Miehenikö narsisti vai lapsellinen vai ilkeä
Minulle on alkanut nyt riittää…
Olemme olleet naimisissa muutaman vuoden ja yhdessä ollaan mieheni kanssa oltu 6 vuotta. Meillä on alle 2 vuotias lapsi ja toinen syntymässä muutaman viikon kuluttua.
Nämä samat ongelmat ovat olleet jo alusta asti näkyvissä, nyt ne painavat vain minua niin paljon että en tiedä enää mitä tehdä. Itse en ole yhtään parempi tai ongelmattomampi!
Alussa mieheni oli kaikki kaikessa minulle ja rakastuneen idiootin tavoin, hyväksyin ja ummistin silmäni melkein kaikelta. Silloin kyllä asiatkin olivat ihan oikeasti paremmin, mieheni on saanut myös sellaisia kurjia piirteitä jotka ovat nyt tulleet vuosien saatosssa vasta näkyviin.
Mieheni on aika ilkeä, lapsellinen ja vastuuntunnoton.
Mieheni saa ihme huutokohtauksia, jolloin hän menee ”omaan” maailmaansa, ja en saa kontaktia häneen– edes yritykset rauhoitella eivät auta. Stressinsietokyky on laskenut, ”itku potku”raivari saattaa tulla ihan mitättömästäkin asiasta. Ennakointi mihinkään asiaan ei toimi– kaikki tulee kuin yllätyksenä miehelleni (esim. lapsen nukkumaanmenoaika, kaupassakäynti kun jääkaapissa ei ole kuin valo, jne.).
Mieheltäni puuttu yleensä empatiakyky, varsinkin sellaisiin asioihin, jossa hän joutuisi ajattelemaan pyytettömästi toista. Omat asiat hän kyllä muistaa ja huolehtii, mutta minulle jää kyllä kokolailla kaikki muu.
Hän on todella ilkeä arvosteluissaan, ja nyt viime aikoina alle kaksi vuotiaammekin on saanut osansa arvostelusta (milloin lapsi on tyhmä/tms. , tai hän ei osaa jotakin— sellaista asiaa, mitä lapsen ei kuulu osata vielä moneen vuoteenkaan). Kun yritän selittää että ei lasta kannata arvioida kriteerein vaan kannustaa ja kehua, niin se mieheni mielestä ihan outoa, ”Kai sitä nyt voi heittää tuollaista läppää– ei lapsi sitä voi tajuta tai muistaa?”
Kuulen joka päivä itsestäni arvion ”hullu/idiootti/läpensä paska ja paha” tms. Saan esim. kuulla olevani aivan v****n tyhmä, jos en pääse vaikka jostakin asiasta ensi suorittamalla tai joku asia vaatii uusimisen.
Henkinen väkivalta on suurta ja joskus se on jopa fyysisestäkin uhkailevaa (kerrankin hän demonstroi juustohöylällä, että jos tulet lähemmäksi niin tästä viiltyy kurkku auki).
Hän on itse aina arvostelun ulkopuolella mutta löytää syyn muista ja selitys löytyy aina kaikelle. Loppujen lopuksi se yleensä kääntyy niin että pohjimmaisena se on minun syyni…😐
Olen aidosti rakastanut miestäni ja paljon, mutta enää siitä ei kyllä valitettavasti taida olla mitään jäljellä. En jaksa enää taistella ”tuulimyllyjä” vastaan. Olen koittanut puhua miehelleni asioista. Yleensä hän ei ehdi kuunnella, ja jos mukamas kuuntelee katsoo hän samalla toisella silmällä televisiota ja välttelee katsetta– sanoo vaan mmmm johnkin väliin tai ei sano mitään. Aikaa löytyy aina peleille, lehdille ja muille asioille, ei koskaan minulle.
En voi koskaan luottaa mieheeni aikuisena ja tasavertaisena puolisona, joudun aina anelemaan apua. Silloikin saan hyvin tympääntyneen ja voipuneen myöntävän vastauksen. Ihan kuin rasittaisin maailman ongelmilla.
Asioita mutkistaa vielä anoppi. Mieheni äidin on pakko olla narsisti, ja hän puuttuu asioihimme hyvin paljon. (hän on saanut narsistin ja hiukan sekon maineen jo muiltakin ulkopuolisilta ihmisiltä, joiden kuullen en ole koskaan haukkunut anoppiani) Hän haukkuu minua hyvin ovelasti ja on alkanut vihata minua pikkuhiljaa. Asioista joista esim. appiukkoni on kehunut minua, täytyy anoppini naureskella ilkeästi ja mitätöidä koko asia. Hän haukkuu minua äitinä— ihan suoraankin– joka loukkaa minua hyvin suuresti, sillä lapseni on minulle kaikki kaikessa ja toimin parhaalla tavalla.
Olen ammatiltani terveydenhuollonammattilainen— lääketieteessä ja sairaanhoidosssakin anoppini tulee neuvomaan ja mitätöimään minua. Jos lapsi on vaikka juossut johonkin ja kaatunut pyllylleen/kyljelleen tms., anoppini luennoi minulle miten lapsesta tulee tyhmä kun päähän kohdistuneista iskusta tulee tyhmäksi ja kehityshäiriöiseksi. On minun syytäni kun lapsi pyllähtää, en katso lastani kuin silmäterää, niin kuin hän omille lapsilleen teki.
Minun ulkonäköäni on oikeus naureskella tai arvostella– ilkeästi hän saattaa nauraa ja sanoa että kyllä minä olin ennen laiha tai nätti tai jotakin, mutta en enää.
Mieheeni hänellä on yliote, tuntuu että mies jopa pelkää ja haluaa miellyttää äitiänsä. Anoppini kantaa liioteltua huolta miehestäni, ja pitää minua kamalana ja kohtuuttomana kun vaadin tasavertaisuutta avioliitossani.
Ulospäin hän esittää harrasta kritittyä ja arvostelee juoppoja ja eronneita, vaikka on välillä humalassa kuin pieni peikko itse ja on eronnut itse aiemmin. Kaksinaismoralismi kunniaan….
Syy miksi kirjoitin noin pitkästi anopistanikin, on se että miehelläni on hyvin paljon samoja piirteitä kuin äidillänsä ja ne valitettevasti vahvistuvat vain vuosien myötä. Syyllistäminen tuntuu olevan tuon perheen kantava voima, huumorintaju puuttuu täysin ja kaikki on hyvin rahakeskeistä– pennin venyttäminen ja muilta ilmaiseksi kuppaaminen on kaiken perusta (anoppini pöllii esim- työpaikaltaan kaiken roska- ja biojätepusseista lähtien).
Välillä olen miettinyt onko minussa vika, olenko minä tosiaan se läpensä paha ihminen, niin kuin aina kuulen. Jos olenkin todellisuudessa se kamala tekijä, joka ahdistaa ja vahingoittaa muita ja väittää muiden olevankin se pahanaiheuttaja?
