Miten selvittää uskottomuus, jonka puoliso kiistää?
Minua on jo vuosia vaivannut arvuuttelu siitä, onko mieheni uskollinen vai ei? Olen siis epäillyt vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi lähteä kunnolla tutkimaan asiaa. Myös elämäntilanne vaikeuttanut asian tutkintaa. Olen ollut naimisissa jo vuosia. Lapsia meillä ei ole. Olemme yrittäneet saada lapsia viimeiset pari vuotta. Vuosi sitten sain jotain todisteita uskottmuudesta, lähinnä aihetodisteita, esim. kuulin hänen viettävän jonkun naisen seurassa aikaansa. Mies kiisti kaiken, emmekä ole voineet käsitellä asiaa.
Meillä on ollut paljon vastoinkäymisiä koko avioliiton ajan. Olemme niistä selvinneet. Mies on minua nuorempi. En pidä sitä muuten ongelmana, ainoastaan lapsen saannissa mies ei kiirehdi, kun mulla taas alkaa tulla biologinen kello vastaan. Uskon, että miehestäni tulisi hyvä isä, siksi olen valmis äidiksi, vaikka epäilyksiä miehen uskollisuudesta on.
Asia vaivaa minua päivittäin. Emme pysty puolison kanssa keskustelemaan lainkaan aiheesta. Tällä hetkellä minulla on voimakas intuitio, että toinen nainen on edelleen kuvioissa, mutta että mies taistelee itsensä kanssa ja tahtoisi antautui suhteellemme täysin. Mutta ihan kuin mies olisi ”jonkun asian lumoissa”. Siitä mikä tuo asia on, ei minulla ole täyttä varmuutta. Täyttä luottamusta mulla ei enää ole, koska olen saanut pieniä vihjeitä aina aika ajoin toisen naisen olemassaolosta, esim. hiuslenkki auton takapenkillä, joku on käyttänyt meikkejäni, mieheni on naisen seurassa, mutta kiistää naisen olemassaolon jne.
Olemme käyneet parisuhdeterapiassa, mutta emme ole voineet uskottomuudesta keskustella, miehen kiistäessä itsepintaisesti kaikki.
Onko keinoja uskottomuuden selvittämiseen puolison kiistäessä uskottomuuden olemassaolon? Miten hankkia todisteita asiasta? Meillä on puolison kanssa työvuorot eri aikaan. Epäilen, että pettämistä tapahtuu jonkun verran kotonakin minun poissaollessa. 😯🗯️
Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut paljon omaa osuuttani asioissa, ja näen tehneeni virheitä puolisona, joita olen koittanut korjata. Täydelliseksi en pysty muuttumaan, kuuluuhan ihmisyyteen vajavuus, mutta olen yrittänyt tehdä parhaani. En silti katso, että olisin missään vaiheessa ”ansainnut” tulla petetyksi. Olen usein surullinen, kun ajattelen asiaa. Tuntuu niin ”hullulta” salata tuo suru ja tuska, jota sisälläni tunnen asiasta. Kuitenkin tuntuu, että tunteiden piilottaminen ja salaaminen on ainoa keino, koska mies pyrkii vahingoittamaan minua joka kerta jos otan asian puheeksi. ”Olen hullu” ja ”mielisairas”, jos edes kehtaan epäillä uskottomuutta. Haluaisin todisteet, jotta loppuisi tämä ”sairas leikki”, joka ehkä kuvaa parhaiten tilannetta. Rakastan hyvin paljon puolisoani, ja kun meillä menee hyvin, menee meillä todella hyvin.
Nyt meillä menee ”näennäisesti” hyvin, mutta sisimpäni kuohuu asiasta. Miten eteenpäin?
