Mies rakastunut toiseen

Mies rakastunut toiseen

Käyttäjä Marion2 aloittanut aikaan 18.10.2013 klo 15:40 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 18.10.2013 klo 15:40

Laitan oman tarinani nyt tänne.
 
3 viikkoa sitten sanoi avomies, että hän on rakastunut 12 vuotta nuorempaan (työtoveri, naimisissa, n. 3 v. lapsi) naiseen. Tunne on molemminpuolinen.

Elämäni romahti.

Ollaan oltu yhdessä 19 vuotta, meillä on teini- ikäinen poika. Meidän suhteen alamäki alkoi n. 3v. sitten, kun mä olin vakavassa masennuksessa ( maahanmuutto, valitettavasti en hakenut ulkopuolista apua ). Olin ihan omissa oloissa, en halunnut enää miehen läheisyyttä. Me puhutiin tästä ja mä tiedän, miten tärkeä se oli miehelle, mutta en pystynyt antamaan hänelle sitä.

Jonkun ajan päästä rupes myös mies oireilemaan(masennus, unioireet, työuupumus,alkoholin käyttö lisääntyi. Luulen, että hänen masennus johtui(johtuu) vaativasta työstä, sopeutumisestä suomeen ja myös minun masennuksesta. Miehen alkoholin käyttö on kyllä meidän suhteeseen aina tuonut ongelmia, mutta viime vuoden aikana on tilanne ollut tosi paha.Pelkäsin, että hän menettää työn. Meillä oli hirveitä riitoja ja mä olen hänta sanallisesti loukannut tosi pahasti. Hän ei ole ikinä ollut väkivaltainen.

Kun olin raskaana,sitten hän myös petti minua(kerran). Se oli vaikea, mutta me päästin tästä yli, luotin häneen taas. Me ollaan aina tultu hyvin toimeen(paitsi hänen alkoholin käyttö):samanlainen maailmankatsomus, huumori jne.

Mieheni ja sen naisen suhde ei ole vielä fyysinen, mutta he jatkavat suhdetta(tekstiviestit, tapaamiset työpaikalla). Viime viikolla naisen aviomies ei tiennyt vielä mitään.
Mieheni asuu vielä kotona.

Ajattelen, jos hän lähtee ja heidän suhde ei toimi, haluako hän sitten tulla takaisiin?

Minua pelottaa, miten se tilanne vaikuttaa pojan elämää, kehitystä ja tulevaisuutta( miehen, isän roolit ja mallit). Hän on siis tietoinen kaikesta ja kyselee iltaisin minulta -jääkö isä tai lähtee.

Yhteiseltä kaverilta kuulin, että mies ei syytä enää kaikessa tapahtunussa vain minua, vaan myönnä myös omia ongelmia(alkoholin käyttö ym.) Hän ei ole juonut 2 kk.
Mieheni kuitenkin odottaa ilmeisesti sen naisen ratkaisua ja kun se on myönteinen, sitten lähtee.

Laitan tännekin, että suomen kieli ei ole minun äidinkieli( teen ilmeisesti kamalia kirjoitusvirheitä)

Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 02.07.2014 klo 23:08

Voi vitsi, mä ihan liikutuin teidän viesteistänne. Tunne on sellainen, kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin. Juuri tätä minun murtunut sydän ja rikkinäinen mieli tarvitsi.
Kiitos, ihan jokaiselle.☺️❤️

Pöllöhuuhkaja, näytät pärjäävän todella hienosti. Ihastuttava se sun kyky keskittyä hyviin ja kantaviin asioihin. Olen kateellinen. Oma fokus karkailee aika usein ja silloin joudun sitä jonkun ajan taas etsimään.🙂

Anone, todella hyvä, että olet vieläkin avoin kaikille mahdollisuuksille ja annat vaimollesi aikaa itsetutkiskeluun. Toivottovasti hän löytää omille sisäisille ongelmille ratkaisun.Tämä on kyllä rakkautta parhaimmillaan. Suurin osa samassa tilanteessa olevista miehistä/ naisista olisivat lähteneet omille teille jo aikoina sitten. Ihana, että maailmassa on sinunkaltaisia ihmisiä - se antaa toivoa.

Ja tämä sun ajatus, että koko aja ei tarvitse kehittyä, on juuri nyt minulle ajankohtainen. Minusta tuntuu, että minun kriisistä selviytymisessä on sitä suorittamisen makua. Haluan päästä mahdollisemman nopeasti ja mallikkaasti "maaliin".😟 Mutta kaikki vie aikaa, varsinkin tunteiden käsittely. Yritän ottaa tästä lähtien rennommin.🙂

Mariella, harmi, että luottamus ei ole vielä palautunut. Sinun prosesseja hidastaa varmasti miehesi tahdottomuus työskennellä niiden, sinulle niin kipeiden, asioiden parissa.

