Lapsuuden traumojen vaikutus aikuiselämään 2

Lapsuuden traumojen vaikutus aikuiselämään 2

Käyttäjä kevät 2007 aloittanut aikaan 29.01.2009 klo 11:12 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä kevät 2007 kirjoittanut 29.01.2009 klo 11:12

Tämä on uusi yritys aloittaa keskustelu vaikeasta, mutta miltei jokaista koskettavasta aiheesta. Sitä vanhaa ketjua tuskin enää kannattaa etsiä arkistoiduista.

Pohdin, analysoin ja kirjoitan mielelläni erilaisista asioista. En kuitenkaan osaa kirjoittaa pelkästään itselleni, vaan kaipaan vuorovaikutusta. Niitä uusia ja avartavia näkökulmia muilta saman kokeneilta. Toivon, että tähän ketjuun syntyy vilkasta ajatusten vaihtoa.

Kun muistelemme lapsuuttamme, sieltä nousee joko paljon onnellisia muistoja tai sitten ikäviä tapahtumia. Pahimmat traumat ovat ehkä kokonaan pyyhkiytyneet muististamme, ja lääkäri tai terapeutti saattaa puhua dissosiaatiohäiriöstä.

Kaikesta huolimatta olemme eläneet omaa arkeamme sen enempiä miettimättä; mikä on syy ja mikä on seuraus. Toisin sanoen, ihan normaalia elämää. Hyvä niin!

Entä sitten, kun olemmekin voineet vuodesta toiseen huonosti? Käymme lääkäreillä ja tutkimuksissa, mutta koskaan ei löydy mitään. Tulee epämääräisiä masennusjaksoja, joiden syytä ei tunnisteta. Tulee kausia, jolloin arki ei enää sujukaan niinkuin ennen.
Elämä on yhtä räpiköimistä päivästä toiseen. Jos olemme perheellisiä, kärsivien joukko sen kuin kasvaa. Kierre on valmis! Vanhempina annamme selviytymisen mallin omille lapsillemme. Kuinka moni pysähtyy miettimään vuosikymmenten jälkeen; mitä minulle tapahtui lapsuudessa?

Itse olen käynyt lähes kolme vuotta terapiassa, joka nyt loppuu. Olen päättänyt kokeilla siipieni kantavuutta. Elämäni on ollut enemmän tai vähemmän virran vietävissä. Siitä viimeiset kolme vuotta todellista tuskien taivalta. Live-ryhmän tukihenkilö sanoi, että kaikkea terapioivaa ei ole syytä lopettaa samalla kertaa. Koen myöskin, ettei lapsuuden kokemuksia pohdittu riittävästi terapiassa. Lapsuuteni traumaattisiin yksityiskohtiin palaan seuraavissa kirjoituksissani.

Elämä on täynnä vertaisia! Kaikilla meillä on ollut lapsuus ja sen hyvät ja huonot kokemukset. Kirjoitelkaa ajatuksianne! 🙂🌻

Käyttäjä dahliakukka kirjoittanut 29.01.2009 klo 11:49

rankka on aihe sinulla. olen samoja omassa ketjussani pohdiskellut välillä.
lapsuuden traumoja sitä kantaa hautaan saakka ja olen sitä mieltä, ettei terapia niitä pysty nujertamaan. puhun henk.koht tasolla. silloinhan sitä alkaa kasvaa ihmiseksi ja tietysti ne kaikki vaikuttavat siihen millainen meistä tulee.
itse en koskaan kykene elämään normaalia elämää ja olen suht toivoni menettänyt. niitä asioita ei voi pyyhkiä tapahtumattomiksi tai että aikuisena ymmärtäisin syitä parenmin tai osaisi antaa anteeksi. en osaa, enkä pysty.😭

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 29.01.2009 klo 20:01

Hei Kevät2007 ja kiitos kun aloitit uuden ketjun aiheesta!

Minun olisi pitänyt saada apua jo hyvin nuorena, mutta keltäpä minä sitä olisin osannut tai uskaltanut pyytää. Sitten aikuisena sairastuin lopulta masennukseen, joka uusiutui myöhemmin. Sen jälkeen tuli kamala ahdistus ja nyt olen taas toipumassa. Terapia piti aloittaa jo ensimmäisen masennuksen aikana, mutta en sitä tehnyt. Mä olen aina ollut hyvä unohtamaan ikäviä asioita ja sillä suojannut itseäni. Sitä mitä en muista enkä ajattele, ei voi myöskään satuttaa. Kuitenkin tasaisin väliajoin menneisyys on muistuttanut itsestään ja silloin olen aina sairastunut uudelleen.

