikea ja enemmänkin kunkin sisällään pohdittava, kuin että siihen edes vastausta löytyisi. Kirjoittelen todellakin "yksin" ja vaikka lähden kirjoittelemaan tietty ajatus mielessäni niin tekstihän se vie. Ja yllättää jopa itsenikin, mitä tulikaan kirjoiteltua.

Vaikka suhteessani onkin sukupuoliroolit tuon vaikeista asioista puhumisen kohdalla vaihtuneet, minähän tässä suutani auon. Niin silti tuon tunteiden näyttämisen kohdalla olemme tyypillinen pari. Tuota edellistä postausta kirjoittaessa ärsytti itsessäni se, että kun toinen kykenee tunteita tuomaan ulos, vaikkapa huutamalla, minulla ei tunnu muuta löytyvän kuin rauhallinen ja "ylimielinen"? (tältä itsestäni tuntuu) keskustelutapa (ylimielinen????) tai sitten huumori. Jotkut asiat vain käyvät niin kipeää, että pakkohan sitä on ottaa etäisyyttä.

Tuo uutis- esimerkkiinkin osaan samaistua, mutta itselläni siihen liittyy yleensä kiire ja tressi. Silloinhan sitä yrittää alkukantaisella murahtelulla ilmoittaa toiselle, että nyt on vähän kiire. (Ettei ole aikaa pysähtyä ja selittää omaa kiirettään. Ei taida murahtelu riittää, eihän? )

Tuo bluemondayn maitsema sukupuoliroolien kautta katsominen, niin sitä kysymystä yritin itsekin vähän avata. Onko kysymys edes tärkeä, en tiedä. Mutta onhan se ainakin pohdittava, siis mielenkiintoinen. Mutta ehkä tuo kysymys vie aina kärjistyksiin ja se ei yleensäkään johda kovinkaan rakentaviin ratkaisuihin? Tai ehkä se joissakin tilanteissa antaa ymmärrystä, siis miten tytöt ja pojat ovat kasvatettu? Kun kuitenkin pitäisi lähteä siitä, että se tunne-elämä sukupuolille olisi yhteistä. Jos bluemondaylla riittää aikaa tai halua, tai koet että jaksat, niin voisit ehkä avata tuota "minä mies, hän nainen"- ajatusta?

Tuli yksi kärjistys mieleen ja se liittyy tuohon pettämiseen. Jotenkin on tullut pikkuhiljaa tunne, että naisen pettäminen ei saa/ei edes liity tunteisiin tai vietteihin vaan aina alkuperäisen suhteen ongelmiin ja miehellä pettäminen sitten on pelkästään jotakin viettitoimintaa? Ironiaa lisää ehkä se, että kun miestä, ehkä?, yleisesti pidetään harkitsevaisempana, niin pettämisessään hän ei sitä ole? Ja kun naista tunteikkaampana, niin pettämisessään... Jos itse olisin pettänyt, niin epäilenpä, että saisin kysymystä käännettyä niin nopeasti suhteen ongelmiin, kun nyt näyttää aina menevän. Suhteen ongelmat ovat aina tärkeitä keskusteluaiheita, mutta...

Olen nyt vasta pari päivää yrittänyt ajatella laatikon ulkopuolelle, jotenkin asioita uusiksi ja pakko se on tunnustaa, että olen joutunut looppiin. Looppiin, joka on täynnä katkeruutta, omistushalua ja mustasukkaisuutta. Enkä pidä itsestäni. En alkaisi parisuhteeseen itseni kanssa.

Ja ehkä se on tunnustettava, että olen taistellut (ja kiukutellut?) parisuhteen puolesta, joka on jo päättynyt, se päättyi silloin kun muutimme erilleen. Sitä parisuhdetta ei ole enään olemassa. Ja se mitä meillä nyt on, on kyllä sinänsä mukavaa mutta muistuttaa enemmänkin "teinisuhdetta" (mistähän tämä sana?) kuin aikuisten parisuhdetta ja en todellakaan tiedä haluanko tätä.

Olen liiankin paljon vältellyt ajatusta lopullisesta erosta. Alunperin minun mielipidettä ei kysytty ja nyt siis, jos positiivisesti asiaa ajattelee, olen saanut uuden mahdollisuuden. Monet eivät tätä saa. Ja nyt siis pitäisi ajatella haluanko lopullisesti eron vai pystymmekö rakentamaan jotakin uutta? Ehkä se omistushaluisuuskin vähentyisi, jos kykenisin miettimään tuota lopullista eroa? Se olisi kuin olisi vaihtoehto. vaihtoehdottomuushan se vasta ahdistaakin.

Mielellään luen mielipiteitä, vaikka ymmärränkin että vaikeaahan kysymyksiini on kantaa ottaa. Mutta siis kiitos jo annetuista kommenteista, ne pistävät minut miettimään ja toivottavasti muutkin saavat jotain tästä kirjainten "sekamelskasta" irti.

Joskus se vaan on niin vaikea nähdä lähelle ts lähelle on pitkä matka.

Viime viikon kirjoittamisen kautta sain aukaistua monia lukkoja itsessäni. Kirjoittaminen auttaa. Eromme jälkeen meni muutamia kuukausia, että yritin ymmärtää häntä ja sitä mitä on tapahtunut. Kunnes viime viikolla huomasin olleeni jo pitemmän aikaa niin negatiivisten tunteiden kalvama, että en edes kyennyt enään samaistumaan, ymmärtämään tai edes kuuntelemaan. Kun kaikki sattuu, minä älyllistän ja etäännytän itseäni toisesta, joka johtaa sitten yksinäisyyteen toisen seurassa.

Tarvitsin tauon, joten päätin etten ota mitään negatiivistä puheenaiheeksi. Ja viime viikonloppu menikin mukavasti. Vaikka alahuuleni vuoti kuvitteelista verta, niin koin että se rakkaus ja ystävyys ei ole niin kaukana, tai suorastaan, että se on tässä. Lähtiessäni yritin ottaa hyvässä hengessä muutamia asioita puheeksi, johon hän tokaisi että jos erottaisiin (se kuvitelmistani). Tuli muutaman kymmenen sekunnin painostava hiljaisuus, jonka jälkeen hän sitten peruutteli sanomisiaan.

Maanantaina sain sitten kirjeen, jossa hän kertoi masennuksestaan ja ahdistuksestaan ja siitä kuinka hän ei tiedä mitä elämältään haluaa, hän ei tiedä haluaako parisuhdetta, tai edes haluaako lapsia (edes ikinä). 30- kympin kriisi. Hän kokee yksinolon erittäin vapauttavana, mutta silti hänellä on ikävä myös minua, hän myös rakastaa minua ja haluaa seurustella kanssani. Kävimme kirjeestä keskustelun hyvässä hengessä.

Vaikka pakko se on myöntää, etten vielä oikein tiedä mitä ajatella?

Kirje oli hänelle selvästi hyvästä, hän sai ajatuksiaan kasaan ja varmasti koki sen vapauttavana. Kirjeessä nyt sinänsä ei ollut uutta, tuota kaikkea sitä on omassa päässä pyöritellyt, mutta oli mukavaa, että asioita kerrankin myönnetään. Ehkä hän jopa ensimmäisen kerran otti vastuuta tapahtuneesta, ettei kaikki olekaan parisuhteen syytä (lue: minun syytä)?

En tiedä. Miten pitäisi suhtautua hänen masennukseen? Hän ei sinänsä pyydä minulta mitään, päinvastoin, olen jo jotenkin ulkona hänen muusta elämästä, ystävistään, sukulaisistaan, työstä jne. Niin, hänhän tapaa minua vain kun jaksaa ja haluaa, joten en edes tiedä mistään masennuksesta (vaikka tietenkin olen asiaa ajatellut). Olen hänelle jonkinlainen henkireikä? Taidan olla jo tosiasiassa ulkona hänen elämästään?

Miten monivuotinen avoliitto voi päättyä niin, että minun kanssani pidetään vain hauskaa ja negatiivisista asioista/tunteista ei voi puhua? Aika moinen keikaus on tapahtunut hänenkin maailmassa.

Rakastan häntä (ja hän kertoo rakastavansa minua), ja jos tästä selviäisimme, niin taivas on kattona, tältä minusta tuntuu. Mutta voiko ulkopuolelta päästä takaisin sisään? En edes tiedä nyt, mitä minä hänelle olen? Väsyttää vain jo asian ajattelukin... Jotain tälläistä olen kokenut viimeksi teini vuosina. Jaksaakohan tätä enään?

En tiedä mitä teen? Hänen epävarmuutensa satuttaa tietenkin (ei pelkällä rakkaudella pitkälle pötkitä, näköjään). Mutta nyt tiedän ainakin sen, ettei tämä välttämättä pääty hyvin. Eikä hän ole tehnyt päätöstä jatkaa kanssani missään välissä (luulin jo välillä, että hän olisi näin tehnyt). Tai noh, se mitä hän nimittää seurusteluksi, en edes tiedä mitä se tarkoittaa?

Onko neuvoja? Miten asiat pitäisi ajatella? Luovutanko? Onko kokemuksia vastaavasta?

En ole nyt varmaan täysin oikea ihminen näin nuorena kirjoittamaan tilanteestasi, mutta kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta tilanteelta mitä itse kävin läpi hetken nykyisen ex-naisystäväni kanssa.

Hänen masennuksensa ja muu paha olonsa tosin purkautui lopulta täysin minun syykseni ja hän sulki minut erittäin julmasti pois elämästään.

Mutta tosiaan, itse kävin samanlaista myllerystä siinä mielessä läpi, että olimme ns. tauolla tai jotain ja olin silloin hänen sanojen mukaan tärkeä ja tosirakkaus. Mistään negatiivisisesta tai omista tunteistani tai halusta en saanut avautua ja sitten kun omat voimat loppuivat ja avasin suuni ovi kävi aika nopeaan.

Paha sanoa hänen masennuksestaan, mutta ainakin minusta tuota masennusta käytetään lähes tulkoon jokaiseen vaivaan ja suruun mitä nykyään ihmiset käyvät läpi. Oletko miettinyt, että onko kyseessä kuitenkaan hänen puoleltaan aito halu päästä asioista eteenpäin. Vai onko kyseessä tälläinen rauhallinen irti-otto suhteesta. Masennus ja ahdistus ovat hyviä keinoja estää myös keskutelua tai ikävien asioden kohtaamista vastaan.

Paha sanoa, mutta onko hän hakenut apua vaivaansa tai voisitteko yhdessä hakea jonkinlaista ammattiapua. Nimittäin ehkä jonkun ammattilaisen kautta tilannetta ja todellisia tarkoitusperiä saataisiin avattua.
Ainakin itse koen, että omassa suhteessa olisi pitänyt mennä yhdessä juttelemaan ongelmista jonnekkin, mutta sehän ei toiselle osapuolelle sopinut..
Toivon tietenkin, että sinun kumppanisi tarkoittaa sitä mitä sanoo, mutta suhtautuisin hiukan kyynisesti näihin masennuspuheisiin ja tuollaiseen käytökseen.
Mitenköhän kävisi jos asiat olisivat toistepäin ja sinä käyttäytyisit noin kun hän ? Mitä luulet, että silloin tapahtuisi. Taistelisiko hän sinusta ?

Kiitos pietarille vastauksestasi. Autoit. Kun mielessä on se miljoona kysymystä/tunnetta, niin on vaikeaa pitää yllä jonkinlaista tärkeysjärjestystä eli mikä on tärkeä kysymys ja mikä ei. Ja varsinkin kun lisää sen, kuinka paljon asioihin vaikuttaa oma toivo, kun sitä takertuu pieninkiin toivonkipinöihin, niin siinä sivussa se iso pointti niin helposti karkaa. Vastauksesi antoi perspektiiviä.

