Oma elämä kriisissä ja samalla myös parisuhde

Oma elämä kriisissä ja samalla myös parisuhde

Käyttäjä Naavaletti aloittanut aikaan 17.04.2020 klo 09:14 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Naavaletti kirjoittanut 17.04.2020 klo 09:14

Hei. Toivoisin näkökulmia, kokemuksia, ajatuksia ja vertaistukea ilmeisesti 30v elämänkriisiin ja olen myös alkanut ymmärtämään, että parisuhdekin ajautuu tai on ehkä ollutkin jo pitkään, kriisissä.

Elämänkriisi alkoi kaiketi noin pari vuotta sitten, kun töissä tapahtui paljon muutoksia ja oma työnkuva, -tehtävät ja yleisesti stressitaso töissä nousi äkisti. Työuupumus todettiin viime syksynä, nyt olen saanut työkaluja ja suunta on ylöspäin.

Tajusin kuitenkin myös tuolloin, että olen ollut töissä liian sopeutuvainen, mukautuva enkä vedä rajoja tarpeeksi itselleni. Valmis joustamaan tarvittaessa, ehkä liikaakin.

Oen nyt miettinyt, että olen luultavasti käyttäytyny samoin nykyisessä parisuhteessani. Minulla on ollut tähän mennessä vain kaksi parisuhdetta, ensimmäinen kesti 4 vuotta ja päättyi exän pettämisen paljastumiseen. Ero oli riitaisa ja kamala. Nykyinen mieheni lohdutti minua tuolloin ja aloimmekin tapailla aikalailla heti eroni jälkeen. Yhteen muutimme vuoden päästä.

Nykyinen mieheni on juonut koko yhdessäoloaikanamme viikonloppuisin kaljaa, 12-pack alkuaikana. Huomasin 2 vuoden jälkeen, että se on hänelle pakkomielle, saada kaljaa joka viikonloppu. Moni muukin tuttumme tosin tuolloin joi aina perjantaisin, joten en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajattelin, että se on normaali käytäntö. Itsekin join tuolloin joka perjantai, ”nollasin” työviikkoa. Siitä tuli tapa. Kävimme myös paljon illanistujaisissa yms. jossa oli tapana juoda jotain. Jossain kohtaa kyllästyin siihen, että koskaan ei ole kivaa ilman alkoholia. Tapasin ihmisiä, ketkä tykkäsivät viettää aikaa ilmankin ja huomasin, että tykkään nauttia alkoholia mieluiten kohtuudella, hyvässä seurassa ja on ihan ok juoda vaikka vaan yksi tai kaksi annosta.

Pari vuotta sitten täytin 29 vuotta ja silloin tapahtui paljon asioita elämässäni. Työ vaihtui, opiskelu tuli päätökseen, terveyden kanssa oli itselläni ongelma = hyvin stressaava vuosi.
Sen jälkeen mietin paljon perheen perustamista ja miehen kanssa on siitä puhuttu jo suhteen alussa, välissä ja myöheminkin. Mutta asia tuntuu aina siirtyvän ”tulevaisuuteen”, kun keskustelemme. Hän haluaa perheen kanssani ja lapsia, mutta esim. ”lopettaa juomisen kun lapsi syntyy tai ainakin vähentää”, ”ei juo lasten nähden”, ”osallistuu kotitöihin enemmän sitten” ja paljon muuta sellaista, josta on ollut puhetta että olisi mukava löytää kompromissi JO NYT. Eikä vasta ”sitten”.

Suhteessamme on hiertänyt myös seksiongelma, hänellä on matala testosteronitaso, joten seksiä ei ole ollut oikeasti 7 vuoteen kohta. Kuulostaa kamalan paljolta, mutta kummasti siihen tottuu, kun vain odottaa, että ”kyllä vielä joskus asiat on taas kunnossa”. Alan menettää toivoa.