Voimia teille kaikille! Ja kyllä se kesä tulee, pakko tulla, koska minulla alkoi loma.😉

Käyttäjä mariella kirjoittanut 03.07.2014 klo 11:27

Hei 🌻🙂🌻
Kiitos Marion2, että vastailit viesteihimme.
Mietin tätä tapahtuneen käsittelyä meillä. Heti alusta astihan se oli miehen puolelta sitä, ettei hän muista kaikkea, kun esitin kysymyksiä tapahtumista. Ja mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä vaikeampaa muistaminen on ollut ja siksi asia on hautautunut kaiken muun alle.
Luulen, että häpeä alussa esti muistamisen ja toisaalta: olihan hänellä niin kova tahti töissäkin päällä tuon uskottomuuden aikaan, joten muistamattomuus sinällään ei ole outoa. Näin sanoi psykiatrinikin. Ja varsinkin, kun suhteella ei ollut miehelleni merkitystä; hän vaan meni mukaan siihen, kuin hinattava troolari.
Ehdotukset tapaamisiin ja aktiivisuus tuli naisen puolelta.
Eli minun täytyy hyväksyä se, etten koskaan tule saamaan syytä ja kaikkia tapahtumia tietooni.
Mutta se ei lienekään tärkeintä, vaan sen hyväksyminen, ettemme kukaan ole täydellisiä. Mieheni teki virheen, joka maksatti hänellä ns.oppirahat.
Vieläkin hän kiusaantuu, mikäli joku mainitsee jotain uskottomuuteen liittyvää, vaikka sanominen ei suoranaisesti koskisi häntä. Eli uskon asian vaivaavan häntä vieläkin.
Teille kaikille oikein mukavaa kesää; nauttikaa lomistanne, sillä olette sen raskaiden tapahtumien vuoksi kyllä ansainneet ja ehkä me palaamme vielä kuulumisten merkeissä 🙂🌻

Käyttäjä anone kirjoittanut 03.07.2014 klo 16:02

Mun tapauksessa on varmaan kyse monen asian sekoituksesta. Varoitus, taas tulaa paljon tekstiä.

Se mitä toivon vaimon itsetutkiskelulta on ennenkaikkea se, että hän saa oman elämänsä kasaan. Se auttaa hänellä kaikessa ja etenkin äitiydessa. Se on oikeastaan yhteenpaluun ainoa mahdollisuuskin.

Täysin rikottu parisuhde on mahdoton korjata, enkä sitä haluakaan. Pitäisi olla jotain mullistavan uutta, haluan itse tavoitella ideaalia, mutta siihen tarvitaan toinen jolla on sama päämäärä ja halu pysyä tavoitteessa.

Lapsesta asti olen uinut vastavirtaan ja iän myötä jääräpäisyys tässä asiassa sen kuin vahvistuu. Eli jo ihan periaatteesta olen valmis menemään ISON harmaan kiven läpi. Se ei ole helpoin tie, mutta siinä on puolensa. Painotan kyllä, että tällä hetkellä yhteenpaluun "kriteerit" eivät oikein millään tasolla täyty. Omat tunteet ovat kyllä horjuneet tämänkin asian kanssa paljonkin, lähes päivittäin. Mutta haluan tässä asiassa ajatella "laatikon ulkopuolelta". Toisissa muille ehkä päivänselvissä asioissa oma pääni taas onkin sitten jumissa siellä laatikossa ja kaipaisin siihen kumppanin tai jonkun hyvän ystävän apua.

Mutta vaikka sanon, että olen avoin, en tiedä voiko meistä kahdesta tulla koskaan mitään.

Ero vastaan avioliitossa pysyminen on itselleni myös moraalikysymys. Ajattelen, että kun vaimo tällaisessa tärkeässä moraalikysymyksessä valitsi väärin, niin itseni takia ja esimerkkinä lapsille tai muille on sitä tärkeämpää tehdä oikein. En siis ole sillä linjalla, että mitä vaan saa tehdä ja takaisin voi tulla ilman seurauksia. Kyllähän tekojen vaikutus on niin iso ja laaja, että sen kohtaaminen voi pettäjälle ksinkertaisesti olla liikaa. Ja jos niin on, tilanne on vain hyväksyttävä.

Sitten on ihan puhdasta laiskuutta tai jotain vastaavaa. Tässä kohtaa yli kymmenen vuoden jälkeen tietää jo lähes kaiken toisesta ja itsestään ja ja historiasta. Jos tämän kaiken tiedon valjastaa hyvään, siitä voisi syntyisi hienoja asioita. Yhteenpaluussa menettäisin kylläkin mahdollisuuden aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ehjenpänä, viisaanpana ja kokonaisena ihmisenä, mikä on erittäin houkutteleva ajatus. Minulla on kyllä järjetön pelko, että mokaisin kaiken taas uudelleen. Pitäisi uskotella ja luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin!

