Miksi aina tökkii??
Hei vaan kaikille.
Täällä istun keittiön pöydän ääressä kahvikuppi edessä, ihmetellen jälleen mikä minua oikein vaivaa. Minulla on ongelmana asia, mikä varmasti muiden näkökulmasta on omituinen, ehkä tympeäkin juttu. Olen nimittäin havainnut, että joskus kun olen yrittänyt tästä jonkun kanssa puhua, on toinen hämmentynyt sillä ehkä parisuhteen aloittamisen ongelmat poikivat usein vaikeudesta löytää kumppani, eikä niinkään vaikeudesta pysyä ja jatkaa suhdetta.
Sellainen kuitenkin on minun ongelmani. En tiedä olenko mennyt joskus ehkä eron yhteydessä niin rikki, etten itseltänikin salaa osaa tai pysty enää avaamaan sydäntäni kenellekään. En koe, että ongelma olisi vaikeus luottaa. Kyllä minä luotan, mutta jostakin minulle käsittämättömästä syystä seurustelusuhteen jatkuessa ja edetessä alan ahdistua voimakkaasta ja etääntyä, vaikka kumppani järjellä ymmärtäen olisi hyvä ihminen rinnalleni elämää kulkemaan.
Olen nyt seurustellut kohta puolisen vuotta hyvän ihmisen, kunnollisen miehen kanssa. Asumme siten, että matka on sopiva, minun kannaltani riittävän pitkä. Siksi näin, että en halustani huolimatta pystisi jatkuvaan yhdessäoloon. Olen koettanut turhaan, aiemminkin tavallaan siedättää itseäni tiiviimpään yhdessä oloon, mutta aina törmään samaan ahdistukseen. Tarpeeseen ottaa etäisyyttä, pahimmillaan lopettaa yhdessä olo. Mieleen tunkee jollakin tapaa muistoja entisestä parisuhteestani, koen olleeni kovin rakastunut ja tulin sitten petetyksi. Se ei jälkikäteen ajatellen ollut millään tavalla hyvä suhde tai siis avioliitto ja olen itselleni vihainen, että siitä huolimatta vielä kymmenenkin vuoden jälkeen minulla on häntä ikävä, ajoittain.
Sitten vähän intiimimpää avautumista 😳, yksi asia mikä suhteessa olemisessa tökkii on se, että ilmeisesti kun tämäkin suhde on ainakin vähän kaukosuhde – miehen aivan luonnolliset seksuaaliset tarpeet nousevat voimakkaasti esille. Minä hölmö haluisin viettää aikaa välillä muutenkin kuin ne tapaamiset seksin merkeissä kuluttaen. On varmasti loukkaavaa suht uudelle kumppanille, että tuore naisystävä ei halua jatkuvasti tai harvemmin tavatessa välttämättä pyöriä lakanoissa. Kaipa tämä tulee siitä, että haluaisin ensin rakentaa sitä kiintymystä ja tavallaan ”kasvattaa ikävää” toiseen siten, että tavatessa voisin kokea olevani kaivattu muullakin tavoin kuin seksuaalisesti. Miehelle kaikenkaikkiaan oli yllätys, etten edes lähtenyt seksiin ennen kaikenmaailman turvaseksi toimenpiteitä 🙂, ts testejä. Tämä nyt oli ehkä hieman asiaankuulumaton seikka, mutta mieleeni vain yllättäen palasi hänen ilmeensä kun koetin asian nätisti hänelle ilmaista. Kyllä kaiken kaikkiaa koen, että seksuaalisuutenikin on jollakin tapaa kärsinyt, nautin siitä kyllä, mutta koen jotenkin helposti tulevani esineellistetyksi. En kuitenkaan mitenkään syytä kumppaniani, hän kuitenkin on kunnioittava minua kohtaan kaikessa suhteessa. Tässäkin tuntuu taas niin kummalliselta, että pystyn kaikilla tavoin arvioimaan hänet ihmiseksi josta kannattaa pitää kiinni, mutta silti sydämeni räpistelee omituisesti paniikissa. Se todella alkaa jo suututtaakin itseäni. Koen itseni epäonnistujaksi ja lisäksi arvaan tuottavani murhetta ja surua, ehkä aiheuttavani parhaillaan kunnolliselle ihmiselle samanlaista traumaa, kuin mistä itse kärsin. En haluaisi sitä tehdä todellakaan.
