Hei Fifiris, tervetuloa joukkoon suureen... Et todellakaan ole yksin tämän asian kanssa. Olen purkanut sydäntäni tälle foorumille yli vuoden päivät. Lyhyesti; mieheni jäi kiinni toisesta naisesta kohta 1,5 vuotta sitten ja tällä hetkellä asumme erillään, menin nyt takaisin terapiaan, tasan oman itseni vuoksi, en hänen enkä meidän, vaan MINUN ITSENI. Enkä voi vieläkään sanoa päässeeni siitä yli, mutta ehkä kohta jo voin elää tämän asian kanssa. Koin se niin suurena loukkauksena, ettei mikään tähän astisesta elämästä ole minua niin loukannut. Tunnen suurta katkeruutta ja vihaa miestäni kohtaa, naista kohtaa tuntemaani tunnetta en edes viitsi sanoiksi pukea. Vaikka en toki sitä syytäkkään, ainakaan yksin, kyllä mies on se joka on minua pettänyt, ei tämä toinen... noh, nainen.

Kai siitä voi joskus yli päästä, jos voi elää luottamus 0% vuosikaudet. Itse en todella tiedä onko paluuta enää takaisin; en voi sanoa etten miestäni enää rakastaisi, kyllä kai mä sitä rakastan, ainakin sitä entistä, mutta on se vaan kumma kuin ne kaikkensa tekee siinä kohti, kun ovat menettämässä itselleen sitten kuitenkin ilmeisen tärkeää; tässä tapauksessa minut. Eli kyllä miehen ajatusmaailma pyörii niin, että kun he jotain haluavat, oli se sitten joku lumppu tai oma vaimo, he tekevät mitä vaan sen saadakseen. Ja usein siinä onnistuenkin, ainakin melko usein.
En ikinä tule antamaan anteeksi enkä unohda ikinä. Mutta voinko elää sen asian kanssa ja katsoa petturipukkia silmiin ja sanoa vilpittömästi että rakastan sinua (=luotan sinuun), en tiedä. Enkä juuri nyt välitäkään. Välitän nyt vain itsekkäästi itsestäni, kuten hän välitti silloin vain itsestään ja omista tarpeistaan. Minulle on tuon taivaan sama, vaikka hän nyt ottaisi ja lähtisi lopullisesti, ei pääsis edes itku.
Jospa se sen tekisikin ja lähtisi vaikka toisen matkaan, ehkä saisin öihinkin rauhan. En nuku edelleenkään ilman nappeja. Ja se on ehkä se suurin harmi tässä, koska se nyt vaikuttaa sitten niin kovin moneen asiaan...

Zemppiä elämääsi, älä unohda itseäsi ja häntä pystyy, vaikka nastalla seinään kiinni 🙂

Black Heart, olet palannut linjoille?😉 Olenkin miettinyt mitä sinun elämääsi kuuluu ja kas, kirjoittelet minun ajatuksiani 🙂👍

Meillä pian kaksi vuotta veivaamista. En suosittele, mutta eipä ole tullut tehtyä hätiköityjä ratkaisuja... Uusia alkuja on jo ollut muutama ja edelleen me veivaamme.

Minäkin asun toki nyt itsekseni ja mies kuinka ollakaan tajuaa, mitä on menettämässä (menettänyt?). Olemme yrittäneet VIELÄKIN, koska tunteita on varmaan molemmilla (vai riippuvuutta?), mutta en tiedä. Luottamus. Miten voi elää parisuhteessa ilman sitä? Vaikka kuinka haluaisi. Mitä jos se tahollaan varattu naikkonen taas lirkuttaa itsensä meidän elämäämme? Vaikka mies jo monta kertaa on palannut minun luokseni ollen varmaan pari kolme kuukautta täysin minun pauloissani. Mutta lyhyt on muisti ja lupausten pitävyys...
En ole myöskään viehättynyt sinkkuelämätulevaisuudesta. En millään jaksaisi omaisuuden jakoja ja muuta ruljanssia.
Kunpa joku sanoisi mikä on viisautta. Tai sitten vaan pitää antaa ajan kulua ja sen viisauden pätkähtää päähän 😀
Että siis. Ei kannata hätiköidä mutta ehkä etäisyys auttaa näkemään? Ehkä 😋

Kiitos vastauksista ja tsempistä. Tosi kurjalta kuulostaa teidänkin tilanne! ☹️ Ja just toi, että luottamus edelleen nollissa vaikka aikaa on jo kulunut, on se mitä itsekkin pelkään. Et miten se luottamus palautuu koskaan? Onko aina näin epävarma olo?

