Olemme pitkään seurustellut avopari, meillä on 6-vuotias lapsi.
Viime keväänä aivan yllättäen mieheni kertoi, että on käyttänyt jo pitkään (useita viikkoja/kuukausia) mielenterveystoimiston palveluja ja lääkitystä vakavan masennuksen vuoksi. Olin järkyttynyt ja tolaltani, koska en ollut havainnut mitään merkkejä tällaisesta ja meillä meni mielestäni ”ihan mukavasti”.

Koko kevään ajan tunnelma oli kireä, eikä asiaa helpottanut omien työtehtävieni päättyminen. Tilanne kärjistyi loppukeväästä järkyttävään riitaan, jonka päätteeksi päätin lähteä kodistamme lapsen kanssa. Lähdimmekin pariksi päiväksi, jonka aikana mieheni kirjoitti minulle kirjeen (sähköisesti) ja avasi jonkinlaisen keskusteluyhteyden. Menin kotiin keskustelemaan parisuhteemme tilasta, emmehän kuitenkaan tosissamme kai halunneet erota. Keskustelun aikana päälleni vyörytettiin aivan kaikki ”patoutumat” ja sain kuulla olevani syyllinen melkein kaikkeen, mikä mieheni mielestä on huonosti. Hän itse suostui hyvin heikosti ottamaan mitään vastuuta tai kielsi hänessä olevan mitään vikaa. Palasimme kuitenkin kotiin, vaikkakin olin edelleen tuohtunut häneen ja tunnelma pysyi kireähkönä. Sitten sain töitä kesäksi ja kireys muuttui iloksi (yksi suurista ongelmistamme on raha, sen puute siis) ja huolet unohtuivat hetkeksi. Kävin päivittäin töissä, mies ja lapsi viettivät kesää.

Työni päättyivät jälleen elokuussa ja näin pitkälle (lokakuun alkuun) olemme sinnitelleet ilman räjähdyksiä. Pari viikkoa sitten äidyimme keskustelemaan jälleen suhteestamme, mielestäni juttelimme varsin terveesti ilman riitaa. Mies on etääntynyt roimasti minusta ja lapsestaan, hän lähinnä vain käy töissä, istuu tietokoneella ja nukkuu. Otin asian esille ja hän myönsi kaiken. Sanoi, että kodista on tullut hänelle ahdistava paikka eikä hän oikein halua minulta enää mitään. En ollut siitä lainkaan yllättynyt, olemmehan jo pitkään eläneet kuin kämppäkaverit. Eniten minua huolettaa lapsemme, joka selvästi kaipaa isäänsä. Ärsyttää, kun joudun patistelemaan miestä ottamaan ohjat käsiinsä ja lähtemään jonnekin tai pelaamaan lapsen kanssa jotain. Hän perusteli asiaa omalla hankalalla isäsuhteellaan ja oikean mallin puuttumisella. En niele tuota selitystä täysin, sillä jos hän kerran tiedostaa ongelman, mielestäni hän pystyy tekemään sille jotain.
Miehestä on lisäksi tullut laiska kotitöiden suhteen, välillä hän innostuu tekemään jotain tosi spesiaalia (kuten pesee maton tai sohvan), mutta jättää sen varjolla kaikki muut rutiinihommat (astianpesukoneen täyttö/tyhjennys, roskien vienti, kaupassakäynti, pyykkien kerääminen pyykkikoriin) tekemättä ja soimaa minua siitä, ettei saa kiitosta yrityksistään. En osaa olla kiitollinen puhtaasta sohvasta, jos tiskipöydällä on kolme päivää vanhaa ruokaa ja kattilat ja paistinpannut tiskaamatta, kun saavun viikonloppureissulta kotiin. Eniten ehkä kinastelemme tällaisista arkiasioista, koska emme uskalla kinastella muusta. Käsitän, että hänellä on diagnosoitu masennus ja jaksaminen on kyseenalaista. Silti juonikas puoleni ei voi olla ajattelematta, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vyöryttää minulle kaikki kotiasiat ja arjen pyörittämisen. Olenhan työttömänä kotona ja tietenkin suurin osa kotitöistä lankeaa minulle. En ole siitä lainkaan pahoillani, periaate vain suututtaa. Mitään ei tehtäisi, ellen minä tekisi. Tällä hetkellä koen olevani korvaamaton kotitalouden ja lapsen hoidon suhteen, mutta se johtuu vain tämän hetkisestä todellisesta kokemuksesta. Enää en edes ole vihainen mieheni menoista, pikemminkin kotiintulemisista. Toivon, että hän ymmärtää isän vastuunsa ja lapsen odottavan häntä kotiin ja seuraksi.

Itse olen päättänyt vaikka hymyillä väkisin seuraavat n. 15 vuotta, kunnes lapseni ei enää ole minusta riippuvainen ja toivottavasti on jossain omillaan ja järkevä aikuinen. En aio loukkaantua mistään (paitsi ehkä juuri niistä tiskeistä), en aio asettua poikkiteloin riitaa aiheuttaakseni. Eniten minua kiinnostaa lapseni hyvinvointi, joudunhan olemaan välillä sekä isä että äiti. Olemme mieheni kanssa yhdessä lähinnä mukavuus- ja taloudellisista syistä.
Olen surullinen siitä, että olen kadottanut yhteyden mieheen, joka joskus oli sydänystäväni. Pilkahduksia siitä sielunkumppanuudesta näkyy vieläkin silloin tällöin, mutta harvakseltaan. Hän elää mielessään jossain muualla, eikä viihdy perheensä kanssa. Hän ei kaipaa minulta mitään; miten siis osaisin/haluaisin tarjota mitään.

Tällä hetkellä jaksan hyvin ja olen suhteellisen energinen. Mitä enemmän mieheni on yrittämättä, sitä enemmän patistan itseäni ja jaksan puuhata; emme voi kumpikin makoilla nurkissa flegmaattisina.

Kiitos, kun sain kirjoittaa tämän tekstin tänne. En ehkä kaipaa mitään vastauksia tai tukea, auttoi jo paljon pukea kaikki sanoiksi. 🙂👍