Omaan asuntoon YKSIN!

hei taas...
Joskus ajattelin, että miten ihmiset voivat valittaa, että uni ei tule ja asiat häiritsevät unta.
Nyt tiedän , että näin voi käydä ja kaipaisin kanssa sitä on- off - nappulaa, jotta
ajattelun voisi lopettaa, edes yöksi..
ja miksi ne vaikeimmat kysymykset tulevat mieleen yöllä??? 😴

Minäkin olen kiitollinen kahdesta ihanasta lapsesta, joten kyllä tästä suhteesta on ollut jotain iloakin, mutta muuten ajatukseni ja tunteeni ovat kuin vuoristorata, välillä paljon iloa ja sitten vielä enemmän surua. Tämä ajattelu, pohtiminen ja asioiden vatvominen vie kovasti voimia...

Ystäviäni ja lähi-ihmisiä en halua jatkuvasti kuormittaa näillä ikävillä asioilla ja onhan hyvä, että he vievät välillä ajatukseni pois näistä ikävistä asioista...tuntuu välillä, että olen kyllästynyt ajattelemaan näin ikävästi. Onneksi pääsemme ammattiauttajan luo ja vielä yhdessä.

En tiedä mitä apua tuosta käynnistä voisi olla, mutta ehkä ulkopuolinen ihminen voisi nähdä asioissa edes jotain sopuisia piirteitä, ja herätellä meitä huomamaan ne.😑❓

miksi elämän pitää olla näin monimutkaista, kun se voisi olla helpompaakin...

Meillä asumusero myös edessä, mies on vuokrannut ensi kuun alusta itselleen lähistöltä pienen kaksion.

Pelottaa, jos tämä mieheni vaatima ajattelutauko johtaakin eroon. Syyskuussa hän sanoi, ettei tiedä haluaako elää kanssani jatkossa. Mitään suurempia ongelmia meillä ei ole ollut, hyvää arkea eletty ja 4 lasta saatettu maailmaan. Töitä ja menoa on toki ollut paljon ja miehelläni todettiin mm selkärankareuma pari vuotta sitten. Noiden ed mainitsemien syiden takia olemme (varsinkin mieheni) olleet väsyneitä ja välillä stressaantuneita. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että tästä kaikesta on syy langennut meidän parisuhteen niskaan. Mitään kunnollista syytä hän ei ole kuitenkaan sanonut, väittää vielä rakastavansa (ei vain ehkä tarpeeksi) ja kunnioittavansa minua ihmisenä ja äitinä. Kauniita sanoja, joita minun on vaikeaa uskoa kaiken tämän keskellä, varsinkin kun hän ei kaipaa minulta hellyyttä ja tuntuu kammoavan läheisyyttä.

Mies ei halua (onneksi) ainakaan vielä erota, hän myönsi vasta muutama päivä sitten kärsivänsä kriisistä. Minun on pakko päästää hänet lähtemään, vaikka olen aivan murtunut tämän kaiken alla.

Mitäs luulette, mikä voi olla syynä ja miten tästä eteenpäin.

Jaksamista myös teille kaikille muille surua läpikäyville.

Heissan!

Pakko kirjottaa tähän... Olen 3-kymppinen nainen ja just ero päällä... Mun tilanne kyllä ihan eri kuin teillä sen puoleen ku asuttu yhessä vain n.1,5vuotta eikä lapsia oo eikä olla naimisissakaan. Just ny eroamassa ja pitäs olla tällä hetkelläkin pakkaamassa kamoja mutta tuntuu vaan että en pysty, en vaan pysty ☹️ . Tuntuu niin hirveeltä. Mielialat heittelee ihan hirveesti, toisena hetkenä aattelen että pystyn tähän, toisena tuntuu ett kuolema tulee enkä ees halua selvitä. Koko ajan tuntuu että joku puristaa sydäntä kasaan ja etova tunne.

Monta kuukautta jo ymmärtäny että tähän vielä päädytään. Viimeajat kummallaki ollu paha olla eikä kumpikaan oo pystyny puhumaan mitään, toisen käyttäytymisestä vaan joutunu kaiken ymmärtämään. Sitten viikko ennen joulua äiti soitti ja olin taas yksin kotona niinku viimeaikoina aina kun mies yrittäjänä ja paennu pahaa oloaan vielä enempi töihin. Äiti sitte kyseli kuulumisia ja lopulta arvas kaiekn ja repesin täysin. Maanantaina kysyin työkaverilta onkohan lehdessä ollu vuokra-asuntoilmotuksia (olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta jossa koko ajan käynyt töissä, muutettuani miehen perässä pois). Töiden jäälkeen vein miehelle eväitä töihin ja ajoin kotiin, jossa odotti kirje pöyällä. Pyyteli anteeksi ettei oo pystyny puhumaan ja ettei voida näin jatkaa, joka ilta joutunu nukkumaan itsensä uneen. Itsehän en ollu siitä tietonen kun olin menny aina aikasemmin nukkumaan ja pannu korvatulpat että ite pystysin nukkumaan. Ja sanoi että pelottaa joulu kun joulu on rakkaudenjuhlaa eikä rakkautta oo. Sillä hetkellä tuntu toisaalta helpottavalta että mun ite ei tartte murskata sen elämää ilmottamalla ettei tästä mitään tuu.