Mä en tiedä vielä yhtään mihin tää päättyy. Nyt ollaan varattu aika pariterapiaan ja kovasti toiveita että se auttaisi tähän savottaan. Mun yhdet kaverit on päässyt yli (naisen) pettämisestä ja ovat nykyään onnellisia. Koitan ajatella että meilläkin voisi olla tuo mahdollista, mutta paljon työtä se ainakin vaatii. Molemmilta. Ainakin nyt tuntuu että halutaan molemmat yrittää ihan täysillä.

Kun ajattelen vähänkin yksityiskohtia, niin alkaa oksettaa. Kun kuvittelen miestäni sen naisen kanssa, kuvittelen sitä seksiä ja niitä juttuja mitä ne on jutellut, viestejä joita ne on laittanut toisilleen. Vitsit se sattuu. Ja ällöttää. Miten voi rakastamaan naista pettää? Miten voi olla niin julma ja välinpitämätön? Kun oon yrittänyt soittaa sille, niin se on varmaan vaan painanut "mute" ja jatkanut toisen kanssa pelehtimistä. Miten se on voinut?

Ei pitäisi ajatella yksityiskohtia mutta ne hyppää välillä väkisin silmille. Ja tulee kauhee raivo ja viha. Oon miettinyt pitäisikö itse käydä kans vieraissa mutta ei se varmaan mitään auttais.

Rakastan miestäni edelleen. Ja kun on lapset ja kaikki niin en halua erotakkaan. Toista syrjähyppyä en kyllä tulisi enää kestämään, tiedän sen. Pelottaa vaan että saako sitä entistä fiilistä takasin enää. Voinko unohtaa, luottaa vielä. Se jää nähtäväksi.

Ja miehenkään tunteista en ole varma kun meni ja ihastui noi voimakkaasti siihen hupakkoon. On nyt onneksi sanonut sille toiselle naiselle että suhde on loppu mutta pelkään koko ajan että haikailee vielä sen perään. ☹️

Heippa! Ei ole oikotietä onneen... pohdit asioita joita olen itse käynyt läpi, mutta toisesta näkökulmasta. Minä olin se joka hullaantui toiseen täysin sekopäisesti. Asia tuli miehelleni ilmi kun en jaksanut enää itse tilannetta. Meillä lähes 15 yhteistä vuotta takana joista pian 10 vuotta naimisissa, 2 lasta...

Miten niin pääsi käymään? Ikinä aiemmin ei ole tullut pieneen mieleenkään tehdä mitään tälläistä. Ajattelin ja kuvittelin että olemme yhdessä ikuisesti eikä meidän väliin mikään voi tulla. Itsellä tämä tilanne oli varmasti useamman asian summa. Jotenkin tuntui että suhteesta vain puuttui jotain ja vaikka en mitään hakenutkaan niin sitten vain vastaan tuli ihana ihminen ja tunteet roihahti molemmin puolin..

Kun suhde tuli ilmi se loppuikin aika pian sen jälkeen täysin. Hakeuduimme pariterapiaan, jossa käymme edelleen. Siitä toisesta ylipääseminen ei ole helppoa, sen voin sanoa. Oma suhde on parantunut huomattavasti. Keskusteluyhteys on nyt sellainen että pystymme puhumaan asioista joista tuskin olisimme puhuneet ilman tätä episodia...

Mutta ehkä yritän sanoa että anna miehellesi tilaa ja aikaa. Vaikka tunteita toista kohtaan olisi, voitte silti yrittää päästä asian yli. Kuten terapeuttimmekin sanoi, on se toisen tärkeän ihmisen menetyskin käsiteltävä ja surtava. Vaikeaa se on varmasti kun tuntee itsensä petetyksi ja puoliso suree toisen ihmisen perään...