Nyt olen ollut puolisen vuotta terapiassa ja asiat on saatu alulleen. Toki kävin avohoidossa aiemminkin, mutta nyt olen lopulta ottanut asiakseni selvittää lapsuuttani. Niitä asioita, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen sairastumaan uudelleen. Eilisessä live-ryhmässä tukihenkilö sanoi, että vaikeiden asioiden kanssa voi oppia elämään ja sitä minä juuri olen alkanut opettelemaan. Vaikeaa se on ja kestää varmaan pitkään. Vähän epäileväinen olen, onnistuuko se ollenkaan.

Dahlia, mukava että sinäkin piipahdit täällä! Minähän sinulle aina välillä kissajuttuja kirjoittelen sinne sinun ketjuusi. Toivottavasti muutkin tulevat mukaan ja saadaan tänne hyvää ajatustenvaihtoa. Olisin voinut naputella tähän vaikka koko illan, mutta taidan jättää seuraavallekin kerralle jotakin 😉

Käyttäjä Marina7 kirjoittanut 29.01.2009 klo 22:15

Hei Kevät!🙂🌻

Mielelläni kirjoittelisin tästä aiheesta. Itsekin käyn terapiassa (toinen vuosi meneillään), ns. traumaterapiassa (en tosin tiedä, mikä siitä tekee traumaterapian) tai ehkä vaan traumaterapeutilla. Traumani ovat ihan aikuiselämän aikana tapahtuneita kuolemia yms.

Lapsuuteni oli kuitenkin sellainen, että haavoituin syvästi enkä oppinut ihmissuhdetaitoja perhettä varten. Sitten kun traumat ym. elämän raskaus ovat vieneet masennukseen ja ahdistukseen, ovat voimat tosi vähissä. On ollut PAKKO löytää syvempiä syitä (siis lapsuuden 'jälkiä') voimattomuuteen.

Seuraavalla kerralla lisää. Nyt on mentävä hakemaan nuoreni junalta...

Käyttäjä v 1959 jousimiesnainen kirjoittanut 30.01.2009 klo 10:05

heippa Kevät🙂🌻🙂🌻

oma käsitys on että ne samaset ongelmat tai pahan olot johtuu silleen että et ole käynyt kaikkea lapi ja että ne vaikeammat asiat täytyy käydä koska ne juuri teke elämästä kurjan oloiseksi.

olen joutunut työstämään asoita sellaisiakin asioita mitä ei muisti muistanut mutta keho muisti, jaa se juuri kun työstin niin silloin aloin voida paremmin eli suoraan sanottu minulle tuli rauha ja sen rauhan kanssa olen elännyt useamman vuoden.

se on jännä että muisti ei muistanut mutta kehon lihas muisti niin se oli vallan mysteri mutta me ollaan kokonaisia kaikista kehon osia myöten joten kaikki ei ole vallan jäänyt aivojen muistiin ja vastaavasti tapahtuma on mennyt tai jäännyt lihasmuistin.

minulla oli itselläni useamman vuosikymmen ajan huono olo ja pahin läpikäynti oli viimeinen jota aivossa oleva muisti ei muistanut mutta kehon lihasmuisti muisti.

käsittelin sitä asia kyseisen sukulaiseni kanssa puhelimessa ja tietty sain itselleni rauhaa. siitä alkaen olen ollut sisälläni rauhallinen. mutta vastaavasti nykyelämäni on pelko vallan että omat lapseni joutuvat samaan tilanteeni , olen turvautunut lääkkeisiin etten pelko ota vallan minusta

paljon paljon voimia sinulle🙂🌻

Käyttäjä aya kirjoittanut 01.02.2009 klo 10:15

Kevät 2007 ja muut!

Piipahdan täällä vain kertomassa, että hyvä ketju, mielestäni! Kirjoittelen tänne sitten paremmalla ajalla, mutta mielenkiinnolla lueskelen ihmisten kokemuksista. Vertaistuesta saa niin paljon voimaa taistella omien asioidensa parissa.