En usko, että kysymys on siitäkään, että en vain ole löytänyt sitä oikeaa. Tässä iässä reilusi yli 40 v en haaveile vaaleanpunaisesta rakkaudesta, johon hurahtaa. Arvostan kaikissa ihmissuhteissa luotettavuutta ja keskinäistä hyvää oloa ja sitä minullakin on lukuunottamatta noita ongelmiani joita koen.
Olisin onnellinen kuulessani toisten mielipiteitä, mahtaako kenelläkään olla kokemuksia vastaavista asioista? Jos on, niin oletteko niistä selvinneet ja miten? Kumppanin kanssa puhuminen vaikka meillä onkin avoimet välit, tuntuu vaikealta. Hän varmastikin ymmärtäisi (ja tässäkin heti tätä kirjoittaessani ymmärrän, että puhuahan minun pitäisi todellakin), mutta itselleni on taas kamala pettymys, ettei siedätyshoitoni taaskaan onnistunut..enkä haluaisi muutenkaan aiheuttaa hänelle lisää paineita. Niitä hänelle muun yksityiselämänsä muodossa on muutenkin. Vähän minua lohduttaa se, että koen niissä voineeni häntä tukea ja sen olen tehnyt ihan vilpittömästä omasta halustani.
Kiitos kun jaksoitte lukea. Monella täällä on vaikeampiakin ongelmia, mutta pääni ja sydämeni sisällä tämäkin on iso ongelma..
Kannattaisiko sinun mennä keskustelemaan jonkun psykologin/terapeutin kanssa,
jospa se auttaisi? Onko sinulla lapsuudesta jäänyt jotain sitoutumisongelmia tms?
Ota ihmeessä yhteys johonkin asiantuntijaan, niin ehkä opit ymmärtämään käyttäytymistäsi ja "parantamaan" itseäsi.
Moi Hipitär. Hienoa kun avaat tänne pohdintaasi. Keho usein muistaa paremmin kuin mieli, jotain sellaista, minkä pää on jo laittanut piiloon jonnekin historian hämärään. Ehkä siellä on jokin asia, joka sun pitä käsitelläm että pääset eteenpäin. Varovaisuus on luonnollista ja sallittua, ja mieleltään alastomana toiselle persoonana oleminen on kunnioitettavaa ja usein helpottavaa kun naamiot riisutaan ja ollaan sellaisia kun ollaan. Jos se ei sitten toiselle kelpaa, niin voi voi, ongelma voi olla sillä puolella.🙂👍
Heipsis, kiitos teille vastauksista. Tähän alkuun tilannepäivitys, tapasimme eilen pikaisesti hänen poiketessa luonani työmatkallaan. Tunnelma oli ainakin minun mielestäni vaivaantunut, itselläni tietysti siksi kun näitä tällaisia ajatuksia pyörittelen. Meillä molemmilla on tällä hetkellä tosi paljon haasteita elämässä, tai no - kenelläpä niitä ei olisi. On kuitenkin ehkä sellaisia ylimääräisiä, jotka taustalla vaikuttavat voimavaroihin rakentaa suhdetta.