Eihän ikä itsessään kasvata, vaan kokemukset. Mehän katselemme elämää kokemuksien kautta ja vaikka ne välillä tekevätkin kipeää, niin niitähän me tarvitsemme, siis kokemuksia (ja myötätuntoa). Ja kyllä sinä pystyt näköjään samaistumaan minuunkin, se iästä.

Elämä jaksaa välillä yllättää, minulle ainakin tapahtuu vieläkin asioita joita en osannut kuvitella (vaikka kaikenlaista osaan kuvitella), ja niistä pitäisi sitten jotain oppiakin. En voi vielä tietää, mitä en tiedä- tyyliin, mutta huomenna voin jo tämäkin tietää, mitä en siis vielä tiedä 🙂.

pietari123 kirjoitti 18.1.2012 12:37

...avasin suuni ovi kävi aika nopeaan.

Näinhän minullekin käy, kokoajan.

Paha sanoa hänen masennuksestaan, mutta ainakin minusta tuota masennusta käytetään lähes tulkoon jokaiseen vaivaan ja suruun mitä nykyään ihmiset käyvät läpi.

Totta. On tietenkin hyvä, että asioille/tunteille saa nimen. Mutta kun tätä saatua nimeä käytetään jotenkin fatalistisesti, en voi mitään koska.. Voihan siitä silloin tulla suojamuuri, este omalle kehitykselle. Jotenkin se mikä voisi olla alku, muuttuukin lopuksi. Vaikeita asioita nuo diagnoosit, varsinkin itsensä diagnosointi.

Oletko miettinyt, että onko kyseessä kuitenkaan hänen puoleltaan aito halu päästä asioista eteenpäin. Vai onko kyseessä tälläinen rauhallinen irti-otto suhteesta...

Hänellä on selvästi aito halu päästä eteenpäin, mutta lähinnä työelämässä, harrastuksissa jne . Minä olen tippunut hänen tärkeysjärjestyksessä koko ajan alaspäin, tältä siis minusta tuntuu. Kuinka alas sitä sitten voi vajota? Ehkä totuudenmukaisempi vastaus on, että en oikeastaan ole "tippunut", minut on eriytetty hänen elämästään, joksikin sivuhahmoksi. Hänen käyttäymisensä puhuu tuon "rauhallisen irti-oton" puolesta, hänen sanansa päinvastaista.

Paha sanoa, mutta onko hän hakenut apua vaivaansa tai voisitteko yhdessä hakea jonkinlaista ammattiapua. Nimittäin ehkä jonkun ammattilaisen kautta tilannetta ja todellisia tarkoitusperiä saataisiin avattua.

Tätä ehdotin silloin, kun hän kysyi minua takaisin. Hän puhui, että voisi mennä henkilökohtaiseen terapiaan mutta ei parisuhde -sellaiseen. Nyt asia on jo hautautunut.

...Mitenköhän kävisi jos asiat olisivat toistepäin ja sinä käyttäytyisit noin kun hän?

Tätä olen häneltä kysynyt, että mitä hän tekisi/tuntisi, jos olisi minun tilassani. Hän ei halunnut tähän vastata. Kirjeessä hän yhdellä lauseella kertoi, ettei jaksa ajatella asioita minun kannaltani... Hänen temperamentillaan ei jälki varmaan olisi kovin kaunista, näin luulen.

Mitä luulet, että silloin tapahtuisi. Taistelisiko hän sinusta ?

Todella hyvä kysymys! Niin... Niin taidamme, siis sinä ja minä jo tietää tähän vastauksen. Ja se ei ole positiivinen.

Itselläni on tunne, että jos lähtisin riitelyllä ja huutamalla, hän jopa saattaisi jo pelkästä uhmasta "taistella" tai ainakin hänelle olisi hankala kestää, etten pitäisi hänestä. Mutta jos lähtisin hiljaa, vähän kuin "fade away"- tyyliin. Hän ei perääni kyselisi. Pahimmillaan hän suuttuisi, koska hylkäsin hänet, parhaimmillaan hän kokisi helpotusta, mutta kummassakaan tapauksessa hän ei "taistelisi", ei ainakaan minun kanssani. Mitähän tästä sitten pitäisi ajatella?

Kait kysymyksessä on sitten hänen rakkauskäsityksensä. Olen itsekin aika romanttinen rakkaus -käsityksessäni. Olen ajatellut, että rakkaus kestää kaiken ja minulle onkin ollut aika kova opetuksen paikka, ettei näin ole. Hänelle (ehkä?) rakkaus on enemmän sitä, että "tosirakkaus on helppoa" (Tosirakkaus ei saa olla vaikeaa). Ehkä hän tätä nyt minulle yrittää opettaa? Hymyillään ja halataan, ikäviä asioita ei ole olemassakaan, koska ne ei edes kuulu tosirakkauteen. Ja kun minä jaksan hymyillä, niin olemmehan me rakastuneita.

Sääli, että kaikki vaikeudet (minun kysymykset) ovatkin sitten hänelle merkkejä, ettei meidän suhde toimi. Ymmärrän kyllä, että hänestä näin tuntuu mutta miten hän saa sen kuulostamaan kokoajan siltä, että kaikki on jotakin testiä, nimenomaan minun testaamista (kuvitelenkohan vain?)? Ja jos lähtisin se olisi se viimeinen testi ja olisin siten "epäonnistunut".

Niin ei hän varmasti perääni huutelisi, eikä minusta taistelisi.

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota. Faktoja on minulla vähän ja minäkin "luulen" aivan liian paljon sanoakseni jotain järkevää. Hänen kirjeensä myötä, olen nyt jotenkin menettänyt toiveeni siitä, että palaisimme yhteen. Ja sen toiveen mukana sitten uskon koko parisuhteeseen. Enpä tiedä? Oikein mitään.. Tulee vain välillä aika typerä olo.

Kiitos Pietarille vastauksesta!

Elämä jaksaa välillä yllättää, minulle ainakin tapahtuu vieläkin asioita joita en osannut kuvitella (vaikka kaikenlaista osaan kuvitella), ja niistä pitäisi sitten jotain oppiakin. En voi vielä tietää, mitä en tiedä- tyyliin, mutta huomenna voin jo tämäkin tietää, mitä en siis vielä tiedä 🙂.

Niinhän se menee , toisaalta itse en olisi uskonut, että oma suhteeni olisi niin päättynyt kuin se päättyi, mutta toisaalta taas lukuisia ovia avautui ja hirveästi olen jo nyt oppinut omista virheistä sekä siitä, miten raadollista monesti elämä on vaikka miten taistelisi vastaan. Kun sanotaan, että aina ei voi voittaa, niin itse en siihen usko, vaikka elämä miten potkisi päähän niin voittaahan siinäkin itselleen taas uusia ulottavuuksia ja kokemuksia, jotka varmasti kasvattavat.

Totta. On tietenkin hyvä, että asioille/tunteille saa nimen. Mutta kun tätä saatua nimeä käytetään jotenkin fatalistisesti, en voi mitään koska.. Voihan siitä silloin tulla suojamuuri, este omalle kehitykselle. Jotenkin se mikä voisi olla alku, muuttuukin lopuksi. Vaikeita asioita nuo diagnoosit, varsinkin itsensä diagnosointi.

Kuulostaa kyllä niin tutulta, juuri tuo en voi mitään koska.. Omassa tapauksessani olin jokseenkin tyhmä ja haluton näkemään itse tilanteen todellista laitaa, elin siinä uskossa kun hän kertoi, että asia on näin ja nämä ovat masennusta. Silloinkin kun oma mieli harasi vastaan ja ääni pään sisällä kysyi että " Nyt sua poika viedään". Kai sitä pelkäsi loukkaavansa ja mahdotonhan siinä tilanteessa on keskustella jos sanotaan, että ei voi ymmärtää ja asiat on vain näin. Kun miettii niin tuokin on oiva keino estää keskustelua ja tapa luoda sellainen este. Miten voi kukaan ymmärtää jos ei anna siihen edes mahdollisuutta. Näkisin, että monesti kun sanotaan että et ymmärrä niin sillä tarkoitetaan melkeinpä, että en halua että ymmärrät, etkä saa ymmärtää.

Hänellä on selvästi aito halu päästä eteenpäin, mutta lähinnä työelämässä, harrastuksissa jne . Minä olen tippunut hänen tärkeysjärjestyksessä koko ajan alaspäin, tältä siis minusta tuntuu. Kuinka alas sitä sitten voi vajota? Ehkä totuudenmukaisempi vastaus on, että en oikeastaan ole "tippunut", minut on eriytetty hänen elämästään, joksikin sivuhahmoksi. Hänen käyttäymisensä puhuu tuon "rauhallisen irti-oton" puolesta, hänen sanansa päinvastaista.

Samalla tavalla kävi itsellenikin, olisihan se pitänyt tajuta, että jos pystyy elämään ja menemään muuten eteenpäin ja aivan selvästi myös ilmaistaan että olen vain jokin "rasite", mutta toisaalta kerrotaan taas asioita ja vannotaan tosirakkautta sun muuta, oiva tapa muuten saada toinen olemaan kuitenkin sen verran mukana kun sitä tarvii..
Epäreilua ja kovin julmaa oikeastaan, kai se on sitä, että on mukava, että on joku hetken aikaa siinä vierellä. Kai jopa joku voi saada siitä itsetunnolleen pönkitystä tai jotain.

Paha sanoa, mutta onko hän hakenut apua vaivaansa tai voisitteko yhdessä hakea jonkinlaista ammattiapua. Nimittäin ehkä jonkun ammattilaisen kautta tilannetta ja todellisia tarkoitusperiä saataisiin avattua.

Tätä ehdotin silloin, kun hän kysyi minua takaisin. Hän puhui, että voisi mennä henkilökohtaiseen terapiaan mutta ei parisuhde -sellaiseen. Nyt asia on jo hautautunut.

Niin kun miettii, että mikä sitten on tälläisen pariterapian este. Onko se, että pelkää, että siellä joutuisikon kohtaamaan myös omat virheensä ja paljastamaan oman luonteensa syvimmätkin sopukat. En tosin voi oikein käsittää, että mikä se todellinen este voisi olla muuta kun, ettei kuitenkaaan aitoa halua ole ratkaista ongelmia yhdessä. Itsekeskeisyys ja oman arvon ja ongelmien ylikorostaminen taitaa olla muutenkin päivän sana.

...Mitenköhän kävisi jos asiat olisivat toistepäin ja sinä käyttäytyisit noin kun hän?

Tätä olen häneltä kysynyt, että mitä hän tekisi/tuntisi, jos olisi minun tilassani. Hän ei halunnut tähän vastata. Kirjeessä hän yhdellä lauseella kertoi, ettei jaksa ajatella asioita minun kannaltani... Hänen temperamentillaan ei jälki varmaan olisi kovin kaunista, näin luulen.

Samaan lopputulokseen päädyin kun mietin, miten olisi omassa suhteessani käynyt jos asiat olisivat olleet toistepäin.. Aivan kuin olisin kuullut tuon "ettei jaksa ajatella asioita minun kannaltani.." Joskus aikaisemminkin 😀

Mitä luulet, että silloin tapahtuisi. Taistelisiko hän sinusta ?

Todella hyvä kysymys! Niin... Niin taidamme, siis sinä ja minä jo tietää tähän vastauksen. Ja se ei ole positiivinen.

Itselläni on tunne, että jos lähtisin riitelyllä ja huutamalla, hän jopa saattaisi jo pelkästä uhmasta "taistella" tai ainakin hänelle olisi hankala kestää, etten pitäisi hänestä. Mutta jos lähtisin hiljaa, vähän kuin "fade away"- tyyliin. Hän ei perääni kyselisi. Pahimmillaan hän suuttuisi, koska hylkäsin hänet, parhaimmillaan hän kokisi helpotusta, mutta kummassakaan tapauksessa hän ei "taistelisi", ei ainakaan minun kanssani. Mitähän tästä sitten pitäisi ajatella?