Lapset.

Muutoksen pelko. Rajujen muutosten tekeminen on omalla taustallani varustettuna todella vaikeaa. En haluaisi sitä myöntää, mutta on helpompaa pitää asiat ennallaan kuin kokeilla uutta ja tuntematonta. Toisaalta minulla on valmiuksia saavuttaa vielä upeita asioita kunahn vaan keksin miten. Olen asennoitunut ja harjoitellut jo sitä, että kun tulee tilaisuus, niin voitan pelon ja tartun tilaisuuteen. Tätä toivoin myös rakkauden kanssa.

Jos rakkaus olisi pelkästään intohimoa ja tunnetta, vaimo olisi saanut jo kenkää ajat sitten. Jos taas Jumala rakkaus, niin kuin sanotaan ja uskon, on ihmistenkin rakkaus on silloin heijastus siitä eli luovaa, eikä hajottavaa. Se on silloin paljon enemmän kuin mitä oma mieleni pystyy käsittämään ja etenkin jotain muuta kuin pelkkää tunnetta eikä etenkään vain kemiaa! Tosi rakkaus korjaa, parantaa ja synnyttää uutta henkisesti mutta myös konkreettisestikin lasten kautta. itse en tule koskaan pääsemään lähellekään tuota ideaalia, mutta haluaisin silti kokeilla sitä vielä ainakin kerran 😋

Käyttäjä anone kirjoittanut 03.07.2014 klo 16:12

Mariella: Kyllähän tuo kuulostaa paljon myös siltä, että kun miehesi häpeää asioita (ihan syystäkin), mutta niiden kohtaamien saattaa yksinkertaisesti olla mahdotonta. Ja se tavallaan estää sen, että asiasta voisi kunnolla päästä yli.

Itselleni häpeän, vaikkakin ihan erilaisissa asioissa, voittaminen vaati tämän oman aviokriisin ja taas ilman häpeän voittamista en omalta puoleltani olisi pystynyt ehkä koskaan olemaan se mies, mikä tahdoin ja mikä minun olisi pitänyt olla. Korjasin tätä ongelmaa sitten omalla tavallani ja se ei tehnyt hyvää. En silti tietenkään ota vastuuta vaimon suhteesta, koska sellaiseen lähteminen on kuitenkin ihmisen oma päätös. Estin kuitenkin terveen hyvän suhteen omien ongelmieni takia.

Voimia sinulle, koska kyllähän tuo tilanne on todella vaikea ja varmasti turhauttava.

Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 03.07.2014 klo 23:13

Hei mariella,

Olet minun mielestä oikealla tiellä. Juuri tapahtumien hyväksyminen ja sen hyväksyminen, että et saa ikinä vastauksia kaikille omille kysymyksille, on sinun toipumisen avain. Ja me ollaan kaikki virheellisiä, mutta silti rakastamisen arvoisia. Se on sellainen ajattelutapa, jota minun pitää takoa itselleni päähän. Kaikki hyvä lähtee liikkeellee itsensä rakastamisesta.🙂

Minulla meni eksän pettämisestä toipumiseen ja luottamuksen palautumiseen aikoina sitten n 3 vuotta. Sä teet todella paljon työtä oman toipumisen eteen. Helli itseäsi.

Lämmin virtuaalihalaus Sinulle!🌻🙂🌻

Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 04.07.2014 klo 00:15

Anone, mä tykkään pitkistä viesteistä.🙂
Oikein analyyttistä tekstiä, olet pohtinut asioita erittäin tarkkaan.

Muutoksen pelko on ihmisisillä, ketkä ovat asuneet pitkässä parisuhteessa, ihan yleistä. Itse ajattelin meidän viimeisen vuoden yhdessäolon aikana monesti eroa, mutta en olisi kyennyt siihen juuri sen pelon takia. Olisin varmasti pysynyt suhteessa, vaikka olin onneton.

Itse pystyn jo näkemään tästä nykyisestä tilanteesta sitä täysin uuden alun mahdollisuutta, mutta siihenkin liittyy taas iso kasa pelkoja ja kysymyksiä.

Huomasin viestisi lopussa hymiön.🙂 Se taisi olla sun ensimmäinen.🤨😉

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 04.07.2014 klo 02:11

anone kirjoitti 3.7.2014 16:2

Mun tapauksessa on varmaan kyse monen asian sekoituksesta. Varoitus, taas tulaa paljon tekstiä.
… Yhteenpaluussa menettäisin kylläkin mahdollisuuden aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ehjenpänä, viisaanpana ja kokonaisena ihmisenä, mikä on erittäin houkutteleva ajatus. Minulla on kyllä järjetön pelko, että mokaisin kaiken taas uudelleen. Pitäisi uskotella ja luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin!
…
Muutoksen pelko. Rajujen muutosten tekeminen on omalla taustallani varustettuna todella vaikeaa. En haluaisi sitä myöntää, mutta on helpompaa pitää asiat ennallaan kuin kokeilla uutta ja tuntematonta. Toisaalta minulla on valmiuksia saavuttaa vielä upeita asioita kunahn vaan keksin miten. Olen asennoitunut ja harjoitellut jo sitä, että kun tulee tilaisuus, niin voitan pelon ja tartun tilaisuuteen. Tätä toivoin myös rakkauden kanssa.