Sellaisia ystäviä, joille voisi tästä kertoa ei ole. Minulla oli yksi ystävä, jolle puhuin tästä pitkään, mutta kun huomasin, ettei ”ystävä” koskaan soitellut minulle päin, eikä tullut kylään, niin jätin kertomiset. Toivoisin löytäväni edes yhden oikean ystävän, jolle voisi uskoutua. 🌻🙂🌻
Hämppis: Uskaltaisin sanoa, että jos puoliso alkaa pahoinpidellä, kun hänen uskollisuuttaan epäilee - tai ihan mistä syystä tahansa - niin silloin on jo syytä lähteä kalppimaan saman tien. Siinä vaiheessa ei ole enää väliä, pettääkö tuo vai ei.
Gretalle sanoisin, että on tosiaan parempi ajatus antaa olla ja alkaa luottaa mieheen. Esimerkiksi se, että miehesi on kuukauden seksitauon aikana harrastanut itsetyydytystä, on vain ja ainoastaan normaalia eikä mikään merkki pettämisestä. Ja se, että epäilet suunnilleen kaiken viittaavan pettämiseen, kertoo enemmän siitä, mitä tapahtuu sinun päässäsi kuin siitä, mitä miehesi tekee.
Totta kai on aina olemassa se mahdollisuus, että miehesi pettää, mutta sanoisin, että jos sinulla ei tähänkään päivään mennessä ole siitä todisteita niin joko miehesi on todellakin viaton tai hän on todella mestarillinen uskottomuudessaan. Yleensä ne asiat kyllä tulevat ilmi, jos/kun niitä alkaa kaivella, joten kaivelun tuloksen jäädessä nollaan, se viittaa kyllä viattomuuteen. On hyvä, että käyt terapiassa ja toivottavasti siitä on apua.
Rakkauden nimissä tehdään niin paljon hyvää ja pahaa. Mielestäni mitään asioita ei selvitellä lyömisellä. Vapaissa suhteissa sukupuolitautien leviämisen vaara on olemassa. Petetyksi tulemisessani pelko taudista oli suurempi kuin se menetänkö ihmisen toiselle tai en. Tiedän että itse en nuorena ollut kovin hyvä missään. Olin niin rakastunut että siedin melkein mitä vaan saadakseni pitää rakastamani. Rakkaus usein sokaisee, se uskoo aina hyvään eikä järjen päätelmillä ollene mitään tekemistä. Nuoruuden suhde jäi onnekseni lyhyeksi kokemukseksi ja myönnän että olisi saanut jäädä kokematta. Tänään toivon että itselläni olisi ollut enemmän vastuuntuntoa. Myöhempi suhteeni ei ollut väkivaltainen fyysisesti. Tämä henkilö oli hyvä ihminen, kaikin puolin hyvä ja auttavainen. Kohdistunut henkinenväkivalta, pettäminen eivät sopineet elämänarvoihini. Anteeksi antamiseni ei riittänyt korjaamaan tilannetta, ei tietenkään!? Molemminpuolinen avoin keskustelu on hyvä selvittely keino olipa lopputulos sitten ero tai ei. Elämä on jokainen päivä kasvamista. 🌻🙂🌻
Kiitos vastauksista Theofano, Keaton ja Hömpsis. 🙂 Tosiaan alan olla sitä mieltä, että jos mieheni olisi pettäjä, niin olisi se tullut jo ilmi. Olen tosiaan kokenut rankan ja turvattoman lapsuuden. Luulen, että siksi minusta kasvoi takertuja. Eli takerrun herkästi kumppaniin kuin kumppaniin. Olen varmasti ollut varsinainen ääliö. Olen ihmetellyt, kysellyt ja pälyillyt. Ratsannut ja kätkenyt nauhureita ympäri asuntoa. Ihan hävettää millainen olen ollut. 😳
Nyt on kohta kolme vuotta käyty yksilöterapiassa ja tuntuu, että alan ihan pikkaisen päästä voiton puolelle itseni kanssa. 🙂👍