Siinä aukes taas padot ja illan kirjottelin läheisille että tulee ero ja itkin ja itkin ja itkin.. Menin kai jotenki shokkiin. Tuntu että tästä pitää heti lähtee. Mies sano että voit muuttaa yläkertaan ja ettiä kämppää. Seuraavana päivänä kävin asuntotoimistossa ja sovittiin että käyn kirjottaan torstaina vuokrasopimuksen ku välipäivät toimisto kiinni ja että pääsen heti alkaan muuttaa tammikuun alusta. Seuraavana päivänä rupsein ymmärtämään että sittenhän se ei enää kuulu mun elämään, emmää semmosta elämää voi elää. Sovittiin sitte miehen kanssa että siirrän sen sopimuksen kirjotuksen tammikuulle, ettei eropäätöstä voi minkään vuokra-aikataulun perusteella tekemään ku mitään ongelmia ei oltu ees vielä yritetty selvittämään. Mielialat alko nii vaihteleen.

Lähin sitte koko jouluksi vanhempien luo ja kaikki tuntu vielä epätodelliselta. Sielä oli sen verran porukkaa etten paljoo joutanu itkeenkään. Sieltä tullessa palasiin taas kotiin ja kaikki tuntu "hyvältä". Mies oli kuin entisellään, oli saano kauheen taakans sydämmeltää. Arki tuntu tosi mukavalta. Kuvittelin että tää ero jos mikä on helppo jos semmosta eroo ois olemassakaan. luulin että surutyö olis muka jo tehty ja pahimmat itkut takana. Loppiaisviikonloppuna vein pari kuormaa tavaraa alle 50 neliön kaksioon, yli 200 neliön talosta, ja sitte alko hysteeriset itkut taas... Emmää pysty tähän enkä halua pois sen luota, en ikinä halua erota☹️!! En vaan pysty! Haluan kuulua sen elämään ja haluan että se kuuluu mun elämään. Meillä on nii paljo yhteistä hyvää ja haluaisin niin olla sen kanssa.
Mutta se ei pysty eikä kai haluakaan yrittää. Mun mielestä ihan väärin heittää menemään niin arvokas yhteinen elämä mitä se vois olla jos vaan suostus yrittämään ja ainaki selvittämään ne juurisyyt ja ongelmat. Eihän kukaa voi kuvitella että elämä on vaan ruusuilla tanssimista ja kaikilla on ongelmia. Ei vaan saa luovuttaa heti. Mutta kyllähän munki täytyy vaan hyväksyä se ettei se halua enää. Pahinta vaan on se että tää arki mitä tässä ny on ollu, on niin mukavaa kummallakin, niin miksi lopettaa tää? Jos se ois täys kusipää ja hirviö niin luulis että ois niin helppo lähtee. Mutta kun tuntuu ettei mitään ongelmaa oo kun elää tätä arkee.

Nojoo.. Tää viesti lyhennetään varmaan puoleen ku tuli niin hirveesti tekstiä🙂 .
Ymmärränhä mää sen etten voi jäädä roikkumaan ja vaan toivomaan. Tällä hetkellä tää vaan tuntuu niin väärältä. Jos oiski niin tunteeton ihminen nii ois helppoo.
Pohjimmiltaan tiiän että selviän tästä ja kaikki tarvii vaan sen ajan mutta välillä tuntuu vaan että en ees halua, tai en halua erota ☹️.
Pelottaa se hetki ku kaikki kamat on viety sänkyä myöten että joudun jo jäämään sinne ankeeseen kämppään yksin ja nukkumaan. Ihan hirveetä. Tuntuu että sydän pakahtuu yksinäisyydestä ja hirveestä ikävästä. ☹️ Eikä näitä asioita voi olla koko ajan joillekki läheisille purkamassa, jokiasella on kumminkin omat taakkansa, enkä halua ketään kuormittaa.

Mutta elämässähän ei oo ku 2 vaihtoehtoo, joko elää tai kuolla. Kuolla voi monella tapaa. Pakko vaan antaa itelle aikaa selvitä, vaikka välillä haluaiski luovuttaa.

Kaikille helpompaa aikaa ja kevyempää sydäntä🙂 !