Jos rakkaus olisi pelkästään intohimoa ja tunnetta, vaimo olisi saanut jo kenkää ajat sitten. Jos taas Jumala rakkaus, niin kuin sanotaan ja uskon, on ihmistenkin rakkaus on silloin heijastus siitä eli luovaa, eikä hajottavaa. Se on silloin paljon enemmän kuin mitä oma mieleni pystyy käsittämään ja etenkin jotain muuta kuin pelkkää tunnetta eikä etenkään vain kemiaa! Tosi rakkaus korjaa, parantaa ja synnyttää uutta henkisesti mutta myös konkreettisestikin lasten kautta. itse en tule koskaan pääsemään lähellekään tuota ideaalia, mutta haluaisin silti kokeilla sitä vielä ainakin kerran 😋

Kaikkeus kurvaa niin kummallisia teitä pitkin ettei siinä tavan kuolevainen pysy oikein aina kärryillä, siihen on vain pakko suostua.

Tartun yhteen ajatukseesi:

"Yhteenpaluussa menettäisin kylläkin mahdollisuuden aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ehjenpänä, viisaanpana ja kokonaisena ihmisenä, mikä on erittäin houkutteleva ajatus. "

Tulee mieleen, että: Emme tule ehjiksi, emme kokonaisiksi, emme parane valioyksilöiksi, emmekä jalostu täydellisiksi. Halu siihen, että voisi toimia niin, on ymmärrettävää, mutta olemme vain ihmisiä. Hauraita, haavoittuvia, epätäydellisiä, verta ja lihaa, tunteita ja pelkoja, uskallustakin.

Hyväksytkö itsessäsi tämän ja paljon muutakin epätäydellistä? Rakastatko itseäsi ja itsessäsi myös näitä asioita? Se on paljon rakkautta jo itselleen, kun pystyy sen hyväksymään, kuka Ison Auringon valon voimin, kuka luontaisesti tai kotoaan vahvasti oppineena, kuka mitenkin...

Ja, se sama akilleen kantapää, johon itsekin välillä törmään, yhteenpalaaminen... miksi palaisit eksäsi kanssa yhteen, jos hän toistuvasti, päämäärätietoisesti ja johdonmukaisesti katsoo pois teidän yhteisestä menneisyydestänne ja kulkee toisaalle? Miksi sidot itseäsi häneen, vaikka nurkan takana, matkan päässä, kuukauden tai vuoden matkan, päässä olisi ihminen jonka kanssa kaikki natsaisi kohdalleen... tai sitten ei olisi ihmistä, mutta riittäisit itsellesi sellaisena kun olet...?

Epätäydellisiä ja keskeneräisiä harimointeja heitän kehiin... sinä tiedät itse, mikä on tässä hetkessä tärkeintä 😀 🙂👍

Käyttäjä anone kirjoittanut 04.07.2014 klo 10:56

Marion2: On helppo ajatella ja kirjoittaa, mutta käytännössä en ihan näin hyvin pärjää. Opin silti koko ajan ja opettelen, koska haluan muuttua. En oikeasti haluaisi kirjoittaa muutoksen pelosta, mutta se on minulla ja varmaan kaikilla ihmisillä isoimpia syitä miksi tekee tei ennen kaikkea EI tee jotain.

Olisi helpompi jättää se mainitsematta, mutta nimenomaan sen asian kanssa kamppailen muutenkin, joten se on erittäin tärkeä kirjoittaa täälläkin esiin. Hymyilen tosi elämässä erittäin paljon, koska elämässä on niin paljon hyvää. En vain tykkää näistä keltaisista hymiöistä kauheasti. Mutta onhan se niin, että olemme elossa ainoastaan nyt tässä hetkessä ja jos nyt ei nauti elämästä niin milloin sitten? On toki elämässä murheita, esim. yksi sisaruksistani on vakavasti sairas tällä hetkellä ja se tuo elämän haurauden todella lähelle niin että sattuu. Tämä on elämän toinen puoli, jota myöskään ei saa unohtaa.

Mutta minä olen vasta heräämässä siihen, mitä parhaimmillani voin olla, joten kehitys menee ainakin osittain hyvään suuntaan. Hauskaa kehityksessä on se, että olen entistä enemmän se mikä olen ollut lapsena ja teininä ennen tiettyjä kokemuksia, joilla on ollut selvästi taannuttava ja lamaannuttava vaikutus. Vikoja löytyy edelleenkin, pahojakin sellaisia, mutta niiden kanssa kyllä selviää ja pistän niitä vastaan kampoihin, etteivät ne ohjaa käyttäytymistä liikaa.

