Siitä on nyt kolmisen kuukautta, oikeastaan 2,5kk kun sain mieheltä sähköpostilla viestin joka luhisti maailman ja on sekoittanut mieltä siitä lähtien. Mies kertoi viestissä kuinka on ajatellut yrittää yhteiseloa erään minullekin tutun naisen kanssa. Kertoi ettei tunne minun enää rakastavan häntä. Naisen lapsi oli juuri viettänyt meillä viikonlopun, leikkinyt meidän tyttäremme kanssa ja koko sen viikonlopun olin omlut epätietoinen miehen ja naisen suunnitelmista.

Luin viestin maanantaiaamuna töissä. Hajosin ja romahdin, pakenin kotiin jossa odotti mies. Mies näki tuskani ja vannoi rakastavansa minua. Minä en vain kuulemma halua elää hänen kanssaan enkä rakastanut. En jaksanut tätä elämää jne. Toinen nainen jaksaisi. Hänen kanssaan saisi mies laittaa kotitilamme kuntoon, tyttäremme saisi uuden siskon, hän saisi olla tuon naisen tygölle isä jne. Nämä kaikki luki viestissä.

En voi kuvailla tunteitani ja ajatuksiani. Ne olivat pimeää sumua. 25 yhteistä vuotta, neljä lasta ja minut jätetään sähköpostilla, vaihdetaan kuin rikki mennyt villasukka.

Jokin sai miehen toteamaan ettei ajatellut kunnolla kirjoittaessaan viestiä. Rakasti minua, oli vain ollut varma etten minä enää rakastanut. Minä vain mietin miten pieni on minun arvoni että minut oltiin jättämässä noin: sähköpostilla. Vaihtamalla tuosta vain, olettamalla että minä vain kiltisti lähden tästä kodistamme ja päästän uuden naisen tähän lapsineen leikkimään uutta perhettä.

En ole ollut aina paras mahdollinen vaimo, terveydentilan takia hyvinkin väsynyt, haluton, rikki. Mutta tunsin etten minäkään ansaitse noin julmaa jättämistä.

Olemme yhdessä. Mies vannoo rakastavansa, olevansa hulluna minuun. Minäkin rakastan häntä niin että sydämessä kääntää. Mutta en luota. Mies ei halua edes lukea kirjoittamaansa jättökirjettä, haluaa unohtaa. Käskee minunkin unohtaa. Pitääkö minun?

Yritän unohtaa. Enkä pysty. Asiat pyörii mielessä. En saa rauhaa. En halua vaivata miestä kyselemällä, laittamalla selkä seinää vasten. Pelkään että tuo kyllästyy.

Pariterapeutti sanoi että minun pitää puhua jos asiat vaivaa enkä minä pysty. Pelkään. Mies sanoo unohtaneensa sen toisen. Ei ole yhteyksissä. Minä haluaisin kysyä siltä naiselta yhtä sun toista, tunnen hänet kuitenkin ja voisin siis kysyä. En uskalla enkä kai halua. Hänelle on kerrottu minun surkeudestani vaimona, hän on sanonut minun pelanneen valtapeliä kun halusin mieheni itselleni. Voisin vain vihata häntä mutta en jaksa. Mies teki pari päivää jonkinlaista valintaa välillämme sen jälkeen kun sain hänen jättöviestinsä. En osaa antaa sitä anteeksi, vielä.

En tiedä miten jaksan. Rakastan kovasti. Olen vain niin sekaisin. Vertailen itseäni koko ajan tuohon toiseen. Miehen vakuuttelut ei vakuuta. Sängyssä, kotitöissä, tilan hoitamisessa, sosiaalisissa suhteissa, tarkastelen itseäni koko ajan. Sängyssä en pysty rentoutumaan. Suorituspaineet on läsnä koko ajan. En osaa enää edes orgasmia saada.

Pitäisikö minun jo unohtaa? Onko oikein olettaa enää että mies puhuu aiheesta? Mies ei suostu lukemaan enää kirjoittamaansa jättöviestiä. Ei halua. Haluaa unohtaa sen. Käskee minunkin unohtaa. Minä en pysty. Se repi minut hajalle kuitenkin. Onko minulla oikeus vaatia miestä miettimään kirjoittamaansa?

Olen niin rikki. Rakastan, pelkään ja itsetunto on poljettu maahan.