Nyt on 5kk kulunut siitä kun suhteeni päättyi. Enää ei tee yhtä kipeää mutta valehtelisin jos väittäisin ettei tätä toista olisi välillä ikävä tai etten miettisi mitä hänelle kuuluu. Kuitenkin koen että näin pitkä suhde ja avioliitto täytyy yrittää pelastaa eikä hätiköidä. Asiat on nyt ihan hyvin, mutta aika näyttää mihin suuntaan nämä tunteet tästä kehittyvät.

Itse tulisin hulluksi jos pyörittelisin asioita päässäni, kuinka, miten, miksi ja niin edelleen.

Päätin. Päätin ihan yksinkertaisesti etten vatvo asiaa. Se ei hyödytä mitään. Jätin koko paskan taakseni. Ja se mitä saan jatkossa takaisin, sen on yksinkertaisesti riitettävä. Ja jos toinen haluaa edelleen pelata peliään, niin sitten pelaa. Minä olen sen yläpuolella.

Ja jos kaikki päättyy huomenna ja ero tulee, niin sitten tulee. Olen vuoden takaisen pettämisen jälkeen sielussani jo kertaalleen työstänyt eron. Ja se on minun tukirankani, johon voin nojata jokaikinen päivä. Terapeuttini onnitteli minua sen tekemisestä ja viemisestä ihan konkretian tasolle. Että vein sen ihan loppuun saakka. Avioeropaperit nimeä vaille valmiiksi. Ositussopimus nimeä vaille valmiiksi. Asunnon hankkiminen. Hajotin yön pimeinä tunteina koko elämäni palasiksi ja näytin toiselle, että tätä se käytännössä tarkoittaa, että haluatko sitä? Minun olisi vain tarvinnut sanoa vuokratarjoukseen puhelimessa kyllä ja sitten se olisi lähtenyt menemään.

Se oli minun kostoni. Se on minun perheeni ja jos sen toinen haluaa hajoittaa, niin samallahan hajoittaa oman perheensä. Anna tulla vain, enemmän sinä siinä häviät.

Otin henkisen yliotteen vaimostani ja istuin kuljettajan paikalle. On pakko olla tyly. On pakko kovettaa oma sielunsa. Ei toiseen enää voi täysin luottaa. Ja ei tarvitsekaan. Mitä nopeammin tämän tajuaa ja sisäistää sen parempi.

Siitä on nyt vuosi. Voisin sanoa selviytyneeni voittajana. En olisi uskonut.

Maisa hei! Juu täällä ollaan! Ja mitä ilmeisimmin kauan, jos ei jopa ikuisesti 😉 Me mennään kyllä niin samoilla raiteilla sun kanssa; mäkin mietin miettimästä päästyäni, että mitä jos se lumppu sieltä luikertelee tavalla tai toisella heikon miehen eteen. Tietenkään sille ei voi mitään, pallohan on täysin petturipukin käsissä. Sitähän tämä elämä on; eteen voi tulla vaikka kuinka ihania ihmisiä ja tunteet voi syttyä puolin ja toisin, mutta kysehän onkin siinä kohti siitä, missä oma arvostua ja kunnioitus omaa puolisoa / parisuhdetta kohtaa menee. Jos on valmis sen kaiken riskeeraamaan, ei se vaakakupissa kovin paljoa voi painaa. On minunkin eteeni tullut ihania ihmisiä, jotka ovat jopa heräätäneet jotain sisälläni, mutta siinäkohtaa olen itse miettinyt, onko se todella sen arvoista. Noh, jos nyt niin kävisi, en tiedä mitä tekisin, mutta jos suhteessa olisi kaikki hyvin, tai siis silloin kun oli kaikki hyvin, en todellakaan anatutunut sille tunteelle. Nautin hetkestä ja siitä, että joku voi muhun ihastua ja viehätän muitakin miehiä, mutta että olisin jatkanut siitä eteenpäin?! En todella! Olen menneessä elämässäni pettänyt poikaystävääni / ystäviä, mutta koskaan en tuntenut näitä kohtaan niin suurta ja todellista sitoutumista, kunnioitusta, rakkautta. Tästä syystä olen myös lopettanut nämä suhteet siihen. Jos joku kiinnostaa omaa siippaani enemmän, kuin kukaan kehtaa pitää sitä siinä löysässä hiressä roikkumassa? Minä en sitä henkilökohtaisesti pysty ymmärtämään.
Ja toinen asia joka pisti silmääni; en pysty ymmärtämään pettäjän ansaitsemaa suruaikaa. Mitä helvettiä! Petturi on aiheuttanut toiselle fyysisen ja henkisen romahduksen, itse kärsin edelleen unettomuudesta, 1,5 vuotta tapahtuneen jälkeen, käyn terapiassa silloin tällöin, olen laihtunut sen 10 kiloa(tästä pitäisi sitten varmaan nöyrösti kiittää), ja sitten pitäisi riittää ymmärrystä antaa petturipukin surra omaa menetystään?!?! Ei helvetti...

