Moi!

Hyvä ketju... Saman asian kanssa painiskelen täällä- keho muistaa ja muistuttaa menneistä vaikka jo asioita olen käsitellyt sekä terapiassa, että "omaterapian" avulla. Tuntuu, että on tosi vaikea löytää rajoja "normaalin" ja oman traumojen pirstoman ajattelun ja reagoinnin välillä. Saattaa olla, että johonkin toiselle hyvinkin tavanomaiseen juttuun reagoin voimakkaasti, suorastaan joudun paniikkiin, vaikkei ehkä olisi syytä. Ja juuri se rajanveto on vaikeaa, ja estää osittain tämän asian eteenpäin työstämisen: mikä on "normaali" reaktio, mikä taas omien taustojen vuoksi ylilyönti... Niin paljon on tapahtunut, ja eräiden perheessä sattuneiden yhteensattumien vuoksi myös aloin muistaa näitä tapahtumia muutama vuosi sitten. Painajaiset ovat jo päättyneet, hyväksyn tapahtuneet asiat osana menneisyyttä... mutta kuinka opin erottamaan "oikeat" ja "väärät" varoitussingnaalit toisistaan...? Kokemuksenne ja teidän tapanne käsitellä näitä voivat ehkä autaa selkiyttämään tätä vyyhtiä- en halua loppuelämääni arpoa tunnetilojen "oikeutusta"... Myös perheelleni soisin ehjän ja johdonmukaisen mallin toimia...

Vaikea tällaiseenkin on mitään järkevää yrittää lyhyesti esittää, mutta yritän avata yhden tapauksen myötä jotain ajatustenvaihtoa...

Menneisyyden hyväksikäyttö- ja raiskaustapaukset kummittelevat edelleen seksuaalisessa kanssakäymisessä miehen kanssa. Ei noin yleensä, mutta muutaman kerran on ollut tilanne, jossa olen keskellä yötä herännyt siihen, että mies laukeaa joko sisääni tai sormet sisälläni. Kerran sama paniikki tuli myös ihan tavallisessa suihin otossa. Siis tunne siitä, että JÄLLEEN minua on hyväksikäytetty. Olemme asiasta keskustelleet, ja aikaa myöten taas pääsen yli tilanteesta. Kuitenkin joka kerran jälkeen on vaikeampi luottaa siihen, ettei tätä enää tapahdu, että olen fyysisesti turvassa ihmisen lähellä johon kuitenkin eniten luotan. Ei mies ole väkivaltainen, eikä varmaan tahallaan tee tätä... Nämä tapaukset saavat kuitenkin tuntemaan minut "huoraksi" omassa kodissani. Toivoisin voivani löytää jonkun "avaimen" itseeni, että voisin ottaa tuollaisen huumorilla, olla vapaa pelosta ja menneisyyden haamuista... Pelkään että seuraava kerta tuhoaa tämän liiton, ellen jotain saa aikaiseksi.

Kokeillaanpa kolmannen kerran, eka katosi, joko niin,että unohdin painaa lähetä nappia tai sitten kirjoitin jotakin mikä ei sovi tänne? Toisella kerran lapsukainen sammutti koneen kesken kaiken.

Tuosta vihasta piti kirjoittaa, että myös minä olen kääntänyt vihan itseeni mm. syömällä pahaan olooni. Se on kummallista etten ole vihainen siitä mitä minulle on tapahtunut lapsuudessa, tai jotenkin olen, mutta jotenkin työnnän sen vihan pois heti, kun sitä ajattelen. Olisiko se viha ihan sietämättömän kovaa, kun se tulisi, sitä kait pelkään. Muttei varmaan ole hyväksi sitä sisälläänkään pitää.

Aikaisemmin minua pelotti alkaa käymään vanhoja asioita läpi yritin torjua niitä, koska pelkäsin, että jään jumiin niihin. Joskus ennen myös harrastin entä, jos ajattelua, nyt olen paremmin pystynyt hyväksymään sen, että näillä eväillä mennään eteenpäin mitä on.

Olen myös miettinyt paljon tuota viha-asiaa.