Tarvitsen selkeästi vielä yhden vuoden terapiaa, mutta miten saisin sen? Kelan tuki loppuu ja mulla ei ole varaa maksaa omasta pussista terapeutin palkkiota. Kuulin jostain Valtava-rahoituksesta. Saisikohan sitä kautta rahoitusta omaan terapiaan? 😟
Meillä olisi varmasti paljon kehitettävää puolison kanssa meidän avioliitossa. Onneksi olemme ilmeisesti pääsemässä pois yhdestä isosta rasitteesta, joka oli minun sairaalloinen mustasukkaisuus. Jostain luin, että pieni mustasukkaisuus silloin tällöin on ihan normaalia ja pitää puolison hereillä. Jatkuva epäilys on taas liiallista ja tuhoaa suhteen. Kiitos teille kaikille, jotka uskalsitte sanoa suoraan, että kyse on todennäköisesti omista epäilyksistä. Näin se hyvin todennäköisesti on. Jos muuta ilmenee, niin ilmoittelen tähän ketjuun. Meanwhile - aion elää täyttä elämää onnellisena aviovaimona ja omaishoitajana. ☺️❤️☺️🙂👍😉
Minä olen saanut kaksi vuotta jatkoa terapialle Valtava-rahoituksella. Sen myöntäminen on kuulemani mukaan aikamoista arpapeliä, mutta kannattaa ehdottomasti hakea jos tuntuu, että tarve terapian jatkumiselle on. Rahoituksen myöntää oman alueen sairaanhoitopiiri. Itse asun HUSin alueella ja täällä hakeminen tapahtui mielialahäiriöpolin kautta. Siihen tarvittiin lääkärinlausunto, terapeutin lausunto ja oma selvitys terapian tarpeesta. Kannattaa olla ajoissa liikkeellä, koska asian käsittelyyn voi mennä aikaa.
olkinainen kirjoitti 25.2.2015 11:45
Voi hyvät naiset: suoristakaa selkänne ja nostaa leukanne! Hankkikaa vaikka se koulutus,jos se siitä on kiinni. Antakaa omille tyttärillenne vahva pohja uskoa itseensä ja "kelpaavuuteensa". Pääasiahan on kelvata itselleen! Muutenhan elämä on helvettiä!
Tuntuu kauhealle lukea, miten joillakin(ja niin monilla!) tämä ainut ja kullanarvoinen elämä menee puolison epäilyyn, kyttäämiseen, huumetesteihin, puhelimen ja netin tutkimiseen jne jne. Miksi se oma itsenäinen elämä omana terveellä itsetunnolla varustettuna naisena on niin pelottava? Miksi pitää ripustautua ja riippua? Tukahduttaa toinen ainkaikkisella epäilyillä, syytöksillä, tenttaamisella?
Ajatelkaa kerrankin vain itseänne, tässä kohtaa saa ja pitää olla itsekäs. Sanokaa itsellenne että minä olen arvokas ja ansaitsen paljon parempaa kuin tämä! Ja uskokaa siihen!
Sitten alatte katsella avoimin silmin elämäänne nyt. Onko se hyvää ja nautinnollista? Jos ei, mitä pitäisi tehdä? Jos puoliso ei suostu asialliseenkaan keskusteluun, ei minkäänlaiseen yhteistyöhön yhteisten asioitten selvittämiseksi, tehkää selväksi ettette aio jatkaa näin. Joskus mies herää ja haluaakin puhua kun huomaa olevansa totuuden edessä. Jos ei, maailma ei kaadu. Nykyajan nainen pärjää yksinkin. Vahva nainen löytää helpommin rinnalleen vahvan miehen, jos haluaa.
Turhanaikainen mustasukkaisuus ja tenttiminen pahentaa tilannetta molemmilta. Se myrkyttää elämän. Jos pettää, niin selvä. Se on iso isku ja loukkaus mutta siitä pääsee yli. Kun tiedät olevasi arvokas ja ansaitsevasi parempaa, käyt läpi eronkin tuoman tuskan ja pettymyksen. Kyllä siitä selviää, ja elämä voi olla todella ihanaa! puhun kokemuksesta.