Kait kysymyksessä on sitten hänen rakkauskäsityksensä. Olen itsekin aika romanttinen rakkaus -käsityksessäni. Olen ajatellut, että rakkaus kestää kaiken ja minulle onkin ollut aika kova opetuksen paikka, ettei näin ole. Hänelle (ehkä?) rakkaus on enemmän sitä, että "tosirakkaus on helppoa" (Tosirakkaus ei saa olla vaikeaa). Ehkä hän tätä nyt minulle yrittää opettaa? Hymyillään ja halataan, ikäviä asioita ei ole olemassakaan, koska ne ei edes kuulu tosirakkauteen. Ja kun minä jaksan hymyillä, niin olemmehan me rakastuneita.

Samoja tunteita olen itsekäynyt läpi ja onhan se aika suuri pettymys ja kova isku myös omia tunteita kohtaan kun karu totuus sitten paljastuu. Kuvailisin fiilistä sellaiseksi kun joku löisi halolla päähän. En tiedä mitä entiseni ajattelee rakkaudesta, ei ainakaan todellisuudessa sitä mitä puhui. Jännää miten kun ajattelee näitä tilanteita, jonkinlainen puolustusmekanismi huutaa heti, että kyllä se oma rakkauden kohde on erilainen kun muut, ei se nyt tollaista. Vaikka ulkopuoliset varmaan ovat tietäneet mitä on tulossa jo ajat sitten, varsinkin naisen ystävät...

Sääli, että kaikki vaikeudet (minun kysymykset) ovatkin sitten hänelle merkkejä, ettei meidän suhde toimi. Ymmärrän kyllä, että hänestä näin tuntuu mutta miten hän saa sen kuulostamaan kokoajan siltä, että kaikki on jotakin testiä, nimenomaan minun testaamista (kuvitelenkohan vain?)? Ja jos lähtisin se olisi se viimeinen testi ja olisin siten "epäonnistunut".

Niin ei hän varmasti perääni huutelisi, eikä minusta taistelisi.

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota. Faktoja on minulla vähän ja minäkin "luulen" aivan liian paljon sanoakseni jotain järkevää. Hänen kirjeensä myötä, olen nyt jotenkin menettänyt toiveeni siitä, että palaisimme yhteen. Ja sen toiveen mukana sitten uskon koko parisuhteeseen. Enpä tiedä? Oikein mitään.. Tulee vain välillä aika typerä olo.

Niin, tuntuu välillä aivan ihmeelliseltä kun ei tiedä mitä pitäisi enää ajatella ja mihin uskoa. Todellakin, typerä olo kuvaa hyvin niitä ajatuksia mitkä vellovat päässä. Jos tuntuu, että toivo on mennyttä ja muutenkin noin kuitenkin hänkin sinua kohdellut. Niin en tiedä, mutta itse olisin ehkä jos voisin palata ajassa taaksepäin vain kerännyt kamani ja lähtenyt sanomatta sanaakaan. Vastaamatta enää mihinkään. Siinäpä sen näkisi ja kokisi sen minkä tietäisi jo tulevan, ei taisteluita, ei aneluita, ei sitä "rakkautta" minkä piti kestää kaiken.

Minulla itselläni on jotenkin edelleen vaikka erosta nyt jo hetki aikaa, aivan todella typerä olo, suorastaan tunnen itseni pelleksi, kuvittelin niin paljon ja syytän kyllä siinä mielessä itseäni, että joku antoi käyttää minua periaattessa aika julmasti hyväksi ero vaiheessa. Minusta imettiin myötuntoa ja tukea, tilalle pakattiin syyllistämistä ja lopulta kun uskaltauduin nousemaan sitä touhua vastan palkinnoksi tuli lähtö ilman selityksiä. Minne hävisi sekunneissa se ns. masentunut ja pahoinvoiva uhri ja mistä tilalle tuli julma empatiakyvytön ja hyvin laskelmoiva ihminen. Tai siellähän se oli kokoajan taustalla, en vain halunnut nähdä omien värilasien läpi totuutta vaikka sitä tarjottiin eteeni lautasella.

En tiedä tilanteestasi niin paljon, että voisin suoraan sanoa neuvoja, mutta oletko miettinyt miten hän suhtautuisi siihen, että ilmoittaisit, että haluat aikalisän omien ajatusten selvittämiseen ja palaat sitten joskus asiaan kun sinusta siltä tuntuu?

Lainausten kanssa varmaan sotkua, mutta toivottavasti kirjoituksestani on jotain jeesiä
🙂👍

Niinhän se menee , toisaalta itse en olisi uskonut, että oma suhteeni olisi niin päättynyt kuin se päättyi, mutta toisaalta taas lukuisia ovia avautui ja hirveästi olen jo nyt oppinut omista virheistä sekä siitä, miten raadollista monesti elämä on vaikka miten taistelisi vastaan. Kun sanotaan, että aina ei voi voittaa, niin itse en siihen usko, vaikka elämä miten potkisi päähän niin voittaahan siinäkin itselleen taas uusia ulottavuuksia ja kokemuksia, jotka varmasti kasvattavat.

Komppaan, ja jos jotain kertoisin tämän tilanteeni kasvutarinasta.

Niin, kun hän kertoi pettämisestään ja halustaan erota, alkoi kyllä jotenkin uskomaton matka, ja jatkuu omalla tavallaan vieläkin. Tuota hänen eroilmoitusta ryyditti pari päivää kestävä- minun haukkuminen, jossa lähes kaikki mitä olin pelännyt (ja ylikin) tuotiin kuin tarjottimella suoraan nokan eteen. Menihän sitä sanattomaksi (enkä pariin viikkoon syönyt, enkä juurikaan nukkunut, 5 kiloa lähti painoa...), sanattomuudessani yritin kuunnella ja toistaa uudestaan ja uudestaan, että olisihan tästä voinut puhua vähän aikaisemminkin... Noh, ensimmäisiä ajatuksia sitä tykitystä kuunnellessa (osa piti tietenkin paikkansa, osa taas ei mitenkään, mutta kertoo enemmänkin siitä, kuinka vähän sitä keskusteltiin jo suhteen aikana), oli se, että nyt yritin kamppailla hyvän minä puolesta ja pahinta olisi se, että käyttäytymiselläni osoittaisin hänen syytöksensä oikeiksi. Ja ehkä tämän takia hän sitten pyysikin minua takaisin?

Olin monta kuukautta tässä (ainakin vähän) salaa ylpeä itsestäni, pystyin ymmärtämään häntä ja löytämään erilaisia ratkaisuja, ja hänen ylilyötinsäkin ajattelin johtuvan enemmän tilanteesta eli ymmärsin häntä (vaikka samalla omat tunteet tekivät todella kipeää). Ajattelin, että jos nykyään oma käyttäytyminen kriisitilanteessa on näinkin "mietoa ja rakentavaa", niin kait tässä elämässä on sitten jotakin oppinutkin.

Mutta niin.. väärässä taas. Oma kriisini alkoikin tässä parisen viikkoa sitten, kun tuli minun vuoroni alkaa miettimään, mitä haluan suhteelta, miten haluan toisen minua kohdeltavan, onko minulle edes tilaa jne. Ehkä en ole aikaisemmin, siis ikinä tälläisiä kysymyksiä edes ajatellut? Ja tällä tiellä ollaan... Kasvunpaikat, niin, niitähän löytyy.

Kuulostaa kyllä niin tutulta, juuri tuo en voi mitään koska.. Omassa tapauksessani olin jokseenkin tyhmä ja haluton näkemään itse tilanteen todellista laitaa, elin siinä uskossa kun hän kertoi, että asia on näin ja nämä ovat masennusta. Silloinkin kun oma mieli harasi vastaan ja ääni pään sisällä kysyi että " Nyt sua poika viedään". Kai sitä pelkäsi loukkaavansa ja mahdotonhan siinä tilanteessa on keskustella jos sanotaan, että ei voi ymmärtää ja asiat on vain näin. Kun miettii niin tuokin on oiva keino estää keskustelua ja tapa luoda sellainen este. Miten voi kukaan ymmärtää jos ei anna siihen edes mahdollisuutta. Näkisin, että monesti kun sanotaan että et ymmärrä niin sillä tarkoitetaan melkeinpä, että en halua että ymmärrät, etkä saa ymmärtää.

Ymmärrän todellakin. Vaikka meillä tilanne onkin enemmänkin, en kerro mitään, kun en itsekään tiedä mitä haluan (ja varmasti näin onkin). Mutta se miten itse koen tilanteeni on kuin onkin suoraan sinun kynästäsi.

Samalla tavalla kävi itsellenikin, olisihan se pitänyt tajuta, että jos pystyy elämään ja menemään muuten eteenpäin ja aivan selvästi myös ilmaistaan että olen vain jokin "rasite", mutta toisaalta kerrotaan taas asioita ja vannotaan tosirakkautta sun muuta, oiva tapa muuten saada toinen olemaan kuitenkin sen verran mukana kun sitä tarvii..
Epäreilua ja kovin julmaa oikeastaan, kai se on sitä, että on mukava, että on joku hetken aikaa siinä vierellä. Kai jopa joku voi saada siitä itsetunnolleen pönkitystä tai jotain.

Niinpä. Ehkä tuo tunne, siis epäreiluus/säännöt eivät ole samat molemmille ovat niitä kaikkein turhauttavimpia. Ja tuokin, kun toista rakastaa, niin yrittäähän sitä toista "pönkittää" ihan luonnostaakin ja kun itselläni on ollut huono omatunto siitä, että olin jättänyt hänet huomiotta ennen eroa, mutta taas toisaalta jotenkin välillä on kyllä tullut outoja fiiliksiä, että pelkkä tsemppaajako minä olen.

Niin kun miettii, että mikä sitten on tälläisen pariterapian este. Onko se, että pelkää, että siellä joutuisikon kohtaamaan myös omat virheensä ja paljastamaan oman luonteensa syvimmätkin sopukat. En tosin voi oikein käsittää, että mikä se todellinen este voisi olla muuta kun, ettei kuitenkaaan aitoa halua ole ratkaista ongelmia yhdessä. Itsekeskeisyys ja oman arvon ja ongelmien ylikorostaminen taitaa olla muutenkin päivän sana.

Sanoppa muuta. Ehkä se on sitten se oma syyllisyys? Että kokee, ettei saa armoa missään. Ei edes terapeutilta. Hyvin pitkälle ihminen kohtelee muita kuten itseäänkin. Parisuhteen kannalta se ikävin pointti.

Niin tuo sinun viimeinen lauseesi, niin pistäähän se miettimään... Ehkä nykyään on länsimaisella ihmisellä, niin hyvä tilaisuus päästä kurkkimaan ihmisyyden tajuntaan, ymmärtämään käyttäytymistä jne että väkisinkin tulee sitten ylilyöntejä.

...Kuvailisin fiilistä sellaiseksi kun joku löisi halolla päähän... Jännää miten kun ajattelee näitä tilanteita, jonkinlainen puolustusmekanismi huutaa heti, että kyllä se oma rakkauden kohde on erilainen kun muut, ei se nyt tollaista...

Ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan...

Haluaa uskoa toisesta parasta ja uudelleen, ja uudelleen...

Niin, tuntuu välillä aivan ihmeelliseltä kun ei tiedä mitä pitäisi enää ajatella ja mihin uskoa. Todellakin, typerä olo kuvaa hyvin niitä ajatuksia mitkä vellovat päässä. Jos tuntuu, että toivo on mennyttä ja muutenkin noin kuitenkin hänkin sinua kohdellut. Niin en tiedä, mutta itse olisin ehkä jos voisin palata ajassa taaksepäin vain kerännyt kamani ja lähtenyt sanomatta sanaakaan. Vastaamatta enää mihinkään. Siinäpä sen näkisi ja kokisi sen minkä tietäisi jo tulevan, ei taisteluita, ei aneluita, ei sitä "rakkautta" minkä piti kestää kaiken.