Kun näen kuvia itsestäni pikku-tyttönä, sydämestä kirpaisee. Tunnen sen viattomuuden siitä olemuksesta, sen tietämättömyyden. Mieleni kääntää heti sen tunteen ärtymykseksi ja vihaksi. S**tanan hölmö, kun ei älynnyt mitään! En kestä tunnustaa itselleni, että se pikku-tyttö saattoikin olla ihan kiltti ja viaton. On mahdollista, etten ollutkaan viettelevä tai ärsyttävä. Vaikka niin olen väittänyt. Nyt ajattelen, että se on saattanut helpottaa asioiden kestämistä, kun voi syyttää itseään. Tuli sellainen ajatus mieleen, että ehkä se tekee liian kipeää ajatella itseään syyttömänä ja kilttinä. Silloinhan se ajatus vie väistämättä siihen, että ne muut ovat olleet tosi pahoja. Se suru ja kipu, joka siitä syyttömyys-ajatuksesta seuraa, on paljon vaikeampi kestää, kuin ne itseinhon ajatukset.

Jos uskallan antaa itseni ajatella itseäni kilttinä tyttönä, herää mieleeni hirveä suuttumus. Halu puolustaa sitä tyttöä. En minä pysty sitä tyttöä enää puolustamaan. Se on myöhäistä. Helpompaa on siis syyttää sitä tyttöä, koska muutenhan tämä maailma osoittautuisi liian pahaksi paikaksi.

Tämä ketju alkaa käydä aina vaan mielenkiintoisemmaksi, mitä enemmän ja useammalta kirjoituksia tähän tulee. Useimmilla meistä tuntuu olevan hankalaa jäsentää ajatuksiaan lapsuudesta. Kaikilla se on ollut ainutkertaisuudessaan omanlaisensa, mutta ainakin itse olen jokaisesta kirjoituksesta löytänyt jonkin yhtymäkohdan omaan lapsuuteeni. Se on voinut olla ihan konkreettinen asia tai sitten jokin tunne, mitä täällä on kuvailtu. Tai sitten oivallus siitä, miten lapsuuden asiat ovat vaikuttamassa vielä tälläkin hetkellä omaan elämääni ja ihmissuhteisiini. Tätä viimeistä arvostan kaikkein eniten, koska silloin opin paremmin ratkaisemaan tämän hetkisiä ongelmiani.

En ole mielelläni mikään vanhojen asioiden märehtijä, mutta joskus on näköjään pakko oman itsensä ja lähimmäistensä takia. Terapeuttinikin on joskus todennut, että myöskin lapseni hyötyvät terapiastani, koska silloin en enää siirrä alitajuisesti lapsuudestani johtuvia omia ongelmiani lasteni kannettaviksi.

Jokujossakin mukavaa, että löysit tiesi tännekin. Kevätperho on siitä iloinen.

Minun nyt täytyy väärinkäsitysten välttämiseksi kirjoittaa, että minulla ei ole seksuaalisesta väärinkäytöstä muuta(?) kokemusta, kuin koskettelua intiimeiltä alueilta lapsuudessa, kylläkin läheiseltä henkilöltä. Alunperin aloin kirjoittamaan tähän, koska ajattelin muita traumatisoivia asioita, esim.vanhemman alkoholismia ja siitä aiheutuneita traumoja esim.yksinjättäminen liian pienenä, vanhemman itsemurhayritykset.

Onko kenelläkään muulla pelkoa siitä, että tunnistetaan siitä mitä täällä kirjoittaa? Onko tämä sitä häpeää, vai asian torjumista, tai sitä,että vieläkin suojelee vanhempaansa (jolle ei pahaa kyllä haluakaan, vaikkei hyväksy tekoja).

