Lapsuuden traumojen vaikutus aikuiselämään 2

Lapsuuden traumojen vaikutus aikuiselämään 2

Käyttäjä kevät 2007 aloittanut aikaan 29.01.2009 klo 11:12 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä kevät 2007 kirjoittanut 29.01.2009 klo 11:12

Tämä on uusi yritys aloittaa keskustelu vaikeasta, mutta miltei jokaista koskettavasta aiheesta. Sitä vanhaa ketjua tuskin enää kannattaa etsiä arkistoiduista.

Pohdin, analysoin ja kirjoitan mielelläni erilaisista asioista. En kuitenkaan osaa kirjoittaa pelkästään itselleni, vaan kaipaan vuorovaikutusta. Niitä uusia ja avartavia näkökulmia muilta saman kokeneilta. Toivon, että tähän ketjuun syntyy vilkasta ajatusten vaihtoa.

Kun muistelemme lapsuuttamme, sieltä nousee joko paljon onnellisia muistoja tai sitten ikäviä tapahtumia. Pahimmat traumat ovat ehkä kokonaan pyyhkiytyneet muististamme, ja lääkäri tai terapeutti saattaa puhua dissosiaatiohäiriöstä.

Kaikesta huolimatta olemme eläneet omaa arkeamme sen enempiä miettimättä; mikä on syy ja mikä on seuraus. Toisin sanoen, ihan normaalia elämää. Hyvä niin!

Entä sitten, kun olemmekin voineet vuodesta toiseen huonosti? Käymme lääkäreillä ja tutkimuksissa, mutta koskaan ei löydy mitään. Tulee epämääräisiä masennusjaksoja, joiden syytä ei tunnisteta. Tulee kausia, jolloin arki ei enää sujukaan niinkuin ennen.
Elämä on yhtä räpiköimistä päivästä toiseen. Jos olemme perheellisiä, kärsivien joukko sen kuin kasvaa. Kierre on valmis! Vanhempina annamme selviytymisen mallin omille lapsillemme. Kuinka moni pysähtyy miettimään vuosikymmenten jälkeen; mitä minulle tapahtui lapsuudessa?

Itse olen käynyt lähes kolme vuotta terapiassa, joka nyt loppuu. Olen päättänyt kokeilla siipieni kantavuutta. Elämäni on ollut enemmän tai vähemmän virran vietävissä. Siitä viimeiset kolme vuotta todellista tuskien taivalta. Live-ryhmän tukihenkilö sanoi, että kaikkea terapioivaa ei ole syytä lopettaa samalla kertaa. Koen myöskin, ettei lapsuuden kokemuksia pohdittu riittävästi terapiassa. Lapsuuteni traumaattisiin yksityiskohtiin palaan seuraavissa kirjoituksissani.

Elämä on täynnä vertaisia! Kaikilla meillä on ollut lapsuus ja sen hyvät ja huonot kokemukset. Kirjoitelkaa ajatuksianne! 🙂🌻

Käyttäjä Lempeät tuulet kirjoittanut 17.10.2011 klo 20:31

Hei vaan kaikille kohtalontovereille,

Itse olen aloittamassa 5-kymppisenä lapsuuteni käsittelyn, koska en pysty nauttimaan elämästä ja teen vain työtä ja otan vastuuta muidenkin puolesta. Kaikki ilo ja nautinto on kadonnut elämästäni ja aika ajoin vain itken koska olen niin väsynyt kaikkeen.😭

En tiedä auttaako mitään vatvoa lapsuutta, jolloin kaikki aikuiset ympärilläni olivat epäluotettavia ja jatkuvasti kännissä. Minä olen se "heikoin lenkki", joka en kestänyt sitä menoa, joka muistaa kaiken, mutta kaikkien muiden perheenjäsenten mielestä turhaan ruikutan. Voi olla niinkin, ettei se hyödytä, mutta muut sisarukseni eivät kokeneet samoin kuin minä. He olivat isän ja äidin omat lellikit ja minä sain pärjätä omillani, minulle naureskeltiin koko perheen voimin, kun herkkyyttäni itkin. Olin liian lihava, liian herkkä, liian suorasukainen, liian lapsellinen, liian sitä ja liian tätä. 🤔

En tiedä miksi se olen juuri minä, joka kuitenkin huolehdin vanhenevista vanhemmistani eikä kultapojut ja -tytöt. Miksi juuri minulle soitetaan keskellä yötä ja minulle sanotaan, että miksi en ole pitänyt yhteyttä, kun soitan ja käyn vain kerran viikossa. Ne "kultaset" kun eivät raukat jouda kiireiltään kuin kerran vuodessa, jos silloinkaan.🤨

Pelottaa lukea, ettei vuosienkaan terapiasta ole ehkä hyötyä. Toisaalta toivoisin HOTtia, koska olen sitä kokeillut ja kokenut sen hyvää tekevän vaikutuksen. Ehkä pitää vaan päästää irti siitä surkeasta perheestä jonka sain.😞

En ole jaksanut lukea tätä ketjua aivan kokonaan, mutta uskon, että täällä on samaa kokeneita.

Toivon kaikille teille voimia kestää tätä syksyn pimeää, sytytetään kynttilä ja ajatellaan toisiamme lämmöllä.

T. Lempeät Tuulet

Käyttäjä särkynytenkeli kirjoittanut 19.10.2011 klo 21:55

Huomasin tämän ketjun puolivahingossa. Olen lukenut tätä pari iltaa, aloittaen ihan alusta päätyen loppuun ja paljon on tuttuja tunteita, tuttuja reagtioita.