Terkut kaikille 🙂👍

Käyttäjä kevät 2007 kirjoittanut 02.02.2009 klo 13:00

KIITOS teille kaikille vastanneille 🙂🌻

Olen iloisesti yllättynyt aktiivisuudesta tietäen, että aihe on rankka.
Leijonamieli; hyvin paljon samoja asioita tunnistan itsestäni kuin sinullakin on ollut. Itsekin olen unohtanut ja sillä suojannut itseäni. Vai olisiko oikeammin sanottu, että mieleni on suojannut minua, kun ei ole antanut muistaa. Vieläkin on asioita, joiden jollain tasolla tiedän tapahtuneen, mutta aivan kuin ne kätkeytyisivät tumman verhon suojaan kun niitä ajattelen. Terapeuttini on sanonut, että kaikkea ei tarvitsekaan muistaa yksityiskohtaisesti tietääkseen mikä on totuus. Koen olevani kanssasi samalla opettelemisen tiellä, vaikka terapiani onkin loppu.

Marina7; kerrot, että on ollut pakko löytää syvempiä syitä voimattomuuteen. Koen myöskin, että vain pakon edessä ihminen suostuu pysähtymään ja etsimään uutta suuntaa elämälleen. Sinnittelemme niin kauan kuin vain yksikin "helpompi polku" on käytettävissä, ettei meidän tarvitsisi katsoa totuutta silmästä silmään. Totuus on aina raadollinen ja repii ihmisen mielen pienen pieniksi palasiksi.

1959 jousimiesnainen; keho muistaa vaikka mieli unohtaisi, sama juttu. Vaikka en tiedäkään sinun traumojasi, tekstisi rivien välistä tulkitsen samoja asioita. Terapeuttini on sanonut, että terapiastani hyötyvät lapseni eniten. Heidän takiaan olen jaksanut käydä sitä läpi vaikka välillä tuska oli sanoin kuvaamatonta.

Aya, mukavaa kun tulit mukaan.

Poimimpa tähän lopuksi yhden traumaattisen muiston lapsuudestani. Olen kai sen kanssa jo oppinut elämään, koska se ei enää aiheuta muistijälkiä kehossani.
Olin koulukiusattu useamman vuoden ajan ja pahin mitä tapahtui oli, kun kaksi tyttöä kuristivat minua köydellä. Menin tajuttomaksi ja usean päivän ajan peittelin kaulallani olevat punaiset juovat isolla huivilla. Kenellekään en uskaltanut kertoa ja kukaan ei huomannut mitään. Lintsasin koulun liikuntatunnilta, koska sisäliikuntaan ei voinut mennä iso huivi kaulassa. Tuli Jokelan kouluampumistapaus. Samaistuin voimakkaasti tekijään ja toisaalta tunsin voimakasta ahdistusta uhrien kohtalosta. Minunkin olisi pitänyt tehdä jotakin, jotta kiusaaminen olisi paljastunut aikoinaan. Kurkkuani alkoi kuristaa lapsuuden kokemukset ja se köysi kaulalla. Olin yht'äkkiä sekä tekijä että uhri. Terapiassa kävimme tätä kaikkea läpi. Tuli Kauhajoen ampumistapaus. Silloin en kokenut enää kehon muistijälkiä - kurkkuani ei kuristanut. Olin käsitellyt riittävästi asiaa ja tottakai tapaus järkytti, mutta osasin jo elää sen kanssa.

Voimia teille kaikille!

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 03.02.2009 klo 12:54

Hei kaikille!

Parina kertana terapiassa olemme kokeilleet mielikuvaharjoituksia. Eli että ensin mietin itselleni jonkin turvallisen paikan jossa on hyvä olla. Sitten mietitään jokin vaikeampi tilanne tai muisto, jonka jälkeen palataan siihen turvalliseen paikkaan. Onko muilla kokemuksia? Minä en oikein tykännyt siitä. Ensinnäkään en halunnut pitää silmiäni kiinni, vaikka se ilmeisesti tehostaisi harjoitusta. Sen turvallisen paikan miettiminen ja kuvaileminen tuntui vielä ihan hyvältä, mutta se vaikeampi muisto olikin sitten ihan tosi inhottavaa.