Jeps, kyllä se tunnetuksi tulemisen vaara täälläkin piilee - itse tunnistin nimimerkistä ja tarinasta erään ystäväni täältä, joten kun olin saanut lukea sensuroimatonta tekstiä hänen taholtaan tasapuolisuuden vuoksi kerroin hänellekin nimimerkkini joka tarkoitti myös hänelle pääsyä omiin sensuroimattomiin teksteihini 😳 mutta koska olimme keskenämme aina käyneet luottamuksellisia keskusteluja muutoinkin, saatoimme luottaa siihen, ettei koko seutukunta pääse nautiskelemaan huvista 😮 sillä tottahan sitä täällä on kirjoitellut sellaisistakin asioista joista ei ihan joka pojan tai tytön kanssa jutellakkaan saati tarvi tietää

mutta jos haluat varmistua, ettet tule tunnetuksi, kirjoita mahdollisimman vähän 😋 itse olen purkanut täällä sydäntäni jo kahden vuoden ajan vuolaasti, joten jos kukaan tuntemani vähänkään kiinnostuu tunnistaa varmasti tarinani...joten älä kerro kaikkia yksityiskohtia kuitenkaan 😀 kuten ko. nimimerkki 😉

Kun äitini kuoli ja minä siirryin adoptiokotiini ja kirjottelin kylän yhteisillä kerhohuoneiden koneillakin, niin sitten kylän muut nuoret tunnistivat minut täältä. Ja se auttoi siinä vaiheessa, kun nuorten mielestä olin jo tarpeeksi surrut eikä kukaan enää olisi jaksanut mun surua enää. Mutta kun he lukivat juttujani, he ymmärsivät etten noin vaan voi lopettaa äidin itsemurhan käsittelyä vaan se jatkuu ja jatkuu vaikka kuinka yritän olla tavallinen nuori.

Hei taas! Onhan se vähän vaikea kirjoittaa, vaan osasta asiaa, kun kaikki tahtoo aina liiittyä toisiinsa oikeassa elämässä. Jokujossakin olen melkein kokonaan lukenut yhden viestiketjuista jossa olet kirjoitellut paljon (ja vilahteli siellä myös kevät2007), olen saanut siitä näkökulmaa ja miettimisen aihetta omaan elämääni, joten kirjoittelustasi on ollut hyötyä muillekin 🙂

Muuta lisä haittaa tästä kirjoittelusta en nyt keksi tunnistamisen lisäksi, kuin sen, että väkisinkin kirjoittaa myös muistakin ihmisistä, enkä tahdo loukata muita. Toisaalta taas minullakin pitäisi olla oikeus kirjoittaa omasta elämästäni ja siitä mitä tunnen. Nehän onkin minun tuntemuksia, joku muu on voinut tuntea aivan toisin. Tästä taas näkee tämän minun asioiden pyörittelyn, toisinaan olisi mukava, kun vain osaisi päättää asian noinvain ajattelematta sen kummempia.

Maanvaiva siitä tämä onkin hyvä paikka kirjoitella, kun täällä ei kukaan kyllästy siihen🙂👍. Kyllä minusta tuntuu, että mies ei jaksa kuunnella enään minun juttujani lapsuudesta (eikä oikeastaan tarvitsekaan) ja, kun ei ole muita kenen kanssa jutella niin siksi kirjoittelen ja lueskelen täällä. Jokainenhan käy omaan tahtiin läpi vaikeat asiat.

Jonkin verran on nyt parisuhdeasiat selkeentynyt, mehän ollaan ihan selvästi erkaannuttu toisistamme, ja syytäkin siihen on alkanut löytyä, eli mies on keskittynyt liiaksi työhönsä ja minä vain lapsiin. Parisuhde sitten on jäänyt sinne jonnekin hännän jatkoksi, vaikka sitä pitäisi hoitaa. Tunnistan myös itsessäni vikaa, olen liiaksi kiinni miehessä, enkä vietä omaa aikaa ollenkaan. Nyt yritämme panostaa enemmän parisuhteeseen ja minä yritän oppia olemaan vähän enemmän itsekäs. Pelottavaa on ollut tajuta kuinka tyhjän päälle jäisi, jos ero tulisi. Selvästi arki on jyrännyt meidät. Minulla on vielä useita vaihtoehtoja joista valita mihin suuntaan tulevaisuutta lähteä kehittämään, luulen, että tämän kriisin syynä on selvittää elämänsuuntaani.