Pöllöhuuhkaja: Sulla on tärkeitä pointteja. Kriisin alkuvaiheissa ensimmäisinä asioina oli juuri oman itsensä rakastamisen opettelu ja itsearvostuksen löytäminen. Luulen, etten ilman sitä olisi päässyt yhtään mihinkään. Luin ammattilaisten ja sain terapian ja vertaistuen kautta hyviä vinkkejä ja otin ne vakavasti.

Hyväksyn rikkinäisyyttä ja heikkouksia niin itsessä kuin muissakin. Ymmärrän tätä puolta ihmisyydestä jo vähän paremmin. Jossain muinaisessa viestissä taisin miettiä sitä miten tärkeää on se, kun katsoo itseään hyväksyvästi peiliin. Ja onhan se vanha viisaus, että rakasta toista niin kuin ITSEÄSI. Tässä minulla oli pahoja puutteita, nyt enää vaan puutteita. Kyllä oma heikkous välillä pistää ärsyttämään.

En hetkeäkään usko, että kukaan tulee täydelliseksi, mutta en suostu sen asenteen vangiksi, ettei ihminen voi kasvaa ja muuttua radikaalisti. Jos kyse on taidosta, sitä voi opetella. Olen lukenut ja tutkinut, että hyvin suuri osa parisuhteenkin dynamiikasta on taidoista kiinni.

Minulla on joitakin erityispiirteitä ja vahvuuksia, jotka tavallaan tekevät minusta hyvin ainutlaatuisen. Olen todellakin jättäytynyt varjoon ja se on ollut väärin. Ei tarvitse tyytyä nollaan tai edes keskinkertaisuuteen itsensä kanssa. Ja tämäkin aika tarvitsee vahvoja ja aitoja miehiä, joten olen ajatellut pistää omaa panosta likoon, jotta olen esimerkkinä lapsilleni.

Esimerkkinä vaikka tämä: Minun on lähes mahdotonta kuulla tunteita kun joku puhuu, suuttuu tai avautuu. Kuulen sanat ja reagoin niihin. Ihan sama kuka on puhuja/huutaja. Ja naisten kanssahan tämä olisi olennainen taito. Onneksi voin harjoitella sitä erityisesti tyttäreni kanssa. On tosi vaikeaa, mutta onnistun tässä jo ehkä pari kertaa kymmenestä tai ainakin havahdun jossain kohtaa, mistä riitelyssä tai tunnepurkauksissa on oikeasti kysymys.

Toinen vaikea asia on itse ilmaisu. Osan kirjottaa ajatuksia, mutta jos puhuisin tätä samaa asiaa niin tämä oli paljon sekavampaa ja muutenkin vaikeaa kuunneltavaa. Mutta puhumista voin opetella sitten kun minulla on joku joka oikeasti kuuntelee mitä yritän sanoa eikä mitä saan sanotuksi tai mitä haluaa kuulla.

Mahdollinen, mutta erittäin epätodennäköinen yhteenpaluu vaimon kanssa pitäisi tapahtua täysin uudelta pohjalta. Sitä en halua korjata mikä meni rikki. Sen pitikin hajota, vaikka tapa oli täysin väärä ja suoranaista pahuutta. Niitä ei voi hyväksyä koskaan. Anteeksi voi silti antaa, vaikka se prosessi on varmaan vielä vuosia kesken. Siinäkin on tärkeää hyväkyä se, että välillä inhoaa ja vihaa toista.

Olen ihan oikeastikin avoin rakkaudelle muualtakin, mutta se ei nyt ole elämässä tärkeintä. Ajattelen, että sille on sitten oma aikansa kun sen kohtaan. Jos en, niin voin jo nyt elää onnellisena. Ja tämä hetki on se mihin nyt keskityn ja se tarkoittaa tällä hetkellä että olen ikäänkuin "sinkku", jolla on ennen kaikkea vastuu itsestään ja lapsista.

Käyttäjä anone kirjoittanut 04.07.2014 klo 11:24

Pöllöhuuhkaja: "miksi palaisit eksäsi kanssa yhteen, jos hän toistuvasti, päämäärätietoisesti ja johdonmukaisesti katsoo pois teidän yhteisestä menneisyydestänne ja kulkee toisaalle?"

Tuohon vielä tarkentava kommentti. Sanotaan nyt näin, että homma elää koko ajan ja tiedän luotettavasta lähteestä, että nyt vasta ehkä ensimmäistä kertaa exä pystyy miettimään mitä ihmettä oikein tapahtui.

