Vaikka minulle ei tietääkseni 😑❓ ole tapahtunut 'mitään vakavaa' lapsena, olen silti traumatisoitunut jo lapsuudessa 😝. Erityisesti se, että vanhemmat eivät olleet läsnä lapselle ja olin paljon yksin, on muokannut minua ja käyttäytymistäni. Tarve hyväksyntään ja rakkauteen on valtava.

Muistan piiloutumiset vintille tai komeroihin lapsena. Kukaan ei koskaan tullut minua etsimään... Tiedän taas, että pikkusiskoani oli etsitty. Odotin ilmeisesti minunkin etsimistäni.

Muistoja alle 10-vuotiaana on syntynyt todella vähän. Se saa miettimään, mitä ihmettä on tapahtunut, ettei siitä mitään muista. Tai, millaista elämä on ollut, kun siitä ei muista mitään. 😑❓

Minulla ei ole kovin paljon muistikuvia mistään erityisen traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Äitini oli yksinhuoltaja ja isääni näin noin kerran vuodessa koska hän asui kauempana. Noista tapaamisista minulla on pelkkiä hyviä muistoja. Äitini kanssa olimme tavallaan läheisiä kun olin ihan pieni mutta välimatka kasvoi kun vartuin.
Koin myös traumaattisena sen että veljeni oli kehitysvammainen ja sai äidiltäni enemmän sympatiaa kuin minä.
Kun sitten aikuistuin ja jäin itse yksinhuoltajaksi, äitini apu oli korvaamaton ja usein kärsin siitä etten oikein koskaan saanut itsenäistyä. Ensin asuin äitini luona ja kun lyhyt avoliittoni loppui, olin taas äitini helmoissa vaikkakin omassa asunnossa. Nyt kun ajattelen tuota, tuntuu että olisi todella ollut tarpeellista että siinä välissä olisin elänyt edes pari vuotta itsenäistä elämää mutta itsehän soppani keitin.
Asuimme myös lapsuudessani todella ahtaasti ja olenkin miettinyt syntyykö tämä kova itsenäisyyden ja yksinäisyyden kaipuuni siitä ettei sitä minulla pienenä ollut. Ei ollut omaa huonetta minne vetäytyä välillä tarpeen tullen kaikessa rauhassa omiin maailmoihinsa. Mielestäni sekin on tärkeää että saa oman rauhan sitä halutessaan.

Kiitos kaikille, kun olette jaksaneet kirjoittaa tähän ketjuun🙂🌻

Tekisi mieli vastata teille, niin hyviä ajatuksia on taas tullut. On hienoa todeta, kun aina vaan saa muilta lisää uusia näkökulmia omiinkin asioihinsa. Tällä hetkellä olen fyysisesti niin tiukoilla, että jaksaminen on sen takia rajallista. Viimeisen leikkauksen jälkeiset kuntoutukset ovat menossa ja tuntuu siltä, että ne rampauttavat vielä enemmän. Noin kuukausi aikaa seuraavaan leikkaukseen. Sitä ennen olisi pakko tulla parempaan kuntoon.

Niinhän se on, että se mikä sattuu eniten on päällimmäisenä ja nyt on otettava kaikki keinot käyttöön, jotta pystyy elämään tässä ja nyt.

On selvää,että lapsuuden traumat vaikuttavat elämääni vieläkin. Lääkäri on ehdottanut mulle psykoterapiaa,mutta en vielä ainakaan ole siihen hakeutunut.

Olen hyvin nuorena ottanut vastuuta ja hoitanut pienempiä sisaruksia äitini alkoholin käytön takia. Mielessä pyörii usein se pelko ja paniikki jota pieni tyttö tunsi odottaessaan äitiä öisin kotiin juopottelureissultaan. Mietin tuleeko hän kotiin ja pääsenkö kouluun aamulla. Hänellä oli tapana tehdä katoamistemppuja ja on tehnyt niitä ihan viimevuosinakin,niin että isäpuoleni lopulta haki eroa. Isäpuoleni teki paljon reissuhommia silloin ja oli viikot poissa kotoa. Silloin otin vastuun sisaruksistani kun äiti ajautui menemään.