Minulla itselläni on jotenkin edelleen vaikka erosta nyt jo hetki aikaa, aivan todella typerä olo, suorastaan tunnen itseni pelleksi, kuvittelin niin paljon ja syytän kyllä siinä mielessä itseäni, että joku antoi käyttää minua periaattessa aika julmasti hyväksi ero vaiheessa. Minusta imettiin myötuntoa ja tukea, tilalle pakattiin syyllistämistä ja lopulta kun uskaltauduin nousemaan sitä touhua vastan palkinnoksi tuli lähtö ilman selityksiä. Minne hävisi sekunneissa se ns. masentunut ja pahoinvoiva uhri ja mistä tilalle tuli julma empatiakyvytön ja hyvin laskelmoiva ihminen. Tai siellähän se oli kokoajan taustalla, en vain halunnut nähdä omien värilasien läpi totuutta vaikka sitä tarjottiin eteeni lautasella.

Ja taas kun omasta kynästä 🙂...

Minä olen siis pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan, ettei se rakkaus kaikkea kestä. Pakkohan se on nyt tunnustaa ja tämä onkin aika iso murros tälläiselle romantikolle. Minä olen tämän uuden suhteen rakentanut ja mahdollistanut. Ja kun tulee se hetki, että kun minun puheeni tai rakkauden tunnustukseni loppuvat, hän ei tästä taida haluata jatkaa vaan haluaa mirlummin erota? Kun tälläisen asian tajuaa, tai se näyttää ainakin hyvin todennäköiseltä miten muuten sitä voi tuntea kuin itsensä todella typeräksi?

Toisaalta voisin jatkaa tätä sitten ikuisuuden ja katsoa ihan mielenkiinosta, eroaako toinen ikinä? Olenhan niin hyvä ratkomaan ongelmia, hänenkin mielestään 😉. Paitsi omiani.

En tiedä tilanteestasi niin paljon, että voisin suoraan sanoa neuvoja, mutta oletko miettinyt miten hän suhtautuisi siihen, että ilmoittaisit, että haluat aikalisän omien ajatusten selvittämiseen ja palaat sitten joskus asiaan kun sinusta siltä tuntuu?

Tätä yritän miettiä tässä. Varmasti se olisi hänellekin helpotus, kait? Hänellä on vapauden kaipuu, 30- kriisi, halu muuttaa töitten perässä jne. Tämän kaiken ymmärrän, mutta miksi hän ei tee lopullista eroa itse. Ehkä hän tekee koko ajan tahallaan "tarjousta", josta en voi kieltäytyä (my way or...), eli laittaa minut eroamaan? Tai miksi hän ylipäätänsä alunperin halusi eron, eihän parisuhde haaveitten toteuttamista pitäisi estää? Ongelmista huolimatta olin tyytyväinen meidän "alkuperäiseen" suhteeseen. Se olisi ollut hänen tehtävä lopettaa tämä. Tai sitten ei.

Niin, pitäisi otta tämä kasvutarinana ja oikeasti miettiä mitä suhteeltaan haluaa, nimittäin itsekin olen ollut aika vähään tyytyväinen. Tarkoitan, että joskus aikaisemmin olen kokenut sen verran ahdistavia suhteita, että tämä nykyinen oli viimeiseen päiväänsä asti suorastaa piknikkiä. Ehkä tämä asia on estänyt minua näkemästä ongelmia tai sitten se, etten ole sittenkään ikinä edes miettinyt mitä suhteiltani haluan. Olen mennyt vähän liikaa tuulten mukana.

Lainausten kanssa varmaan sotkua, mutta toivottavasti kirjoituksestani on jotain jeesiä
🙂👍

Ihan mukava teksti 🙂. Kiitoksia.

Komppaan, ja jos jotain kertoisin tämän tilanteeni kasvutarinasta.

Niin, kun hän kertoi pettämisestään ja halustaan erota, alkoi kyllä jotenkin uskomaton matka, ja jatkuu omalla tavallaan vieläkin. Tuota hänen eroilmoitusta ryyditti pari päivää kestävä- minun haukkuminen, jossa lähes kaikki mitä olin pelännyt (ja ylikin) tuotiin kuin tarjottimella suoraan nokan eteen. Menihän sitä sanattomaksi (enkä pariin viikkoon syönyt, enkä juurikaan nukkunut, 5 kiloa lähti painoa...), sanattomuudessani yritin kuunnella ja toistaa uudestaan ja uudestaan, että olisihan tästä voinut puhua vähän aikaisemminkin... Noh, ensimmäisiä ajatuksia sitä tykitystä kuunnellessa (osa piti tietenkin paikkansa, osa taas ei mitenkään, mutta kertoo enemmänkin siitä, kuinka vähän sitä keskusteltiin jo suhteen aikana), oli se, että nyt yritin kamppailla hyvän minä puolesta ja pahinta olisi se, että käyttäytymiselläni osoittaisin hänen syytöksensä oikeiksi. Ja ehkä tämän takia hän sitten pyysikin minua takaisin?

Olin monta kuukautta tässä (ainakin vähän) salaa ylpeä itsestäni, pystyin ymmärtämään häntä ja löytämään erilaisia ratkaisuja, ja hänen ylilyötinsäkin ajattelin johtuvan enemmän tilanteesta eli ymmärsin häntä (vaikka samalla omat tunteet tekivät todella kipeää). Ajattelin, että jos nykyään oma käyttäytyminen kriisitilanteessa on näinkin "mietoa ja rakentavaa", niin kait tässä elämässä on sitten jotakin oppinutkin.

Mutta niin.. väärässä taas. Oma kriisini alkoikin tässä parisen viikkoa sitten, kun tuli minun vuoroni alkaa miettimään, mitä haluan suhteelta, miten haluan toisen minua kohdeltavan, onko minulle edes tilaa jne. Ehkä en ole aikaisemmin, siis ikinä tälläisiä kysymyksiä edes ajatellut? Ja tällä tiellä ollaan... Kasvunpaikat, niin, niitähän löytyy.

Samaa ymmärtämistä minullakin riitti ja riitti jo suhteen aikanakin oikeastaan, olisihan niistä asioista, jotka hän sitten laittoi syykseni pitänyt jo aikaisemmin puhua, mutta toisaalta minkäs teet kun ei uskalla ilmaista itseään kun pelkää, että lähtö tulee.

Yritin taistella itse tuulimyllyjä vastaan, mikä nyt jälkeenpäin ajateltuna oli sekä typerää, että toisaalta myös ihan miehekästä. Luulin viimeiseen asti, että kun itse tajuan omat virheeni, niin hänkin tajuaa omansa ja asiat voi vielä korjata. No ei mennyt ihan nappiin 😀

Tarkoitan, että toisaaltahan on kuitenkin ihan hienoa, että vaikka miten vaikeita aikoja eli toisen kanssa niin silti osasi arvostaa niitä hyviä hetkiä niin paljon. Koitin eronkin jälkeen saada edes keskustelua aikaiseksi tapahtuneesta ottamalla liikakiin syytä omaan niskaan kun ajattelin sen jotenkin saamaan näkemään myös hänen oman käytöksensä. Todella typertynyt ja sellainen viimeinen tikki omaan arkkuun ja sydänmeen oli kuitenkin se, että vaikka miten ymmärsin häntä ja myönsin virheeni, hän kohteli minua luultavasti kylmemmin ja ilkeämmin kuin edes sellaiset henkilöt joiden kanssa en ole puheväleissä...

Tai jotenkin sen jälkeen tuli itselle sellainen käännöskohta vaikka sen olisi tietenkin jo pitänyt tulla aikaisemmin. Sellainen tunne, että eihän toi toinen osapuoli ole ollenkaan sellainen minkälaisena esintyy, ikään kuin hän olisi vihdoin paljastanut naamion alta sen aidon "minänsä" ja se ei tosiaan ollut sellainen tyyppi jonka kanssa haluaisi olla missään tekemisissä.

Ymmärrän, että tunteet muuttuvat ja parisuhteet päättyvät, mutta eniten on ehkä itseä järkyttänyt se miten ihmisen perusarvot ja tälläiset persoonaan liittyvät piirteet voivat muuttua täysin 1.5 kuukaudessa. Rehellisyyttä ja avoimuutta paasaava ihminen onkin kaikkea muuta kuin se mitä esittää.

Tuntuu, että itse en pystyisi niin nopeasti muuttumaan tai kohtelemaan ketään niin kuin itseä on kohdeltu.

Tuntuu, että tekisi mieli huutaa täysillä toiselle, että etkö sinä saatana tajua, että vaadit ja syytöt toisia, tekemällä itse ikävemmin. Jotenkin siis, että minun ja häneen olisi tullut yhtäkkiä muuri tai joku lasi, jonka läpi puheeni muuttuu aivan toiseksi kieleksi kun hän ei sitä tajua.

Kyllähän se on selvä, että kunniotukseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Tuntuu jokseenkin samankaltaisilta tunteilta nuo ajatuksesi mitä itse olen käynyt ja käyn nyt läpi. Ehkä sitä olisi itsekkin pitänyt miettiä mitä oikeasti haluaa suhteelta, mutta tunne ja järki harvoin kulkevat käsikädessä. Voihan olla, että sitä on ollut tosiaan vain raadollisesti toiselle jonkinlainen tarvittava hyödyke, mistä on saanut paljon ja jolle ei ole tarvinut antaa mitään. Hyväksikäytetty on sana, joka itsellä soi päässä.

Ymmärrän todellakin. Vaikka meillä tilanne onkin enemmänkin, en kerro mitään, kun en itsekään tiedä mitä haluan (ja varmasti näin onkin). Mutta se miten itse koen tilanteeni on kuin onkin suoraan sinun kynästäsi.

Niinpä. Ehkä tuo tunne, siis epäreiluus/säännöt eivät ole samat molemmille ovat niitä kaikkein turhauttavimpia. Ja tuokin, kun toista rakastaa, niin yrittäähän sitä toista "pönkittää" ihan luonnostaakin ja kun itselläni on ollut huono omatunto siitä, että olin jättänyt hänet huomiotta ennen eroa, mutta taas toisaalta jotenkin välillä on kyllä tullut outoja fiiliksiä, että pelkkä tsemppaajako minä olen.

Niin, se on kyllä hankala tilanne ja kävin itse samanlaista vaihetta läpi, no tsemppaaja ja likaämpäri sitä tosiaan vain oltiin, että suosittelen kyllä, ettet sellaiseksi jää. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta jos sinulla on vain mahdollisuus niin kokeile vaikka ottaa joku irtiotto arjesta ja lähteä reissuun hetkeksi. Toivon, että tapauksessasi käy hyvin, mutta kun miettii tätä maailman menoa, niin kai se on ihan rehellistäkin sanoa, että ei hirveästi kannata luottaa nyt siihen toiseen osapuoleen. Toisaalta juuri on niin vaikeaa, että minä sitä toista osapuolta pitää: Masentuneena ja ns. hiukan sekaisin olevana raukkana, joka saattaakin vielä osoittautua todennäköisyyksien vastaisesti huipputyypiksi kunhan saa itsensä kuntoon vai tavallalistakin vittumaisemmaksi ja itsekeskeisemmäksi perus-pirkoksi.

Sanoppa muuta. Ehkä se on sitten se oma syyllisyys? Että kokee, ettei saa armoa missään. Ei edes terapeutilta. Hyvin pitkälle ihminen kohtelee muita kuten itseäänkin. Parisuhteen kannalta se ikävin pointti.

Niin tuo sinun viimeinen lauseesi, niin pistäähän se miettimään... Ehkä nykyään on länsimaisella ihmisellä, niin hyvä tilaisuus päästä kurkkimaan ihmisyyden tajuntaan, ymmärtämään käyttäytymistä jne että väkisinkin tulee sitten ylilyöntejä.

Niin onhan se onkin niin hankalaa kun toisen pään sisään ei pääse. Syyllisyyttä hänkin varmaan tuntee ja sen kohtaamista jotkut ihmiset eivät kertakaikkiaan vaa kestä kunnolla. Ja tottahan sellainen ihminen joka ei osaa sitä itsestään kaivaa esiin ja käsitellä, ei varmaan pysty ymmärtämään kunnolla, että kaikki eivät ole samanlaisia.