Välillä olen jo ihan varma että nyt lähden, mutta en sittten kuitenkaan lähde lasten takia ja siksi kun en itsekään ole täydellinen! Mutta sitten kun alkaa mitta täyttyä en nää enää muutakaan vaihtoehtoa kun vain pakkaa lapset ja tavarat ja mennä. En osaa enää olla tappelematta mutta en jaksa enää tapella.
En halua että katkeroidun kokonaan, mutta en tiedä ihan aidosti enää mitä tehdä.
Olen ehdottanut miehelleni että hän hakeutuisi työlääkärille, jos kyse on vaikka työuupumuksesta. Ei kyllä mene kuulemma– silloin minunkin täytyisi mennä psykiatrille kun ilkeydelläni aihuetan kaiken.
Alan valitettavasti taipua sille suunnalle että miehelläni on pakko olla joku luonnehäiriö tai masennus kun toiminta ja käytös on tuollaista– ei minusta aikuinen mies voi olla niin aloitekyvytön tai keskenkasvuinen ilman että häneltä on jäänyt joku emotionaalinen kehitysvaihe väliin.
Mieheni ei kykene tulemaan koskaan selvittämään mitään riitaa, se on aina minun tehtäväni. Hän ei myöskään oikein tunnu muistavan mitään. Vai onkohan se tapa suojautua…?
Tulipas vuodatusta, pakko oli vain kirjoittaa, ei tästä oikein tunnu tulevan kotona enää mitään😞
Hei !
Tarinasi on melko tuttu, luin näitä narsistien tukisivuilta, mutta nämä sivut sitten poistettiin. Tutustupa onko paikkakunnallasi narsistien tukiryhmää (narsistien uhrien tuki ry > tukea > vertaistukiryhmät) ja poikkea sinne, saat ainakin varmistuksen asiaan. Minun mielestäni miehelläsi, hänen äidilläänkin on narsistinen luonnehäiriö. Nämä kulkevat valitettavasti suvussa. Jos miehellä ei ole ollut kunnollista äitimallia eikä äidilläkään niin uhrejahan he kaikki ovat, mutta ei minusta kenenkään pitäisi sietää epäasiallista kohtelua. Itse odotin, että lapseni kasvaa, ennenkuin lähdin liitosta, vaikka tiesin ettei asiat parane odottamalla. Nyt harmittaa etten lähtenyt aiemmin. Juuri lasten takiakin ero on parempi vaihtoehto, mitä nuorempana sitä parempi. Ja ainahan takaisin pääsee jos asiat paranee. Narsisti ei taida kuitenkaan parantua ikinä, hän tarvitsee loppuelämänsä ihmisen, jota voi loukata ja siten nostaa omaa itsetuntoaan sekä myös hovin, jonka varansa hänen elämänsä valitettavasti pysyy jotenkin tolpillaan... Toivon sinulle oikeita ratkaisuja, tutustu narsistiaiheeseen joko ryhmässä tai kirjallisuudesta, joista saat vinkkejä ym. sivulla. Jaksamista siihen saakka kun pääset pahimman yli ja saat tehtyä oman ratkaisusi 🙂!
Hei ja lämmin kiitos vastauksesta🙂
Olen itsekin ihan aidosti epäillyt että miehelläni on pakko olla esim. narsistinen luonne tai ihan jopa luonnehäiriö.
Olen usein koettanut puhua mieheni kanssa, mutta hän ei vain jotenkin kykene keskustelemaan asioista. Hän alistuu kuuntelemaan loukkaantuneena ensin saatuaan raivokohtauksen ja sanoo "sanoja joita toinen haluaisi kuulla", että tuntee tulleensa kuulluksi. Sitten kaikki jatkuu taas kuin ennallaan ja mikään ei koskaan ole muuttunut.
Hän saattaa myös sulkeutua omaan maailmaansa tai juosta ulos huoneesta ja heittäytyä sängylle sikiöasentoon kuin pieni lapsi.
Usein minua vaivaa oma voimattomuus kun en kykene auttamaan miestäni. Minulla on olo että minun täytyisi saada hänet lääkäriin hakemaan apua.
Olen itse vain jotenkin niin loppu jatkuvien kiukku- ja huutokohtauksien jälkeen että en aina tiedä miten päin olisin... Minun energiani menee siihen että tyynnyttelen häntä ja yritän saada mieheni rauhoittumaan että koko talo ei kuulisi ongelmista. Minulla tulee edelleen olo, että täytyy yrittää pitää kulisseja yllä ja peitellä jälkiä koko ajan.
Olen miettinyt lähtemistä niin paljon. Tiedän, että en itse ole syytön kaikkeen ja tiedän että omassa käytöksessä on vaikka kuinka parannettavaa. Ongelma on vain siinä, että miehelläni ei ole mitään empatiakykyä ja ymmärrystä toista kohtaan. Hän on useimmiten ilkeä ja varsinkin huumorintaju loppuu hyvin nopeasti ja mieli "pimahtaa" ja kaikesta tulee vain huutoa. Useimmiten mieheni vaikuttaa olevan kuin haavoitettu eläin joka itsekin kärsii tilanteesta suunnattomasti. Olisin valmis hakemaan apua, mutta miehestäni asia on ihan naurettava. Vika on loppujen lopuksi minussa, raskaushormooneissani, vaikeassa ja ilkeässä luonteessani ja terävässä kielessäni-- minä sitä apua ja terapiaa kaipaisin kuulemma.
Olen aika vakuuttunut siitä että kaikkien näiden vuosien jälkeen en kykene muuttamaan tilannetta parempaan suuntaan, en vaikka kuinka koettaisin. En osaa toimia niin että saisin kaikki palaset loksahtamaan paikalleen. Omasta mielestäni en voi olla niin paha että voisin provosoida tilanteet aina tällaisiksi. Riitely on niin joka päiväistä ja en halua että lapseni joutuvat kuuntelemaan metakkaa koko alkutaipaleensa verran ennen kuin muuttavat omaan kotiin.
Pelkään suuresti myös mieheni reaktioita-- miten yhteistyökykyinen hän haluaa olla. Hän uhkailee minua, että aikoo saada lasten koko huoltajuuden, jos joskus lähden. Kysyin häneltä ymmärtääkö mitä se tarkoittaisi (en siis koskaan suostuisi tuohon, mutta yritin vain saada ymmärtämään). Kerroin miten pitäisi käydä työssä, hoitaa lapset, kaikki asiat, ruuat, kodinhoidot yms. Mieheni puheista paljastui, että ei ollut tarkoituskaan hoitaa, kunhan vain minä en saisi huoltajuutta. Äiti hoitaisi kaiken, kunhan vain ihan ilkeyttään yrittäisi estää minun tapaamisoikeuteni lapsiin. Jos oikein anteliaaksi rupeaisi, antaisi minulle oikein pitää lapsia viikonloppuisin.
En voi kun surullisena painaa pääni alas ja miettiä mistä miehelleni on ikinä edes tullut tuollainen ajatusmaailma. Koskaan en noihin ehtoihin suostuisi ja taistelisin oikeuksistani olla lasten kanssa--- ei siihen mitään sosiaalista tai juridista estettä olisikaan.