Ihmettelen ettei se mitenkään ole ikinä vaikuttanut koulussa menestymiseeni ja siihen ettei koulussa ole huomattu mitään. Kai sitä lapsen oli sitten niin lojaali äitiään kohtaan eikä välittänyt.

Tällä hetkellä tunnen suurta vihaa äitiäni kohtaan sitä,että nyt kärsin masennuksesta. Pidän häntä syyllisenä siihen. Siskoni on myös alkanut oireilemaan ja hän syyttää myös äitiä. Sekä siskoni että minä ollaan hyvin tarkkoja siitä ettei alkoholia nautita lasten seurassa ja lapset ei koskaan saa kärsiä samalla tavoin kuin me kärsimme.

Tavallaan toivon myös hyvää äidille ja toivon että hän saisi alkoholin käytön hallintaan. Vaan tiedän hänestä että hän itse valitsee tiensä,olen yrittänyt parhaani ja en jaksa enää puhua hänelle samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

Kiitokset tästä hyvästä ketjusta kirjoittajille.

En nyt tiedä olenko menossa parempaan vai huonompaan suuntaan tässä omassa olossani. Vai olenko vain liikaa ollut yksin. Mulla on nyt pari kertaa käynyt niin, että on alkanut naurattaa outojen ihmisten seurassa, missä on ollut lapsia (perhekerhoja), kylläkin ne on liittyneet lasten tekemisiin. Kummallakin kerralla minua on jäänyt vaivaamaan, että luulivatko näiden lasten äidit, että nauroin jotenkin ilkeästi heidän lapsille. Tämä ei nyt kyllä auta yhtään muiden ihmisten seuraan hakeutumista. Enkö enään osaa käyttäytyä normaalisti? Tosin olen ihmisenä sellainen, että helposti nauran arkielämän kommelluksille ja itselleni, mutta, kun eivät ne muut välttämättä ymmärrä sitä. Onko minusta tullut aivan liiaksi itseäni tarkkaileva? Vai olenko muuttumassa avoimemmaksi muiden ihmisten seurassa? Varmaankin olen muuttumassa muutenkin tämän prosessin seurauksena, en tiedä millainen minä olen😐 Onhan se kyllä tosi, että kun ei näe paljon muita ihmisiä sitä on jotenkin ylivirittynyt, kun menee muiden seuraan. Täytynee vain lisää mennä muiden seuraan, eikä vähentäa. Jään muutenkin aina miettimään sanomisiani ja muiden sanomisia ja tekemisiäni, kun olen ollut muiden seurassa. Tosin taaskaan en puhunut hei:tä enempää kenenkään kanssa☹️

Mielialani vaihtelee välillä olen vihainen, välillä surullinen, välillä otan joka sanan itseeni, välillä itken. No onneksi riidat miehen kanssa on vähenemään päin, että jotakin hyvää.

Illalla pyörittelin tuota asiaa, kun nauratti outojen ihmisten kanssa. Jotenkin päädyin lapsuuteen siihen, kun minua hävetti, kun äitini käyttäytyi hävettävästi yleisillä paikoilla. Yhteistä näissä on häpeä käytöksestä yleisellä paikalla. En nyt saa kiinni, että miten nämä muuten toisiinsa liittyy. Tässä on kyllä useitakin tekijöitä tässä asiassa, koulukiusaus, kuinka jännitin luokassa muiden seurassa, vähäinen muiden ihmisten seura, tuntemattomat ihmiset, jännitys, väsymys jne... Ja se itse tilannekin oli oikeasti hauska, mutta, kun ne muut eivät tainneet ymmärtää asiaa, vaan varmaankin ajattelivat minua oudoksi. No nyt olen taas tehnyt kärpäsestä härkäsen. Mutta kyllä minua mietityttää, että menenkö enään koko perhekerhoon.

Vadelma, sinua mietityttää, että menetkö enää ollenkaan perhekerhoon. Mene ihmeessä - niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!