Totuus on, että pitkä matkahan tästä olisi yhteen. En tässä odottele, että hän palaa luokseni, vaan kuljen aika päämäärätietoisesti tällä hetkellä elämässä omaan suuntaani. oma muutoksenvaikeus on erityisesti tuossa kohtaa, koska aiemmin s eoli lähes mahdotonta. Nyt jo konttaan omaan suuntaan. Jos vaimo vielä haluaisi saada minut kiinni, saa juosta jo aika kovaa. Enkä todellakaan tiedä sitä, että voisinkin tai haluaisinko sittenkään jatkaa yhdessä. Hän on kuitenkin hyvissä puolissaan edelleen mahtava persoona ja ihana ihminen, joten mikä ettei? Huonoja puolia pitäisikin hänen työstää hirveästi. Mutta kenen ei?

Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 04.07.2014 klo 22:59

anone kirjoitti 4.7.2014 10:56

Esimerkkinä vaikka tämä: Minun on lähes mahdotonta kuulla tunteita kun joku puhuu, suuttuu tai avautuu. Kuulen sanat ja reagoin niihin. Ihan sama kuka on puhuja/huutaja. Ja naisten kanssahan tämä olisi olennainen taito. Onneksi voin harjoitella sitä erityisesti tyttäreni kanssa. On tosi vaikeaa, mutta onnistun tässä jo ehkä pari kertaa kymmenestä tai ainakin havahdun jossain kohtaa, mistä riitelyssä tai tunnepurkauksissa on oikeasti kysymys.

Erittäin tuttua. Olen reaktiokäyttäytyjä, ylireagoin usein. Tämä tapa tuli minulle meidän suhteen parina viimeisenä vuodena, ja nyt tuntuu, että se on jäänyt päälle. Todella ärsyttävä ja turhauttava. Olen huomannut, että reagoin monesti jo etukäteen siihen, mitä joku saatta tuntea tai ajatella ja sitten olen panikissa ja ahdistunut. Minä harjoittelen sitä pojan ja eksmiehen kanssa. Pojan kanssa on enemmän onnistumisia, eksän kanssa olen ehkä kerran ollut tyytyväinen itseeni. Mutta hän onkin minulle vaikein harjoittelukohde =) <- Onko se parempi? =) Toivottavasti sun läheinen toipuu. Poistun nyt taas palstalta. Matkustan kotimaahan. Aion nauttia jokaisesta hetkestä siellä. Toivon teille paljon uusia oivalluksia ja kuullaan taas!
🙂

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 08.07.2014 klo 23:43

anone kirjoitti 4.7.2014 11:24

Pöllöhuuhkaja: "miksi palaisit eksäsi kanssa yhteen, jos hän toistuvasti, päämäärätietoisesti ja johdonmukaisesti katsoo pois teidän yhteisestä menneisyydestänne ja kulkee toisaalle?"

Tuohon vielä tarkentava kommentti. Sanotaan nyt näin, että homma elää koko ajan ja tiedän luotettavasta lähteestä, että nyt vasta ehkä ensimmäistä kertaa exä pystyy miettimään mitä ihmettä oikein tapahtui.

Totuus on, että pitkä matkahan tästä olisi yhteen. En tässä odottele, että hän palaa luokseni, vaan kuljen aika päämäärätietoisesti tällä hetkellä elämässä omaan suuntaani. oma muutoksenvaikeus on erityisesti tuossa kohtaa, koska aiemmin s eoli lähes mahdotonta. Nyt jo konttaan omaan suuntaan. Jos vaimo vielä haluaisi saada minut kiinni, saa juosta jo aika kovaa. Enkä todellakaan tiedä sitä, että voisinkin tai haluaisinko sittenkään jatkaa yhdessä. Hän on kuitenkin hyvissä puolissaan edelleen mahtava persoona ja ihana ihminen, joten mikä ettei? Huonoja puolia pitäisikin hänen työstää hirveästi. Mutta kenen ei?

Upeaa! Olet oivaltanut jotain tärkeää, itsellistä ja itseään rakastavaa! 🙂👍

Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 01.08.2014 klo 20:00

Jess, omat prosessit on taas lähtenyt liikkeelle. Minun selviytymistä on jarruttanut suuresti se, että olen joutunut jonkin verran olemaan tekemisissä eksän kanssa (yhteisiä asioita hoidettavana, mutta loppusuoralla ollaan) ja meillä on yhteisiä tuttuja, keneltä kuulen hänen kuulumisia. Se tekee kipeä. Vieläkin. Siihen on auttanut omien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen, että sattuu ja tulee vielä sattumaan jonkin aikaa.

Kesä on tuonut edistystä tunteiden hallinnassa. Kevään saakka en pystynyt aina kontrolloimaan tunteitani eksän kanssa kommunikoidessa. Hän sai monesti niskaan minun vihan ja pettymyksen tunteet. Ymmärsin, että omista tunteistani olen itse vastuussa, mutta olin emotionaalisesti niin epävakaa ja heikko.

