Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 10 vuotta ja meillä on kolme lasta. Suhteessa ei ole koskaan ollut väkivaltaa eikä pettämistä, mutta mieheni ailahtelevasta mielialasta ja kiukuttelusta sekä valheista liittyen alkoholin käyttöön olen kärsinyt lähes koko suhteen ajan. Lähes 10 vuotta jaksoin toivoa, että kaikki vielä muuttuisi paremmaksi, mutta ei, mikään ei muuttunut. Minun oli paha olla ja kaksi vuotta sitten huomasin yhtäkkiä, että olin menettänyt kaiken toivoni mieheni suhteen enkä enää rakastanut häntä. Ketään kolmansia osapuolia ei tilanteeseen liittynyt tuolloin eikä myöhemminkään.

Sanoin tästä miehelleni. Hän sanoi rakastavansa minua eikä halunnut erota. Hän on sanomiseni jälkeen parantanut huomattavasti käytöstään, mutta minun olotilani ei ole parantunut ollenkaan, ahdistaa. Olen sanonut hänelle vastakin, etten usko, että tunteeni muuttuvat miksikään. Hän haluaa kuitenkin uskoa, että kaikki vielä palaa ennalleen. Olen sanonut, että koska hän ei halua erota, voimme asua yhdessä (kavereina), jos hän niin haluaa eikä meidän tarvitse enää riidellä (asunto on minun). Edelleen meille kuitenkin tulee ahdistavia riitoja liittyen suhteemme tilaan ym. ja itse alan olla todella ahdistunut asiasta, koska minusta tuntuu, että minut pakotetaan olemaan suhteessa, missä minun ei ole hyvä olla. En jaksaisi enää yhtään riitaa! Riitojen/”keskusteluiden” hetkellä olen alkanut reagoida fyysisesti: tärisen, henkeä ahdistaa, en pysty olemaan paikallaan ja tuntuu, että räjähdän ja rikon kohta jotain (tavaroita tai itseni).

Viimeksi sanoin hänelle, kun taas asiaa väännettiin ja olin ahdistunut, että on parempi, että hän muuttaa pois. Tästä hän suuttui, loukkasin häntä kuulema pahasti. Ei kuitenkaan edelleenkään suostunut lähtemään vaan lupasi, että ei enää tällaisia ”riitoja” vaan rauhallista yhteiseloa, minun ehdoillani. Hän halailee ja kertoo rakastavansa. Soittelee monta kertaa päivässä töistä/reissusta. Ja minua ahdistaa, koska en enää halua hänen läheisyyttään enkä jaksa olla puhelimessa hänen kanssaan monta kertaa päivässä.

Ahdistaa myös ajatella, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin ja toisaalta tuntuu pahalta myös mieheni puolesta, kun hän edelleen yrittää korjata vuosien saatossa tekemänsä virheet. Mutta aivan, aivan liian myöhään. ☹️ Haluaisin löytää tien ulos tästä ahdistuksestani, ennen kuin on liian myöhäistä, mutta en tiedä miten.