Minäkin välillä mietin jos joku minut täällä tunnistaa. Toisaalta en ole kertonut kenellekään, että olen kirjoitellut täällä. Olen halunnut pitää tämän kokonaan itselläni. Toisaalta taas olen oppinut olemaan sinut mielenterveyteni kanssa, joten en ainakaan häpeä jos joku minut tunnistaa. Joskus kun ensimmäistä kertaa kävin psykiatrian poliklinikalla pelkäsin jos joku tuttu tulee siellä vastaan. Kunnes tajusin, että samasta syystä hänkin siellä olisi, mielenterveyssyistä.

Alkuun salasin masennukseni ja kaiken pahan olon, kunnes en enää jaksanut. Aloin myös nopeasti ajattelemaan, että jos en kelpaa tällaisena, niin sitten saa olla kelpaamatta. Se on muiden ongelma, jos ei pysty hyväksymään minua tällaisena. Enhän minä muiden takia aio muuttua. Tämähän on minun elämäni.

Vadelma, olen välillä myös ajatellut, että masennuksen ja kriisien myötä löydän elämääni uutta ja paljon hyvää. Niitä kuuluisia pieniä asioita, joista pitäisi osata nauttia. Ja isoja asioita kuten uuden ammatin opiskelu ja omien voimavarojen löytäminen. Nyt en enää suostu tuhlaamaan aikaa johonkin, jota minun "kuuluu" tehdä koska olen tehnyt sitä tähänkin asti. Päin vastoin, tästä lähtien teen sellaisia asioita joita haluan ja jotka tuovat minulle oikeasti hyvää mieltä.

Asiasta ihan toiseen. Olen nähnyt parina yönä kamalia unia. En varsinaisesti painajaisia, mutta muuten ikäviä lapsuuteen liittyviä unia. Tässä sen taas näkee, ettei asioista pääse eroon. Terapiassa puhutaan kaikenlaista ja sitten ne tulee alitajunnasta uniin.

Niimpä niin Leijonamieli

Itse kun aikoinaan kerroin ekalle perheenjäsenelle masennuksestani tai oikeammin sen hoidosta, ko. kysyi supattaen saako tästä kertoa muille. Sanoin, että totta kai. En aio hävetä sitä, että olen kärsinyt ja siitä myös jaloilleni noussut tai ainakin toistaiseksi 😉 Totta puhuen olen itsestäni ylpeä. Omissa silmissäni olen tehnyt tuplamaratonin mieleni syvyyksiin ja takaisin 😮 Niin paljon tuskaa olen käsitellyt, että tehkööt perässä ne, jotka halveeraavat mielen ongelmia 😋 Omassa perheessänikin kun mielen asioista on aina vain kuiskattu. Aivan kuin siinä olisi jotakin hävettävää!!! Kyllä täällä ihan oikeasti jokaisen päässä jotakin vipattaa - joskus enemmän joskus vähemmän. Toiset vain häpeävät hakea apua, ja sitä minun mielestäni pitäisikin hävetä, että häpeää AVUN HAKEMISTA, eikä sitä että toimeen tartutaan!!! On hienoa, että me olemme löytäneet tiemme mm. tänne saamaan tukea pääkoppaamme, joka joutuu aika ajoin liian lujille. On hienoa, että uskomme siihen, että me ansaitsemme paremman elämän ja pyrimme sitä kohti!!!

Kumma kuinka tuo lapsuus kummittelee pääkopassa. Mä itse kävin hiljan hammaslääkärillä, ja odotussalissa olin aivan kyynelissä. Ihmettelin, että miksi. Jälkeenpäin tajusin, että itkin sillä hetkellä lapsuuteni hamppilääkärireissuja. Sitä julmettua pelkoa, joka aina jäyti sisuksissani, kun sisarukset olivat pelotelleet kauhutarinoillaan. Jotkut lääkäreistä olivatkin törppöjä ja kiljuivat kurkku suorana, mutta törppöjähän mahtuu kaikkiin ammattikuntiin, vaan eihän sitä lapsi tajua. Kun vanhemmilleni en voinut purkaa pelkoani, jäin sen pelon kanssa silloin aina yksin. Koiramme oli ainoa, jolle aina purin pelkoani aamulla ennen kouluun lähtöä. Mutta silloin en itkenyt, kun sille itkulle ei ollut sitä turvallista tilaa. Nyt yks kaks vuosikymmeniä myöhemmin löysin itseni itkemässä pois sitä lapsuuden tuskaa yksinjätetyn ja hylätyksi tulemisen tunteesta, kun olen opetellut olemaan itselleni se turvallinen aikuinen, joka huolehtii minun hyvästä olostani😀 Olenhan toki, kuten Agatha Christien kirjassa, V for Victory tunteella kävellyt aina lääkäristä pois päin, mutta en sentään kauhua tuntien enää aikuisena kävellyt sisään, niin epämiellyttävää kuin avuttomana tuolissa istuminen onkin 😝