Itse tunnistan hyvin paljon samanlaisia tunteita, kuin kirjoituksessasi olet maininnut. Päällimmäisenä niistä tuo armoton häpeäntunne. Se todellakaan ei helpolla anna armoa kantajalleen. Siitä kärsivä joutuu tekemään paljon työtä selviytyäkseen. Selviytyminen siitä onkin sitten todella palkitsevaa ja vain taivas on rajana kaikelle tekemiselle sen jälkeen.

Itse olen joutunut työstämään pohjamutia myöden lapsuuden asioita. Tuntuu hullulta todeta, että vasta monien vuosikymmenten jälkeen on ollut aikaa "pysähtyä" elämän totuuksien eteen. Todeta, kuinka on elänyt tilanteissa, joissa kaikki on vaikuttanut kaikkeen.

Ilolla voin kertoa sinulle, että kun on työstänyt niitä vaikeita traumaattisia asioita ja sen jälkeen paremmin oppinut tuntemaan itseään ja käyttäytymistään eri tilanteissa, niin huomaakin olevansa arvokas ihminen ja itsetunto kestää paremmin kolhuja ja "mokia". Oppii jopa itselleen nauramaan. Ajattelen ennemmin, että jos toiset eivät ymmärrä huumoriani tai tekemisiäni, niin se on heidän ongelmansa.

Jaksamista sinulle ja kaikille muillekin!

Hei vaan!

Olen tällä hetkellä (tai olen ollut jo jonkun aikaa) kyllästynyt vatvomaan lapsuuden aikaisia asioita. Käyn lukemassa tätä ketjua säännöllisesti, mutta en ole jaksanut kirjoittaa kuin pari kertaa. Haluaisin kirjoittaa enemmän ja useammin, mutten vaan jotenkin jaksa. Terapiassa oli hetken aikaa helpompaa, mutta nyt aloimme taas käsittelemään vaikeampia asioita. Sekin vaikuttaa, etten jaksa enää täällä jatkaa samasta aiheesta. Jokin aika sitten minulla oli kamala tarve saada käsitellä asiaa mahdollisimman monella taholla, mutta nyt tarve ja kiinnostus on hiipunut. Haluaisin kai pitää vähän "lomaa" vaikeista asioista.

Käyn kuitenkin aina katsomassa mitä muut ovat tänne kirjoittaneet ja saan siitä voimaa ja vertaistukea. Kiitos siitä kaikille. Kirjoitan taas itsekin kunhan "kiinnostus" aiheeseen palaa.

Aurinkoista kevättä kaikille! 🙂🌻

Minäkin tavallaan olen lopettanut lapsuuteni käsittelyn, olkoon jo.
Kun livessä oli aiheena vaikeat sisarussuhteet, tuli oikeastaan tosi paha olo ja toivoisin, että olisi vielä terapiaa jossa voisin asiaa käsitellä. Ei ole.

Minä olen nuorin, sisko ja veli on mua neljä-viisi vuotta vanhempia. Olemme kuin eri perhettä vaikka olemma hyvin läheisiä, luulen vain ehkä. Erona on se, että minut sijoitettiin johonkin usein äidin eläessä. Nykyisin on erona se, että adoption vuoksi minulla on äiti ja isä, heillä ei ole. Varsinkin äitien-ja isänpäivänä asia kolahtaa tosi raskaasti. Melkein ihan salaa heiltä vietän noita päiviä ettei heillä tule paha olo. En kerro mitään mitä teen uusille vanhemmilleni. Toisaalta ajattelen, että aivan oikein teille kun teillä ei ole nyt vanhempian, koska te saitta biloogiset vanhemmat pitää enemmän kuin mie eikä teitä koskaan sijoitettu mihinkään isin kuoleman jälkeen.

Hei! Mitä kaikille kuuluu?
Minulla on nyt nämä lapsuuden asiat on vähän enemmän taka-alalla tämän hetken ongelmien takia. Mutta luin tässä mielenkiintoisen kirjan perhesalaisuudet nimeltään ja sen myötä taas vähän paremmin ymmärsin näitä sukupolvelta toiselle siiryviä vaikeuksia. Onhan minunkin vanhemmillani omassa lapsuudessa ollut omat vaikeutensa. Mukavaa kevättä kaikille!