Olen välillä miettinyt voisiko vika olla siinä, että olen melko vahva ihmisenä ja olen myös toisinaan vahva nainen. Sanon vastaan ja puolustan sitä mitä ajattelen ja oikeuksiani--varsinkin lastani ja kohta myös toista pian syntyvää lastani. En ole feministi, kenties kaukana siitä, mutta minua on aina ärsyttänyt roolijako miesten ja naisten välillä. Minun ei pitäisi tietää mitään autoista, rahoista, omistamisesta yms. Minun pitäisi kiltisti vain tiskata ja hoitaa koti ja lapset. Mieheni mielestä paras rentoutus minulle on kun "pääsen" yksin kauppaan ("pääsithän silloinkin yksin kauppaan!!") , kun hänen rentoutuminen tarkoittaa baarireissua, elokuvia, laskettelua yms. No mitäs minä "hömppä" nainen voisinkaan asioista ymmärtää😳 ? Monesti kuulen vielä, että enhän minä sairaanhoitajana voi mikään ruudinkeksijä ollakaan!
Ehkä se lähteminen tosiaan on paras vaihtoehto, ennen kuin olen katkera kuin mikä...
Mutta onko kenelläkään kokemusta miten narsistimiehen kanssa voi jälkeen päin olla väleissä: miten lastenhoidon jako yms., on onnistunut eron jälkeen? Miten asioista sopiminen ja kunnioituksen ylläpitämisen yritykset toimivat käytännössä?
Hei!
Katsoitkos eilen tv2:lla ohjelman narsismista, taisi olla klo 21.
Vaikka olen aiheeseen perehtynyt jkv, sain ohjelmasta silti uutta tietoa.
Kaikkein parasta mitä tajusin oikeastaan vasta eilen, oli se että mikäli
liitosta ei lähde ajoissa ( en lähtenyt ajoissa mutta viime hetkellä taisin
sen tehdä) niin oma tahto hupenee olemattomiin eikä voimia sitten enää
olekaan lähteä vaan uhri jää kiusattavaksi. Monissa tapauksissa syyt
ovat taloudelliset. On se vaan niin käsittämätöntä että asiasta tiedetään
niin vähän ja niin moni uhri jää hakattavaksi ja alistettavaksi lopuksi
elämäänsä. Mieti tätä kun tee ratkaisujasi! Elämään mahtuu paljon upeita
asioita, vaikkei sitä juuri tässä tilanteessa tajuakaan, vasta jälkikäteen
nämä asiat ymmärtää. Tuo uhittelu on tuttua, montakaan uhkausta ei
narsisti loppujen lopuksi tule toteuttamaan, pelottelee vaan....
Nyt hopi hopi, pidä itsestä huolta ja rakasta itseä sekä lapsiasi ja lähde!
Hei ! Komppaan toiselle palstalle kirjoittamaani tarinaa:
Narsistista eroon pääsyssä on monen monta vaihetta, tunteet ailahtelee laidasta laitaan. Myös viha oli jossain vaiheessa kohdattava ja välillä em. tunne tulee lähinnä kohtaamistilanteissa uudelleen pintaan. Eilisessä tv-ohjelmassa, joka käsitteli narsismia, sain uutta valaistusta asiaan. Minullehan tämä on sillä tavalla tuttu juttu että ennen eroa tajusin mistä on kysymys, löysin artikkelin sanomalehdestä ja siitä se lähti. Suunnittelin salaa lähtöä useita vuosia. Kun sopiva tilaisuus tuli sitten niin se tapahtui. Narsistin kanssa ei keskustella. Hän tietää mitä tahtoo ja on aina oikeassa! Nyt vuosien jälkeen tajuan, että moni uhittelu jää sille asteelle, pelottelu on pääasia.
Minun lapsuuteni oli turvallinen, oli isä ja äiti ja sisaruksia, asuin maalla. Vaikeinta tässä lienee se, että narsismi on sen verran vieras juttu, että esim. sisarusteni kanssa en voi tästä puhua, myöskään äitini ei oikein usko tarinoitani. Siihen vaan pitää varautua, että välttämättä kukaan ei ymmärrä, voin laskea yhden käden sormilla ne, jotka ovat sanoneet tuntevansa asian (poissuljen nyt narsistiryhmän). Olet siinä mielessä poikkeus volvomies 🙂! Minun elämässäni lapset ovat minulle erittäin rakkaita ja ovat fiksujakin, joten voimani tulee osittain nykytilanteessa sieltä. Ja niinkuin sanoin, elämä tuo uusia ystäviä, kun vanhoja katoaa vastaavasti. Eiliseen tv-ohjelmaan vielä palaan, oli hirveää kuunnella, miten vieras (lakimies) kertoi monen uhrin jäävän kotiin hakattavaksi ja alistettavaksi lopuksi elämäänsä kun ei ole enää voimia tai taloudellinen tilanne ei salli lähteä....hän kertoi myös muutamasta uhrista, jotka joutuivat odotellessaan lähtöä menettämään henkensä..... karmeaa kuultavaa... Ja kaikille narsistien uhreille tiedoksi: pakene, kun vielä voit.... Voimia meille kaikille, kukaan ei ole niin rakas, että annamme hakata itseämme ja elämme pelossa, ansaitsemme parempaa 🤕.
Elikkä jatkoa ajatellen. Meillä erosta muutama vuosi, mutta kyllä narsisti pitää siitä huolen, ettei häntä unohdeta. Muistaa muistuttaa itsestään. Ja uhkailu kuuluu asiaan, sitä ei pidä pelästyä. Ja jos haluaa aloittaa oikeusjuttuja niin siitä vaan, sekin nimittäin tyypilistä narsistille. Ja siihen voit varautua että kunnioitusta ei tule hänen puoleltaan varsinkaan ja häntäkin on nostaa jalustalle, nauttii vaan siitä. Teet jatkossa, kun ensin saat itsesi pois liitosta, niinkuin parhaaksi katsot ja oikein ja apuahan saa, ainakin lapsiin liittyvissä asioissa sos.puolelta, maistraatista tai oikeusaputoimistosta tms.
Sinuna en jäisi, ajan oloon mielenterveys on murusina etkä saa itseä liikkeelle... mieti sitä!
Hei KukkuuBöö!
Vielä lisään edelliseen kirjoitukseeni, että tiesitkös, että narsisti käyttäytyy kuin lapsi. Pitkään eron jälkeen minustakin tuntui että olen hylännyt yhden lapsistani. Kuulostaa kornilta, mutta näin se vaan on. Kohdallani ainakin eksä pyöri vain ylimääräisenä jaloissa, ei juuri osallistunut eikä varsinkaan ottanut vastuita mistään, lasten kasvatuksesta puhumattakaan. Mitä sinulle nyt kuuluu?
Hei taas!