Sanoin jälkeenpäin, etten oikein innostunut asiasta enkä ehkä halua kokeilla enää uudelleen. Varsinkaan mistään tosi inhottavasta muistosta en halua puhua tuolla tavoin, pelkään kai liikaa. Suurin ongelma terapiassa on tällä hetkellä se, etten halua puhua. Olisi helpointa jos terapeutti kysyisi suorempaan asioista, jolloin minun olisi helpompi vasta kyllä tai ei. Hän antaa minun vaihtaa puheenaihetta ihan liian helposti, jolloin tärkeistä asioista puhuminen jää kaiken "tavallisen" alle. En osaa/uskalla antaa suoraa palautetta hänelle. Hänenkin toivoisin olevan minua kohtaan hiukan tiukempi, jotta hoidosta saataisiin jotain irti. Enhän minä mennyt sinne puhumaan niitä näitä.

Täällä meillä paistaa aurinko, joten toivotankin kaikille oikein aurinkoista ja mukavaa päivää!

Käyttäjä vadelma kirjoittanut 04.02.2009 klo 15:30

Hei! Minulla on kans näitä lapsuuden traumoja, voisin kans tulla niitä kirjoittelemaan tänne.

Leijonamielen kirjoituksesta tuli mieleen sellainen, että voi olla, ettet ole vielä kuitenkaan valmis kohtaamaan asioita. Ja sitten toiseksi sellainen, että voisiko sitä mielikuvaharjoittelua aloittaa vähemmän vaikealla kokemuksella, jolloin ahdistus ei olisi niin suurta? Mutta minulla ei ole niistä kokemusta muutenkuin ihan itse käytettynä, ei missään terapiassa, enkä ole terapeutti. Minua muuten nuorena ahdisti pakkovastaaminen, eli terapeutti odotti niin kauan, että vastasin jotakin ja se hiljaisuus oli tosi painostavaa.

Minulla on myös tuo koulukiusaamis tausta, muttei kuitenkaan käsiksi olla käyty, ennemminkin henkistä väkivaltaa.

Tästä olisi kiva kuulla, että miten te muut ajattelette, että mikä on lapsuudentraumojen vaikutus nykyelämään? Pystyttekö luottamaan esim. parisuhteessa puolisoonne? Pelkäättekö hylkäämistä? Onko itseluottamuksenne hyvä jne.

Käyttäjä kevät 2007 kirjoittanut 05.02.2009 klo 11:51

Hei kaikille!

Leijonamieli; mielukuvaharjoitukset turvallisesta paikasta ovat olleet itsellenikin vaikea tilanne terapiassa. Lapsuudessa sellaista turvapaikkaa ei ollut. Oikeastaan oma ajatusmaailma oli ainoa, johon kukaan ei tunkeutunut. Siinä sitten olen filosofoinut omassa yksinäisyydessäni, kun huomasin että ajatusten lausuminen ääneen aiheuttaa pelkkää mollaamista ja naureskelua päin naamaa. Jotain hyvääkin tästä oli, sain aina kiitettäviä ainekirjoituksista, kun voin vapaasti "tyhjentää päätäni". Oli edes yksi ihminen, joka ymmärsi eli opettajani. Ehkäpä se koulukiusaaminenkin oli vain muiden kateutta. Leijonamieli kerrot, ettet halua puhua terapiassa vaikeista asioista. Ehkä et ole vielä valmis siihen. Kyllä ne sieltä sitten tulevat aikanaan "niitä näitä-puhumisten" lomassa. Anna itsellesi aikaa!

Mukavaa Vadelma, että olet tullut mukaan keskusteluun!
Kyselit, miten traumat ovat vaikuttaneet aikuisuuteen. Itselläni ainakin monin tavoin. Vasta nyt, kun olen alkanut niitä aktiivisesti käsittelemään, pystyn arvioimaan syyt ja seuraukset. Melkein koko elämäni olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa itseltäni, enkä ole ymmärtänyt käyttäytymistäni. Olen ollut äärettömän ujo ja hiljainen. Vieläkin vieraassa seurassa mielelläni vetäydyn kuunteluoppilaaksi. Syyksi luulisin nuo lapsuuden mollaamiset ja kiusaamiset. Kyllä minulla aina sanottavaa ja mielipiteitä olisi ollut, mutta rohkeus puuttui. Parisuhteessa olen pelännyt riitoja ja helposti alistunut, koska olen pelännyt hylkäämistä. Minun on pitänyt aina hirveästi suorittaa ja näyttää mihin pystyn, koska olen luullut, että vain siten saan hyväksyntää. Kaikessa tekemisessäni on pitänyt pyrkiä täydellisyyteen ja yksin selviytymiseen. On ollut vaikeaa luottaa muiden apuun.