Ja taas kun omasta kynästä 🙂...

Minä olen siis pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan, ettei se rakkaus kaikkea kestä. Pakkohan se on nyt tunnustaa ja tämä onkin aika iso murros tälläiselle romantikolle. Minä olen tämän uuden suhteen rakentanut ja mahdollistanut. Ja kun tulee se hetki, että kun minun puheeni tai rakkauden tunnustukseni loppuvat, hän ei tästä taida haluata jatkaa vaan haluaa mirlummin erota? Kun tälläisen asian tajuaa, tai se näyttää ainakin hyvin todennäköiseltä miten muuten sitä voi tuntea kuin itsensä todella typeräksi?

Toisaalta voisin jatkaa tätä sitten ikuisuuden ja katsoa ihan mielenkiinosta, eroaako toinen ikinä? Olenhan niin hyvä ratkomaan ongelmia, hänenkin mielestään 😉. Paitsi omiani.

Samoja tunteita kävin itsekkin lävitse, olisin varmaan voinut roikkua mukana ja ottaa sitä hänen taakkaansa tähänkin päivään asti harteilleni, mutta tosiaan tuon harhan kun tajuaa tuntee se aika yhdentekevältä. Oikeastaan itse epäilen, että vaikka olisin miten hyvin ollut ja tehnyt jossain vaiheessa olisi oma nuppi mennyt yli ja sen jälkeen samantien tullut lähtö.

Tätä yritän miettiä tässä. Varmasti se olisi hänellekin helpotus, kait? Hänellä on vapauden kaipuu, 30- kriisi, halu muuttaa töitten perässä jne. Tämän kaiken ymmärrän, mutta miksi hän ei tee lopullista eroa itse. Ehkä hän tekee koko ajan tahallaan "tarjousta", josta en voi kieltäytyä (my way or...), eli laittaa minut eroamaan? Tai miksi hän ylipäätänsä alunperin halusi eron, eihän parisuhde haaveitten toteuttamista pitäisi estää? Ongelmista huolimatta olin tyytyväinen meidän "alkuperäiseen" suhteeseen. Se olisi ollut hänen tehtävä lopettaa tämä. Tai sitten ei.

Niin, pitäisi otta tämä kasvutarinana ja oikeasti miettiä mitä suhteeltaan haluaa, nimittäin itsekin olen ollut aika vähään tyytyväinen. Tarkoitan, että joskus aikaisemmin olen kokenut sen verran ahdistavia suhteita, että tämä nykyinen oli viimeiseen päiväänsä asti suorastaa piknikkiä. Ehkä tämä asia on estänyt minua näkemästä ongelmia tai sitten se, etten ole sittenkään ikinä edes miettinyt mitä suhteiltani haluan. Olen mennyt vähän liikaa tuulten mukana.

Niin voihan olla, että hän tietää kyllä jo mitä aikoo tehdä, mutta katsoo parhaaksi toimia näin välttääkseen liiallisen syyllisyyden ja harmin. Ja onhan se sitten helpompaa perustella, että ainakin yritti, mutta ei se ukko mihinkään muuttunut... Ja näin ollen kävellä tilanteesta ikään kuin vielä uhrina eteenpäin, satuttamasta itseään liikaa ja niin, ettei tarvitse kohdata sitä raadollista totuutta ollenkaan.

Sama homma itselläni on ollut, että sitä on kyllä ollut tyytyväinen loppupeleissä todella vähään, ehkä sekin on ollut typerää ja lisännyt ongelmia kun itse ei ole vaatinut niin suuria asioita,mene ja tiedä. Ainakin tietää seuraavassa suhteessa toimia erilailla.

Tiedän, että ei nyt sellaista voisi tietenkään tehdä, mutta minua on alkanut kiinnostamaan tietää, että minkälaisen vastaanoton itse miehenä saisi jos jossain tulevassa suhteessa vetäisi tälläisen masennus-ero-tauko-en tiedä mitään show:n aikaiseksi. Minkälainen fiilis sitä itsellä olisi sen jälkeen kun olisi höpissyt sekavia ja syytellyt toista ja aiheuttanut tarpeetonta kärsimystä. Pystyisikö sitä tosiaan toteamaan kylmän viileästi, että tiedostan virheeni, mutta en niitä sulle ala kertomaan tai hyvittelemään.
😀

Samaa ymmärtämistä minullakin riitti ja riitti jo suhteen aikanakin oikeastaan, olisihan niistä asioista, jotka hän sitten laittoi syykseni pitänyt jo aikaisemmin puhua, mutta toisaalta minkäs teet kun ei uskalla ilmaista itseään kun pelkää, että lähtö tulee.

Niin, itselläni oli oikeastaan ongelmana se etten edes tiennyt asioiden olevan niin huonosti kuin ne olivat. Tämä puhumattomuus mikä nytkin meitä vaivaa, ei se uutena ole tullut. Vaikka yleisesti sitä "analysoi" omat virheensä ja tilanteet, niin eihän hän niitä puheeksi ottanut alkuperäisen suhteen aikana. Ja enhän minäkään sillain tieten tahtoen jeesus ole, että sitä sitten kaivelemalla kaivelisi mitä toinen minun huonoista puolista ajattelee. Olen kyllä kysynyt ja kun toinen ei sitten asioista halunnut puhua, ajattelin että ei kait tässä sitten mitään vakavampaa ongelmaa ole (ehkä ei ollutkaan?). Noh, väärässä olin. Erotilanteessa kävikin ilmi, että nainenhan ei pelkästään muista, vaan muistaa myöskin tilanteita, jotka ei minusta alunperinkään olleet kovin vakavia tai jopa sitten väärin, tai noh, ei väärin, vaan lisännyt omia oletuksia, siis syistä jne, jotka tietenkin eroavat siitä omasta tarinasta. Siis muistaa täysin väärin 🙂

Sen opin, että elämä voi muutamassa sekunnissa, tai tunnissa, heittää täydellisen keikauksen, siis kaikessa, mihin on uskonut, mitä on luullut. Ei erotilanteessa tietenkään mitään hyviä asioita muistella, mutta että jokin raja pitäisi kuitenkin hänellä olla.

...No ei mennyt ihan nappiin 😀

😀 ... 😀

Tarkoitan, että toisaaltahan on kuitenkin ihan hienoa, että vaikka miten vaikeita aikoja eli toisen kanssa niin silti osasi arvostaa niitä hyviä hetkiä niin paljon. Koitin eronkin jälkeen saada edes keskustelua aikaiseksi tapahtuneesta ottamalla liikakiin syytä omaan niskaan kun ajattelin sen jotenkin saamaan näkemään myös hänen oman käytöksensä. Todella typertynyt ja sellainen viimeinen tikki omaan arkkuun ja sydänmeen oli kuitenkin se, että vaikka miten ymmärsin häntä ja myönsin virheeni, hän kohteli minua luultavasti kylmemmin ja ilkeämmin kuin edes sellaiset henkilöt joiden kanssa en ole puheväleissä...

Joo, samaistun. Sitähän on jotenkin yrittänyt toimia "kasvattajana", että näin ja näin minäkin nyt puhun omista huonoista puolistani, näätkö, että teeppä perässä. Mikähän kasvattaja sitä minäkin luuleen olevani 🙂, siis toiselle aikuiselle ihmiselle.

Ja feedbackkinä saa ennemmin tai myöhemmin suoraan nenilleen. Ihan kuin ei itsellä muutenkin olisi ongelmia, niin sitä sitten kaivaa vieläpä omaa hautaansa 🙂.

Koko tilannehan lähtee niin väärästä oletuksesta, että siis toinen haluaa samaa. Vaikkakin kun toinen kuitenkin puhuu myös rakkaudesta, niin onhan siinä myös hyvät syyt olettaa, että asiat näin ovatkin. Mutta kun ei.

Juuri tuo, että kun toinen on alakuloinen ja hänellä on ongelmia, niin sitä sitten tsemppaa ja kun toinen "voimaantuu", niin takaisin ei paljoa kiitoksia tule vain tylytyksiä (tai pahempaa)! Olen lentänyt ulos hänen asunnostaan pelkästä puheenaiheen vaihdosta, tai hän oli kysellyt kuulumisia "pettämiskaveriltaan", kun hänen mielestään meillä meni niin huonosti jne.

Niin kyllä sitä välillä tuntee itsensä niin typeräksi. Niin, tosiasia on, että kyllä nämä langat on jo kadonneet, siis omista käsistä. Kun hän "voimaantuu", hänellä on valta, jota hän käyttää niin, että voin tehdä vain niinkuin hän haluaa.

Tai jotenkin sen jälkeen tuli itselle sellainen käännöskohta vaikka sen olisi tietenkin jo pitänyt tulla aikaisemmin. Sellainen tunne, että eihän toi toinen osapuoli ole ollenkaan sellainen minkälaisena esintyy, ikään kuin hän olisi vihdoin paljastanut naamion alta sen aidon "minänsä" ja se ei tosiaan ollut sellainen tyyppi jonka kanssa haluaisi olla missään tekemisissä.

Itse rakastuin itsenäiseen, persoonalliseen ja välillä räiskyvään ihmiseen. Nyt nuo ominaisuudet ovat itsekäs, haluton samaistumaan toiseen ja impulssikyvytön. Saman kolikon eri puolia. Tulee vain ajatus, että jos kaikki korjaantuisi, niin haluaisinko enään takaisin edes hyvään tilanteeseen. Tämähän tarkottaisi, että itse pitäisi pystyä (jumalanko avulla?) suojelemaan suhdetta kaikelta pahalta ja ongelmilta, sillä hän ei ainakaan kykene niitä ratkomaan tai edes halua.

Ymmärrän, että tunteet muuttuvat ja parisuhteet päättyvät, mutta eniten on ehkä itseä järkyttänyt se miten ihmisen perusarvot ja tälläiset persoonaan liittyvät piirteet voivat muuttua täysin 1.5 kuukaudessa. Rehellisyyttä ja avoimuutta paasaava ihminen onkin kaikkea muuta kuin se mitä esittää.

Tuntuu, että itse en pystyisi niin nopeasti muuttumaan tai kohtelemaan ketään niin kuin itseä on kohdeltu.

Tuntuu, että tekisi mieli huutaa täysillä toiselle, että etkö sinä saatana tajua, että vaadit ja syytöt toisia, tekemällä itse ikävemmin. Jotenkin siis, että minun ja häneen olisi tullut yhtäkkiä muuri tai joku lasi, jonka läpi puheeni muuttuu aivan toiseksi kieleksi kun hän ei sitä tajua.

Sanoppas muuta. Itsekin olen monta kertaa kysynyt, että miksei normaalit käyttäytymissäännöt enään päde, siis ihan kiitos, anteeksi, ole hyvä- tyyliin.

Onhan sitä itsekin, välillä ainakin, oman persoonansa vanki, ei siinä mitään. Mutta itselläni, sentään, on yritystä ollut muutokseen, jo pelkästään se kun yrittää keksiä erilaisia ratkaisuja. Eihän sitä nyt kokoaikaa samalla ratkaisukaavalla itse mene, mutta kun ei loppuppelissä sillä mitä minä sanon tai käyttäydyn ole mitään merkitystä. Yritän kuitenkin aina pitää mielessä, että tunteet, kaikesta huolimatta, lakastuu ja sen jälkeenkin pitää pystyä itsensä kanssa elämään. Että se on karuja muistoja, jos mielessä on vain omat pahat sanat.

En aina käyttäydy nätisti ja olen kyllä huutanut jne. Mutta minulla ei ole sitä ylellisyytä, ettenkö tietäisi väärin tehneeni (ja pyydän anteeksi). Tuleehan se todella huono omatunto. Toisella ei, kait?, sitten näin ole.