Eikä aina ratkaisu ole ero. On monia jotka pääsevät uuden alkuun ja jättävät entisen taakse. Se vaatii paljon tahtoa ja sitä oikeaa aitoa rakkautta. Eikäse ole helppoa.
Olet niin täydellisen oikeassa. Keskittyminen opiskeluun, oman elämän kohentamiseen, terveitten elämäntapojen vaalimiseen, itsensä hoitamiseen..laihdutus, ulkonäön hoitaminen, henkisten arvojen etsiminen ym. Mihinkään puolinaiseen huonoon suhteeseen ei kannata jäädä vuosiksi roikkumaan jos toinen osapuoli vaan vastustaa ja kiusaa eikä saata olla yksimielinen yhteisen elämän pelisäännöistä rakentamisesta piste🌻🙂🌻
erakkomainen kirjoitti 20.4.2016 23:27
Minä olen saanut kaksi vuotta jatkoa terapialle Valtava-rahoituksella. Sen myöntäminen on kuulemani mukaan aikamoista arpapeliä, mutta kannattaa ehdottomasti hakea jos tuntuu, että tarve terapian jatkumiselle on. Rahoituksen myöntää oman alueen sairaanhoitopiiri. Itse asun HUSin alueella ja täällä hakeminen tapahtui mielialahäiriöpolin kautta. Siihen tarvittiin lääkärinlausunto, terapeutin lausunto ja oma selvitys terapian tarpeesta. Kannattaa olla ajoissa liikkeellä, koska asian käsittelyyn voi mennä aikaa.
Hei Erakkomainen!
Milloin sait valtava-rahoituksen? Terapeuttini ei ollut varma saako sitä enää. Tosiaan koen, että tarvitsen vielä ainakim vuoden terapiaa. Tuntui että asioiden selvittäminen jää nyt ihan kesken. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus sen saamiseen, niin aion hakea sitä.
Vielä avioliitostani...outo juttu sattui näin vappuna. Otimme romanttisen yhteiskuvan meistä, niin en saanut merkitä puolisoani samaan kuvaan jakaessani sen sosiaaliseen mediaan. Puolison selitys tälle oli se, että ei ole hyvä, jos joku työkaveri näkee sen, koska hän oli sanonut osallistuvansa johonkin muuhun juttuun vappuna, eikä ollut siis kertonut, että viettää vappua minun kanssani? Hyväksyin selityksen simahuuruissani, mutta tänään aloin ihmetellä sitä. Miksi ihmeessä meistä ei voisi olla yhteistä vappukuvaa somessa?! Juuri tällaiset asiat eivät saa epäilyksiä täysin poistumaan mielestäni...😑❓ Ehkä asia ei ole vielä loppuun puitu.
Onko sillä enää yhtään mitään väliä, pettääkö/onko pettänyt?
Sinä et luota ja mustasukkaisuudella myrkytät oman sekä puolisosi menen.
Luulen, että teillä on tilanne mennyt siihen, ettei miehesi pysty puhumaan sinulle mitään avoimesti vaan pyrkii asettelemaan sanojaan ja tekojaan niin ettet sinä ahdistuisi/alkaisi syyttelemään. Ehkä hän ei vain halua yhtään mitään parisuhdejuttua facebokiin (kaikki eivät halua), mutta ei uskalla sanoa sitä vaan koitti keksiä jotain minkä ajatteli vähiten ahdistavan sinua?
Tiedätkö, se on ihan sama miksi mies ei halua Facebookiin teistä yhteiskuvaa. Se on hänen asiansa. Sinun asiasi on se, miten sun reagoit. Se on ainoa asia johon sinulla on valta vaikuttaa. Vaikka kuinka syyttelisit, epäilisit, vaatisit ym. niin et saisi omaa mieltäsi sen paremmaksi. Et voi, eikä sinulla ole valtaa, määrätä miehesi asioista. Nyt ikävä kyllä vaikuttaa sille että haluat kontrolloida häntä, jopa hänen ajatuksiaan.