Nyt en enää niin helpolla alistu ja olen uskaltanut vaatia asioita, jotka ovat itseni parhaaksi. Voimalla itse paremmin, voin edesauttaa lähimmäistenikin hyvinvointia.

Käyttäjä vadelma kirjoittanut 05.02.2009 klo 13:21

Hei! Tuttuja asioita kirjoitit. Tällähetkellä minä olen aivan hukassa itseltäni. Luulin jo päässeeni aika pitkälle menneisyyden puimisessa, mutta, mutta tuntuu,että olen nyt enemmän hukassa kuin koskaan ennen.

Meillä on mennyt parisuhde solmuun, enkä tiedä yhtään mitä haluan, suhteen alkuaikoina olin tosi mustasukkainen ja nyt mustasukkaisuus on alkanut piinaamaan minua taas. Tuntuu, että nyt, kun elämässä on ollut nykyhetken vaikeuksia, niin omat heikkoudet nousevat esiin, eli minulla tämä itseluottamuksen puute.

"Kaikessa tekemisessäni on pitänyt pyrkiä täydellisyyteen ja yksin selviytymiseen.On ollut vaikeaa luottaa muiden apuun." Tämä on myös kuin minun kirjoittamaa.

Hankala kirjoittaa yhdestä asiasta, kun kaikki liittyy kaikkeen. Minulla nämä parisuhdeasiat on tällä hetkellä päällimäisenä, kun eropelko väijyy koko ajan päällä. En tiedä mikä on muna ja mikä kana. Enkö muuten uskalla tehdä asioita, kuin pakottaen itseni selviämään yksin lasten kanssa? Haenko toisesta syitä eroon? Vai onko kaiken takana hylkäämisen pelko? Vai se etten uskalla vieläkään ketään päästää tarpeeksi lähelle, olemalla itse heikko ja antamalla toisen ottaa enemmän vastuuta esim. lapsista. Lisäksi tunnen usein turhaa syyllisyyttä asioista. Sen, kun tietäisi miten muuttaa itseä? Tämä on tosi vaikeaa.

Käyttäjä v 1959 jousimiesnainen kirjoittanut 06.02.2009 klo 09:26

Heippa Kanssa sisaret 🙂🌻 🙂🌻 🙂🌻

Kun aloin työstä menneisyyden tapahtumat, kyselin puolisoltani avioero -kysymyksiä koska tiesin etten niinä aikoina ollut mitenkään tasapainoinen henkilö hänen vierellään.
Minun oli itseeni takia aina kysyttävä ja kysenalasin omaan nykyelämän elämän-tilannetta koska sillä tavoin kykeni jatkamaan itseni eheytymistä vaihe vaiheittain.
Se elämän tilanne muistutti hyvin paljon tai vrt linnanmäen vuoristoradan ylä ja alamäet joten voitte kuvitella millaisessa tunne-elämäni oli .

Myönnän näin jälkeen päin että kaikki niinä hetkinä olleet tapahtumat kysenalaisti aina nykyelämäni tilannetta. Olen joskus sanonut että olin kuin tulivuori , räjähdys valmis tulivuori.

Tämä jakso elämässäni rankin vaihe kesti jopa puolivuotta mutta vasta sen jälkeen aloin pikkuhilja palautua yhä enemmän arkipäivään. Huonoja jaksoja tuli mutta ne olivat paljon lyhytaikisia ja mutta silti jatkoin menneisyyden jälkien läpityöstäminen koska minun piti enkä enää ollut paluuta enkä halunut jättää asiat sikseen.

