Olen uusi täällä ja olen lueskellut päivän mittaan kirjoituksianne ja rohkaistuin itsekin kirjoittamaan.

Kolme vuotta sitten päättyi parisuhteeni, joka kesti lähes kuusi vuotta. Nykyisessä suhteessani aloin huomata esiin kumpuilevia asioita. Aloittaessani sosiaalialan opinnot, sain tälle kaikelle nimen, lähisuhdeväkivalta. Olin koko edellisen suhteeni ajan kokenut lähisuhdeväkivaltaa, vain sillä erotuksella, että siitä puuttui fyysinen väkivalta. Tästä syystä nuori ja naivi, sinisilmäinen nainen ei kai ollut huomannut mitään väärää. Suhteessa oli asioita, joista en pitänyt ja josta en puhunut, mutta osaa pidin vain normaaleina ongelmina.

Kun tämä asia aukesi minulle, tajusin, että olin kokenut kaikki muut lähisuhdeväkivallan muodot paitsi fyysisen. Olin siis ollut henkisen, taloudellisen ja seksuaalisen väkivallan uhri. Asian myöntäminen itselle kolme vuotta suhteen päättymisen jälkeen on helppoa, mutta jos joku olisi tuolloin kertonut mitä lähisuhdeväkivalta on, olisin kieltänyt kaiken.

Kaikki nämä asiat totta kai vaikuttavat nykyiseen parisuhteeseeni. Olemme asioista puhuneet ja avopuolisoni yrittää ymmärtää monissa asioissa. En lähde syvällisesti analysoimaan miten asia on minuun vaikuttanut, mutta esimerkkeinä todetakseni, että itsetuntoni on todella huono, en pysty ottamaan vastaan hyvää enkä huonoa palautetta, ennen alistetut piirteeni ovat saaneet järjettömät mittasuhteet ja olen todella ehdoton. Seksuaalisesti olen lähes kykenemätön tai ainakin todella rajoitteinen. Välillä minusta tuntuu, että minusta on tullut exäni kaltainen, käytän henkistä, seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa tiedostamattani.

Nykyinen suhteemme on ollut jo kariutumassa viime kesänä. Tuolloin yhteisestä sopimuksesta päätimme, että emme sovi yhteen ja olemme liian erilaiset. Emme nähneet yhteistä tulevaisuutta. Jokin sai meidät vielä yrittämään ja tuntuikin, että kaikki meni hyvin. Olemme jälleen samassa umpikujassa ja ahdingossa. Lisäksi mieltäni painaa nämä menneet asiat ja se, että koen olevani todella rikkinäinen. En koe saavani riittävästi tukea puolisoltani vaan pikemminkin hän syyllistää menneisyyden haamuista, jotka eivät edes ole omaa syytäni. Jos lähtisin asiaa käsittelemään ja ratkomaan, olisiko hän halukas tekemään sen yhdessä vai ovatko menneisyyden haamut ja exät liikaa?

Onko siis parasta palata viimekesäiseen päätökseen, joka silloin jo nähtiin järkeväksi ja alkaa parantamaan itseään ja oikeasti keskittyä itseensä, edes kerran elämässään?