Kiitos sinulle todella paljon kirjoituksistasi ja lämmin iso kiitos minun kuuntelemisestani🙂! 🌻🙂🌻
Olen tässä pitkään pohtinut mitä tehdä... Välillä kaikki on niin selvää ja välillä kaikki taas muuttuu. Mieheni sai taas minut uskomaan, että asiat voivat todella muuttua, tai ainakin tasaantua niin että moni asia olisi helpompaa (olen tyhmä kun uppoan aina tähän silmänlumeeseen). Sitten tulee vain se viimeinen niitti, joka paljastaa miten yksin olen tässä vastaamassa kaikesta... Se hetken mielen hairahdus, jonka jälkeen kaikki onkin taas minun syytäni ja kaikki paha minun aikaansaannostani.
On niin totta, mistä myös sinä kirjoitit, että tuntuu että minulla on pian kahden lapseni lisäksi kolmaskin lapsi, mieheni.
Joudun ihan aidosti tyynnyttelemään ja sovittelemaan mieheni karikoita joka ikinen päivä. En saa edes lohtua tai helpotusta viimeisilläni raskaana ollessani-- tuntuu että joka päivä on vain kestettävä aina vain hiukan lisää jotakin inhottavaa. Mieheni kävi lääkärissä muusta syystä ja pitkän taivuttelun jälkeen hän oli ottanut puheeksi alakuloisuutensa, ja mahdollisen työuupumuksen. Hän sai lääkkeitä, mutta eivät ne ole auttaneet kyllä yhtään mitään tässä tilanteessa. Hänen surumielisyytensä johtuu kuulemma minun pahuudestani ja minun vaativuudestani.
Tajusin viimeistään siinä vaiheessa miljoonannen kerran että kaikki ei todella ole vieläkään muuttunut / kunnossa kun muutamia viikkoja sitten minun piti mennä sovitulle tapaamiselle ystäväni kanssa (olin mieheni vuoksi joutunut perumaan sen 4-5 kertaa). Miehelläni oli työmeno, johon hän meni tietäen minun menostani. Jouduin tuhannennen kerran peruuttamaan omat suunnitelmani ja kun hiukan hermostuin miehelleni tästä, niin hän vain vaiensi minut "no koska haluaisit sitten mennä, mikäs sinua estää?". Mikäköhän minua estää?!?!?! Voisiko se olla mies itse ja hänen käytös!?!?!? En pääse mihinkään, pakko perua kaikki aina, kun en voi lasta yksinkään kotiin jättää.
Miehelläni ei ole kaikki hyvin. Olen koittanut kaikkeni auttaa tässä tilanteessa, hän kävi jo lääkärissäkin, mutta juttu oli kääntynyt mieheni mukaaan lääkärin kanssa siihen, että on mieheni mielestä että hän ei saa levätä tarpeeksi kotona (nukkuu 6,5-8h yöunia, kun minä heijaan lasta terveenä ja sairaana ja nukun jos nukun), hän ei saa rentoutua (käy lähes joka viikko työnpuolesta baarissa tai kavereiden kanssa jossakin esim. kylässä tms., ja minä en pääse edes sovitulle menolle. Olen joutunut 2 kuukauden aikana perumaan jokaisen sovitun tapaamisen johon olisin mennyt yksin). Vaadin kuulemma liikaa kotityötä (mies vie vain roskat ulos tai käy kaupassa silloin tälloin valmiin listan kanssa). Minä siivoan, pesen pyykit ja kaikki muut ja minulla on lapsi vielä siinä samassa hoidettavana, kaiken teen yhden lapsen kanssa.
En osoita kuulemma hellyyttä, jota hän kuulemma tekee. (Saattaa haukkua ensin minua tukevaksi, finninaamaiseksi jotain kiertotietä ja sitten tulla lääppimään ja jos heti innostu, niin on vain ilkeä ja luontaantyötävä.) Olen koittanut perustella miltä tuntuu tuollainen ja sitä miten ei todella tee mieli mihinkään läheisyyteen jatkuvan ilkeilyn jälkeen.
Muistelin myös meidän alkuaikoja, olin silloin tosi hoikassa kunnossa (verrattuna nykyiseen lasten jälkeiseen olemukseeni 😋 ) ja kun vanhoja kuvia katsoo niin ihan vetävän näköinenkin vielä😉 Silloin kuulin joka päivä mitä minun täytyisi muuttaa, että olisin täydellinen: olin kuulemma "pokaali" jota on kiva esitellä kavereille kun niillä on niin hurjan näköisiä akkoja (miehen omat sanat, ei todella minun eikä minun mielipide). Pahoitin mieleni aina miehen jatkuvana arvostelun kohteena olemisesta ja jos minulla oli mukava fiilis vaikka ulos lähdettäessä, niin saattoi mies pilata sen ainaisilla kommenteilla "aa, sä laitoit ton topin, eikö tuo ole vähän sitä tai tätä tai tota.... Ja tuollainen meikki, miksi laitoit hiukset noin?..." Etkö haluaisi olla niitä itseään esitteleviä naisia, sulla voisi olla mahdollisuuksia niihin oli kommentti jonka kuulin usein....
Olen varmaan jo melkoisen katkera. Huomaan itsestäni että olen onnellinen kun olen muualla poikani kanssa, poissa miehen luota. Kaipaan sitä mitä meillä joskus oli ja odotan että hän tulee, mutta kun hän tulee ja tuo mukanaan sen tumman pilven, niin toivoisin että hän olisi jossakin muualla-- tai että minä olisin pojan kanssa jossain muualla. Toivoisin että olisin vapaa tuosta ainaisesta syyllistämisestä ja omaan napaan tuijottamisesta. toivoisin kovasti että saisin olla taas omillani, ilman sitä ilkeää syyllistämistä, huutoa, vaatimista ja piikittelyä. En edes muista miten hyvältä tuntui kun oli ihan omillaan ja nautti siitä mitä elämä toi tullessaan🙂 ei tarvinnut maanitella ja pelätä milloin se huuto taas alkaa ja milloin kaikki taas kääntyy minun syykseni. Silloin jos kiakki menee hyvin, niin se on täysin hänen aikaansaannostaan, minä voisin ottaa mallia kuulemma siitä miten "isäkin osaa niin paljon".... Otan mallia, juu otan....
Haaveilen, että joku olisi minulle tasavertainen-- ilman mitään anelua tai vaatimista. Tekisi asioita joita kuuluu tehdä, ilman että saisin oloni tuntemaan yksinäiseksi, ilkeäksi tai liian vaativaksi.
Kun luen itsekin omia kirjoituksia, niin tajuan että ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä muualle. Kuulen joka päivä lauseen "no mene sitten v****n jos ei täällä kiinnosta". Kai se on sitten vaan niin. En halua elää ainoata elämääni tällaisessa. En halua että lapset joutuvat katsomaan moista piikittelyä.
Minun on jaksettava vielä jonkin aikaa, siihen kun pääsen taas omilleni ja takaisin työhön-- jotta psytyn maksamaan lasteni ja omani elannon. En voi jäädä tähän, vaikka kuinka haluaisin muuttaa tilannetta. En osaa enkä kykene. En tiedä mitä muutakaan voisin tehdä--- vaikka kuinka koitan löytää vastauksia. Haluaisin niin kovasti antaa lapsilleni onnellisen lapsuuden jossa äiti ja isä on yhdessä--- se ei valitettavasti vain onnistu näillä jaetuilla korteilla.