Nyt olen hänen kanssa kommunikoidessaan rauhallinen, asiallinen ja viileä☺️(toivottavasti se muutos on pysyvää). Eron on huomannut myös eksä. Eilen tuli häneltä kilometrin pituinen erittäin emotionaalinen viesti, missä eksä mm tilitti, että hän heitettiin pihalle omasta kodistaan.😎 Totta, mutta vasta silloin, kun minulle selvisi,että he jatkavat suhdetta ja asuvat jo yhdessä.

Hän halusi minut näköjään kakkosvaimoksi. Olen kuullut, että semmoset tilanteet, missä mies ei pysty(ei halua) päättämään, saattaa kestää jopa vuosia ja silloin onkin 2 perhettä.Yököttää pelkästään ajatuskin tommosesta.
Aluksi hänen viesti suututti, mutta sitten rupes jo naurattamaan - minulle tuli todella vapautunut olo. Vastasin hänelle taas kerran asiallisesti.☺️

Tunteista on nyt yksinäisyyden tunne voimakkaasti noussut esille. Olen aina viihtynyt myös yksin, mutta tämä tunne on ihan erilainen. Kaipaan arjen, ilon ja surun jakamista, yhdessä asioiden suunnittelua, keskusteluja, läheisyyttä- että olisi joku ihminen, kenen viereen kömpiä, halata ja saada halauksia....pahus. No, nyt halaan tyynyä.🙂 Mun tyyny onkin joutunut viime vuoden aikana koville: sitä on potkittu ja hypitty sen päällä, kyyneleitäkin on pudonnut sinne.....

Olen koko aikuisiän elänyt parisuhteessa, eli tämä vaihe on pakollinen itsenäistymisen kannalta. Olen hyväksynyt senkin.

Välillä tulee varmasti taas takapakkia, mutta suunta on selvästikin ylöspäin.

Käyttäjä anone kirjoittanut 06.08.2014 klo 22:33

Noin sitä pitää.

Et ikinä sitten suostu kakkosvaimoksi! Edes heikkona hetkenä jos sellainen tulisi!

Eteenpäin mennään täälläkin, tosin vauhti välillä pysähtyy kokonaan, mutta takapakkia ei tule. Seison vaikka väkisin paikallaan, mutta paluuta vanhaan en halua. Tarkoitan omaa minuutta tai enemmänkin sen häivyttämistä. Itsensä kanssa kun on pääosin hyvä olla, niin tunteetkin saa selvitettyä aika hyvin. Kesän aikana on satunnaisesti ollut vaikeampia iltoja, kosoa on tullut tuo ihan sama tunne. Puuttuu setoinen, kenen kanssa jakaa kaiken, hyvän huonon ja puhua vaikka tulevaisuudesta tai muistella menneitä. Ei yksin oleminen kamalaa ole, mutta vaimon mentyä menetyskin on iso.

Toinen syys "yksinäisyys"-fiiliksiin on, kun moni tavallinen arkinen toiminta on kesän aikana tauolla. Mutta tuokin nyt muuttuu ja syksyllä on paljon uutta luvassa ja paljon vanhaa hyvää.

Onneksi oli muutama päivä sitten mahtavia tapaamisia sellaisten ystävien kanssa, joita ei ole vuosiin nähnyt kunnolla. Olin jo unohtanut millaista on viettää aikaa niiden kanssa, jotka hyväksyy minutkin sellaisena kuin olen ihan luonnostani ja viihtyvät seurassani. Tällaisia kohtaamisia jatketaan. Ne antaa voimaa ja muistuttaa, että maailmassa, ainakin omassani on vielä paljon hyvää.

En vielä oikein tiedä mitä haluaisin tehdä lähitulevaisuudessa tai mistä oikein haaveilisin. Tässä kohtaa on mennyt niin paljon energiaa omilla jaloilla seisomiseen ettei tulevaisuutta ole ehtinyt oikein suunnittelemaan. Ja on se tavallaan hankalaa. Kunhan lasten kanssa homma hoituu, niin sekin riittää toistaiseksi. Tartun sitten siihen mahdollisuuteen, jonka kohtaan sitten. On se sitten työtä tai rakkautta tai ihan vain elämää. Pienistäkin asioista voi kasvaa vielä jotain suurta.

Vaimon kanssa kohtaamiset ovat edelleenkin vaikeita, mutta ne sujuu edelleen ihan asiallisesti, vaikka välillä pientä vääntöä on. Enempään en pysty, enkä tiedä edes haluanko. Välillä koen, että se on lapsllisuutta, mutta toisaalta taas olen tehnyt niin paljon yli sen mitä tässä tilanteessa olisi oikeasti tarpeen, että nuivaa käytöstäni ei varmaankaan tarvitse koskaan anteeksi pyydellä. Se ei ole kuitenkaan mitään siitä, mitä on itsse saanut kokea ja kuulla.