Noh, jokainen tyylillään, mutta minun sydämen koko ei riitä ymmärtämään pettureiden surua; itteppähän ovat soppansa keittäneet.

Tässä on ihan tarpeeksi oman itsensä kanssa tekemistä ja voin sanoa, ettei tippaakaan kiinnosta, miltä petturipukista tuntuu.

Huomasin juuri adrenaliinin virratessa, etten huomannut vastata Fifiris sinun viestiin lainkaan... Eli kärsit täsmälleen samasta kuin minäkin, mielikuvat itse seksistä ja viesteistä heijastuu verkkokalvolle tuon tuostakin, vieläkin! Vaikken sitä tuo ilmi, mutta sisällä puukko viuhuu joka kerta Dia esityksen alkaessa. Pienetkin asiat tuo mieleen nipun valheita, joita mulle syötettiin suhteen aikana, tekaistut riidat ym. läytää paikkansa palapelissä. Olen toki päässyt eteenpäin, mutta pirullisella työllä ja tuskalla. Itsesäälissä on ryvetty kuin sika mutalätäkössä, omaa kuoppaa on kaivettu monin näppärin keinoin; lumpun kuvaa katsellen tai kalenteria tuolta ajalta selaillen.
Mutta kummasti se vaan elämä jatkuu ja olen jopa löytänyt murun auringon paistettakin omassa elämässä eli kyllä tästä vaan selvitään. Se miten tämä päättyy, ei todellakaan ole selvää, mutta se on selvää että minä selviän. Selviääkö suhde, en tiedä.

Luottamus on ja pysyy nollassa, mutta ehkä joskus voi sanoa senkin eheytyneet, vaikka sanotaanko yhteen prosenttiin. Sehän olisi jo jotain sekin 😉

Kipeää se tekee, mutta meitä on paljon saman kohtalon kärsineitä ja niin me vaan porskutellaan vaikka sitten siellä mutalätäkössä eteenpäin. Ja ne on petturit kun tässä häviää, että eikun nokka pystyyn ja keskity vain itseesi. Muulla kun ei loopujen lopuksi ole väliä; kaikki lähtee sinusta...