Kiitos vielä todella paljon minun auttamisestani, oli ihana lukea muiden kokemusta ja tarinaa. Uskon että asioilla on tapana järjestyä ja asioilla on tapana mennä parempaan suuntaan kunhan sen huonon ketjun saa vain katkeamaan.
Oikein aurinkoista jatkoa ja monia onnenhetkiä.
Minä olen onnellinen lapsistani, ilman heitä minä olisin varman surun syvimmissä syövereissä--- mutta kyllä se aurinko risukasaankin paistaa 🌻🙂🌻
Luin koko tekstin ja jotenkin yhdistin kertomuksesi anopista joka on huolehtinut ettei mies saa lapsena yhtään kolhua, siihen että hän ei kestä niitä nyt. Mies on totuunut siihen että joku hoitaa hänet fyysisesti tyytyväiseksi (tuo ruokaa, pesee, paijaa) ja henksiesti suojaa hänet kaikilta kolhuilta. Ymmärrettävästi hän on aikuisena kovin pettynyt kun tilanne on muuttunut. Yhtä ymmärrettävää on että sinä olet paha koska et hoida häntä ja hänen tunteitaan äidin tavoin. Hänelle ei ole opetettu valmiuksia käsitellä niitä itse.
Voi hyvin olla niin että eronneena hän pääsisi takaisin äitinsä huomaan.
Pariterapiaa voisi minusta kokeilla jos teidän tarvitsee olla pitkäänkin yhdessä. Ihan sama millä verukkeella, kunhan olette molemmat yhtä aikaa terapeutin juttusilla.
Mutta minusta sinun olisi nyt helpompi lähteä kuin lapsen synnyttyä. Jos eroatte nyt, huoltajuudesta ei tarvitse taistella vauvan kohdalla. Vanhemman lapsen kanssakaan on ihan turha alkaa tapella. Jos mies haluaa huoltajuuden, ja palaverissa (varoittamatta!!) ilmoitat että se sopii koska sinulla on vauva hoidettavana, kuhan mies hoitaa lapsen itse eikä vie sitä äidilleen. Mieheltä menee mahdollisuus kiukutella ja aiheuttaa hankaluuksia. Jos hän vie lapsen äitinsä hoidettavaksi, voit anoa huoltajuuden sen perusteella itsellesi jo viikon-kahden jälkeen. Tällä välttää kuukausien taistelun ja epävarmuuden. Taisteluhan tuosta tulee ja anoppi avustaa kiusaamisessasi jos sinne päädytään. Siksi ennakointi olisi nyt tarpeen.
Toimeentulo järjestyy kyllä, äiti pienen lapsen kanssa saa nopeasti asunnon. Elintason lasku on tietty odotettavissa, mutta järkevällä taloudenhoidolla tukien varassa pärjää siihen saakka että pääsee töihin. Eli minusta kyse on nyt siitä että kestät miestä pitääksesi elintasosi hyvänä ja asuaksesi mukavasti ja hyvällä alueella sekä voidaksesi olla miettimättä raha-asioita.
Hei!
Kuulosti kovinkin tutulta🙂
Luin alkuvuodesta kirjan "naimisisa naristin kanssa"
Silloin vasta itse tajusin,että ei vika ole pelkästään minussa ja muutin lasten kanssa pois.
Aikaa onn kulunut vasta´kuukausi,mutta olen erittäin onnellinen ja elämäni muuttu myönteisemmäksi...
Voimia sinulle🙂🌻
Hei KukkuuBöö!
Mitä sinulle nyt kuuluu. Viimeisestä viestistäsi on jo kulunut aikaa. Olen elänyt hengessä mukana. Aurikoista kevättä sinulle ☺️❤️
Heips!
Minäkin ajattelin osallistua tähän keskusteluun, koska kuulostaa niin kovin tutulta...
Tänä keväänä, 13 vuoden avioliiton jälkeen lähdin. Vuoden olen kerännyt rohkeutta ja järjestellyt asioita, mutta niin vain lähdin.
Vasta nyt, muutaman kuukauden omillani olleena, alan tajuamaan miten sairasta kaikki on ollut, miten rikki on ihminen saatu. Meillä ei onneksi ole lapsia. Ensimmäiset 12 vuotta luulin että minussa ihan oikeasti oli se vika aina. Jos ihminen jonka pitäisi sinua rakastaa, kertoo aina vakuuttavasti miten kaikki aina on sinun aiheuttamaasi, jokainen raivokohtaus, heitelty tavara, ihminen alkaa uskoa siihen, joutuu imaistuksi siihen hulluuden maailmaan.
Koskaan en kenellekään asioista kertonut, koska ei saanut. Kulissit olivat kunnossa, näytimme unelmaparilta. Vasta kun viime vuonna, omaa ahdistustani ihmetellen, avauduin ystävälleni, ja hän rupesi itkemään, tajusin että ei tämä taida olla ihan normaalia.
Silmäni ikäänkuin avautuivat siihen tilanteeseen ensimmäistä kertaa. Minuun iski hirveä katkeruus siitä, miten joku voi olla niin halpamainen että vuosien ajan uskottelee omien ongelmiensa johtuvan sinusta. Ja olen ne vielä uskonut.
Se henkinen ote on vaan niin hirvittävän vahva. Vaikka tiedät järjellä ajatellen että asiat ovat hullusti, et haluaisi niitä myöntää. Yrität uskotella itsellesi että jos nyt kumminkin vielä yritän, niin pystyn korjaamaan asiat. Mutta jos sairas ihminen ei myönnä itselleen ongelmiaan, niitä ei kukaan voi korjata. Asiat vain pahenevat. Vastapuoli tulee auttamatta uhraamaan oman henkisen terveytensä.
Miehelleni on aina ollut työni ja urani vaikea asia. Mitään taitoja ja ymmärrystä se ei kuulemma vaadi ja kuka vain sitä osaisi tehdä. Kun sitten kouluttauduin lisää ja sain lisävastuuta, kasvoi myös itsetuntoni. Ymmärsin että kyllä nyt jotain kuiteskin osaan koska työpaikalla tulee kehuja ja vastuuta lisätään. Kun joskus uskaltauduin sanomaan että on kiva kun työympäristössä arvostetaan, oli vastaus, että nehän ovat vain työkavereita, eivät he tiedä millainen olet oikeasti. Mutta tässä vaiheessa rupesin huomaamaan ristiriidan mieheni ja muun maailman näkökannoissa. Kaikki ei ihan täsmännyt. Mutta tuo työstä ammennettu itsetunto oli aika iso tekijä että sain rohkeutta vastustaa häntä. Sekä hyvät ystävät ja vanhemmat.