Saisinpa euron, jokaiselta kerralta kun olen ääneen ihmetellyt, että meidän suurin ongelma tuntuu olevan suomen kieli. Mutta se, että jos hän jotakin myöntää tai kertoo, niin samoista asiastahan hän kyllä puhuu, joten ei se sitäkään sitten ole. Olen vain täysin väärä ihminen mitään hänelle kertomaan.

... Voihan olla, että sitä on ollut tosiaan vain raadollisesti toiselle jonkinlainen tarvittava hyödyke, mistä on saanut paljon ja jolle ei ole tarvinut antaa mitään. Hyväksikäytetty on sana, joka itsellä soi päässä.

Oma tunnetilani on tuota samaa.

Niin, se on kyllä hankala tilanne ja kävin itse samanlaista vaihetta läpi, no tsemppaaja ja likaämpäri sitä tosiaan vain oltiin, että suosittelen kyllä, ettet sellaiseksi jää. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta jos sinulla on vain mahdollisuus niin kokeile vaikka ottaa joku irtiotto arjesta ja lähteä reissuun hetkeksi. Toivon, että tapauksessasi käy hyvin, mutta kun miettii tätä maailman menoa, niin kai se on ihan rehellistäkin sanoa, että ei hirveästi kannata luottaa nyt siihen toiseen osapuoleen...

Niinpä. Mutta irtiotto on juuri nyt niin vaikeaa. Pitäisi olla pitempi loma. Ehkä sitten ensi kesänä. Ja tunne- irtiotto sitäkin vaikeampaa. Mutta sitähän tässä juuri nyt yrittää.

Niin voihan olla, että hän tietää kyllä jo mitä aikoo tehdä, mutta katsoo parhaaksi toimia näin välttääkseen liiallisen syyllisyyden ja harmin. Ja onhan se sitten helpompaa perustella, että ainakin yritti, mutta ei se ukko mihinkään muuttunut... Ja näin ollen kävellä tilanteesta ikään kuin vielä uhrina eteenpäin, satuttamasta itseään liikaa ja niin, ettei tarvitse kohdata sitä raadollista totuutta ollenkaan.

Hän hakee parempaa työtä eri paikkakunnilta, ja jos/kun muutto tulee hänen kohdalleen, niin ehä asiat ratkeavat kuin itsestään. Ehkä hän tätä odottaakin?

🙂. Minä yritin ja yritin, olla mukava jne. ja se ukko vain puhuu ja muistuttaa ikävistä asioista. Ei se pysty, ei ollenkaan antamaan asioiden olla, muistelee vanhoja jne.

Kaikkihan aina riippuu tarinasta. Itse olen, ainakin omasta mielstäni ollut yllättävänkin hiljaa ja itseasiassa 99% meidän nykyisestä ajankäytöstä menee kyllä muuhun kuin riitelyyn. Sattuneesta syystä. Tuo hänen aikakäsityksensä on aika hauska, vanhoja asioita ovat parhaimmillaan edellisellä vkl tapahtuneet asiat.

Sama homma itselläni on ollut, että sitä on kyllä ollut tyytyväinen loppupeleissä todella vähään, ehkä sekin on ollut typerää ja lisännyt ongelmia kun itse ei ole vaatinut niin suuria asioita,mene ja tiedä. Ainakin tietää seuraavassa suhteessa toimia erilailla.

Todellakin ajattelemisen arvoinen juttu.

Tiedän, että ei nyt sellaista voisi tietenkään tehdä, mutta minua on alkanut kiinnostamaan tietää, että minkälaisen vastaanoton itse miehenä saisi jos jossain tulevassa suhteessa vetäisi tälläisen masennus-ero-tauko-en tiedä mitään show:n aikaiseksi. Minkälainen fiilis sitä itsellä olisi sen jälkeen kun olisi höpissyt sekavia ja syytellyt toista ja aiheuttanut tarpeetonta kärsimystä. Pystyisikö sitä tosiaan toteamaan kylmän viileästi, että tiedostan virheeni, mutta en niitä sulle ala kertomaan tai hyvittelemään.
😀

Tätähän sitä on itsekin ihmetellyt 🙂. Enpä taitaisi pystyä, mites sinä? Et varmaankaan.

Niin, itselläni oli oikeastaan ongelmana se etten edes tiennyt asioiden olevan niin huonosti kuin ne olivat. Tämä puhumattomuus mikä nytkin meitä vaivaa, ei se uutena ole tullut. Vaikka yleisesti sitä "analysoi" omat virheensä ja tilanteet, niin eihän hän niitä puheeksi ottanut alkuperäisen suhteen aikana. Ja enhän minäkään sillain tieten tahtoen jeesus ole, että sitä sitten kaivelemalla kaivelisi mitä toinen minun huonoista puolista ajattelee. Olen kyllä kysynyt ja kun toinen ei sitten asioista halunnut puhua, ajattelin että ei kait tässä sitten mitään vakavampaa ongelmaa ole (ehkä ei ollutkaan?). Noh, väärässä olin. Erotilanteessa kävikin ilmi, että nainenhan ei pelkästään muista, vaan muistaa myöskin tilanteita, jotka ei minusta alunperinkään olleet kovin vakavia tai jopa sitten väärin, tai noh, ei väärin, vaan lisännyt omia oletuksia, siis syistä jne, jotka tietenkin eroavat siitä omasta tarinasta. Siis muistaa täysin väärin 🙂

Kuulostaa niin uskomattoman tutulta tilanteelta. Kyllähän sitä luuli, että asioista puhuttiin ja vanhat omat hölmöilyt (Ei mitään niin vakavaa, että normaali parisuhde niihin kaatuisi) olisi jo unohdettu, mutta kaikki kyllä tuotiin esiin ja pistettiin omaan piikkiin. Ja todella, tuollaista jonkinlaista väärin muistamista. Mikä on kyllä minusta jotenkin aivan kummallista, että jotkut asiat tuntuivat itsestä ihan naurettavilta ja olisi tehnyt mieli sanoa, että joku roti nyt. No eipä tullut sanottua, vaan luulin, että kun kerran nyt on kissat nostettu pöydälle niin voisihan tästä nyt jotain hyvää tullakkin... Onhan tietenkin siinä ollut oikeassa, että en pysty millään ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät ajattele asioita kuin ja vain ainoastaan omalta kantilta, itse tunnen edelleen silti empatiaa ja myötuntoa myös exääni kohtaan, mikä nyt on luonnollistakin. Ainakin mitä tuollaisen käytöksen kokeneena voin sanoa, niin että omat tärkeät asiat ja ne asiat joita ei voi ihmisissä sietää ovat tulleet itselle vielä selkeämmin esiin.

Kyllä myös itse ajattelen, että tottakai ero tilanteessa varsinkin ne tunteet ovat aika pinnalla ja varmaan vitusta ja vihaa molemmin puolin, mutta joku raja siihen mitä toisen syyksi laittaa on kyllä, ainakin omalla kohdalla on kyllä kaikista eniten järkyttänyt, se ettei hän ole kokenut edes sen vertaa myötätuntoa, että olisi pyytänyt anteeksi kaikista älyttymempiä puheitaan. Itse sanoin myös rumasti ja kyllä se oma omatunto on varsin kovaa kolkuttanut ja onneksi olen sentää myöntänyt omat virheeni ja edes yrittänyt pyytää anteeksi.

Joo, samaistun. Sitähän on jotenkin yrittänyt toimia "kasvattajana", että näin ja näin minäkin nyt puhun omista huonoista puolistani, näätkö, että teeppä perässä. Mikähän kasvattaja sitä minäkin luuleen olevani 🙂, siis toiselle aikuiselle ihmiselle.

Ja feedbackkinä saa ennemmin tai myöhemmin suoraan nenilleen. Ihan kuin ei itsellä muutenkin olisi ongelmia, niin sitä sitten kaivaa vieläpä omaa hautaansa 🙂.
Koko tilannehan lähtee niin väärästä oletuksesta, että siis toinen haluaa samaa. Vaikkakin kun toinen kuitenkin puhuu myös rakkaudesta, niin onhan siinä myös hyvät syyt olettaa, että asiat näin ovatkin. Mutta kun ei.
Juuri tuo, että kun toinen on alakuloinen ja hänellä on ongelmia, niin sitä sitten tsemppaa ja kun toinen "voimaantuu", niin takaisin ei paljoa kiitoksia tule vain tylytyksiä (tai pahempaa)! Olen lentänyt ulos hänen asunnostaan pelkästä puheenaiheen vaihdosta, tai hän oli kysellyt kuulumisia "pettämiskaveriltaan", kun hänen mielestään meillä meni niin huonosti jne.
Niin kyllä sitä välillä tuntee itsensä niin typeräksi. Niin, tosiasia on, että kyllä nämä langat on jo kadonneet, siis omista käsistä. Kun hän "voimaantuu", hänellä on valta, jota hän käyttää niin, että voin tehdä vain niinkuin hän haluaa.

Niin kai sitä on itsekin luullut itsestään ja omasta tärkeydestä vähän liikoja 😀 Vääriä oletuksia sitä varmasti tekee, kun eihän noissa tilanteissa se järki kulje tunteiden kanssa samaa rataa. Todellakin samoja fiiliksiä, että itse antoi ja yritti auttaa niin paljon, että tuntui välillä, että ottaa kaiken liikaakiin itseensä. Kiitoksia tietenkin ihminen varmaan odottaa tai edes jotain empatiaa. Onneksi sitä sentään toisaalta on ollut niin vahva, että voinut antaa kaikkensa sen eteen mihin uskoi. Minusta se on toisaalta mielyttävä piire, kunhan vaan tajuaa kohdistaa sen jatkossa oikeisiin ihmisiin.

Todella typerä tunne kuitenkin vaivaa itseänikin ajoittain, kun on mielestään osannut aavistaa joitain tilanteita ja toimia intuition mukaan, niin tällä kertaa ne oletukset ovat menneet niin pahasti päin mäntyä, ettei mitään rajaa. Sanat eivät oikein riitä kuvamaan sitä hämmenystä ja mielihän taistelee varmaan ajatusten ja tunteiden tasolla vastaan vielä pitkääkin. Ihmisistä niin helposti haluaa olettaa samanlaista kuin itselle parhaimmaksi olisi ja miten itse tilanteet hoitaisi.

Itse rakastuin itsenäiseen, persoonalliseen ja välillä räiskyvään ihmiseen. Nyt nuo ominaisuudet ovat itsekäs, haluton samaistumaan toiseen ja impulssikyvytön. Saman kolikon eri puolia. Tulee vain ajatus, että jos kaikki korjaantuisi, niin haluaisinko enään takaisin edes hyvään tilanteeseen. Tämähän tarkottaisi, että itse pitäisi pystyä (jumalanko avulla?) suojelemaan suhdetta kaikelta pahalta ja ongelmilta, sillä hän ei ainakaan kykene niitä ratkomaan tai edes halua.

Kuin omasta kynästä, kai sitä jotenkin olisi kiva fiilis jos itsellekin ihme tulisi ja kuulisi toisesta jotain, mutta toisaalta kun miettii niin miten sitten jatkossa...

Sanoppas muuta. Itsekin olen monta kertaa kysynyt, että miksei normaalit käyttäytymissäännöt enään päde, siis ihan kiitos, anteeksi, ole hyvä- tyyliin.

Niin, varsinkin kun tuntuu, että kyllä toinen tietää miten pitäisi käyttäytyä, koska välitöntä palautetta varmasti tulee jos ei hän saa kokea "hyvää kohtelua", varsin kummallista ja ainakin minua on jopa hävettynyt toisen puolesta se yksisilmäisyys ja kaksinaamaisuus, mikä on oikeastaan aika tragikoomista. Tiedän, kyllä että en ole maailman paras tyyppi, mutta tosiaan muuttumista ja asioista oppimista on ollut mukava seurata ja se ei ainakaan varmaan pahitteeksi tekisi kenellekään. Samaa ajatusmaailmaa on tullut itsekkin koettua, että sillä ei nyt enää ole merkitystä miten toimii, joten itse annan sitten olla.