Unista kun puhutaan, itselläni ala-aste oli monesta syystä hyvin vaikeaa aikaa. Mutta en olisi uskonut, että matkat bussipysäkille jäävät vuosiksi painajaisiini. Niinkuin silloin monilla maalaismuksuilla, minullakin oli usein umpihanki matkalla päätielle. Ja se piti taittaa samassa ajassa niin auringonpaisteella kuin umpihangessakin. Enhän TIETENKÄÄN voinut varata aikaa SÄÄN mukaisesti...ja joskus myöhä tavoitti - näin todistaa päiväkirjani, itse en sitä muista. Eli tuli koulusta ylimääräinen vapaa. Mutta myöhemmin aikuisena tajusin, että koska ala-aste oli ollut minulle monessa mielessä vaikeaa aikaa elämässä, se aina putkahti uniini, kun koin aikuisen stressiä. Sittemmin tuli uusi pitkä vuosikymmen, joka vaikeuksineen vuorostaan syrjäytti unissani edellisen ala-asteteeman. Ja aina kun tuli uusia stressitilanteita elämässä, se palasi uniini. Eli kun selostan tätä taas mutkan kautta suoraan, niin musta tuntuu, että painajaisissani kummittelee aina viimeisin pitkä stressivaihe. Kunnes keksin uuden 😟

Hei kaikki,

Viimeinen viikko on ollut raskas. Miten lapsuuden traumojen kanssa oppii elämään? Oletteko tiedostaneet, ymmärtäneet tai jopa hyväksyneet tapahtuneet asiat? Tällä hetkellä tuntuu, että tieto lisää tuskaa ja että siitä on vielä pitkä matka ymmärrykseen. Voiko niitä oppia myös hyväksymään? Jospa taas koittaisi vielä valoisampi hetki...

Aya, voimahalit sinulle! Ymmärrän, miten raskasta elämänvaihetta elät.

Olen tiedostanut kaikki lapsuuteni traumat, en kuitenkaan yhtäkään ole ymmärtänyt. En silloin lapsena, enkä varsinkaan aikuisen järjellä ymmärrä, miksi viaton lapsi joutuu aikuisten taholta kaltoin kohdelluksi. En myöskään pysty hyväksymään yhtäkään tekoa, vaikka terapeuttien kanssa yhdessäkin olemme yrittäneet etsiä syitä tapahtuneille asioille.

Olen käynyt asioiden käsittelyssä läpi tuskallisia vaiheita ja myöskin pystynyt käsittelemään asiat uudelleen läpi tunnetasolla. Se onkin mielestäni kaikkein tärkein vaihe selviytymiseen. Se on johtanut siihen, että pystyn jo hyväksymään kaiken tapahtuneen osana elämääni kuuluvia asioita. Ne ovat muokanneet minua ihmisenä sellaiseksi, mikä nyt olen. En enää syyllistä itseäni, vaan olen pystynyt armahtamaan itseäni. Hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen ja rakastamaan itseäni. Kukaan ei voi vaatia ymmärtämään eikä hyväksymään tekoja, mutta itseni takia olen käynyt läpi sen tuskien taipaleen, jossa tieto on lisännyt tuskaa. Sen polun päässä olen eheämpi, tasapainoisempi ja oma itseni. Matkalla vielä olen, mutta taakka on jo keventynyt ja matkaa on helpompi jatkaa.