Vaikka en ole fyysistä väkivaltaa koskaan kohdannut, en uskaltanut ottaa sitä riskiä että kertoisin etukäteen lähtösuunnitelmistani. Hän on kuitenkin todella äkkipikainen ja vihainen. Kun minulle tarjottiin sisäistä siirtoa töistä toiselle paikkakunnalle, mietin pari tuntia ja otin sen vastaan. Viikon varoitusajalla löysin itselleni asunnon ja lähdin. Jätin vain kirjeen pöydälle, missä selitin tekoni. Turhaahan se oli koska hän ei toisten näkökulmia ole koskaan ymmärtänyt. Sain maistraatilta tietojeni turvasuojelun viideksi vuodeksi, kun kerroin kotioloistani.
Nyt elämä jatkuu uudella paikkakunnalla, ero on vetämässä, talo myynnissä ja nautin ihan uudenlaisesta vapaudesta. Ihan yksinkertaiselta kuulostavat asiat, kuten mitä juustoa ostaisin kaupasta, tuottavat minulle iloa, koska en ole saanut päättää mistään asiasta 13 vuoteen. Jos olisin halunnut jotain erilaista kuin isäntä, seurasi kiukuttelua ja sättimistä kunnes luovutin. Muutaman vuoden jälkeen tiesin jo miehen maun enkä edes yrittänyt miettiä omaa tahtoani.
Mutta valoa on tunnelin päässä. Suosittelen Ingalill Roos-nimisen kirjailijan kirjaa 'Energiavaras uuvuttaa ihmissuhteet'. Ainakin minun miehestäni täydellinen kuvaus, ja auttaa ymmärtämään omaa tilannetta ja saamaan omaa elämää hallintaan.
Heippa.. !! miulla oli avioliitto narsistiseen mieheen , josta hain avioeroa juhannuksena... suoraan sanoen kaikki eronhaun jälkeen ovat lähteneet meneen päin persettä ja alistuksia ja uhkauksia satelee entistä enemmän kuin itse liiton aikana...
Ja valitettavasti narsistia ei saa meneen hoitoon.. sitäkin olen lasten vuoksi yrittänyt hänelle puhua.. joihin aina vain tuumaa että ei tarvitse hoitoa.. kun ei ole lapsille koskaan mitään tehnyt...
Ja sitten nämä uhkaukset ja "säännöt" joita nytten eropäätöksen jälkeen on alkanut tuleen...
-vie eron vaikka hovioikeuteen asti , jos en ole kiitollinen ja kiltti hänelle
-hakee lasten yksinhuoltajuuden
-en saa tudoa ystäviä kotia, niin kauan kun hän viellä asuu siinä
-minun on kerrottava joka kerta kun hän soittaa, mitä teen lasten kanssa... saattaa soittaa 3-4 kertaa työpäivänkin aikana
-hän ei osallistu kodin pitoon enään, kun hän ei koht enään asu siinä
-olen häntä kohtaan epäreilu, kun menen illalla 1h tunnin lenkille
-hän saa lukea tekstiviestini puhelimesta, koska hän on ostanut minulle mun puhelimen..
näitä voisi oikeest jatkaa loputtomiin
noi siun kirjoitukset miehestäsi.. kuulostaa niin tutulta mitä oma mieheni oli.. ainoa vain että pelkän uhkauksien, alistamisten, loukkaavien sanojen ja haukkumisen lisäksi hän oli väkivaltainen ja kävi minua kahdesti kurkusta kiinni kuristus otteella...
Ainakin tähän mennessä.. vaikka mihinkään viralliselle taholle lastenotoista ja hoidoista ei olla päästy sopiin.. niin kaikki tuntuu niin mahdottomalta.. senkin vuoksi että ex on nytte ruvennut juomaan alkoholia kohtuuttoman paljon.. eron jälkeen ei viellä ole yhtään selvää viikonloppua hänellä.. jos vauhti hänellä jatkuu ei hän kyllä lapsia pysty ottaan..
Ja se mitä mie muista narsisti liitoista tiedän niin on oman äitini kautta kun hän erosi isästäni.. joka on myös narsisti.. niin mikään ei toimi nätisti tai sovussa .. narsistin kanssa.. ainakin äitini puheitten mukaan.. saa juosta lakimeihillä ja ties missä..
Moikka!
Kyllähän narsisti kaikkensa tekee, että saisi toisen takaisin valtansa alle. Joka sortin uhkailuja tuli, itsensä tappamisesta, minun heittämisestä pihalle pelkässä pyjamassa, ilman mitään tavaroita. Ainakin mun tapauksessa uhkailut jäi uhkailuiksi. Kun pistin vähän faktaa pöytään, ja uhkailin vähän lakimiehellä ja poliiseilla, sain muuttaa ihan rauhassa tavaroideni kanssa. Tosin hän asuu omakotitalossamme nyt kun se on myynnissä ja minä pienessä yksiössä, mutta maksan molemmista... Hän kun sattui menettämään työpaikkansa juuri tässä eron kynnyksellä. Sekin oli muuten minun vikani hänen mielestään.
Mutta vaikka taloudellisesti nyt onkin tiukkaa, en yhtään kadu lähtöäni. Koska meillä ei ole lapsia, minun ei ole häntä tarvinnut nähdä, mikä on tehnyt todella hyvää, ja nautin vapaudestani. Tottakai vaikeita päiviäkin on säännöllisesti, mutta pitää ymmärtää että tässä käydään vielä monet vuoristoradat läpi matkalla parempaan elämään ja itsetuntoon!
Tsemppiä ja jaksamista! Kyllä näistä selvitään! 🌻🙂🌻
Hei!
Minä lähdin viime syksynä, puolitoistavuotiaan kanssa. Kesällä olin vanhempieni kanssa maalla 2 viikkoa, ja eräänä päivänä vain heräsin outoon oloon. Meni tovi, ennenkuin tajusin, että minulla on pitkästä aikaa (moneen vuoteen) mahdollisuus olla oma itseni, kun olen "vanhan perheeni" seurassa. Siitä alkoi silmieni avautuminen, eikä paluuta ollut.
Olimme yhdessä 6,5 vuotta, avioliitto solmittiin kahden seurusteluvuoden jälkeen ja esikoinen syntyi pari vuotta myöhemmin. Olimme komeannäköinen pariskunta, asuimme halutulla alueella Helsingin keskustassa ja päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Mieheni pyöritti omaa yritystä, jossa olin myös pari vuotta töissä ennen valmistumistani ammattikorkeakoulusta. Kulissit olivat kunnossa.
Jossain vaiheessa seurusteluaikanamme jo kiinnitin huomion siihen, että ajoittain ystävieni läsnäollessa ilmapiiristä tuli kiusaantunut. Mieheni puhui jatkuvasti, tiesi kaikesta kaiken. Ajattelin kai hänen olevan vain kovin sivistynyt ja puhelias. Myöhemmin heräsin huomaamaan hänen olevan täydellisen yksisuuntainen kanava. Mikään hänelle puhuttu ei tuntunut menevän perille asti.