Parempi fiilis on kuitenkin itsellä varmasti kun tietää toimineensa ns. monessa suhteessa erittäin empaattisesti ja rehellisesti, niin ei ainakaan jää demoneita kummittelemaan oman käytöksen takia liikaa. Veikkaan, jopa että sen tyylisessä masennuksessa, mitä nyt olettaisin näillä toisilla osapuolilla olevan voi nämä persoonan ikävät piirteet ja menneisyys tulee vaikuttamaan vahvistaa sitä tunnetta ja aiheuttamaan pahaa oloa entisestään vaikka ei tietenkään he varmasti sitä itse tajua. Menneisyydes on tietenkin menneisyyttä ja mennyttä, mutta on kyllä elämään aika raskas asenne, jos ei ymmärrä, että menneisyys kulkee aina mukana. Minkä taakseen jättää niin varmasti sen sitten jollain tapaa vielä edestään löytää niin hyvässä kuin pahassa. Juuri samalla tavalla varmasti jatkossa toimii vaikka toisin luulisi jos ei todella yritä muuttua.

Kun mietin sitä, että pystyisikö tekemään sellaisella henkilölle vaikka mitä toinen tekisi, että käyttäytyisi niin julmasti ja laittaisi kaiken syyksi ja käyttäisi vielä hyväksi.. En pystyisi ja toisaalta siitä voikin olla ylpeä. Varsinkin nyt tietää, että jos jonkun suhteen joutuu jättämään taakseen, kyllä varmasti sen yrittää tehdä niin reilusti kuin tilanne vain sallii. Ottaa jopa sen toisen vihat niskaansa ja yrittää auttaa purkamaan oloaan.

Kuulostaa niin uskomattoman tutulta tilanteelta. Kyllähän sitä luuli, että asioista puhuttiin ja vanhat omat hölmöilyt (Ei mitään niin vakavaa, että normaali parisuhde niihin kaatuisi) olisi jo unohdettu, mutta kaikki kyllä tuotiin esiin ja pistettiin omaan piikkiin. Ja todella, tuollaista jonkinlaista väärin muistamista. Mikä on kyllä minusta jotenkin aivan kummallista, että jotkut asiat tuntuivat itsestä ihan naurettavilta ja olisi tehnyt mieli sanoa, että joku roti nyt. No eipä tullut sanottua, vaan luulin, että kun kerran nyt on kissat nostettu pöydälle niin voisihan tästä nyt jotain hyvää tullakkin...

Niin, kyllähän sitä siinä tilanteessa tuli kyllä mieleen, että vähän kuin laarin pohjia toinen kaapii. Että puhutaanko nyt oikeasti eroon johtaneista syistä vai minun "huonosta" huumorintajusta. Tarkoitan, "sanoin kyllä siinä tilanteessa typerästi, ja sinua hävetti, mutta..."- asioita.

Kun "aloimme" uudestaan, hän oli "unohtanut" minun huonot puoleni, vähän kuin kaiken muunkin, eli ei niistäkään ole sittemmin keskustelua saatu aikaiseksi. Onneksi, ehkä?

Onhan tietenkin siinä ollut oikeassa, että en pysty millään ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät ajattele asioita kuin ja vain ainoastaan omalta kantilta, itse tunnen edelleen silti empatiaa ja myötuntoa myös exääni kohtaan, mikä nyt on luonnollistakin. Ainakin mitä tuollaisen käytöksen kokeneena voin sanoa, niin että omat tärkeät asiat ja ne asiat joita ei voi ihmisissä sietää ovat tulleet itselle vielä selkeämmin esiin.

Todella hyvä pointti itse kullekin mietittäväksi.

Kyllä myös itse ajattelen, että tottakai ero tilanteessa varsinkin ne tunteet ovat aika pinnalla ja varmaan vitusta ja vihaa molemmin puolin, mutta joku raja siihen mitä toisen syyksi laittaa on kyllä, ainakin omalla kohdalla on kyllä kaikista eniten järkyttänyt, se ettei hän ole kokenut edes sen vertaa myötätuntoa, että olisi pyytänyt anteeksi kaikista älyttymempiä puheitaan. Itse sanoin myös rumasti ja kyllä se oma omatunto on varsin kovaa kolkuttanut ja onneksi olen sentää myöntänyt omat virheeni ja edes yrittänyt pyytää anteeksi.

Taidan itse olla "syntymäsyyllistyjä", ja koen jo itseni takia todella tärkeäksi anteeksipyynnön. Kun yrittää tietää ja tunnustaa mihin on syyllistynyt, niin voi myös toisaalta hoksata senkin, mihin ei sitten ole.

"Syntymäsyyllistyjänä" olen vain huomannut, että kun joutuu keskelle suhteen normaalia valtataistelua, sitä häviää automaattisesti, jos ei siis pidä varaansa. Nytkin on tullut välillä tunne, että toinen "valtataistelee", ja minä revin sitten raunioilla hatustani kaniineja. Yleensähän "valtataistelu" sisältää tiskivuorojen jakoja jne, on vaikea enään nähdä mitä toinen voisi enään tässä tilanteessa voittaa? (En minä ainakaan enään mitään voita). Ehkä hän on vain niin heikoilla, että suunta on hänellä vain ylöspäin? Tämänkö tietäisi?

...Onneksi sitä sentään toisaalta on ollut niin vahva, että voinut antaa kaikkensa sen eteen mihin uskoi. Minusta se on toisaalta mielyttävä piire, kunhan vaan tajuaa kohdistaa sen jatkossa oikeisiin ihmisiin.

Todella hyvä pointti.

Todella typerä tunne kuitenkin vaivaa itseänikin ajoittain, kun on mielestään osannut aavistaa joitain tilanteita ja toimia intuition mukaan, niin tällä kertaa ne oletukset ovat menneet niin pahasti päin mäntyä, ettei mitään rajaa. Sanat eivät oikein riitä kuvamaan sitä hämmenystä ja mielihän taistelee varmaan ajatusten ja tunteiden tasolla vastaan vielä pitkääkin. Ihmisistä niin helposti haluaa olettaa samanlaista kuin itselle parhaimmaksi olisi ja miten itse tilanteet hoitaisi.

Tuo intuitio on hauskan vaikea sana. Juuri kaverin kanssa puhuttiin kuinka tärkeää on luottaa omaan intuitioon. On paljon asioita, jotka on "tiennyt" jo valmiiksi ja silti... Niin, oma tunnetila/oletukset/toivo saattavat vääristää välillä intuitiota pahemman kerran, mutta silti, ei voi kieltää, etteikö itse ole ollut "tietoinen" aika monesta asiasta. Ehkä ne suurimmat sisäiset ristiriidat syntyvätkin, ei toisesta, vaan kun itse toimii vastoin omaa intuitiotaan?

Jos tässä muutaman sanan kertoisi menneestä vrk.

Eilen aamulla eksyin palstalle, jossa rankattiin treffisivuja. Ja tuli itselle ajatus, että entäpä... Menin suurimmalle palvelulle ja kirjauduin sisälle (ensimmäisen kerran elämäni aikana), ja suoritin täsmäetsinnän. Löysin ilmoituksen, joka täsmäsi kotikaupungin, iän, painon, pituuden, silmien- hiusten värin, horoskoopin, harrastusten, ulkomaanmatkojen, lausefraasien jne perusteella "tyttöystävääni". Tietenkin ainoa ero oli, että tämä seuranhakija oli sinkku, mitä "tyttöystäväni"... (Tähän pitäisi laittaa hymyhymiö, mutta eipä tee mieli). Olipa vielä lauantaina edellisen kerran käyty klikkaamassa.

Yleisesti tälläinen salapoliisityö on persauksista ja tekee minusta niin pienen, mutta jos se olisi sitten toinen keskusteluaihe.

Vietin kuitenkin hänen kanssaan eilisen päivän tähän aamuun asti. Meistä kummatkin varoivat sanomasta mitään pahasti (muutenkin alkaa olemaan kohta jo kuukausi edellisestä isosta riiasta). Ja vaikka oma ajtukseni karkailikin, niin huomasin kyllä, että hänenkin katseensa oli monesti suunnattu kaukaisuuteen. Hän kuitenkin oli ehkä normaalia enemmän "läheisyydenkipeä", en tiedä, ehkä hän on kokenut minun etääntyneen? Ehkä hän etsii vielä kerran tunnetta, että onko meillä enään tulevaisuutta? Ehkä hän tietää jo ratkaisunsa, ja haluaa antaa minulle, ja itsellensä viimeiset hyvät muiston? Enpä tiedä.

Ehkä täm tuntuu välillä aika pelleilyltä, mutta niin, jos en tuntisi häntä, meillä olisi suorastaan mahtava suhde juuri nyt. Olo on kuitenkin haikea ja jopa surullinen. Miksi en ole suuttunut? Ehkä olen menettänyt jo tahtotilan suhteen korjaamiseen? Ehkä tiedän, etten voi enään mitään korjata, voin vain "hajoittaa", häntä ja itseäni. Enkä tätä enään halua.

On se elämä välillä ihmeellistä ja me ihmiset, niin, niin pieniä.

(Karkasi nyt se alkuperäinen punainen lanka, mistähän minä aloin edes kirjoittamaan?)

Niin, varsinkin kun tuntuu, että kyllä toinen tietää miten pitäisi käyttäytyä, koska välitöntä palautetta varmasti tulee jos ei hän saa kokea "hyvää kohtelua", varsin kummallista ja ainakin minua on jopa hävettynyt toisen puolesta se yksisilmäisyys ja kaksinaamaisuus, mikä on oikeastaan aika tragikoomista. Tiedän, kyllä että en ole maailman paras tyyppi, mutta tosiaan muuttumista ja asioista oppimista on ollut mukava seurata ja se ei ainakaan varmaan pahitteeksi tekisi kenellekään. Samaa ajatusmaailmaa on tullut itsekkin koettua, että sillä ei nyt enää ole merkitystä miten toimii, joten itse annan sitten olla.

Parempi fiilis on kuitenkin itsellä varmasti kun tietää toimineensa ns. monessa suhteessa erittäin empaattisesti ja rehellisesti, niin ei ainakaan jää demoneita kummittelemaan oman käytöksen takia liikaa. Veikkaan, jopa että sen tyylisessä masennuksessa, mitä nyt olettaisin näillä toisilla osapuolilla olevan voi nämä persoonan ikävät piirteet ja menneisyys tulee vaikuttamaan vahvistaa sitä tunnetta ja aiheuttamaan pahaa oloa entisestään vaikka ei tietenkään he varmasti sitä itse tajua. Menneisyydes on tietenkin menneisyyttä ja mennyttä, mutta on kyllä elämään aika raskas asenne, jos ei ymmärrä, että menneisyys kulkee aina mukana. Minkä taakseen jättää niin varmasti sen sitten jollain tapaa vielä edestään löytää niin hyvässä kuin pahassa. Juuri samalla tavalla varmasti jatkossa toimii vaikka toisin luulisi jos ei todella yritä muuttua.

Kun mietin sitä, että pystyisikö tekemään sellaisella henkilölle vaikka mitä toinen tekisi, että käyttäytyisi niin julmasti ja laittaisi kaiken syyksi ja käyttäisi vielä hyväksi.. En pystyisi ja toisaalta siitä voikin olla ylpeä. Varsinkin nyt tietää, että jos jonkun suhteen joutuu jättämään taakseen, kyllä varmasti sen yrittää tehdä niin reilusti kuin tilanne vain sallii. Ottaa jopa sen toisen vihat niskaansa ja yrittää auttaa purkamaan oloaan.

Todella hyvää pohdintaa. Ehkä tuo viimeinen lause pistää silmään?