Voin paljastaa että aloin työstää vuonna 1997 pakon edessä ikäkuin minulla ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa. Halusin saada sisäisen rauha ja vuonna 2007 kesäkuussa sain viimeisen asian työstetty ja voin sanoa että minulla on rauhaa. Totta pelkään että kyseiset tapahtumat ei tapahtuisi omille lapsille mutta onneksi olen ollut avoin ja tyttäret tietää mitä voi tapahtua kodin ulkopuolella ,että he tietää mistä on kysymys.

Käyttäjä aya kirjoittanut 06.02.2009 klo 20:02

Heippa kaikki!

Kuinka monta kertaa olen ajatellutkaan tähän ketjuun kirjoittaa! On vain liikaa asioita, jotka tulevat mieleen, enkä osaa niitä oikein jäsentää järkeväksi kokonaisuudeksi.

Olen ollut nyt puoli vuotta tiiviissä psykoterapiassa ja tietoisuuteni lapsuuden kokemusten vaikutuksista on kasvanut huimasti. Ennen terapian alkamista olin vankassa käsityksessä siitä, että elämässäni kaikki on aina ollut hyvin, että minussa vain on jotain vikaa, kun en osaa olla onnellinen. Pikkuhiljaa olen alkanut tajuta, että lapsuudessani ja nuoruudessani ei sittenkään kaikki ollut ihan hyvin.

Olen aina ollut tosi tunnollinen suorittaja, joka ei salli itselleen mitään virheitä. Muille olen aina ollut armollinen ja suorastaan kerännyt heidän taakkansa kannettavakseni, jotta heillä olisi helpompaa. Työelämässä olen ollut tinkimätön perfektionisti ja parisuhteessa se vahva kasassapitävä voima. Äitinä on minun tietenkin pitänyt olla maailman paras ja kaikkien aikaisempien sukupolvien virheiden korjaaja.

Sitten se paha olo tuli liian voimakkaaksi. Menin lääkäriin ja sanoin, etten jaksa enää mitään. Lääkäri laittoi lähetteen ja aloin saada keskusteluapua. Vuoden keskustelujen jälkeen olen alkanut hahmottaa lapsuuttani. Sitä lapsuutta, jota en ole yhtään muistanut. Ymmärrän nyt millaisten kohtuuttomien vaatimusten edessä olen aina elänyt. Minun piti suorittaa raskaita asioita vain pitääkseni itselläni vanhempien rakkauden. Minun piti olla äitini taakankantaja ja isäni enkeli. Minun piti pitää muut iloisina ja tyytyväisinä. Koskaan en kuitenkaan ollut tarpeeksi. Aina on ollut se riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne seurana, jota olen pyrkinyt helpottamaan monen moisilla rituaaleilla ja pakkotoiminnoilla. Miksi? Nyt uskon, että se on se pohjaton hylätyksitulemisen pelko. Olen pelännyt, että koko maailma romahtaa, jos en sitä pidä pystyssä. Maailma romahtaa ja minut hylätään.

Nyt yritän oppia elämään. Yritän rakentaa elämäni uudelle pohjalle. Yritän oppia olemaan armollisempi itselleni. Yritän oppia kestämään tätä tietoisuutta, jonka terapia on minuun avannut. Ei tämä helppoa ole, eikä edes kivaa. Kuitenkin toivon, että jonain päivänä olen eheämpi ja kestän itseäni paremmin heikkouksineni. Minua on auttanut se tietoisuus, ettei kaikkea tapahtunutta ole pakko hyväksyä. On vain opittava elämään eteenpäin. On vain opittava hyväksymään itsensä ja olla armollinen.

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 10.02.2009 klo 15:43

Kamalasti tekee mieli kirjoittaa, mutta mielessä myllertää liikaa ajatuksia enkä tahdo saada mistään kunnolla kiinni. Yritän kuitenkin kirjottaa jotain.

Olen aina ollut vähän huonohermoinen ja kärsimätön. Samalla kuitenkin liian kiltti ja kohtelias, eikä tiuskiminen ja kiukuttelu ole siksi sopinut kuvaan. En ole koskaan saanut kunnolla riidellä tai purkaa kiukkua. Viime aikoina kiukkua ja ärsyyntymistä on ollut tavallista enemmän. Hermostun pikku asioista, kuten hitaasti toimivalle tietokoneelle tai kaupan kassajonossa. Yhtenä päivänä bussissa meinasin ärähtää takanani istuville matkustajille kun en jaksanut kuunnella heidän keskusteluaan. (Puhuivat siitä kun on niin pimeetä ja märkää ja väsyttää ja sitäjatätä valitusta.)