Minulla on tapana työntää huonot jutut siististi syrjään. Johonkin piiloon. Mahtavat sieltä sitten joskus pullahtaa pintaan... Kieltäydyn siis ajattelemasta miestä ja ämmää yhdessä. Mitä se auttaa? Kai jotenkin vielä ajattelen tämän niin, että mies on tavallaan elänyt erillään ja tehnyt mitä tehnyt. Juu, onhan se ollut käsittämätön henkilökohtainen loukkaus ja loukkaus myös avioliittoammekin kohtaan, mutta elämä tapahtuu, vai miten se meni? "Avioliitossamme oli ruuhkaa" - aika hyvin ilmaistu. Jonkun pitää sitten vaihtaa kaistaa? Pitää laittaa vilkku päälle ja kaasu pohjaan?
Jotenkin vaan tässä pitää pakottaa itsensä kasvamaan omaksi erilliseksi itsekseen (Black Heart; taidamme toistaa itseämme? 😑❓) ja todellakin nostaa häntä pystyyn. Ja tänne foorumille tulevana, kun kriisi on akuutti ja maailma hajalla... Kyllä sitä pystyy korjailemaan? Pala palalta. Tärkeimpänä muistaen, että itse on niin arvokas, että toinen ei kertakaikkiaan ymmärrä mitä menettää...
Välillä en kyllä oikeasti tajua, onko uusi tai rinnakkainen suhde niin hieno juttu, että sen myötä voi rikkoa paljon ympärillään? Vaikka kuinka "en ikinä voinut uskoa, että olisin uskoton". Valintoja, valintoja...
Meillä lapset ovat jo täysi-ikäisiä, mutta olihan se heillekin vähän outo tilanne, kun äiti sai tarpeekseen, otti ja muutti pois. Toki heitä on säästetty pettämisasian käsittelyltä. Varsinainen syy äidin muutolle oli isän alkoholinkäyttö...
Jokin siinä omassa suhteessa toki on ollut pielessä, kun houkutus ulkopuolelle on ollut liian suuri voitettavaksi. Meillä se on liittynyt juomisen liitännäisjuttuihin. Me olemme vasta nyt puhuneet miehen kanssa samoista asioista juomiseen liittyen.
Toivon toki, että pystymme elämään vielä yhdessäkin, mutta aika näyttää. Nyt nautin etäisyydestä ja lyhyistä kivoista hetkistä yhdessä. Mehän "seurustelemme" nyt.
Ja kuten Keaton, jos ero tulee, se tulee. Mennään päivää kerralla ja nautitaan elämästä! Otetaan vaikka tatuointi One life to live eikä anneta yhden junttipään sitä pilata. Heillä on todennäköisesti omat ongelmansa 😋 Yritetään olla katkeroitumatta, koska se yksi elämä on tylsä elää niin. Kasvetaan erilleen, että voidaan palata yhteen? Tai edes sovussa jotenkin elää elämiä eteenpäin?
Jopas nyt on positiivinen päivä 🌻🙂🌻

Siitä on nyt reilu kolme viikkoa kun kuulin oman mieheni sivusuhteesta, mikä nyt sitten olikaan. Kirjoittelin siitä monet viestit tännekin.

Menee vaihtelevasti. Mutta Keatonin viestiin liittyen, itsekin viime viikolla aloin katselemaan vuokra-asuntoja. Jotenkin vaan, vaikka olemme päättäneet tästä selvitä ja jatkaa yhdessä niin tuli jotenkin olo, että mulla pitää olla se "plan b". Siitä jotenkin tulee itselleni parempi olo. On hyväksynyt sen tavallaan, että välttämättä emme olekaan loppuelämää yhdessä. Että tämä avioliitto saattaa jäädä paljon lyhyemmäksi mitä ikinä olisin uskonut. En ymmärtänyt, mitä jotkut tarkoittivat sillä että minun pitää hyväksyä että mies pettää uudelleen, jos haluan selvitä. Nyt ymmärrän sen, että minun pitää henkisesti olla siihen valmis..

Sinun tapauksessasi mies on siis ihan vakavasti jopa miettinyt, että jättäisi sinut tämän toisen naisen takia. Ja ihastuksen tunteet on suuret. Itse en voi kuvitellakaan, jos tilanne olisi noin. En osaa siis antaa neuvoja, vain olkapään ja osittaista vertaistukea...

fifiris kirjoitti 3.3.2016 23:4

Haluisin niin että saataisiin takaisin se mitä oli mutta onko se vielä mahdollista? Miten pettämisestä voi päästä yli?

Hei fifiris

Valitettavasti sinäkin joudut liittymään meidän petettyjen joukkoon. Kyllä tämä maailma on sairas ja epäoikeudenmukainen.