Lopuksi: Koen että itselläni on läheisiä ja fiksuja ystäviä, mutta silti... Heitä ei jaksa kuormittaa, ehkä? tai kun heille asioista puhuu, niin pitää aina ottaa huomioon myöskin, heille tuttu, eksäni tai miksi häntä nyt sitten kutsuukaan? Täällä nyt ainakin saa kunnolla revitellä suhteellaan. Kirjoittaminen, ja vastaukset, auttavat!

Niin, kyllähän sitä siinä tilanteessa tuli kyllä mieleen, että vähän kuin laarin pohjia toinen kaapii. Että puhutaanko nyt oikeasti eroon johtaneista syistä vai minun "huonosta" huumorintajusta. Tarkoitan, "sanoin kyllä siinä tilanteessa typerästi, ja sinua hävetti, mutta..."- asioita.

Kun "aloimme" uudestaan, hän oli "unohtanut" minun huonot puoleni, vähän kuin kaiken muunkin, eli ei niistäkään ole sittemmin keskustelua saatu aikaiseksi. Onneksi, ehkä?

Niin itsellä jäi ainakin mysteeriksi mitkä ne eron todelliset syyt sitten olivat.. Kun tietenkin niitä nyt esitettiin, mutta kaikki tuntuivat niin älyttömiltä. Miksei sitä voinut toinen edes sanoa ettei rakasta tarpeeksi tai jotain.. Rasittavaa kun edes takaisin soudettiin ja sitten BÄNG! kaikki ohi ilman selityksiä... Kyllähän tuon olisi voinut aavistaa, mutta eipä sille enää mitään voi. Tosiaan meilläkin oli tälläistä yhteenpaluuta oikein tulossa ja muuta kivaa, mutta parissa päivässä ne puheet oli vaihtunut ikivihaan ja "lopulliseen eroon". Kaikista perseintä siinä oli jo se kun itse ajatteli jo, että onneksi me selvitään... Siinä tultiin niistä pilvilinnoista mahalaskulla aika lujaa alas. Joten kannattaa kyllä varautua pahimpaan todellakin.

Taidan itse olla "syntymäsyyllistyjä", ja koen jo itseni takia todella tärkeäksi anteeksipyynnön. Kun yrittää tietää ja tunnustaa mihin on syyllistynyt, niin voi myös toisaalta hoksata senkin, mihin ei sitten ole.

"Syntymäsyyllistyjänä" olen vain huomannut, että kun joutuu keskelle suhteen normaalia valtataistelua, sitä häviää automaattisesti, jos ei siis pidä varaansa. Nytkin on tullut välillä tunne, että toinen "valtataistelee", ja minä revin sitten raunioilla hatustani kaniineja. Yleensähän "valtataistelu" sisältää tiskivuorojen jakoja jne, on vaikea enään nähdä mitä toinen voisi enään tässä tilanteessa voittaa? (En minä ainakaan enään mitään voita). Ehkä hän on vain niin heikoilla, että suunta on hänellä vain ylöspäin? Tämänkö tietäisi?

Niin itsellä oli kyllä myös suhteessa se ongelma, että ei jotenkin tosiaan jaksanut lähteä sille tielle joka kerta, että pitäisi taistella kaikesta. Välillä toki sitten itse syyllistyin myös samanlaiseen nipotukseen mitä itse kohtasin, mutta eipä sekään auttanut toista avaamaan silmiään. Ihmettelen myös kun tässä meillä nyt ero on tosiasia, että mitä, anteeksi kielenkäyttöni 😀, Helvettiä hän hakee tuollaisella tahallisella riidanhaastolla. Nimittäin kun sitten itse ero tuli niin sen jälkeen vielä toinen osapuoli on koittanut saada aikamoista showta aikaiseksi jostain turhista tavaroista ja sellaista käskyttämistä ja uhittelua ettei oikein jaksa muuta kun nauraa. Toisaalta ihan helpottavaa kun ei tosiaan tarvitse suostua hyppimään hänen pillinsä mukaan. Aika sokea sitä kyllä on ollut kun viimeiseen asti uskotellut itselleen, että hei kyllä se on just se oikea.. 😀

Tuo intuitio on hauskan vaikea sana. Juuri kaverin kanssa puhuttiin kuinka tärkeää on luottaa omaan intuitioon. On paljon asioita, jotka on "tiennyt" jo valmiiksi ja silti... Niin, oma tunnetila/oletukset/toivo saattavat vääristää välillä intuitiota pahemman kerran, mutta silti, ei voi kieltää, etteikö itse ole ollut "tietoinen" aika monesta asiasta. Ehkä ne suurimmat sisäiset ristiriidat syntyvätkin, ei toisesta, vaan kun itse toimii vastoin omaa intuitiotaan?

Jos tässä muutaman sanan kertoisi menneestä vrk.
Löysin ilmoituksen, joka täsmäsi kotikaupungin, iän, painon, pituuden, silmien- hiusten värin, horoskoopin, harrastusten, ulkomaanmatkojen, lausefraasien jne perusteella "tyttöystävääni". Tietenkin ainoa ero oli, että tämä seuranhakija oli sinkku, mitä "tyttöystäväni"... (Tähän pitäisi laittaa hymyhymiö, mutta eipä tee mieli).

Vietin kuitenkin hänen kanssaan eilisen päivän tähän aamuun asti. Meistä kummatkin varoivat sanomasta mitään pahasti (muutenkin alkaa olemaan kohta jo kuukausi edellisestä isosta riiasta). Ja vaikka oma ajtukseni karkailikin, niin huomasin kyllä, että hänenkin katseensa oli monesti suunnattu kaukaisuuteen. Hän kuitenkin oli ehkä normaalia enemmän "läheisyydenkipeä", en tiedä, ehkä hän on kokenut minun etääntyneen? Ehkä hän etsii vielä kerran tunnetta, että onko meillä enään tulevaisuutta? Ehkä hän tietää jo ratkaisunsa, ja haluaa antaa minulle, ja itsellensä viimeiset hyvät muiston? Enpä tiedä.

Niin itse olen samaa mieltä, että suurimmat riidat ihminen käy kyllä itsensä ja uskomustensa kanssa. Varsinkin tälläisessä tilanteessa, jossa tunteet ja järki eivät pelaa yhteen. Ja viestintä mitä saa osakseen ei ole sellaista avointa ja rehellistä mihin on tottunut. Vaikeahan se on periaattessa tajuta tilannetta, jos kuitenkin on luottanut toiseen ihmiseen, vaikka tietääkin esimerkkien avulla miten näissä tilanteissa usein käy ja mistä on oikeasti kyse. Ainakin omalla kohdalla hirveintä oli se tunne minkä on jopa itseltään halunnut kieltää, että tässähän on yksinkertaisesti saanut kuulla valheita valheiden jälkeen sellaisen tyypin suusta, joka piti parhaimpana puolenaan rehellisyyttä...

Täytyy kyllä sanoa, että jos itse olisin minun tauon aikana tuollaisen deitti-ilmoituksen löytänyt niin en tiedä mitä olisin tehnyt. Aika todella törkeää käytöstä ja suoranaista hyväksikäyttöä sinua kohtaan. Paha sanoa, mitä hän etsii mutta, eihän tuollainen hissuttelu ja se, että olet nyt vain samanlainen vallanvälinen ilman oikeuksia kuin itse olin ole reilua. Neuvoisin, että pistä kunnon keskustelu pystyyn ja jos tulee lähtö niin ole tyytyväinen siihen, jos ei niin sittenhän asiat voivat olla hyvin. Ei tunteita ja ihmisiä pidä käyttää minään tuollaisina arpomisen välineinä, mielestäni kyllä sen nyt pitäisi tietää, että onko vai eikö olla. Ja ainakin sen voi sitten miettiä yksin. Eikä minkään deittisivujen kautta.

Todella hyvää pohdintaa. Ehkä tuo viimeinen lause pistää silmään?

Niin, ehkä itse koen, että jättäjällä ainakin olisi jonkinlainen vastuu myös kuunnella mitä toisella on sanottavaa ja olla sen verran empaattinen, ettei jättäisi ketään kylmästi kuin nallikalliolle syytösten kera.

Kannattaa toki läheisille asiasta jonkin verran avautua, koska kyllä kaikki tuki on tärkeää, ei tietenkään liikaa. Kyllä se helpottaa kun teet mielestäsi oikeat ratkaisut ja kyllä ne jossain vaiheessa elämää takuulla palkitaan. Ainakin itse olen toisaalta onnellinen, että vaikka sainkin osakseni niin kylmää ja paskaa kohtelua tuli ainakin toisen osapuolen luonne esiin ja se ainakin auttaa minua unohtamaan hänet.

Hävettää jopa ihan hänen puolestaan ihan hirveän paljon, huonostihan menee kun ihminen tuollaiseen tilaan itsensä vetää, että kaikki on muiden vika yms.
🙂👍

Kiitos Pietarille vastauksesta!

Ehkä pitäisi vain ajatella, että eroaminen on eksällesi ollut niin paha paikka, ettei hän olisi siihen kyennyt, jos ei olisi demonisoinut sinua?

Kävin pari tuntia sitten eroamassa.

Mietin eilen jo valmiiksi mitä sanon, että kuulostaisin tarpeeksi jämäkältä ilman että kärjistäisin asioita (etten haastaisi riitaa). Keskustelu meni niin hyvin kun tuollainen keskustelu voi mennä (emme riidelleet). Hän oli surullinen ja yllättynyt? Vaikka en minä hänelle mitään sellaista sanonut mitä hän ei olisi etukäteen tiennyt. Noh, tietenkin tuo ero- asian.

Taitaa olla ensimmäinen kerta kun "aktiivisesti" eroan jostakin. Poislukien joitakin suuttumuksen tuomia nyt erotaan- huutoja.

Nyt kyllä on todella surullinen olo, niin paljon sitä toivoi ja teki, että olisi kaikki mennyt paremmin. Ei voi mitään.

Pitää kirjoitella kun löytää taas sanoja. Nyt on jotenkin hiljainen hetki.

Ehkä pitäisi vain ajatella, että eroaminen on eksällesi ollut niin paha paikka, ettei hän olisi siihen kyennyt, jos ei olisi demonisoinut sinua?

Voihan se olla, nimittäin varmaan se on ainakin helpottanut hänen päätöstään. No elämä jatkuu jokatapauksessa, ihmiset vaihtuvat vain ympäriltä.

Kävin pari tuntia sitten eroamassa.

Mietin eilen jo valmiiksi mitä sanon, että kuulostaisin tarpeeksi jämäkältä ilman että kärjistäisin asioita (etten haastaisi riitaa). Keskustelu meni niin hyvin kun tuollainen keskustelu voi mennä (emme riidelleet). Hän oli surullinen ja yllättynyt? Vaikka en minä hänelle mitään sellaista sanonut mitä hän ei olisi etukäteen tiennyt. Noh, tietenkin tuo ero- asian.

Taitaa olla ensimmäinen kerta kun "aktiivisesti" eroan jostakin. Poislukien joitakin suuttumuksen tuomia nyt erotaan- huutoja.

Nyt kyllä on todella surullinen olo, niin paljon sitä toivoi ja teki, että olisi kaikki mennyt paremmin. Ei voi mitään.

Kyllä varmasti on surullinen olo, mutta osasit kuitenkin hoitaa tilanteen sillä tavalla miten se pitääkin hoitaa, eipä voi sinua toinen syyttää enää. Helkkarin vaikeita tilanteitahan noi ovat aina ja tuollainen noin jämäkkä keskustelu ilman mitään riitaa vaatii sitä oikeaa rohkeutta, paljon enemmän kuin tekstiviestillä tai salaa lähteminen.

Kirjoittele ihmeessä omia tuntemuksia sitten kun saat mielen rauhoittumaan, yllättävän kauan siinäkin voi mennä. Nimittäin ainakin itse olen vasta nyt alkamassa pääsemään erostani edes jotenkin eteenpäin ja siitäkin on kohta 2kk. Pahimpia ovat unet ja muistot. Tsemppiä!