Pakko ottaa kantaa,niin mielenkiintoiselta tää ktju vaikuttaa.
Itsellä varhaislapsuudessa äidin kuolema ja alkoholisti-isä,jonka myös menetin kun minut huostaan otettiin.Sittemmin asunut tätini luona lapsuuden.
Mitään ajoilta en muista vaikka haluaisin,sillä tunne on että jos alle 2-vuotias lapsi menettää äkillisesti äidin ja sitten vielä isäkin "hylkää",niin ei voi olla vaikuttamatta tulevaisuuteen.
Olen aina ollut ujo ja arka lapsi sekä aikuinen.Itsetuntoni on todella huono ja lapsuudenkodissani (tätini luona) en kokenut tasavertaisuutta "sisarteni" rinnalla..on asioita joita muistan ja jotka saa katkeraksi. Lisäksi olen yhä edelleen aikuisena,lapsia saaneena kuin pikkulapsi itse..ja tunnen yhä olevani perheessäni ulkopuolinen. Tämä tätini jota äidiksi pitäisi sanoa,on aina ollut minulle etäinen ja hänen miehensä,jota isäksi pitäisi sanoa..vaikka 3-vuotiaasta asti asuin heidän luonaan,en tunne heitä omiksi vanhemmiksi.
Välillä oikeastaan vihaan heitä,vaikkeivät he ole tehneet minulle pahaa...ehkä henkisesti tunnen itseni loukkaantuneeksi..kun muutin kotoa pois nuorena aikuisena,13v sitten,en saanut elämänohjeita,kukaan ei oikeastaan noteerannut muuttoani eikä luonani tultu käymään,...vasta 5vuoden jälkeen kävivät "vanhemmat"...vaikka matkaa ei ole paljon.
Kuollutta äitiäni ajatellessa tulee kyynel silmään,vaikken häntä muista mutta silti kaipaan.
Olen kärsinyt masennuksista monesti elämässäni mutta selvinnyt tähän mennessä ilman terapiaa ja lääkkeitä.Ahdistavia ajatuksia tunnen usein, juuri asioista mitä mielestäni olen sanonut tai tehnyt väärin.Mistähän sekin tulee kun omia sanojaan ja tekojaan miettii niin tarkasri ja analysoi,aivan kuin pitäisi olla täydellinen tullakseen hyväksytyksi.Sekavaa taitaa olla minunkin kirjotukseni...mutta paha on monesti olla ja kaipaa sitä oikeeta äitiä niin kovasti.
Traumoja on jossain syvällä sisällä mutta kun ei muista...olen kuullut kerrottavan joitain asioita..kuten isäni juotti minulle kaljaa tuttipullosta ja jätti usein yksin itkemään..pelkäsin suljettuja ovia ja lapsena kovasti olin itkuinen. Karkailin ja tein ilkeyttä...olin kuitenki perheen musta lammas ja

Pakko oli ottaa osaa jo tähän vanhaan viesti ketjuun. Olen karvaa vaille nelikymppinen nainen. Vuosia pystyin pitämään lapsuuden insestin muistoissani taka-alalla. Nyt ne muistot ovat tulleet mieleeni maantie jyrän tavoin. Minulla on 7 vuotias kaunis tytär. Elämäni valo. Yhtenä iltana viime kesänä istuin äitini kanssa uimarannalla ja katselin kun lapseni polski iloisesti. Puhuimme siitä kuinka tytöllä on ollut taas niin hyvä ruokahalu että on saanut lihaakin luittensa ympärille. Sitten äitini lausahti: Hänen lantiossaankin alkaa olla ihan kuin naisellista pyöreyttä. Tuo lause iski kuin puukolla olisi revitty. Mieleeni tulvi kaikki pahat muistot rytinällä. Mietin sellaisenako minua lapsena hyväksikäyttäneet olivat nähneet? Olinko itse jotenkin edes auttanut tapahtumia omalla olemuksellani? Olen ollut hiljaa tapahtumista koska omasta mielestäni olen osa syyllinen niihin.
Tästä keskustelut on nyt noin vuosi mutta maailmani on romahtanut. Lapsuuteni ei muutenkaan ollut helppo.
Sain täältä itselleni tukihenkilön. Minulla on liian korkea kynnys mennä lääkäriin.
Uskon ettei minua uskota ja että olen jo liian vanha käsittelemään asioita. Ja yksi syy on syyllisyys.
Ajattelin että kun saan tukihenkilön niin voin avautua hänelle koska voin kirjoittaa milloin haluan ja rohkeutta riittää. Olenkin kirjoitellut mutta aivan muista aiheista. Häpeältäni en vain uskalla kirjoittaa hänelle tästä aiheesta. Pelkään ettei hän halua olla enään tukihenkilöni.
Se masentaa koska mieleni tekisi niin kertoa. Ihan kuin sisälläni eläisi vielä tuo pieni lapsi joka haluaa vastauksen siihen miksi näin kävi? Miksi juuri minulle?