Kysyt monia hyviä kysymyksiä, jotka olen yläpuolelle lainannut tekstistäsi. Olet nyt shokissa ja se kestää vielä ainakin puoli vuotta. Sinä aikana sisimpäsi yrittää uskotella itsellesi, että kyllä tämä tästä. Kaikki korjaantuu ennalleen, avioliittonne saa uuden alun ja prinsessasatu on valmis, voittajana selvittiin ja elettiin onnellisina kuolemaan saakka.

Et todennäköisesti sitä vielä pysty uskomaan, mutta vastaus noihin kahteen yllä esittämääsi kysymykseen on EI. Ei sitä pysty unohtamaan, ei varsinkaan jos jää avioliittoon pettäjän kanssa. Jokainen päivä kun näet pettäjän kasvot muistat mitä hän teki ja mitä hän rikkoi. Eikä sitä vanhaa enää saa ehjäksi. Kyllä siitä saa käytännön tasolla toimivan liiton eli arjen perusaskareet toimii, mutta ei siitä saa kunnon parisuhdetta ja rakkausavioliittoa. Jotain on rikottu pysyvästi.

Minulta mieheni pettäminen vei ikuisiksi ajoiksi luottamuksen, kunnioituksen ja kyvyn tuntea ylpeyttä siitä, että se pettäjä on oma aviopuoliso. Häpeän häntä, minua hävettää kulkea hänen rinnallaan esimerkiksi ruokakaupassa. Niin siinä vain kävi. Joku oppii ehkä luottamaan melko hyvin uudestaan, mutta silti se epäilys kalvaa taustalla. Ja se epäilys kalvaa vähän joka asiassa. Missä muissa asioissa pettäjä huijaa, pettää ja valehtelee?

Usein myös näissä uskottomuustapauksissa pettäjä on vähätellyt uskottomuutta. Suhteen kesto on muka ollutkin lyhyempi kuin todellisuudessa, seksiä ei muka harrastettu kuin pari kertaa vaikka todellisuudessa sitä harrastettiin pari kymmentä kertaa jne. Ja mitä muuta sieltä vielä paljastuukaan. Oma mieheni kyllä tunnusti pettämisen eli panoreissun. Mutta sitä ei "muistanut" kertoa, että kyllähän hänellä on niitä seuranhakuilmoituksia netissä vielä tänäkin päivänä.

Jos haluat lukea millaista elämä on pidemmän ajan kuluttua uskottomuudesta, kun petetty on jäänyt pettäjän kanssa parisuhteeseen niin voit lukea tältä palstalta ketjun

https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=58;mid=54734

Lukeminen tulee olemaan sinulle varmasti valaisevaa sillä petettyjen tuntemukset ovat hyvin yhdenmukaisia vaikka puolison pettämistapa on ollut erilainen. Varaa aikaa lukemiseen ja anna itsellesi lupa itkeä itkusi samalla. Keskustelun tarinat ovat surullisia, siellä on myös minun tarinani.

Olen aidosti pahoillani puolestasi.

Objektiivista näkökulmaa ja parisuhteen omashoito-opastusta. Kyllä uskottomuudesta on mahdollista päästä yli 🌻🙂🌻
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/parisuhteen_omahoito/Pages/parisuhteen_kriisit.aspx

Ihmiset tuntuvat kovin kärkkäästi yleistävän juuri omia kokemuksiaan - kun minulla meni näin ja noin, se koskee sitten kaikkia. Ja kuitenkin ihmisillä on erilaisia kokemuksia, joten etukäteen ei voi sanoa, kuinka teidän käy, Fifiris. Se on totta, että aivan samaa et voi saada takaisin, mikä ennen oli, koska asiat ovat muuttuneet ja jos sitä tavoittelet, silloin joudut todennäköisesti pettymään. Ne pariskunnat, jotka ovat pysyneet yhdessä ja rakentaneet pettämisen raunioilta onnellisen, toimivan liiton, ovat yleensä tehneet sen siitä lähtökohdasta, että vanhaa ei saa takaisin vaan on rakennettava uutta. Unohtaa ei myöskään voi, mutta miksi pitäisi unohtaa? Oleellista on, että asiasta pääsee yli eikä asian muistaminen aiheuttaisi enää karvasta kipua.

Voimakas ihastuminen menee ohi hitaammin kuin kevyempi ihastuminen, mutta ohi sekin menee.