Viimeisen vuoden aikana lapsuuden aikaiset asiat ovat taas olleet pinnalla ja sen takia olen ollut hermostunut. Olen vihainen ja se pitäisi saada kanavoida ulos. Lenkille lähtö ei auta, kirjoittaminen auttaa vain hetkeksi. Tarvitsen jotain muuta. Terapiassa en uskalla kunnolla kiukutella tai suuttua vaikka lupa onkin. Pelkkä äänen korottaminen tuntuu vaikealta. Pelkään kai, että terapeutti säikähtää. Olenhan ollut tähän asti aina hyvin hillitty ja ystävällinen.

Olen ajatellut lähteä harrastamaan jotain fyysistä, jossa saisi luvan kanssa potkia ja lyödä. Potkunyrkkeilyä olen miettinyt, sillä toista ihmistä en halua satuttaa. Haluan vaan saada kiukkuni ulos. Tällä tavoin välttyisin myös siltä, että jonain päivänä raivostun väärässä paikassa väärälle ihmiselle, joka ei ole sitä ansainnut.

Tänään yritin hoitaa asioita sähköisesti verkossa, mutta en ymmärtänyt koko ohjelmaa. Itkuksi meni pitkästä aikaa. Taas huomasin, etten ole ihan vielä täysillä terve kun tuollainen asia sai pois tolaltaan. Soitin sitten asiakaspalveluun ja sain siellä asian hoidettua.

Oletteko te muut vihaisia siksi mitä lapsuudessa tapahtui? Mitä se kenelläkin ikinä on. Miten olette purkaneet kiukkua ja vihan tunteita? Onko sattunut pahempaa, esim että olisitten suuttuneet väärälle ihmiselle tai jopa lyöneet? Itse en millään usko, että voisin käydä toisen kimppuun. Hyvä ehkä kuitenkin mennä sinne potkunyrkkeilykurssille, että saan siellä mätkiä rauhassa.

Käyttäjä jokujossakin kirjoittanut 11.02.2009 klo 17:47

Jep, tuttu juttu

kuinka paljon olenkaan taistellut vihani kanssa, jota olen kohdistanut elämäni varrella tapaamiin ihmisiin ja itseeni, kun en ole pystynyt kohdistamaan sitä niihin lapsuuden ihmissuhteisiin, joista se on syntynyt
paljon olen lukenut asiasta ja käsitellyt itsekseni - ja kyllä vihan pahin terä on mennyt onneksi mutta ei toki kaikki ole vieläkään puitu 🙄

se mikä on jännittävää, en voi sanoa, että lapsuudessani olisi ulkoisesti tapahtunut mitään traumaattista, ja silti sieltä on mieleni täynnä haavoja, jotka aika ajoin pulpahtelevat pintaan - erityisesti sisarusteni jatkuva kiusaaminen ja mollaus - se kummittelee yhä päässäni heti kun minulle tulee epäonnistuminen elämässäni

he onnistuivat syöttämään päähäni ajatuksen, että olen vain avuton epäonnistunut heikko rääpäle ja koko elämäni olen sitä käytöskuviota toistanut siitä huolimatta, että elämän varrella tapasin paljon ihmisiä, jotka toistivat jotain muuta - mutta ensimmäinen oppi istui luj(emm)assa!!!

sitä tässä on sitten yritetty kampittaa osoittamalla itselle, että pärjäänhän minä aivan hyvin, kunhan vain elän itselleni ja omilla ehdoillani

ja oikeastaan olen pärjännyt silloinkin aivan hyvin, kun olen elänyt muiden ehdoilla - lapsuudessa kun opin SELVIYTYMISTÄ

opin ettei ihmisiin voi luottaa, heiltä ei saa tukea, he voivat nujertaa minut ilman että kukaan puolustaa minua kun en itsekään siihen kykene

kaikkea tätä olen pyöritellyt ja huomannut vuosien mittaan, että vanhempani eivät olleet jaksaneet käydä läpi omia kasvukipujaan ja he olivat "heikkoja" passiivisia vanhempia, joilta en saanut minälleni tukea