Hän käyttäytyi aina korrektisti, rasittavuuteen asti. Hän myös edellytti täydellisen moitteetonta käytöstä muilta, sain mm. lukuisia oppitunteja oikeanlaisista ruokailutavoista. Kaikki ne, joteka eivät yltäneet hänen vaatimustensa tasolle (eli kaikki muut maailman ihmiset?), sai vapaasti haukkua pystyyn. Lopulta elämä oli pelkkää arvostelua, toisten ihmisten vikojen kaivelua. Hän jaksoi sättiä ihmisiä loputtomiin sellaisista asioista, joita teki itsekin. Ei tietenkään ihmisten aikana, vaan minulle. Kaikki lähipiirini ihmiset ja ystäväni joutuivat "syyniin". Negatiivisuus leimasi aivan kaikkea.
Olin kolmas vaimo. Lapsia miehelläni oli entuudestaan kaksi ensimmäisestä liitosta. Toisen vaimonsa hän jätti kuulemma minun vuokseni, sillä olin hänen elämänsä nainen. Tai niin minulle alussa kerrottiin. Myöhemmin kävi tosin ilmi, että olin epäkypsä kaikessa. Minulle opetettiin siivouksen perusteita, ruuanlaittoa aina jauhelihan paistamisesta saakka, pukeutumista, liikennekäyttäytymistä, kommunikointia, ihmismielen toimintaa, "oikeaa" tapaa suhtauta asioihin, totuuksia lähipiiristäni... Olin kuulemma "hiomaton timantti", josta sopivasti koulimalla saisi loistavan yksilön.
Ja minä onneton uskoin aikani.
Jos jokin meni vikaan, se oli minun vikani. Mieheni oli velkaantunut jo silloin kun tapasimme. Minun talouteni oli kunnossa. Jos käytin omaa palkkaani pakollisten menojen jälkeen asioihin, joihin itse halusin, sain kuulla olevani vastuuton taloudellisesti ja käyttäväni toista vain maksattaakseni asioita. Mieheni vaatimalla vaati saada maksaa mm. ulkona syömiset, matkat ja muut "ylimääräiset" menot, mutta kuitenkin syyllisti minut niistä asioista jälkeenpäin. En minä kieltäytynyt osallistumasta, minun ei annettu.
Viime kesänä, kun olin kotona hoitovapaalla, minulle selvisi vuokranantajan otettua yhteyttä, että olimme häädön partaalla, koska kahden kuukauden vuokrat olivat rästissä. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tilanteesta. Vastaavia tapauksia oli ollut aiemminkin, milloin oli netti tai sähköt poikki, milloin lapsen vakuutus katkolla, perintäyhtiöiden kirjeitä tulvi postiluukusta. Osa niistä minun nimelläni, kun mieheni oli luvannut jonkun laskun hoitaa eikä ollut hoitanut. Sen sata kertaa pyysin kertomaan, jos jonkin maksun hoitaminen ajallaan ei onnistu, niin voitaisiin yhdessä miettiä kuinka asia hoidetaan. KOSKAAN hän ei niistä puhunut, asiat selvisivät vasta perintäyhtiöiden kirjeiden kautta.
Hermostuinko? No kyllä. Enkä ensimmäistä kertaa. Halusin tietää, miksi asiat menvät aina tähän pisteeseen. Nyt oli pelissä meidän kotimme, jossa asui myös pieni lapsi. Sain kuulla, etten nyt käyttäydy kuten vaimon kuuluu, kun en tue miestäni vaikeassa tilanteessa.
Usein riitamme päättyivät siihen, että poistuin kotoa, kun en saanut suunvuoroa, vaikka pyysin, vaadin tai raivosin sen perään. Minut vain jyrättiin, korvissa oli jotkut ihme tulpat, joiden läpi ei minulla ollut pääsyä. Ja kun minun malttini petti jossain vaiheessa, olin aina se epäkypsä ja syyllinen kaikkeen. Vuokrarästit olivat minulle vain se viimeinen niitti.
Varasin ajan pariterapiaan toiveena saada keskusteluyhteys auki. Mieheni käsitys terapiasta oli vain hieman toinen; hän käytti koko varatun ajan siihen, että kaivoi minusta esiin kaikki mahdolliuset virheet koko suhteemme ajalta. En väitäkään olleeni täysin moitteeton itsekään, mutta tilanne oli kyllä väärä toisen ryvettämiselle. Siltä se tuntui. Sain kuulla, että samankaltaisia asioita hän oli kertonut minusta mm. vanhemmilleni. Hän piti itse "vasikointia" yhtenä maailman pahimmista synneistä, vaikka oli itse siinä varsin taitava.
Minulta romahti neljän pariterapiakäynnin aikana loppukin usko siihen, että puolisoni olisi ylipäätään koskaan valmis tai halukas pitämään minun puoliani missään. Ainoa keino hänelle osoittaa "välittämistään" koko yhdessäolomme aikana oli vieraiden miesten "ojentaminen" jos he erehtyivät vilkaisemaankaan suuntaani.
Asuin pari kuukautta vanhempieni luona lapsen kanssa kunnes vuokrasin asunnon kauempaa, yli sadan kilometrin päästä. Yritin vielä korjata suhdettamme, kunnes tajusin tekeväni työtä yksin. Mieheni tokaisi kerran, ettei edes halua minua takaisin, ja että kuinka hän todennäköisesti elää elämänsä ihan tyytyväisenä, kun ei edes lähde tekemään mitään muutoksia (joita terapeutti ehdotti parisuhteen tasapuolistamiseksi). Kun sitten kävi vielä niin, että tulin hänelle toistamiseen raskaaksi jo asumuserossa ollessamme, hän ilmoitti, ettei hetkeäkään usko olevansa lapsen isä.
Laitoin eron vireille heti uudenvuoden jälkeen. Siihen loppui kaikki yhteistyökyky, vaikka ei sitä kummemmin ollut aiemminkaan. Läksin yhteisestä kodistamme melkolailla tyhjin käsin. Edes lapsen sänkyä en saanut mukaani ottaa, kun en sitä ollut kerran maksanut. Joitakin kuukausia nukuttiin lattialla. Muuttoapuja tai muutakaan ei tippunut. Lastenvalvojan luona mies valehteli olevansa työtön ja laistoi näin elatusvelvollisuudestaan. Uuden lapen tulosta hän ei ole ollut tippaakaan kiinnostunut, kuuluttaa vaan ympäriinsä vaativansa isyystestit. Hän käyttäytyy näennäisen sovittelevasti ja ystävällisesti, vaikkei tee minkäänlaista yhteistyötä.
Harkinta-aika päättyy neljän päivän kuluttua. Laskettu aika on kymmenen päivän kuluttua. Takana on elämäni ehdottomasti karmivin vuosi. Vaikka olen vilpittömästi iloinen siitä, että pääsin irti syyllistämisen, vähättelyn ja sanojeni vääristelyn kierteestä, ero sattuu kovasti. On vaikeaa käsittää, kuinka yhdentekevä on ollutkaan kaikki nämä vuodet. Vaikka huomasin jo aikoja sitten olevani prioriteettilistan häntäpäässä, se silti satuttaa. Ikävintä koko kuviossa on ajatus siitä, että myös lapset tulevat kokemaan saman, ainakin jossain mittakaavassa. Jos ihminen on täydellisen kykenemätön empatiaan aikuisia kohtaan, on vaikea uskoa, että sitä liikenisi lapsillekaan. Ja olenhan jo nähnyt, kuinka hän vanhempia lapsiaan kohteli.