Ei muiden vääriä tekoja tarvitse hyväksyäkään mielestäni. Vanhemman alkoholismiin olen pystynyt näkemään syitä miksi näin käyttäytyi, mutta tekoja en pysty hyväksymään. Olen lukenut kirjaa nimeltä, Jane Tarzana, insestin kokeneen kertomus, omaeläkerta. Mulla on se ollut kotona jo monta kuukautta ja olen miettinyt, että pystynkö lukemaan sen... Illalla sitä lukiessa mulla tuli älytön puristus ohimoille ja kun oli pakko lopettaa lukeminen, kun täytyy nukkuakin välillä, niin mua alkoi itkettää, nukuin rauhattomasti koko yön. Tänään on ollut pää kipeä ohimoilta ja kova ärtymys. Olen vasta vajaa puolet lukenut kirjasta siinä on mielestäni parasta se miten siinä on kerrottu kuinka epämääräisiä ja pieninä häivähdyksinä nämä vaikeat kokemukset on mielen syvyyksissä, kuinka vaikeaa on saada kiinni siitä mitä on oikeasti tapahtunut.

Olen ollut tosi väsynyt en keksi muuta syytä kuin sen, että mietin näitä asioita niin kovasti, että olen sen takia kokoajan väsynyt.

Huomaan jo ihan selvästi, että etsin miehestä syitä omaan pahaan olooni, vielä, kun osaisi käytännössä alkaa tekemään niin kuin itsestä tuntuu hyvälle ja oikealle, eikä piiskaisi itseään loputtomiin. Ainakin olen jo tajunnut, että muut eivät voi poistaa tätä minun pahaa oloani, vaan sen pitää tulla itsestäni.

Toivottavasti ei haittaa, että tähän samaan ketjuun kirjoittelen kaikenlaista tähän liittyen😐

Hei

Tuota minäkin olen kauan miettinyt mitä Aya kysyi, että voiko lapsuuden kokemuksien kanssa ihan oikeasti oppia elämään? Monessa yhteydessä pitkin toipumista minulle on vakuuteltu, että se on mahdollista kunhan asialle ja sen käsittelylle antaa riittävästi aikaa. Minä en ole ollenkaan varma siitä. Mutta niin kamalan kovasti tahtoisin oppia, jotta elämästä tulisi siedettävää. Aina kun joku muistuttaa hyväksikäyttöön liittyvistä asioista, alan voimaan pahoin. Kuinka minä pystyisin kestämään ne tilanteet ja hetket paremmin, etten joka kerta, vuosi toisensa jälkeen taas alkaisi ahdistua? Välillä voi mennä pari kolme vuotta ihan hyvin, mutta sitten taas jokin muistuttaa ja laukaisee ahdistuksen tai masennuksen.

Itseäni en ole koskaan syyttänyt siitä mitä minulle tapahtui. Olen aina tiedostanut tapahtuneen ja sen, että se oli toisen ihmisen teko, jota minä en aiheuttanut. Toisen niin sairaan ihmisen, jonka pään sisältöä en tule koskaan ymmärtämään. Miksi kukaan tekee omalle lapselleen jotain niin kamalaa? Sitä en ikinä voi ymmärtää.

Olen aina ihmetellyt miten jotkut ihmiset voivat antaa anteeksi toiselle, joka on häntä kohtaan tehnyt jotain kamalaa. Minä en voi enkä aio antaa anteeksi isälleni sitä mitä hän teki. Ei minun tarvitse! Miksi ihmeessä minun pitäisi? Ei se minun oloani paranna eikä se muuta elämääni paremmaksi, jos antaisin anteeksi tai ymmärtäisin.

Tunnen suunnatonta vihaa nytkin tätä kirjoittaessani, ja aina kun asiasta pitää puhua. Vihasta haluan jotain päivänä päästä eroon, sillä se kuluttaa. Tällä hetkellä viha on minulle terve ja normaali tunne, johon minulla on oikeus. Haluaisin vaan saada purkaa ja kanavoida sen oikeaan paikkaan. Varmasti koko loppuelämäni tulen sisimmissäni isääni vihaamaan ja mitä muutakaan osaisin? Mutta sen voimia kuluttavan valtavan jatkuvan vihan tunteen haluan pois.

Haluaisin tavata sellaisen ihmisen, joka on päässyt yli lapsuuden aikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja oppinut sen kanssa elämään. Sitten uskon, että se on oikeasti mahdollista.