sisaruksenikin ovat omat tuskansa siirtäneet mañaana tyyliin ratkaistaviksi - eli tuska ei ole vielä ollut tarpeeksi suuri uskaltaakseen rehelliseksi itselleen

totta kai koulussakin olin toisten hampaissa jossakin vaiheessa - työssäkin yhdessä työpaikassa - mutta yllätys yllätys kiusaajien roolin minulle paljasti sairas narsistipuolisoni - hän paljasti minulle sen tosiasian, että kiusaaja saattaakin olla aivan yksinkertaisesti kateellinen minulle

se sai minut palaamaan kouluaikoihin ja tajuamaan, että olin laumasielukiusaajan silmissä ärsyttävän itsenäinen, kun uskalsin talsia omia latujani

se sai minut tajuamaan, että kotona sisarukseni paitsi olivat sisarkateita tajusivat minussa piilevän sisäisen voimakkuuden, ja tekivät selväksi heti alusta ettei kannata edes yrittää nousta jaloilleen, he näkivät voimavarani ja lahjakkuuteni ja kilpaillessaan onnistuivat kääntämään ne silmissäni aivan päinvastaiseksi

aloin tajuta myös työpaikkakiusaajien silkan kateuden siitä, että sain paljon positiivista palautetta työyhteisössämme - että sielläkin talsin omia latujani ja muutoin niin puuduttavassa työssämme olin ainoa joka kehitti uutta ja teki kaikkensa poimiakseen työn parhaat puolet

eli kiitos exilleni, joiden kanssa ei sitten tullut sitä ikuista rakkautta, he omine heikkouksineen avasivat silmäni ihmisten heikkouksille, jotka olivat siihen asti pysytelleet minun silmiltäni piilossa

exieni ulospäin vahva ja narsistinen käytös sai minut tajuamaan myös sen, että ulkoisesti vahva ihminen saattaa olla sisällään vain vapiseva haavanlehti, jonka pienin tuulenvire kaataa

siihen saakka olin ollut täysin näennäisen vahvojen ihmisten lumoissa

eli oppia ikä kaikki vai mitä 😮 kiitos elämäni ja elämässäni tapaamien ihmisten olen oppinut ymmärtämään paremmin, mistä pääkoppani traumat ovat syntyneet - nehän ovat alunperin muiden traumoja, joita he eivät ole halunneet käsitellä, ja ovat näppärästi taikasauvalla siirtäneet ne minuun - minun elämänmittainen tehtäväni on näppärästi taikasauvalla kasata omat voimavarani jotka minulle kuuluivat alunperinkin takaisin omistajalleen eli minulle 😀

terveisiä kevätperholle taas soppaan sotkeutuneelta 😝

Käyttäjä kevät 2007 kirjoittanut 12.02.2009 klo 00:24

aya kirjoitti 6.2.2009 20:2

Olen aina ollut tosi tunnollinen suorittaja, joka ei salli itselleen mitään virheitä. Muille olen aina ollut armollinen ja suorastaan kerännyt heidän taakkansa kannettavakseni, jotta heillä olisi helpompaa. Työelämässä olen ollut tinkimätön perfektionisti ja parisuhteessa se vahva kasassapitävä voima. Äitinä on minun tietenkin pitänyt olla maailman paras ja kaikkien aikaisempien sukupolvien virheiden korjaaja.

Joka ikinen Aya:n sana kuvaa koskettavasti itseänikin ja samalla nousee mieleen kysymys; miksi?

Vihan tunne on vieras. Aihetta olisi ollut useinkin, mutta silloinkin olen kääntänyt sen itseeni ja tuntenut aiheetonta syyllisyyttä. En ole uskaltanut näyttää vihastumistani edes puolisolleni, koska alitajuisesti olen pelännyt hylkäämistä. Miltei raivon partaalle kasvaneen vihan tunteen olen niellyt ja kääntänyt itseeni, jolloin se on purkautunut paniikkikohtauksena. Niitä ei onneksi ole ollut enää, kun olen alkanut käsitellä lapsuuteni traumoja. Nyrkkeilysäkki olisi varmasti hyvä apu hetkellisesti, mutta puhuminen ja terapia auttavat kokonaisvaltaisemmin.