Pari suihinottoa on tuossa välissä ollut aloitteestani, mutta en ole enää ehdotellut sitäkään, koska torjutuksi tuleminen on kamalaa. Kaikenlisäksi hän ei ole noina kertoina tehnyt minulle mitään, vaan homma oli ”valmis”, kun hän oli tullut. Olen sanonut nuo asiat miehelle ja että minusta tuntuu pahalle tuollainen, ei tunnu että arvostaa tai että olisin haluttava.

Hän on pari kertaa hakenut lääkäriltä apua  ja nyt tällä hetkellä ollut puoli vuotta taas lääkityksessä. Seksiä ei ole vielä ollut siltikään. Sekin huolettaa, että kauanko voi odottaa? Olen lukenut artikkeleja ja kirjoja läpi, monissa neuvotaan, että ei saa painostaa ja pitää odottaa. Mutta kuinka kauan? Tuntuu, että en halua enää odottaa. En voi, jos haluaisin perustaa perhettä.

Ihmettelen, miten olen yhä tässä, koska seksi on minulle tärkeää. Olen ajatellut, että kai se on sitten niin, että välitän niin paljon miehestäni, että jaksan odottaa vuosi toisensa jälkeen. Mutta nyt keväällä uupumuksen jälkeen minulta loppui jaksaminen myös tämän odotuksen suhteen.

Kaikki kulminoitui ja sai alkusysäkse, kun odotin erästä tapahtumaa melkein vuoden ja mieheni lupasi, että mennään sinne. (Järjestin hänelle vastaavasti viime vuonna liput tapahtumaan, jota hän oli odottanut kauan. Hän oli tosi iloinen.) Odottamani tapahtuma lähestyi, mutta miehelle tuli työmatka sille viikonlopulle. Olin surullinen, mutta valmis menemään yksinkin, työjutut nyt on välillä sellaisia, että menee ristiin vapaa-ajan kanssa. Mies ehdotti, että menisin yhteisten kavereidemme kanssa, jotka asuivat sielläpäin. Tein niin, koska en halunnut yksinkään mennä.

Viikkoa ennen tapahtumaa kuitenkin miehen työmatka peruuntui. Olin iloinen, hän pääsisi mukaan. Käymme nykyään tosi harvoin missään yhdessä ja tuo reissu olisi juuri nyt hyvä, kun tuntuu, että parisuhde tökkii pahasti. Saataisiin yhteistä aikaa muualla kuin kotona, ehkä voisi hotellissa jopa saada jotain tunnelmaa viritettyä. Mutta mies ei halunnut lähteä. Joten lähdin yksin, koska en voinut palauttaa lippua ja matkaliputkin oli jo ostettuna. Harmitti paljon kuitenkin.

Minulla oli yllätyksekseni todella kivaa kuitenkin ja en oikeastaan edes kaivannut miestäni reissun aikana. Kaikenlisäksi yksi kavereista, mies, jonka olen tuntenut noin 4 vuoden ajan, oli minulle kovin huomaavainen ja mukava. Aika perusasioita, mutta kuitenkin.
Silloin tajusin, että vaikka mieheni on kiltti, kiva ja turvallinen niin hän ei ole aikoihin huomioinut minua. Olin todella hämmentynyt asiasta ja oikeastaan huolestunut. Olenko jotenkin sokeutunut, jos en kerran edes ole tajunnut, että mies ei oikeasti huomioi minua enää? Olen luullut että huomioi, mutta kun mietin, niin en voi sanoa sellaisia esimerkkejä viime ajoilta.

Jutellessani tämän mieskaverin kanssa huomasin, että hänellä on aika samanlaiset ajatukset ja arvot, kuin minulla. Oli outo ”yhteinen aallonpituus”, voisi sanoa. Jotenkin myös hänen seurassaan olo oli kuin olisin tullut kotiin, vaikka olin ihan vieraassa ympäristössä. En ole koskaan kokenut tällaisia tuntemuksia kenenkään kanssa aiemmin.