Miksi jatkat suhteessa, jossa teillä kummallakaan ei ole hyvä olla? Jos ajattelet, että kaikki olisi hyvin jos vain asiat a, b ja c olisivat toisin, niin voit ihan samalla vaivalla hakata konkreettisesti päätäsi seinään. Tulos on sama.
Sain rahoituspäätöksen viime vuonna ja käsitykseni mukaan sitä kyllä myönnetään edelleen, kun on tarkoitus hakea jatkoa tänäkin vuonna. Virallinen nimitys sille on kai lääkinnällinen kuntoutus, vaikka ei lääkitykseen liity mitenkään.
Tilannepäivitys: Olen onnellinen nainen ja käyn vertaistukiryhmässä hakemassa tukea elämääni. Kolmen vuoden terapia on loppunut. Mies edelleen kiistää kaiken ja on salaileva ja sulkeutunut. Olen oppinut, ettei toista voi muuttaa. Voin ainoastaan muuttaa itseni.
Kuntoilen ja nyt harkitsen jatko-opiskeluja. Olen jatkanut rakasta musiikki-harrastustani. Olen tyytyväinen elämääni, vaikka mieheni on aika usein, sanonko suoraan - K###pää - Henkisesti ala-asteikäisen koulukiusaajan tasolla.
Olen ajatellut, että mahdolliset pettämiset aikanansa selviää, jos ovat selvitäkseen. Pidän pankkitilillä pientä summaa, jos tulee äkkilähtö kotoa, koska jos ja kun kaikki selviää, en usko, että pystyn saman katon alla olemaan, vaan siinä vaiheessa on hyvä olla varasuunnitelmakin olemassa. On meillä puolison kanssa hetkemme, mutta täydellisestä luottamusta tuskin tulee, niin kauan, kun tilanne jatkuu samankaltaisena. Ihan ok tilanne, niin kauan, kun pidän turpani kiinni, mutta heti, jos alan kysellä, ilmapiiri koventuu. Olen huomannut, että hänen kanssaan on paras sisäistää slogan: Vaikeneminen on kultaa. Hyvää Joulua kaikille kanssasisarille! 🙂🎂🙂
Lisäys vielä tuohon äskeiseen: Pidän pientä rahasummaa jemmassa myös siltä varalta, jos mies ryhtyy väkivaltaiseksi. Henkinen väkivaltahan on meillä arkipäivää, joka kohdistuu yleensä puolustuskyvyttömään perheenjäseneen. Yritän toki suojella perheenjäsentäni puolison viikottaiselta haukkumiselta. En ole keksinyt keinoa tähän, miten epäsuoran henkisen väkivallan saisi loppumaan...? Jos teillä on hyviä ideoita, niin kertokaa? Mieheni harvoin enää haukkuu minua päin naamaa. (Tänään tosin sain haukut päin naamaa.) Yleensä kiusaaminen tapahtuu niin, että hän haukkuu vammaista perheenjäsentä, joka vammansa vuoksi ei pysty hänelle pistämään hanttiin. Tämä on todella kiusallista. Rakastan kovasti perheenjäsentäni, joka asuu kanssamme ja hänellä on täysi oikeus asua samassa talossa. Tämä on myös minun ja puolison koti, ja toimin siis tämän vammaisen omaishoitajana. Siksi tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Olen tosin harkinnut omaishoitajuudesta luopumista, mutta en haluaisi sitä puolison painostuksen vuoksi tehdä, enkä halua myöskään, että perheenjäsen joutuu johonkin heikkotasoiseen hoivalaitokseenkaan. Mietin tässä eri vaihtoehtoja asian ratkaisemiseksi. Olen kiitollinen kaikista vastauksista. 🙂