Hei Saniga!

Olet nostanut kauan sitten aloittamani ketjun uudelleen ylös. En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne, enkä kovin usein edes käynyt lukemassa. Jokin johdatti nyt kurkkaamaan, mitä tänne kuuluu ja hämmästyin kun huomasin viestin. Kirjoituksesi kosketti ja sai minut vastaamaan.

Kukaan ei ole koskaan liian vanha käsittelemään traumojaan. Itse olen parisenkymmentä vuotta sinua vanhempi. Hienoa, että olet lähtenyt hakemaan apua ja saanut tukihenkilön. Kannattaa olla avoin. Jos hän ei jostain syystä sinua ymmärrä tai usko, niin ei hän silloin ole ammatillisesti kovin pätevä. Etsi silloin toinen tukihenkilö tai terapeutti. Tärkeintä itsellesi on olla päättäväinen, että tuli eteen mitä tahansa, niin sinä aiot olla selviytyjä. Ajallisesti ei voi eikä kannata asettaa mitään tavoitetta, ettei tule turhia pettymyksiä. Itselläni traumani ovat vaikuttaneet läpi koko elämäni, mutta nyt jo jotenkin niiden kanssa voin elää.

Tunteet tulevat mukaan ja saatat joutua melkoiseen myllerrykseen. Nyt jo painiskelet häpeän tunteen kanssa. Muista, sinä et ole syyllinen vaan uhri! Sinä et ole voinut viattomana lapsena aiheuttaa kaltoin kohteluasi. Sinulla ei ole mitään hävettävää. Miksi sitten juuri me ja liian monta muuta on kokenut saman? Miksi meille ei ole suotu vastuullisia vanhempia? Mitä traumoja mahdollisesti vanhempamme ovat joutuneet kokemaan? Eteemme tulee paljon kysymyksiä, joihin emme ehkä koskaan saa vastauksia.

Toivon sydämestäni, että sinä jaksat työstää lapsuuden traumojasi. Rankkaa se on, mutta jostain sitä voimaa annetaan. Sinulla on oikeus eheytyä, sekä oikeus hakea ja saada tarvitsemasi apu, jotta selviytymisesi olisi mahdollista.
Voimia! 🙂👍