Ihan varmasti näissä asioissa olisi keskusteltavaa nimenomaan juurikin tämän kaltaisiin asioihin perehtyneen ammattilaisen kanssa. Olen sitä monta kertaa miettinytkin. Tällä hetkellä en taloudellisesti pysty siihen, kesällä tilanne onneksi senkin puolesta helpottaa. Luulen, tai tiedänkin ammattitaustani vuoksi, että tällaisiin asioihin tarvitaan pätevää osaamista eikä sitä taida ihan perusterveydenhuollon peruspalveluista löytyä. Jos olen väärässä, vinkatkaa 🙂 En ihan usko, että lapsuudesta asti kumpuaa nämä jutut, minulla on kuitenkin takanani kaksi pitkää ihmissuhdetta jolloin ei tällaisia ongelmia ollut. Alkoivat selkeästi tuon toisen eron jälkeen.
Helpottavaa kuitenkin vaivaantuneisuudesta huolimatta oli, että otin puheeksi muutamia pieniä juttuja, joista ajan oloon keskustelemattomina voisi tulla isoja harmeja. Mies vaikka kunnollinen onkin, ei ole oikein hyvä aloittamaan keskustelua, on ehkä ujo. Kuitenkin kun itse aloitan (yleensä asioista keskustelu ei ole minulle vaikeaa, tästä omasta ongelmastani on ollut vaikea tosin jutella) myös hän tulee keskusteluun. Omituisesti jää välillä tunne, että hän myötäilee liikaa mielipiteitäni ts. en saa ihan selvää, mitä hän oikeasti itse mahtaa olla mieltä. Sain kuitenkin eilen juteltua tästä tännekin kirjoittamastani asiasta ja sikäli olipa kummallinen juttu 😮, hän tuntui olevan esim riittävän hitaasta etenemisestä aivan samaa mieltä. Ellei nyt sitten myötäillyt minua. Olemme joskus puolileikillä puhelleet siitä, miten asiamme mahdollisesti ovat jos olemme yhdessä vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua. Koska itse olen ollut kymmenisen vuotta itsekseni (no tottakai vipinöitä on ollut), olen tottunut omaan olooni ja tarvitsen paljon omaa aikaa (mikä ei tarkoita ravintoloissa juoksemista), vaan ihan palautumismahdollisuutta omassa rauhassa raskaasta työstä ja mahdollisuutta viettää aikaa nyt jo kylläkin nuorten aikuisteni kanssa. Olen ollut aina yksin ns vetovastuussa heistä, eikä se rooli pääty kun nuori täyttää 18. Rohkaisin mieleni ja kerroin, että minusta kaksi aikuista ihmistä voi elää vaikkapa omissakin kodeissaan jos toisiaan suht lähellä asuvat ja suhdetta voi rakentaa siitä käsin. Taas yllätys - hän oli samaa mieltä. Nyt alan kyllä jo itsekin epäillä, että mahtaako hän rohjeta puhua aidosti omia mielipiteitään..
No, tapaaminen oli ja meni ja jutteli jälkikäteen aika viisaan vanhemman veljeni kanssa. Hän osasi jotenkin kahdessa tai kolmessa lauseessa rauhalliseen tyyliinsä sanoittaa ne jutut, jotka mielessäni ovat pyörineet. Siis siten, että hän miehenä huomioi myös kumppanini osan ja tunteet tässä asiassa. Tuli suorastaan kiire kirjoittaa ne paperinkulmaan, jotta osaisin ideat niistä poimia kun nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa kirjeen tällä kumppanilleni. Ajattelin, että ehkä tällalailla kirjoittamalla on helpompi jäsennellä asioita ja jospa hänkin vastavuoroisesti pystyy vastaamaan rohkeasti omilla mielipiteillään takaisin. Katsotaan miten asia etenee.
Kaipa tässä vaiheessa voin jo onnitella itseäni kuitenkin. Jonkinlainen kynnys on ylitetty ja istun tässä kirjoittamassa teille näitä tuntemuksiani, enkä kuitenkaan halua heittää häntä pois elämästäni. Se olisi pirun julmaa häntäkin kohtaan.
Kiitos kuullolla olemisesta 🙂🌻