Voimia teille kaikille jotka painitte näiden vaikeiden asioiden kanssa. Minua hiukan lohduttaa, etten ole ainoa, vaikkei meitä saisi näinkään montaa olla.

Hei Leijonamieli

kyselit miksi ihmeessä pitäisi antaa anteeksi. Kyllä itse koen valitettavasti niin, että niin kauan kuin en pysty antamaan anteeksi jolle kulle ihmiselle, niin kauan hän hallitsee elämääni. Vaikka kuinka päättäväisesti yrittäisin kääntää selkääni. Hän hallitsee elämääni juuri sen kaunan ja vihan kautta. Huomaan senkin kulkevan käsi kädessä, että aivan kuten moni teistä täällä tunsi omakseen sen loputtoman perfektionistin itsessään, niin kauan vaadin itseltäni mahdottomia, kun en pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, etteivät esim. vanhempani ole olleet täydellisiä. Eivätkä tule olemaan. Eikä heidän tarvitsekaan olla. Eli yhtä kuin MINUNKAAN ei tarvitse olla täydellinen. En tule sitä koskaan olemaan eikä minun TARVITSE olla täydellinen. Mutta niin kauan kuin en pysty antamaan anteeksi äidilleni, ettei hän olekaan mikään madonna käytökseltään ja ajatuksiltaan, niin kauan en pysty antamaan ITSELLENI anteeksi sitä, ettei minustakaan ole tullut madonnaa. Isälle onnistuin jo antamaan anteeksi, mutta se oli suhteessa helppoa, koska koin hänen olleen keskeneräisyydessäänkin mahdollisimman reilu. Äidin kanssa olen puolitiessä ja sisarusteni kanssa vasta alkutekijöissään. Ja huomaan, että niin kauan ne lapsuuteni kipeät kokemukset ovat takataskussani läsnä ja minua vammauttavia kuin kannan vihaa lapsuuteni kokemuksista lähtöisin. Eli ei se anteeksianto ihan turha kapistus ole!!!

Näen myös tuon anteeksiannon exäni lapsessa niin selkeästi. Hän tekee tai jättää tekemättä kaiken elämässään protestoidakseen isäänsä kohtaan. Eli vaikka hänen isänsä on kuollut, hän hallitsee lapsensa elämää jatkuvasti 😟 Eli kun hän sysää isänsä syrjään elämästään, hän nimenomaan kantaa isäänsä jatkuvasti mukana kaikessa mitä tekee tai ei tee. Samoin kävi minulle exäni suhteen, mitä enemmän yritin sysätä hänet syrjään elämästäni eron jälkeen, sitä enemmän hän hallitsi elämääni. Kipeät asiat pitää käsitellä, ei niistä muuten eroon pääse. Turha haaveilla niinkuin yksi tuttavani sanoi, etteikö voisi olla joku oikotie. EI OLE sanon minä kantapään kautta itseni haavoittaneena. Kivuliaista muistoista pääsee niskan päälle vain kohtaamalla ne kivut juuri niin rankkoina kuin ne ovat olleet. Silloin vasta ne lakkaavat kummittelemasta nykyisyydessä. Nämä ovat kai niitä elämän paradokseja joista Tommy Hellsten niin mainiosti puhuu kirjassaan oliko se nyt nimeltään Saat sen mistä luovut.

Eli kysymykseesi vastaan lyhyesti, sinun pitäisi antaa anteeksi ITSESI takia!!! Siihen pääseminen on pitkä prosessi varmaan meillä kaikilla, kivulias mutta eheyttävä. Niin olen itse sen kokenut, ja keskeneräisenäkin se prosessi on antanut minulle jo hirvittävän paljon. Se on antanut minulle uutta potkua ja mahdollistanut uudella tavalla elämäni onnellisuuden siihen tyyliin, että "ne jotka väittävät minun luopuneen jostakin eivät tiedä mitä minä omistan". En ole enää niin muiden ihmisten mielipiteiden vietävissä. Uskallan enemmän olla se mitä olen. Uskallan elää enemmän itseni näköistä elämää, ja se jos mikä antaa elämiseen uutta makua. Joten suosittelen lämpimästi samaa reseptiä sinulle Leijonamieli!!! Tsemppiä anteeksiannon polulle 🙂🌻