Hei Saniga,

Itse olen hokenut paljon tuota kysymystä, miksi juuri minulle kävi näin, tosin ihan muista syistä. Tai siis sen puoleen muista syistä, etten ole ollut muistaakseni fyysisen hyväksikäytön uhri lapsena. Mutta tiedän, että lapsuuden traumat - mitä meillä kaikilla tavalla tai toisella on - ovat myös ajaneet minua tekemään itselleni vahingollisia ratkaisuja elämässäni. Jotta voisin jatkossa välttää vastaavanlaiset sudenkuopat, olen kelannut paljon tuota miksi kysymystä edestakaisin. Mikä juuri minusta on tehnyt aikuisena uhrin? En tiedä insestiasiasta yhtään mitään, joten voit jättää ajatukseni omaan arvottomuuteensa, mutta veikkaisimpa näin äkkiseltään, että kuka tahansa lapsi voisi joutua hyväksikäytetyksi, jollei häntä suojella, ja jos hänen ympärillään on tarpeeksi läheisiä aikuisia, joilla on tarpeeksi sairas mieli tehdäkseen lapselle pahaa. Ei siinä ole lapsen omalla käytöksellä osaa eikä arpaa. Ei lapsi voi haluta itselleen pahaa ja sitä itselleen kerjätä. Ei lapsi ole silloin edes vielä hädin tuskin tietoinen omasta seksuaalisuudestaan. Aikuinen hyväksikäyttäjä on. Siksi myös vastuu ja häpeä ovat yksin hänen. Ja valitettavasti ajattelen myös niin, että lapsen suojelusta vastuu kuuluu hänen läheisilleen. Lapsi ei pysty suojelemaan itseään. Tässä pilkka osuu omaan nilkkaani, koska olen elänyt itse lähisuhdeväkivallan kanssa silmätyksin. Tiedän, etten keinoemona ole suojellut tarpeeksi lapsia väkivallalta. En osannut, en pystynyt, en jaksanut. Kyseessä ei ollut insesti, mutta ei se vähennä syyllisyyttäni yhtään vähää. Nyt kun aikuisena olen pystynyt asioista keskustelemaan tajuan, että silloin oikeiksi kokemani ratkaisut ovat vain pitkittäneet lasten helvettiä. En voi tekemisiäni perua. Voin pyytää anteeksi, jos osaan. Voin yrittää hyvittää näin jälkikäteen sen, että olen ollut vain epätäydellinen inhimillinen ihminen. Tiedän, ettei se vie mennyttä lapsen tuskaa pois. Ei tule koskaan viemään. Tiedän, että lapsuuden traumojen prosessointi on rankkaa omasta kokemuksestani, vaikkei lapsuuteeni ole kuulunut hirvittävän traagisia asioitakaan. Silti ne ovat silloin järkyttäneet perusturvallisuudentunteeni. Näihin päiviin saakka olen tempoillut kuroakseni sen kokoon. On ollut valtavan tuskaisaa käydä läpi sitä tosiasiaa, että se ihminen tai ne ihmiset, joiden olisi pitänyt olla minua suojelemassa, eivät ole sitä tehneet, eivätkä kai ole siihen pystyneetkään. Aivan samoin kuin itselleni tapahtui aikuiselämässä. Joten oman inhimillisyyteni edessä olen joutunut nöyrtymään ja myöntämään, että vanhempanikin ovat saaneet olla heikkoja ja epäkypsiä. Jokainen vanhempi on. Meidän lapsien tehtävä mielestäni on aikuisena työstää näitä asioita läpi, että voisimme vihdoin vapautua elämään omaa aikuisuuttamme täysipainoisemmin ja onnellisemmin. Rohkeutta ja voimaa toivon sinulle prosessiisi 🙂🌻

Hei!

Olen hyvin dominoivan ja boheemin isän lapsi. Hän hallitsi koko perhettä henkisellä väkivallalla ja uhkasi tappaa, jos äiti eroaa. Sain pienestä pitäen kuulla kuinka pettymys hänelle olin sukupuoleni takia ja kuinka mielenterveyteni takia minut laitetaan laitokseen ja he tekevät äidin kanssa uusia parempia lapsia. Kun kasvoin, isä kutsui minua usein huoraksi, jos käytin hametta tai olin pelkässä yöpaidassa kotona aamulla (yöpaita oli pitkä t-paita). Minulle tehtiin jo pienestä asti selväksi, että minusta ei voi koskaan tulla mitään. Yläasteella ja lukiossa oireilin todella paljon ja kävin säännöllisesti psykiatrilla. Hallusinoin ja kärsin unihäiriöistä. Tällä hetkellä omaan vahvoja sosiaalisia pelkoja, koen pahaa läheisriippuvuutta ja masennusta. Erotiikka ja seksi tuntuvat äärimmäisen likaisilta ja epämiellyttäviltä asioilta. Käyn terapiassa ja olen lääkityksellä, mutta en pysty muuttumaan. Olen menettämässä toivoni ja puolisoni. En kykene edes kunnolliseen parisuhteeseen.