Olen kolmekymppinen perheenäiti. Lapsuuteni traumat nousivat ensimmäisen kerran pintaan, kun muutin pois kotoa, mutta pienellä keskusteluavulla sain painettua ne takaisin unholaan, kunnes lapseni syntyi. Silloin pandoran lipas avautui ja kaikki se, minkä olin piilottanut mieleni syövereihin nousivat pintaan pahoina takaumina.

En pysty kertomaan enempää, mutta toivotan kaikille kohtalontovereille voimia ja toivon, että joku päivä minäkin olen vielä vapaa siitä pahasta, jota olen joutunut kohtaamaan.

Käyttäjä Moemi kirjoittanut 20.10.2011 klo 15:31

viiripää kirjoitti 13.2.2009 10:4

Menneisyyden hyväksikäyttö- ja raiskaustapaukset kummittelevat edelleen seksuaalisessa kanssakäymisessä miehen kanssa. Ei noin yleensä, mutta muutaman kerran on ollut tilanne, jossa olen keskellä yötä herännyt siihen, että mies laukeaa joko sisääni tai sormet sisälläni. Kerran sama paniikki tuli myös ihan tavallisessa suihin otossa. Siis tunne siitä, että JÄLLEEN minua on hyväksikäytetty. Olemme asiasta keskustelleet, ja aikaa myöten taas pääsen yli tilanteesta. Kuitenkin joka kerran jälkeen on vaikeampi luottaa siihen, ettei tätä enää tapahdu, että olen fyysisesti turvassa ihmisen lähellä johon kuitenkin eniten luotan. Ei mies ole väkivaltainen, eikä varmaan tahallaan tee tätä... Nämä tapaukset saavat kuitenkin tuntemaan minut "huoraksi" omassa kodissani. Toivoisin voivani löytää jonkun "avaimen" itseeni, että voisin ottaa tuollaisen huumorilla, olla vapaa pelosta ja menneisyyden haamuista... Pelkään että seuraava kerta tuhoaa tämän liiton, ellen jotain saa aikaiseksi.

Viiripäälle, toivottavasti luet tämän:
Miten voit? Oletko saanut apua? Kirjoitat ettei miehesi varmaankaan tahallaan tee tuollaisia asioita sinulle kun olet nukkumassa. Minusta se vaikuttaa siltä, että hän tietoisesti haluaa käyttää sinua objektina, joka ei pysty vaikuttamaan siihen mitä hän sinulle tekee. Jos sinulle tulee tuollaisen jälkeen tunne että on käytetty hyväksi, niin minusta kannattaa luottaa siihen tunteeseen. Se ei ole oikein että on tunne että toinen on käyttänyt hyväksi. Miksi pitää ottaa huumorilla toisen seksileikit, jos itselle tulee siitä paha olo? Minusta tuollaiset yölliset heräämiset siihen, että toinen äheltää päällä on selvää seksuaalista hyväksikäyttöä ja väärin. Mies ei saa tehdä niin.
Jos mies ei lopeta, ei usko sanaan ei eikä kunnioita sinun henkilökohtaisia rajojasi, haluatko elää sellaisen miehen kanssa? Miksi sinun pitäisi pelastaa liitto hyväksymällä miehen käytös? Miehen pitäisi ottaa vastuu itse siitä, ettei tee mitään mitä sinä et halua eikä käytä hyväksensä sinun ruumistasi ja mahdollisesti syyllistä sinua tapahtumista, jotka on itse saanut aikaan.

En tiedä pystyinkö jeesaamaan, toivottavasti.

Itselläni on 6-vuotiaana koettu lapsuuden trauma, joka on elinikäinen. Teko kesti n. 1 minuutin, mutta en pääse siitä koskaan eroon. Fyysinen pahanolontunne aktivoituu läheisen ihmisen seurassa ja lihasmuisti tietää että pystyn kohtaamaan hänet vaan silloin kun itselläni on voimakas olo. Häpeä läheisen minuun kohdistamaa seksuaalista halua kohtaan aiheuttaa aina syyllisyyden ja pahanolontunteita. Sieltä kumpuaa ahdistus, joka estää luottamasta ihmisiin ja tukahduttaa haluan olla parisuhteessa.

Hyvää orastavaa talvea,
Moemi

Käyttäjä magret kirjoittanut 12.07.2014 klo 21:01

Tuli vähän myöhään tähän viestiketjuun, mutta vastaan kuitenkin kokemuksestani lapsuuden traumastani. Työstän parhaillani kirjoittamalla kirjan itselleni ja terapeutilleni. Kävi niin hassusti, että äitini soitteli tuttuun tapaan kuulumisista. Sillä kertaa en jaksanut vastata koska olin juuri saanut kirjan kirjoitettua lapsuuden traumastani kokemuksistani koulukiusaamisesta ja isän lyönnit hyperventiloimiseen asti niin että minulta meni sen jälkeen muisti, koska en muista millään mitä sen jälkeen minulle tapahtui? En tiedä menikö minulta taju silloin? Nämä tapahtui samaan aikaan lapsuudessani. Ja äitini salli silloin kaiken.
Annoin mieheni vastata puhelimeen ja mies kertoi totuuden miksi en halunnut sillä kertaa puhua puhellimessa. Sen jälkeen emme olleet puheväleissä lähes vuoteen. Äitini odotti vastausta puhumattomuuteeni. No, puolen vuoden kuluttua päätin kirjoittaa kirjeen äidilleni, koska hän odotti vastaustani ihmetellen. Kerroin siinä totuuden, koska äitini halusi minun olevan rehellinen, koska totuus ei pala tulessakaan. Siinä olikin liian rehellistä totuutta, koska äitini ei enää koskaan vastannut kirjeeseeni. Taisi suuttua. Olen lähestymässä 50v. Vanhempani ovat terveitä ja nuorekkaita alle 70v. Olivat tosi nuoria saadessaan minut.