Vapun jälkeen en ole halunnut edes tavata, lapsen vierailukäyntien luovutukset hoitaa ulkopuolinen henkilö, asioista sovimme joko puhelimitse tai viesteillä. Tämä järjestely on helpottanut omaa oloani kovasti, sillä miehellä on kyky mitätöidä toisia pelkällä katseella. Jossain vaiheessa annoin itselleni luvan olla olematta enää kohteena. Haluan käyttää voimani ja jaksamiseni lapseni hoitamiseen, uuden elämän rakentamiseen ja raskauteen.
Olen ollut ihan hirveän uupunut, ahdistunut, onneni kukkuloilla, innoissani, itkuinen, määrätietoinen, hukassa... koko skaala on käyty läpi. Ja käydään edellen. Mutta jos jokin ajatus pitää minut tällä polulla, se on se, etteivät lapseni joudu elämään alistamisen ja vähättelyn ilmapiirissä. Vaikka äiti onkin välillä "vähän väsynyt" ja äreä, rakkaus ja aito välittäminen ei lopu koskaan. Lapset ovat yksilöitä, arvokkaita, rakkaita juuri omina itsenään. Ja elämä on pullollaan kauniita, hyviä asioita 🌻🙂🌻
Hei! Tarinoita lukiessani huomaan saman seikan lähes kaikissa tarinoissa. Lienee aika yleistä että me jaksamme uskoa narsistin paranemiseen ja pysymme liitossa muka lasten takia. Valitettavasti kaikki se aika minkä jaksamme on hukkaan heitettyä, narsisti ei nimittäin parane vaan tilanne pahenee koko ajan. Itsellä meni hukkaan paras aika elämästä, 15 v ja se harmittaa kovasti. Toivon mukaan joku muu huomaa ja lukee näitä tarinoita ja tekee toisenlaisia ratkaisuja ja hyvissä ajoin. Odottamisesta ei ole mitään hyötyä. Huomasin itsekin piirteitä jo ennen avioliiton solmimista mutta ihminen kun on tyhjä ja ajattelee että tämä on nyt se ainoa oikea ja sulkee silmänsä kaikelta ikävältä ja epämiellyttävältä. Ottakaa ihmiset opiksenne ja lähtekää ennenkuin elämä valuu hukkaan, jos vähänkin tuntuu siltä että alistaminen ahdistaa niin eikun menoksi.... Voimia teille kaikille jotka olette jaksaneet ja jaksatte yhä 🌻🙂🌻
En tiedä sopiiko tähän nyt kirjoittaa miesnäkökulmaa, tästä ei pidä kenenkään loukkaantua. Kerroin vain millainen minä olen, narsisti, lapsellinen vai ilkeä, vai mitään niistä. Eihän kukaan ole täydellinen ihminen, vaikka narsisti ja minä sairauteni kannalta sellainen välillä luulen olevani. Vaimo sen kyllä muistaa aika usein huomauttaa. Enää en siitä enää loukaannu.
Vaikka koen olevani omalla tavallaan narsisti ja ilkeä luonteeltani, en koe että se tarkoittaisi välttämättä parisuhteen romahtamista. Olemme tunteneet vaimoni kanssa 13 vuotta, siitä naimissa kohta 11 vuotta. Meillä ei ole, ja ilmeisesti ei tule lapsia. Tämä on meidän yhteinen päätöksemme.
Tutustumisesta noin aina muutamaan viime vuoteen asti perheidyllimme oli rikkoitumaton. Minä kävin töissä (liikaa, mutta siitä vielä enemmän), vaimo hoiti kotiamme. Tämäkin oli yhteinen päätöksemme. Tiedän että olen ollut hankala ja olen vieläkin. Joskus tuntuu, että manipuloin vaimoni olemaan kotoni. Vaimoni on ehkä liian kiltti, mutta yhdessä me siitä selvisimme. Eropuheemme ovat olleet vain suunnitelmia ja pikaisesti tehtyä ajatuksia (ne ovat aina lauenneet). Moni olisi tässä tilanteessa eronnut, mutta meille avioliitto on pyhä asia josta emme eroa, ja toisaalta olemme kokeneet kaikki ongelmat myös voitettaviksi.
Jaksoin älyttömiä ylitöitä, liian pitkiä työpäiviä vajaat kymmenen vuotta. Sitten tuli stoppi, olin sairastanut mielenterveyssairauteen (kaksi-suuntainen). Tilanteemme oli täysin uusi, vaimoni opiskeli itselleen uutta ammattia, ja käy osapäivätöissä; vieläkin. Tilanteemme on nyt täysin päinvastainen. Ja vielä enemmän vaimoni vastaa nyt minusta, tämä ei ole minulla kaikilta osin narsismia vaan se on myös rakkautta. Josta olen todella kiitollinen vaimolle.
Olen tietenkin vaatinut paljon hoitoa, joku voisi ymmärtää sen tavalla narsismina. Minuun sopivat monetkin narsismin merkit esim. ihailun vaatiminen, pieni empatian puute, on muitakin, nämä esimerkkinä. Sairaudesta (kaksi-suuntainen) tulevat sitten muita oireita. Mutta monet ovat sanoneet etteivät he usko, että minulla on mitään sairauksia. Mutta jos niin, sitten jos tilani kiehahtaa, niin sitten. Jokainen voi vain arvata mitä silloin tapahtuu. Vasta nyt kun tiedän sairauteni, osaan edes käsitellä vihatilanteitani, vaikka mitä vain voi tapahtua. Mutta minä olen vain sanallinen kiukuttelija. Pihalle voin mennä huutamaan, mutta fyysinen puoli on täysin tuomittavaa. Vaikka sitä kyllä näissä sairastamissani esiintyy.
Narsismin oireet menevät paljolti sairastamani psyykkisen sairauden piikiin. Ei sille vain voi mitään. Minulla on säännöllinen lääkitys, olen ollut osastohoidossa, käymme yleensä aina psyk.sairaanhoitajalla yhdessä. Vaimo valvoo lääkitykseni oton (ok. hän on alan ihminen). Ja päättää onko tilani mennyt siihen pisteeseen, että joudun lähtemään osastohoitoon. Minun pitää vain silloin luottaa siihen mitä olemme yhdessä sopineet.
Suurin ongelma, varmasti voimakkaista lääkkeistäni johtuen on se, että haluan pitää rajaa toisiin ihmiseen, tästä myös vaimoni on saanut kärsiä. Se kosketus mikä välillämme on ennen voimakkaampaa, ei aina ole sitä sen pitäisi olla. Mutta pikkuhiljaa olemme onnistuneet tätäkin ratkaisemaan.
Kiitos, jos jaksoitte lukea 🙂🌻