Mutta olenpahan oppinut paljon ja opin koko ajan lisää. Tiettyjen asioiden suhteen pidän vieläkin jarrua päällä, mutta uskon, että sekin puoli selviää. Mitä enemmän vietän aikaa minuun hyvin vaikuttavien ihmisten seurassa, sen vapaammaksi tulen myös täysin omillani ollessa. Minulla aika on jo nyt parantanut haavoja, mutta kyllähän tässä on vielä pitkä matka täydelliseen toipumiseen. Mutta sekin päivä vielä koittaa.

Käyttäjä Marion2 kirjoittanut 09.08.2014 klo 21:27

Kiitos, Anone.🙂

Kuulostaa hyvältä ne sun oivallukset omasta uudesta elämästä.
Nyt kannattaa tosiaan satsata ja "pyyhkäistä pölyt" vanhoilta ystävyyssuhteilta,varsinkin kun uusiin ihmisiin ei ole niin helppo tutustua ja mahdollisuuksiakin vähän. Itse olen tehnyt samoin.

Lueskelin pari päivää sitten taas Fisheriä ja siellä sanottiin, että tapaamiset entisen kumppanin kanssa onkin irrouttautumisen kannalta hyvä juttu, koska silloin joutuu kohtaamaan ja käsittelemään hylätyksi tulemisen, loukkaantumisen, vihan jne tunteet. Ja mä kun luulin, että se jarruttaa omia prosesseja, koska juuri ne edellä mainitut tunteet ovat nousseet esille, kun olen ex- miehen kanssa ollut tekemisissä. Pitäisikö ehdottaa eksälle ekstra tapaamisia?😀

Parina päivänä on ollut taas vähän huonompi olo. Luulin, että olen jo sinut eksän alkoholismin ja kaikkeen siihen liittyvään, mutta en niin helposti pääse. Olen tuntenut syyllisyyttä ja häpeä omasta käyttäytymisestä. Minusta tuli meidän suhteen viimeisessä vaiheessa ihan hirveä, ja ne muistot käyvät välillä kummittelemassa.

Eksä ei ollut ikinä minulle ilkeä, eikä sanonut minulle mitään pahaa, mutta minusta kehittyi todella ilkeä. Joka kerta, kun hän oli taas rikkonut lupauksen ja tuli humalassa kotiin, purin minä pahan oloni häneen, minun loukkaukset muuttuivat kerta kerralta aina kamalammaksi.

Ymmärrän, että niin kuten alkoholistilla on löydettävä oma pohjaansa, ennen kuin hän pystyy raitistumaan, niin on oma pohja löydettävä myös alkoholistin läheisellä. Se oli minun pohja ja minun käyttäytyminen muuttui tyypilliseksi alkoholistin läheisen käyttäytymiseksi, mutta se, kuka näin käyttäytyi, olin MINÄ.

Toi on kyllä jännä huomata, että heti kun joku voimakkaampi tunne väistyy, sitten tuleekin uusi tunne tilalle työstettäväksi. Viime aikoina on myös positiivisia tunteita tullut ja itsevarmuutta on lisääntynyt. Olen oppinut nauttimaan elämän tuomista pikku hetkistä. Ennen ajattelin, että tulen onnelliseksi ja nautin elämästä, silloin kun mies lopettaa juomisen. Eläsin tulevaisuudessa, mitä koskaan ei tullut. Nyt luulen, että ei sitä tulevaisuutta kannata koko ajan niin hirveästi miettiä eikä suunnitella.Yritetään elää nyt tätä päivää ja nauttia pienistä hetkistä.

🙂🌻

Käyttäjä anone kirjoittanut 09.08.2014 klo 23:57

Marion2, Hyvä kun kirjoitit tuon Fisherin ajatuksen. Helpottaa omaaoloa.

Niinhän se on, mutta vaikea aina sisäistää, että meillä on vain tämä hetki, ei mitään muuta. Onnen avaimia on jo nykyisellään paljon. Tietenkin on myös asioita, mitkä estää onnellisuutta ja oman minän positiivista kehitystä. Ne ovat onneksi "vain" haasteita, joista ainakin osa on kohdattavissa ja selätettävissä. Kaikkeenhan ei voi vaikuttaa, mutta paljoon voi. Se on varmaan tärkein oppi koko tästä omasta elämän"kohtalosta".

Toinen oppi on, että kannattaa olla tekemisissä enemmän niiden kanssa, jotka tuovat parhaita puoliani esiin. Sitä on vain niin sokea, kun huonot muutokset tulevat asteittain. Ehkä opin kuulemaan tulevaisuudessa paremmin sitä pientä ääntä takaraivossa joka kyseenalaistaa sen mitä näen ja koen, tai luulen näkeväni tai kokevani.

Hyvää ja voimauttavaa syksyä itsekullekin.