En tiedä voiko sanoa, että olen ihastunut, mutta tiedän, että tunnen vetoa häneen ainakin siinä mielessä, että hän on todella kiinnostava ihminen. Mutta olen ollut ihastunut aiemmin, eikä tämä tunnu yhtään samanlaiselta kuin aiemmat. Ne on menneet parissa viikossa ohi ja yksipuolisia olleet. Eikä hän ole ilmaissut millään tavalla, että olisi kiinnostunut muuten kuin kaverina.

Hän ymmärtää nopeasti, mitä ajan takaa, jos keskustelemme jotain. Olen luullut, että en vain osaa selittää asioita, koska mieheni kanssa tuntuu, että vaikka vääntäisi rautakangesta, hän ei tajua asian pointtia. Ja mieheni ei ole todellakaan tyhmä, hän yleensä on hyvinkin älykäs keskusteluissa. Tämäkin sai minut tuntemaan oloni surulliseksi. Eikö mieheni _halua_ ymmärtää? Tai halua ottaa vakavasti. Oli kyse rahankäytöstä, kotitöistä, yhteisen ajan suunnittelusta tai perheen perustamisesta. Seksielämästä. Parisuhteesta.

Onko kellään ollut tällaisia kokemuksia pitkässä parisuhteessa?

Kun puoliso ei tunnu ottavan tosissaan ajan kulumista ja tuntuu, että kalja on edelleen prioriteetti. Ystäväni kysyi aiemmin, olenko onnellinen. En osannut vastata siihen. Joten en kai sitten ole.

Tuntuu, että haluaisin olla jonkin aikaa ihan yksin ja löytää jonkunlaisen ”tasapainon”. Mutta toisaalta tuntuu, että melkein 10 vuotta suhteessa on tosi pitkä aika, voiko se vain loppua näin?

Mies on halukas pariterapiaan, jos haluan mennä. Siitä oli puhetta pari viikkoa sitten.

Hänen mielestään suhteessa on kaikki ihan ok ja tiedostaa, että seksielämän puute haittaa minua ja myös kaljanjuonti, joka parin viime vuoden aikana lipsunut myös arki-iltoihin.

Minusta suhteessa ei ole kaikki ok. Tuntuu, kuin olisimme kaksi kämppistä nykyään.
Meillä kuitenkin oli seksiä alkuaikana, joten kyse ei ole siitäkään, ettei olisi koskaan ollut. Tuntuu vain, että kuihdun ja mitä jos seksielämä ei koskaan palaudu? Mielestäni se kuitenkin kuuluu parisuhteeseen. On ihana näyttää toiselle, että välittää ja pitää hyvänä. Olen jotenkin sulkenut ajatukset pois, koska en ole osannut käsitellä. Nyt tiedän, että se on varmaan ollut virhe. Olisi pitänyt jo aikoja sitten nostaa kissa pöydälle. Mutta olen ollut jotenkin.. pelokas.

Arvostan tekoja enemmän kuin puheita ja olen surukseni huomannut, että mieheni puhuu ja lupaa paljon, mutta se toteutus ja lupausten pitäminen.. se tuntuu unohtuvan. Siirtyvän. Muuttuvan.

Anteeksi, jos on sekava teksti. Minulla on hirveästi ajatuksia päässä ja tuntuu, etten osaa kiteyttää välttämättä niitä tärkeitä asioita tähän. En ole puhunut asioista kuin yhden kerran terapeutille ja pari kertaa kahdelle ystävälle aiemmin. Ja tällä hetkellä pariterapiakaan ei vielä onnistu jonojen takia, joten toivoisin saavani jotai näkökulmia tai ajatuksia, kokemuksia täältä johonkin alueeseen edes.

Kiitos jos jaksoit lukea. En ole voinut näistä kaikista aiheista avautua kenellekään aiemmin.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten. Syy: Koittanut selkeyttää tekstiä
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten. Syy: Täydensin tekstiä
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 1 viikko sitten. Syy: Kirjoitusvirheet ja sisällön selkeytys