Mikään pakko ei tietenkään ole yrittää, jos tuntuu siltä, että anteeksi ei voi antaa eikä luottaa voi/halua uudestaan. Jos taas molemmat haluavat niin sitten se pariterapia on ihan hyvä ajatus. Siksikin, että siellä voi "erotuomarin" kanssa vähän tuulettaa päätään. Raivo ja viha ovat ihan normaaleja tunteita tällaisissa tilanteissa.

Täällä myös kohtalotoveri Fifiris, sain selville mieheni sivusuhteen vajaa 5kk sitten. Me myös reilu 15 vuotta yhdessä, josta onnellisesti naimisissa yli 12 vuotta, 2 lasta, enkä iki-ikimaailmassa olisi voinut uskoa, että kumpikaan meistä voisi olla uskoton! Luotin mieheeni enemmän kuin 100% - meillä oli sellainen tietynlainen todella syvä luottamus toisiamme kohtaan. En itse ikinä varmaan olisi voinut pettää häntä, vaikka joskus nuorempana tulikin ehkä myös itse tehtyä tiettyjä typeryyksiä...

Kaiken lisäksi sain jutun selville kolmannen osapuolen kautta (tää on niin monimutkainen vyyhti, että voisin kirjoittaa koko jutusta varmaan vaikka kirjan...) eli hän itse asiassa kertoi mulle kaiken ja totuudenmukaisesti. Kuulostaa ehkä todella oudolta, mutta tää nainen ei ollut mikään kieroilija tai oman edun tavoittelija, vaan itse asiassa puhtaasti objektiivisesti katsottuna fiksu ja rehellinen ihminen - pyysi minulta jopa useamman kerran anteeksi koko juttua ja katui sitä todella syvästi, että oli loukannut teoillaan täysin viattomia ihmisiä.

Oma mies tunnusti myös tämän jälkeen kaiken - joka tapauksessa maailmani romahti! Nää viime kuukaudet ovat olleet henkisesti helvetillisiä ja asiaa on käsitelty loputtomasti, puhuttu ja puhuttu, olen itkenyt ja surrut todella paljon - minulla ei kuitenkaan ole ollut mitään valtavaa raivoa miestäni (tai edes sitä naista kohtaan...) tähän on varmasti vaikuttanut sekä naisen kanssa käymäni keskustelut että oman mieheni todella hieno suhtautuminen koko asiaan. Hän on jaksanut kuunnella minua päivästä ja illasta toiseen, jaksanut vastata samoihin kysymyksiini kerta toisensa jälkeen, lohduttanut minua joka ikisen kerran, kun olen sitä tarvinnut. Tietenkin minullakin on ollut vihantunteita, katkeruutta, syvää pettymystä ja loukatuksi tulemisen tunteita miestäni kohtaan ja viime kuukaudet ovat olleet elämäni vaikeimmat. Heidän suhteensa ja yhteydenpitonsa myös loppui siihen asian julkitulemiseen.

Kuitenkin yritämme selvitä asian/kriisin yli ja haluamme molemmat pysyä yhdessä. Käymme myös pariterapiassa, jossa käyn myös välillä yksin, kun silloin voin purkaa ja puhua asioita rauhassa omalta kannaltani. Mieheni on myös aina sanonut kuten nytkin koko ajan, että ei ikinä ole rakastanut muita kuin minua eikä ikimaailmassa olisi halunnut jättää perhettään - miksi sitten näin kävi? Sitä olen kysynyt häneltä ja itseltäni kaikki nämä viimeiset kuukaudet! Mun mieheni kohdalla ei ollut kyse rakastumisesta vaan pelkästään seksuaalisen tarpeen tyydyttämisestä, jollain tapaa läheisyyden puutteesta, oli myös lähes burn-outin partaalla - yrittäjänä teki jotain reilu 2 vuotta töitä ilman lomia putkeen ja välillä ympäripyöreitä päiviä ja lapsiperheen kiireisen arkirumban pyörittämisessä meidän parisuhde jäi vähille (kuten niin monilla muillakin nykyisin...). Niin sitten jotenkin ajautui tilanteeseen, jossa eka pettäminen vain tapahtui ihan tavallaan suuremmin ajattelematta - halusi koko ajan lopettaa suhteen, mutta jotenkin ei vaan heti pystynyt ja kaiken lisäksi tää nainen rakastui häneen ja koko juttu muuttui tosi monimutkaiseksi.

Eli se mitä periaatteessa halusin sulle Fifiris sanoa on, että kyllä pettämisestä voi selvitä, mutta silloin on molemmilla oltava aito halu suhteen säilyttämiselle ja asian/kriisin läpikäymiselle pohjamutia myöten. Asia on erittäin vaikea ja siihen tarvitaan paljon, paljon aikaa, jotta siitä voisi jotenkin edes ylipäästä. En edelleenkään itsekään halua hyväksyä asiaa omaan eläämääni kuuluvaksi, se satuttaa vielä liikaa - mutta päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin ja minulla ainakin olo on jo huomattavasti parantunut siitä alkuaikojen mielettömästä tuskasta - mutta tiedän, että kauan vielä kestää, ennenkuin voin jättää asian taakseni. Kuitenkin tässä meidän jutussa on myös sen verran positiivisia piirteitä, että halusin ne myös teille muille asian kanssa kamppaileville jakaa
🙂 ja meillä ainakin parisuhde on parantunut todella paljon ja ollaan tosi paljon läheisempiä kuin ennen, enkä usko, että ikinä muutoin oltaisiin päästy näin hyvään ja läheiseen suhteeseen. Meillä tämä hirveä asia sai aikaan positiivisen muutoksen parempaan. Eli tsemppiä ja jaksamista kaikille - ja päivä kerrallaan eteenpäin 🙂

Olen kokenut pettämisen kahdesti. Molemmissa suhteissa kaiken keskustelun, taistelun ja terapian aikana ja jälkeen valmistelin suhteesta lähtöä salaa. Arki oli normaalia mutta takana ajatus että kohta pääsen tästä. Kun poistuin kuvioista niin se oli lopullinen ratkaisu. Mielestäni ongelmat pitäisi ratkaista ennenkuin mitään pettämisiä ym sattuu. Joka ratkaisee ongelmansa pettämisellä on mielestäni heikoin lenkki. Pettäminen voi tuntua hyvältä ja ainoalta hyvältä ratkaisulta tilIsuuden tullen, mutta ongelmavuori vaan kasvaa ja elämä käy mutkikkaammaksi. Mielestäni pettäminen parisuhteessa on järjetön teko. Tiedän miten paljon petetyksi tuleminen aiheuttaa pahaa mieltä, masennukseen saakka.

Olen täysin samaa mieltä Hämppis, mutta kun joskus tietyt ongelmat ovat tiedostamattomia, kuten esim.mun miehen kohdalla - olen usein miettinyt juuri samaa, olisinko voinut mitenkään etukäteen vaikuttaa asiaan, että pettämistä ei olisi ikinä sattunut, mutta en olisi. Meillä ei kuitenkaan parisuhteessa ollut mitään suuria ongelmia, vaan tapahtunut johtui ennemmin mieheni omasta ns. identiteettikriisistä & ongelmista, mitä ei kuitenkaan itse todellisuudessa tiedostanut. En itsekään ollenkaan hyväksy pettämistä, itse kyllä puhuisin aina ongelmista ennenkuin mitään vastaavaa pääsisi tapahtumaan - mutta jos ei ongelmien käsittelyä tällä tavoin ole jo lapsuudessa oppinut, niin se voi olla vaikeaa tai lähes mahdotonta. Ja tässähän se ns.umpikuja juuri minun omassa mielessäni onkin, kun mieluiten olisin heti-miten lähtenyt ja jättänyt toisen tuollaisen hirmuteon jälkeen, mutta kun toisaalta tykkään hänestä ja elämästä hänen kanssaan tosi paljon - ja kun kaiken lisäksi kaikki asiat meillä arjessa ja parisuhteessa on tämän kriisin mukana menneet vain parempaan suuntaan.